ERÄS TALVIPÄIVÄ MERELLÄ.
"Eikös se ole kovin vaivaloista työtä tuo talvikalastus merellä?" kysäsi ystäväni kalastaja-Matilta, jonka olimme ottaneet oppaaksemme, lähtiessämme Suomenlahdelle talvinuotan vetoa katsomaan.
"Eihän se taida kaikista helpoimpiakaan olla", tuumaili Matti verkalleen, ensin asiata vähän harkittuaan.
"Ja onhan se vähän vaarallistakin, jos jää sattuisi pettämään?"
"Eipä se juuri milloinkaan petä, vaan sillä on muut kujeensa, kun niin sattuu", arveli Matti. "Ja silloin sitä on henkeään kaupalla."
"Miksi ette sitte muuta mantereelle elämään?" puutuin minäkin puheeseen. "Siellä ei ainakaan tarvitse olla henkeään kaupalla."
Matti kynsäsi korvallistaan, mutta ei vastannut sanaakaan.
"Niin, miksi ette todellakaan muuta?" toisti ystävänikin kysymyksen.
Matti näytti miettivän vastausta, mutta kun ei mieluistaan keksinyt, selitti hän: "ei sitä osaa herroille sanoa, vaan ei sitä vain voi. Meri vetää puoleensa sitä ken siihen on kerran tottunut."
Ystäväni pudisti epäilevänä päätänsä, mutta kun juuri silloin laskeuduimme jäälle, loppui keskustelu siitä aineesta ja me aloimme udella paikkojen nimiä ja muuta semmoista oppaaltamme.
Hyvää vauhtia mennä huristimme nyt pitkin erään niemen sivua. Aamuhämärässä vilahteli ohitsemme tuon tuostakin muutamia kallioluotoja, metsäisiä saaria ja yksinäisiä kiviä vasten patoutuneita jäitä. Juuri silloin, kun hämärä alkoi haihtua korkeuteen ja sulautua valoon, pujahdimme me eräästä ahtaasta salmesta huurteisten puiden välitse aavalle merelle. Maan viimeisinä rajavartioina kohotti vielä siellä täällä jäästä päätään joku yksinäinen kivijärkäle tahi sarja pitkulaisia, lyhempiä tahi pitempiä kiviriuttoja. Vaaleasti punertavan kuun valossa häämötti kaukana vasemmalla yksinäisen makkatornin rohkeat piirteet ja sen juureisesta ihmisasunnosta pilkahteli aika väliin pikkuisen valoa.
Sitte haipuivat meiltä kaikki ihmiselämän merkit ja raukaiseva hiljaisuus vallitsi ympärillämme. Jääkin rupesi käymään yhä lumettomammaksi ja kirkkaammaksi. Joissakuissa röhmyisissä paikoissa singahteli vielä joskus hevosemme jaloista pieniä jääsirpaleita, jotka valitellen ja siristen kiitelivät sinne tänne kummallekin puolellemme. Loitolla edessämme väikkyvä, ilmassa liehuva utuverho katosi äänettömästi silmistämme, eikä sitte enää ollut katseillemme mitään erityistä kiintymiskohtaa. Jälellämmekin sulaantuu jo rannikko saarinensa, luotoinensa, nieminensä ja notkoinensa yhdeksi matalana koukertelevaksi, siniharmaaksi ja terheniseksi uovaksi. Vaihtelevaisuuden vuoksi näyttää siihen vielä kuitenkin sinne tänne siroitellun lumivalkeita, epäsäännöllisiä täpliä ja pilkkuja.
Kaikkialla muualla leviää ympärillemme teräsharmaan ja sinertävän välinen yhdenjaksoinen jääkenttä, ääretön niinkuin avaruus itse. Kaukana, kaukana tuolla siintävässä etäisyydessä haihtuu sekin kokonansa silmistämme ja huomaamattamme vaihtuu värisevään valoon.
Omituinen lumous valtaa mielen. Me unhotamme kaikki, itsemmekin — kaikki paitsi tuota luonnon suunnatonta mahtavuutta. On kuin pienenä, mitättömänä pilkkuna lentelisimme kautta äärettömäin avaruuksien ilman muistoa, ilman toivoa, ilman tarkoitusta; ja kuitenkin tuntee sielumme täydellistä lepoa tai pyhää hartautta.
