SUOMENLAHTI.
Suomenlahti on ihmeellisin kaikista maailman meristä.
Vieraalle on se vaitelias, jokapäiväinen vallan. Se on kokonaan itseensä sulkeentunut maailma karuine kalliorantoineen, lukemattomine luotoineen, karineen, vihertävine vesineen ja pitkine kiviriuttoineen. Tutustupas kuitenkin tuohon salaperäiseen mereen, niin huomaat toista.
Mantereen kanssa leikkiä lyöden laskee se lahdelman lahdelmansa perästä Suomen syliin, ikäänkuin aikoisi Suomelta väkivalloin riistää sen, mitä maalle järkkymättömällä oikeudella on tuleva. Se on kumminkin kaikki pelkkää viatonta pilaa ja pelottelemista, sillä totuudessa tietää meri, ihmisiä paremmin, autuaamman olevan antaa kuin ottaa, ja sitä sääntöä se alati noudattaakin.
Kuten sanottu, muukalaisen mielestä ei tuossa meressä ole juuri mitään merkillistä enempää kuin sen saarten ja rantojen asukkaissakaan. Meri on näet lyönyt niihinkin oman leimansa; painanut merkkinsä syksyn pitkinä, pimeinä myrskyöinä; lyönyt heihin meren vakavat tuntomerkit valoisina, kokonansa valoisina kesäisinä pyyntiviikkoina, jotka luistavat ohitse suloisina, rauhallisina, kuni lapsuuden ihanat unelmat, ja haihtuvat tavalla nuoruuden utuisten toiveiden, viehättävien haaveiluiden. Ratkeamattomin sitein on meri sitonut itseensä nuo ihmiset ja heidän elämänsä kätkyestä hamaan hautaan asti. Useinpa se korjaa pehmoiseen syliinsä parhaimmat ystävänsäkin turvallisissa tuvissansa odottamaan ääretöntä iankaikkisuutta.
Tuolla keinuu avonaisessa purressansa kaukana aavalla, siintävällä selällä saarelainen, tyytyväisenä toimiskellen vaimoinensa verkon nostossa. Pienenä pilkkuna pistää toisaalta silmään, matalikon rinnasta, toinen venhekunta. Varmaan on sekin palumassa mereltä niukkaa ravintoa kotona oleville pienokaisille. Elämästä iloiten viereksivät pyylevät hylkeen poikaset kallion letolla, mutta uskomattoman vikkelästi pulahtavat syvyyteen, huomattuaan lähellänsä punaraitaisen purjeen, jonka alla tanakkarakenteinen luotsi, piippunysä vasemmassa suupielessä, mennä suiottaa ohjaamaan karien lomitse uhkeata kauppalaivaa, jonka mastojen huiput ja vimppelit kajastavat kaukaisen ja kaljun luodon takaa. Melkein musta, sakea savujuova tuolla etäällä osottaa kömpelön sota-aluksen suuntaa, mutta nuo hoikat, tummat, melkein veden pinnalla väikkyvät viirut tulevat torpeedopursista, jotka suhahtavat sivutsesi ennen kuin niitä oikein ehdit huomatakaan.
Silmillänsä mittaa muutamassa purressa jäntevän näköinen mies taivaan rantaa; kohottaa sitte katseensa korkeuteen, helakasti loistaviin pilvenhattaroihin; siirtää viimein silmäyksensä saaren rannalle ja sitte vasta alkaa askarrella pyydyksiensä kanssa, virkkamatta mitään airoilla istuvalle tyttärellensä. Hän on nyt varma siitä, ettei myrsky tänään verkkoja vie ja siksi on hänen katseensa tasainen ja tyyni.
Sillä välin uurtaa tuuli ryppyjä ja syviä vakoja hänen päivettyneille poskillensa, uurtaa niitä hiljaa, mutta varmasti. Tytönkin silmissä päilyy jo vakavamielinen syvyys, vaikka hän on vasta siinä iässä, jossa mantereen lapsi ei vielä vakavia mietteitä mieti eikä murheista mitään tiedä. On kuin kuuntelisi hän syvyyden sanoja, ulapan ääntä. Ja syvyys kuiskaileekin kuuntelijalleen somia, joskin hämäriä satuja Ahtolan oloista. Meri kertoo sille ken sen kieltä tajuaa kestävyydestä ja kärsimyksistä semmoisista, joita ei vilkkainkaan mielikuvitus voi luoda. Autereiset ulapat uhoilevat uhraantumisista ja uroteoista, joiden rinnalla vaalenevat useimmat marmoriin kullalla uurretut muistot. Meren maininki kykeneekin kuuntelijallensa kertomaan tuhansia taruja särkyneistä sydämistä, kuolon kouristuksista, tuskista, epätoivon taisteluista ja vuosisatojen vieriessä kohotetuista, sydäntä vihlovista valitushuudoista. Mutta kun syvyys verhoksen synkkään vaippaansa, kun myrsky käy ja vaahtoisat aallot vimmoissaan hyrskivät, niin kuullaan niiden juttelevan myöskin kummallisista konnantöistä, julmista vääryyden vehkeistä, teoista, jotka ovat riistäneet kansoilta oikeuden turvan, syösseet satoja surmaan ja tuottaneet tuhansille koskaan kuivumattomia kyyneliä.