"Suuri ja mahtava on todella meri — levätessäänkin!" puhkee viimein ystäväni lausumaan.
"Suuret ovat Herran työt! Vanhurskas ottaa niistä vaarin ja hänellä on sula riemu niistä", liittää siihen Matti-kalastaja hiljaisella äänellä.
Kuitenkaan ei ainoastaan nuoren päivän loistossa lepäävä meri ja kaukana siintävä manner näytä meistä majesteetillisen mahtavalta, vaan itse taivaskin tuntuu täällä tavallistaan paljoa korkeammalta, valtavammalta. Se laajenee täällä; muuntuu niin juhlalliseksi ja saavuttamattoman kaukaiseksi. Kirkkaan helakka, mutta samalla kumminkin kuin hillitty päivän valo antaa omituisen, hurmaavan hohteen kaikille taivaan sinisille syvyyksille. Korkeuden juhlivassa kumussa hiljaa liiteleväin, pienoisten pilvituppujen puhtaan valkoiset sydämet ja mitä kummallisimmissa värivaihteluissa komeilevat reunat tarjoavat silmille ihailtavaksi mitä miellyttävimmän ja muotoaan alituisesti muuntelevan taulun, joka on kuni elämän kuva ikään. Virkistävästi hivelee kasvojamme raitis, vaikka vieno ilmavirta, joka joskus kulettaa mukanaan pieniä, kimaltelevia lumihiuteita eli kypeniäkin. — Siinä virtauksessa on olemassa jotakin sinisalojemme pirteää tuoksua muistuttavaa, jotakin sanoin selittämätöntä, käsittämätöntä suloa, joka saattaa veren suonissa kiihkeämpään liikuntoon. Jonkunmoinen riemastuksen tunne kulkee silloin kuohuellen pitkin hienoimpiakin hermojamme; ja kuitenkin on siihen sekoitettuna jotakin haaveilevaa, surunvoittoista kaipausta, mutta samalla tyytyväisyyttäkin.
Maalla kukkaisketoineen, aarniometsällä hämärine salaisuuksineen on myöskin oma viehätyksensä, oma lumoava suloutensa. Onhan luonto sielläkin väärentämätöntä, alkuperäistä ja juhlallista. Kuitenkin on se siellä niin perin painavaa, aina niin perin rajoitettua, vakavan synkkää, pientä tahi autiota, mutta merellä on kaikki pelkkää valoa, puhdasta iloa ja vapautta. Salaperäisesti humiseva salo on kyllä tavallansa rauhallista, saattaapa se olla avaraakin, mutta aina se kuitenkin painaa mielen maahan. Talvinen meri on tosin eloton ja autio sekin, mutta sittekin se on kuin paratiisi viattomuuden aamupuvussa, kuin puhdas Eeva nukkuvana viattomuuden rauhallista unta, jota eivät elämän taistelut, tuskat ja synnit vielä olleet häirinneet eivätkä saastuttaneet.
Kuta korkeammalle aurinko taivaan kannelle ylenee, sitä ihmeellisemmän moninaiseksi ja ihanaksi käypi merenkin muoto. Valo saa yhä uusia vivahduksia aina eri suunnille ja eri matkojen päähän katsellessa, mutta vaikea on määrätä, mikä on pysyväisenä pohjavärinä milläkin alalla.
Siellä täällä kohtaamme laajoja aloja särkynyttä jäätä, niinkuin kivikko-ahoja tasangoilla, mutta noissa "ruhmuissa" on vaihtelevaisuutta, on elämää. Päivän säteet ovat piilosilla tai lyövät muutoin leikkiä kimallellen suunnattoman voiman pystyyn sysäämien jäätelien sivuilla ja satasärmäisillä reunamilla. Niitä ne maalailevat milloin kellertäväksi tahi punaisiksi, milloin synkän sinisiksi, vaalean harmahtaviksi taikka hohtavan valkoisiksi, mutta ennen kaikkea kirkkaan kullan karvaisiksi. Ja värit vaihtuvat alinomaa liikkuessasi. On kuin meri yhdessä talvisen taivaan kanssa viettäisi jotakin hiljaista perhejuhlaa, jonka takia se on pukeutunut juhlapukuunsa. Sitä kaunistelemaan on vielä kutsuttu kaikki taivaan ja maan niin tummat kuin heleätkin häiveet ja värivivahdukset.
Jonkun ruhmun reunamalta, tuolta etäältä, näyttää hienona viivana kohoavan säkenöivään ilmaan autereen tapaista, hienon hienoa sumua. Tuulen hengen raukein siivin kannattelemana leijailee se hetkisen pitkin jääkentän välähdellen läikehtivää pintaa, kunnes häipyy ja haihtuu näkymättömiin: uppoaa valovirtoihin. Silmiä häikäisevä valo estää meitä saamasta tuon sumun synnystä selvää, vaikka suuntaammekin silmämme sinne päin. Sieltä kuuluu vain hiljaista, epäselvää sohinaa, niinkuin hyvin kauvas poistuvan soiton kuolevista sävelistä. Kalastaja-Matti lukee nähtävästi silmistämme kysymyksen: "mitä tuo ääni tietää", koska miettiväisenä tuumii: "jos ei tuo ole sulan veden kuohua, niin olisi meidän parasta lähteä täältä pois jo hyvän sään aikana."
Heti kääntyy kuitenkin huomiomme toisaalle, kun Matin ruskea hylekoira hyökkää jäätä myöten meitä kohden sieltä, josta äsken näimme hienoa sumua ilmaan nousevan. Kaikenlaisilla merkeillä koettaa se nähtävästi saada meitä lähtemään sinne, mistä on tullut.
Taputellen koiraansa selittää Matti: "se on löytänyt hylkeen reiän, mut mitäs siitä, kun ei ole pyssyä mukana."
Me ohjaamme nyt hevosemme lähinnä olevalle apajalle. — Vasten päivää katsoessa näyttävät siellä hyörivät kalamiehet pieneltä, poutaisena kesä-iltana päiväpaisteessa survovalta hyttyisparvelta. Jonkun puolisen tuntia ajettuamme olemme mekin nuottamiesten luona, jotka meistä välittämättä jatkavat työtään. — Noin kilometrin pituiselle, soikulaiselle alalle on siinä hakattu jäähän avanto avannon viereen aina jonkun sylen päähän toisesta. Pitkän pitkillä hoikilla riu'uilla uitetaan verkot avannosta avantoon. Tuossa toimessa puuhaa puoliväliin toistakymmentä henkeä, joiden jäähileissä olevat kangistuneet vaatteet kahahtelevat niin omituisesti heidän vähänkin liikkuessaan. Pari laihaa hevosluuskaa seista kytröttää riisuttuina niinimatoista jäälle pystytetyn suojuksen takana. Mielihalulla näkyvät ne pureksivan sarojen sekaista heinää sillä välin kuin kalamiesten koira ahkerasti häärii kuokkavieraiksi saapuneiden varisten karkoittamispuuhissa, ensin vähän meitä haukuttuaan.
"Käyvätkö täällä naisetkin talvinuotalla, koska tuolla loitompana on ainakin yksi joukossa?" kysyy ystäväni Matilta.
"Se on luotsin Tilda, kun niillä on apajassa kaksi mies-osaa, mut ei ole kuin yksi mies", selittää Matti.
Viimein on nuotta potkettu, köydet järjestyksessä ja veto alkaa. Se näyttää kysyvän voimia, mutta reipasta ja voimakasta on nuottaväkikin.
"Tarttuu kiinni", huudetaan toiselta sivulta jostakin paikasta.
Muutamia miehiä juoksee heti ketterästi sinne. Mekin seuraamme heitä ja joudumme siten Tildan viereen. Kova on työ, ennenkuin kuuluu huuto: "irti on — vetäkää! Vetäkää, niinkuin isänne ennen veti."