Suomen lahti suosii aina uskollisuutta, rakastaa rehellisyyttä. Se ei suotta vaikeuta vilpitönten matkaa, mutta vilppi älköön uskaltako koskaan sen halttuun heittäytyä, sillä vääryyttä vihaa meri ja murskaa sen tekijät vastustamattomin jättiläisvoimin. Siksipä on valokin, yksinpä etäinen aurinkokin rakastunut siihen ja lempensä lämmön täydellä hehkulla se suutelee sitä. Meri vastaa valon lempeen, lämpenee siitä ja hymyilee sille viattomana, puhtoisena, kuni vakahinen lapsi armaalle äidille kehdossansa. Taivaan tuikkavat tähdet, nuo valon ikuisesti uskolliset vartijat, pitävät myöskin paljon Suomen lahdesta; sukeltautuvat pimeinä aikoina usein sen veteenkin ajamaan syvyydestä pois pimeyden ilkeitä voimia, etteivät ne saa samentaa eikä häiritä meren väsyneitä, virkistystä ja lepoa tarvitsevia laineita, vaan ne saavat rauhassa hankkia itsellensä uutta voimaa. Paljo sitä Suomen lahti tarvitseekin, sillä niin pieni kuin se valtameriin verrattuna onkin, koettaa se parhaan tarmonsa mukaan aina täyttää velvollisuutensa ja hartaasti toimia Luojan suurille ja pienille säätämässä ihmiskunnan suuressa edistämistyössä.
Sen takiapa taivaan valotkin vaalivat sitä ja pitävät siitä. Mutta pitääpä saarelainenkin merestänsä; pitää sanomattomasti. Ei ole sitä saaren koulusta kotiinsa palaavaa poikaa eikä tyttöä, joka ei edes hetkeksi pistäytyisi rantaan katsomaan merta, ennenkuin menee kotiin nälkäänsä tyydyttämään. Ei henno aikuinenkaan koskaan omaa mertansa iäksi heittää, vaikka kaukamailta tulevat tuulet viekoittelevasti kertovatkin lännen laajaperäisestä vapaudesta ja helposta toimeentulosta ihanissa etelämaissa, joissa leipä itsestänsä kasvaa lehtevissä puissa; joissa hurmaavan kauniit kukkaiskentät häikäisevät silmää, huumaavalla tuoksullansa alituisesti täyttäen helteisen ilman; joissa taivaan laki iät kaiket kirkkaana kaareilee ja polttava päivän tähti valtameren oneimmissakin onkaloissa saattaa kalliit helmimarjat kypsymään korallimetsistöjen simpukkakukissa. Ei, sinne ei tee saarelaisen mieli iäksi asettumaan, sillä siellä menisi mieheltä sisäinen tarmo, kuivuisi kaikki kunto, mutta toista on täällä kotoisilla laineilla keikkuessa, kotoisten aihkien ikihuminata kuunnella, ja kukkivia kanervakankaita katsellessa. Työllä, vaivalla ja tuskallakin täytyy täällä tosin olemistansa aina tukea, mutta työ, tuska ja toiminta terästävät sielun tarmon ja tuottavat ruumiille rauhaisan unen. Meri ei veltolle antimiansa anna, mutta täällä ovatkin meri ja mies — ne molemmat — kuuliaiset käskylle: "otsasi hiessä on sinun syötävä leipääsi".
Missäpäs olisikaan ihanampi asua kuin kotikylässä, jonka viereen luonto on kohottanut kalliomuurin suojaksi tuimia tuulia ja myrskyn meteliä vastaan? Missä olisi olo onnellisempaa kuin kotituvassa, keskellä kaikessa koeteltujen kumppanien ja ystävien? — Niin, missä paistaisi herttaisemmin Jumalan päivä kuin tuolla tyynenä lepäävällä kotilahdella, tai missä näkisit luonnon sen sirommassa puvussa kuin salmella saarien välissä, jossa kaikki on niin hiljaista, niin juhlallista, mieltä niin hartauteen vastustamattomasti vetävää, kun ikihongat vienosti humisevat korkeuksilla, kun kaislisto, tyytyväisyydestä hymisten, nuokkuu matalalla rannalla tuskin tuntuvassa iltatuulessa ja koskelo poikinensa soutaa hieman väreilevässä vedessä? Löytäisitkö mistään niin läikkyvän kirkasta kultaa kuin kyljissä noiden lipattavien laineiden, jotka soluvat pitkin merivirran pintaa tai lipuvat kukkien piirittämien rantakivien reunamilla? Ja missä kimaltelisi kirkkaampia helmiä kuin lahdelman takana, tuolla välkkyvällä, sileällä hietikkorannalla?