Miehet pyyhkivät hikeä otsaltaan ja niin tekee Tildakin. Hänen keltanen villahuivinsa on solahtanut niskalle, eikä mikään kankea päällysvaate estä aavistamasta tuon solakan ja sopusuhtaisen vartalon sulavan säännöllisiä piirteitä. Mustat hiukset muistuttavat harvaan lainehtivaa syksyistä merta, säännölliset kasvot punottavat ponnistuksesta ja syvät, tummat silmät katselevat säihkyvinä, mutta tyynesti meitä. Hekkumallisten huulten ympärille näyttää veitikkamaisesti ilkkuva, vaikka kuitenkin ystävällinen hymyily unohtuneen väikkymään. Koko olennosta henkii luonnollista, itsetiedotonta suloutta, joka herättää kaikissa ehdotonta ihailua.
"Dulcis virgo Maria, madonna venerabilis", siteeraan minä Notkeria, kuiskaamalla ystäväni korvaan tuon fraasin.
"Sanoisit mieluummin Kleopatra, tahi paratiisin mustasilmäinen houri", mutisee hän silmiään tytöstä pois kääntämättä. "Sellaisena mahtoi synti lähestyä sitä, jonka se ensiksi kahleisinsa kietoi", lisää hän vielä piiraman verran vaiettuaan.
Yhä kestää jäällä raskasta, märkää työtä. Pitkäsiimalla erotan tuonnempana useampiakin nuottueita ja esitän ystävälleni, että lähtisimme niitäkin katsomaan. Tildan kauneuden tenho on hänet kuitenkin vallannut niin, ett'en saa häntä mihinkään tytön läheisyydeltä. Kuin unissaan vastailee hän vain kysymyksiini ja esityksiini, yhä ahmien Tildaa silmillään.
Viimeinkin alkaa havasverkoissa tiheämmin välähdellä hopealle välkkyviä hailia. Kohta on nuotan peräkin ylhäällä ja ylt'ympärinsä hyppii päiväpaisteessa kaloja, kuin sinne tänne kimpoilevia, kimaltelevia hopeasuikaleita. — Saalista pyydyksestä irrottaessa ja nuottaa järjestellessä uutta vetoa varten on taivaalle alkanut kokoontua pilviä ja ilmakin umeta. Joku huomaa sattumalta pienen jääpalasen pyörivän yhdessä kohden keskellä nosto-avantoa. Kaikki hyökkäävät sen kuultuaan avannoille. Aivan oikein — vesi pyörii härän silmissä joka ainoassa avannossa.
"Herra armahtakoon! Jää käy", huudahtaa Tilda.
Ystäväni lohduttelee häntä sillä, että se on mahdotonta, koska ei pitkäsiimallakaan erota sulaa vettä millään suunnalla.
"Lautta voi olla satoja virstoja pitkä", vastaa Tilda siihen.
Mattikin on tuossa tuokiossa pistänyt hevosemme aisoihin ja ympärillämme äkkiä syntyneestä hälinästä ja kiireestä huomaamme mekin vaaran olevan lähellä. Taivas onkin jo ihan mustana kohisevista pilvistä ja lunta alkaa tuiskuta ilman täydeltä niin, että vain muutaman sylen enää eteensä näkee. Maihin tulee kiire kaikilla.
"Tilda, tule meidän rekeemme", huudahtaa ystäväni. "Meillä on parempi hevonen. Ehkä ehdimme pakoon kovan ilman alta."
Empimättä hypähtääkin tyttö kuskipenkille Matin rinnalle ja me alamme kiitää hyvää vauhtia mantereelle päin. — Yhä pimeämmäksi käy ilma ja yhä vimmatummin pieksää kostea lumi vasten kasvojamme. Tuuli ulvoo korkeuksissa ja sen raivoisat puuskat ovat tukahduttaa hengityksemmekin. Toiset kaikki ovat yks'kaks jääneet meistä jälelle tietämättömiin. — Meistä tuntuu kuin pohjaton lumimeri hurjasti hyökyvissä laineissa tulvisi korkeudesta päällemme ja me, epätoivon vimmalla, uisimme sen raivoavissa pyörteissä. Emme tiedä missä olemmekaan, emmekä minne päin menemme. Tyynenä kuitenkin istuu Matti yhä ajajan paikalla.