Oletko myöskään maailmassa muualla milloinkaan nähnyt niin hillittyä, mutta heleätä värien vaihtelua kuin tuo, jonka selälle synnyttävät sinisellä taivaalla leijailevat pilvien parvet, etenkin päivän painuessa levolle lännen laineihin? Koko avaruus on siitä ihastuksissaan. Ruusuinen hohde heiastuu vedestä, rantain vehreys on toisin paikoin tummaa, toisin paikoin taas mehevän vihantaa, siellä täällä vaaleata, hopean värillä vaimennettua. Vakavimpienkin graniittikumpujen kasvoille kohoaa innostuksen punerrus samalla kuin matalammat kalliot pukeutuvat harmahtaviin, mutta monihäiveisiin yöpukimiinsa.
Hiljaa, näkymättä, kuulumatta laskeksen laineille autereinen yö. Se, luotuaan idän taivaalle maan varjon synnyttämän suuren, hämyisen kaaren, hiivii huomaamattasi esiin kätköistänsä; levitäksen laineille joka taholla yhtä tyynesti ja tasaisesti — niin hiljainen yö, että kuulet sen saavuttua pinnalla liipoittelevan perhosen siipien heikon suhinan; kuuletpa jyrkänteen seinän raossa kasvavien kallioimarteiden keskinäisen lemmen kuiskeenkin. Kohta uinahtavat kuitenkin kaikki, raukenevat vienotkin äänet ja nyt meri vain yksin huokailee. Se hengittää harvakseen, tyynenä, rauhallisena, niinkuin nukkuva lapsi äitinsä rinnoilla.
Saariston siimesrikkaiden metsien sylissä leikkivät jo, piirissä pyörien, Yöttären tummakutriset, kevytkenkäiset lapset. Hiljaa, korvin kuulumattomin askelin hipsutellen, ne hyörivät puiden juurilla ja rakentelevat kisailupaikoikseen lehtien ja oksien hienoista varjoista solia ja majoja niin synkkiä ja pimeitä, että uljainkaan valon säde ei uskalla niihin tunkeutua.
Jo kuitenkin ylenee idän aaltojen povesta ilman kannelle veripunainen kuu. Tuossa tuokiossa on se loihtinut ulapoille yli merien ulottuvan, loistavan sillan. Jos sen valossa silmäilet meren pintaa, niin huomaat kauttaaltansa koko merelle näkymättömien käsien levittäneen hienon hienoista ja sihajavista silkkilangoista kudotun tiheän verkon. Se on olevinaan laineiden suojana myrskyä vastaan, mutta kovin on kevyttä noin ohut ja väreilevä verkko. Kuu kiirehtii avuksi; muuttaa muotoansa; vaihtaa värinsä ja koettaa, valamalla alas kultiansa, aarteidensa painolla tyynnytellä meren hienohelmaisia hemestejä ennen aikojansa heräämästä. Etäältä kuuluu outo hyminä, alussa vienona, sitte yhä koveten. Hemestit heräävät. Jo kuuluu selvästi alkavan myrskyn etusoitto; liikettä ilmestyy meren pinnalle. Karkaa jo uni ankaroiden aallottarienkin silmistä ja soiton yhä yltyessä hyppäävät hekin hemestien sekaan ja käyvät hurjaan karkeloon keskenänsä. Myrskyn ukset ovat jo avatut. Pakoon pyrkivät sen edestä lännen sakeat sumuparvet. Vaalean harmaina, läpinäkymättöminä, kosteina kiiruhtavat ne kaikkialle ja peittävät kaikki pimeyteen. Pohjoiskorkia ja Lounaiskorkia — Suursaaren alpit — yrittelevät pysähdyttämään sumuvuoria, mutta turhaan. Ne vyöryvät mistään piittaamatta eteen päin, yhä eteen päin loppumatta, lakkaamatta.