Äkkiä kuuluu edeltämme hirvittävää jyryä, ryskettä ja pauketta. Jää tärisee tuntuvasti allamme ja ilmassakin käy vavahtava liike. Silmänräpäykseksi seuraa sitte, aivan odottamatta, kolkko haudan hiljaisuus tuossa pimeydessä. Sen kestäessä kammottava kauhu valtaa mielen ja veri on hyytyä liikkumattomaksi sydämeen. Hevonen ei tahdo enää mennä askeltakaan eteenpäin, vaan pakottamalla saadaan se vielä juoksuun. Syntyy taas uutta kohinaa, uutta ryskettä, joka vähitellen taltuu.
"Nyt se on irti meidän puolelta", ääntää Tilda huoaten.
"Mikä on irti?"
"Jää … Suomenkin puolelta", vastaa Matti tyynesti, mutta yhä eteenpäin riennämme me siltä.
Vähitellen harvenee lumen tulo harvenemistaan ja ilma alkaa yletä. Myrsky tyrtyy viimeinkin rajuimmasta raivostaan. Jo tuikahtaa joku tähtönenkin pilvien raosta. On siis jo ilta käsissä ja me olemme tuntikausia harhailleet rajattomalla jäällä. Tuolta siintää jo edestämme jotakin korkeata ja tummaa, varmaankin maata. Mutta samalla kuuluu taas korviimme outoa ääntä.
"Mitä se on tuo?" kysäsemme yhteen ääneen ystäväni ja minä.
"Laineiden loisketta", vastaa Matti hitaasti.
Tuokioisen kuluttua olemmekin jo saapuneet jään reunalle. Kuu kohoaa takanamme ja kalpeilla säteillään valaisee edessämme vyöryviä, vaahtoilevia, ruskeita laineita. Ehkä olemme nyt lähempänä vaaraa kuin koskaan ennen, mutta maan näkeminen kuitenkin tuntuu niin turvalliselta. Helpotuksen huokaus kohoaa rinnasta, mutta arvelevaisena kynsii Matti korvallistaan. Hän ja Tilda nousevat reestä ja tähystelevät tarkasti joka suunnalle. Viimeinkin sanoo Matti: "tuolla on varmaankin Pitkäniemi."
Me olemme sillä aikaa reessä ihmetelleet, miksi ranta näyttää aina liikkuvan, vaikka olemme seisoneet yhdessä kohden pitkän aikaa, mutta nyt ei ole halua, ei aikaa kyselyihin, eikä vastauksiinkaan.
Nopeasti kääntää Matti hevosen itäänpäin ja alkaa ajaa pitkin jään reunaa itää kohti. Tuntuu vähän kammottavalta tuo kulku niin lähellä kuun valossa läikkyviä laineita, jotka jäälle loiskimalla näyttävät tavottelevan meitä nielläkseen. Matti ei vain näytä vettä pelkäävän, eikä Tildakaan kadota malttiaan. Pari tuhatta syltä ajettuamme olemme viimeinkin niemen kären kohdalla, mutta siitä erottaa meitä vielä leveä kaistale selvää vettä. Siinä on kuitenkin sula vesi kapeimmillaan.
"Pidetään nyt vain huolta siitä, että aina pysymme tämän niemen nenän kohdalla", sanoo Matti. "Jää käy länteen ja kun me kuljemme itään, niin täytyy sieltä joskus tulla joku kieleke, joka tarttuu niemeen, — ja silloin olemme pelastetut."
Me nousemme kävelemään kaikki, mutta tuntuu aivan uskomattoman oudolta tuo, kun niemen kärki aina pysyy kohdallamme, vaikka me jokainen astumme rivakasti ja taukoamatta eteen päin. Ystäväni ei tahdo käsittää tuota lainkaan, mutta viimein saamme hänellekin selväksi vauhtimme vastaiseen suuntaan olevan saman, jolla merivirta vie jäätä toisaanne.
"Siis tässä on vieläkin pelastuksen toivo", sanoo hän Tildalle, "vaikka minä jo luulin saavani kuolla teidän kauniissa seurassanne. Ja mielelläni olisin kuollutkin."
Tyttö joko ei ymmärrä tahi ei ole ymmärtävinään tuota paksua kohteliaisuutta. Hän naurahtaa vain ja lisää sitte vakavasti: "te olette merkitty, herra."
"Miten merkitty; ja mihin?"
"Se, joka laskee leikkiä kuoleman kanssa, on aina kuolemalle merkitty", päättää tyttö.
Mattikin pudistelee tyytymättömänä päätään. Hänkin näyttää yhtyvän Tildan uskoon. — Sillä välin on alkanut luoksemme kerääntyä jäältä muitakin ihmisiä. Ystäväni on kuitenkin jotenkuten jäänyt meistä toisista jonkun sylen jälelle, kun yht'äkkiä kuuluu huuto: "lautta jakaantuu! Kiiruhtakaa! Se särkyy!"
Se vaikuttaa meihin kuin sähkökipinä. Kaikki hyppäämme eteenpäin kuin kuoleman ajamina, ajattelematta yhtään toisiamme. Kuuluu roisketta ja sihinää. Pitkä, soikea jääjoukko on eronnut meidän suuresta lautastamme ja lähtee kiivaasti kulkemaan.
"Yksi mies jäi, yksi mies jäi!" huutaa joku joukosta.
Käännyn silmäämään taakseni ja huomaan ystäväni jo etäällä meistä. Kaikki mustenee silmissäni, mutta kuitenkin kuulen, kuinka Matti huutaa: "pysytteleikää keskellä, jos lautta on pieni! Muutoin — Jumala armahtakoon sielu parkaanne!"
Ei kuulu vastausta, mutta yht'äkkiä alkaa taas takaamme kuulua jysähdyksiä ja räiskettä. Varmaankin on ystäväni lautta tavannut niin suuren kiven, jota se ei jaksa mukaansa temmata. Minua pudistuttaa, mutta en voi kääntää silmiäni pois lautasta, jolla ystäväni kulkee tuntematonta kohtaloansa kohden.
Joku huutaa taas iloisesti: "se kääntyy rantaan päin!"
"Se kääntyy, se kääntyy", kertovat useat äänet. Minusta näyttää siltä kuin ystäväni haamu näkyisi nyt äskeistä selvemmin. Kuluu joku silmänräpäys ja selvästi näen ystäväni lautan jo muuttaneen vähän alkuperäistä suuntaansa. — Vielä puolisen, tai korkeintaan kokonaisen minuutin kuluttua paiskautuu tuo meidän lauttamme tytär meitä kohti, mutta rantapuolelta ja peittää liittymiskohdan silmänräpäykseksi hienoon jääsateeseen.
"Joka kynsi varoillaan!" kiljasee silloin Matti. "Jos sen toinen ääri kääntyy niemen sivuun, niin silloin jokainen yli kuin yksi mies!"
Hetkinen kiihkoisata odotusta vielä. Tuo hetki tuntuu minusta tavattoman pitkältä. Ja vielä osaltaan lisää ikävyyttä kuun peittyminen pilven taakse. Vihdoin viimeinkin kuuluu jäälautta raaputtavan niemen rantakiviä vasten. Se oli siis kääntynyt, niinkuin Matti oli ennustanutkin. Ilman käskemättä hyökkäsi nyt koko joukko kirjavassa sekamelskassa horjumattomalle maapohjalle. Pian olikin jäistä siltaa myöten kulettu tuo meitä tuntikausia seisottanut, lyhyt taival. Kuukin näki taas hyväksi valaista kulkuamme raivaamattomassa metsässä, mutta kaukaa mereltä kuului yhä jäiden liikkumisen valtavaa kohinaa ja railoissa katselivat vilkkuvat tähdet kuviansa, kunnes yltyvä pakkanen taas rauhoitti oikullisen meren — toistaiseksi.
"Vieläkö tekee mielesi merelle?" kysäsen ystävältäni.
"Kyllä se vetää puoleensa, kun ken siihen kerran tottuu", vastasi hän lempeästi silmäillen Tildaa.