Kiukuissaan viiltelevät "korkiat" sumuvuoria, riuhtovat rikki pilvipaasia, mutta yhä yltyy sekä niiden että meren mylläkkä. Täysin voimin puhaltaa jo myrsky torvihinsa. Ne kiljuvat ylhäällä; karjuvat alhaalla rannan kallioilla; huutavat, mylvivät merellä ja ulvovat susien tavoin vuorten vinkaloissa tai vinkuvat kivien koloissa. Salamat sähähtelevät pilkkomustalla taivaalla; koko ilma kajahtelee jyrinästä kaikkialla, kiihoittaen möyryävän meren raivostuneita, vaahtoharjaisia aaltoja yhä enemmän riehumaan. Uhitellen syöksyvätkin ne torvimaisina kääryinä kallioita vasten, mutta kiukusta kihistenkin täytyy niiden vetääntyä kuitenkin voimattomina takaisin kosteaan kotiinsa, tahi ventona vaahtona valua rannan rotkoihin ja raueta halenneiden paasien rakoihin.
Tuolla välähtää taaskin yhtenä tulena koko sen puolinen avaruus. Sen salaman valossa pilkahtaa silmänräpäykseksi näkyviin solakka, kotirakenteinen jahti. Jo sukelsi se taas yhtäkkiä ärjyvien vesivuorien väliin. Kuitenkin tarttuvat tanakkaharteiset miehet läheisen saarikylän valkamassa vankkaan meripurteen. Telat vingahtavat vähäsen ja pursi soljuu kuohuvaan veteen. Samassa on siihen hypännyt muutamia reippaita, öljyvaatteihin puetuita miehiä ja airojen kitinästä hankoja vasten voi arvata niiden soutavan ulos aavalle merelle. Miksi? Eihän kuulunut mitään hätälaukausta, ei pienintäkään avunpyyntöä. Ei, vaan kuuluuhan kuohujen pauhu ja meren mylvintä kaikkialle.
Airot notkuvat, avonainen venhe voihkaa vastatuulessa ja pumppu käy kaiken aikaa, kun ensin on onnellisesti päästy ohitse aallonmurtajan. Muutamat rohkeat poikaset yrittävät aallonmurtajalle, nähdäksensä pääseekö pursi eteen päin mahtavassa aallokossa. Heidän täytyy kuitenkin pian palata, sillä ei ole nyt yrittämistä aallonmurtajalle.
Se on valtava rakennus, tuo aallonmurtaja. Muutamien metrien korkuinen, mutta satojen pituinen valli on kudottu sementillä ja raudalla toisiinsa kiinnitetyistä kivistä sataman sivulle. Tyynellä sitä tarkastellessa, ei luulisi ikinä vallin yli pirskahtavan pisaraakaan vettä sataman sisään, mutta myrskyn mellastaessa kierittelee meren voima siitä ylitse hyvänkin metrin pituisia, puolen paksuisia paaden palasia, kuni villalepeitä; ja veden tyrskyt saavat usein sammumaan vallin päässä kolmen miehen korkeudessa palavan lyhdynkin tulen.
Äänettöminä odottelevat saarelaiset, pilkkopimeässä, rannallansa kuulumisia mereltä. Meren myrinään sekaantuu vain silloin tällöin syvä huokaus, joka tuntuu kohoavan ahdistetusta rinnasta. Ja kaukana toisissa saarissa polvistuu samalla aikaa kalpea, vapiseva äiti pienokaisten vuoteen viereen, rukoillen sanattomilla sanoilla, että isä olisi jo ennen myrskyä saavuttanut jonkun suojatun sataman, tahi saisi säilytetyksi edes henkensä rajuilman raivolta. Kalpeana on monen tyttösenkin poski ja silmissä väikkyy kostea kiilto, mutta suu pysyy silti sanattomana.
Merelläkään ei liikoja puhuta. Siellä taistellaan, tehdään ahkerasti työtä. Peränpitäjän jok'ikinen hermo, joka jänne on pingoitettuna, kun hän koettaa ohjata alusta ulapalle, etteivät vimmaiset aallot saisi sitä rantakarille sirpaleiksi sysätä. Samalla miettii hän sielussansa, miksi on meri hänelle vihainen, vai onko tämä vain varoitusta Heleenan ja Matin takia? — Pumppumies lietsoo lietsomistaan; lietsoo henkensä edestä kilpaa vinkuvan vihurin kanssa. Hän ei osaisi sanoa, onko se rankkasateena taukoamatta sisään pärskyvää merivettä vaiko hänen omaa hikeänsä tuo katkera neste, joka sokaisee häneltä silmät, kirvelee sekä suussa että sieramissa ja kylminä virtoina valuu pitkin jokaista jäsentä.
Paukaus kuuluu yli myrskyn metelin ja meren ulvovan äänen. Se oli viimeinen purje, joka maston kappaleen kanssa köysineen nyt meni kaiken maailman tietä. — "Nyt ollaan hukassa", päättää perämies, mutta ei toki ajatustansa pue sanoiksi. Itse aluskin jo vapisee kauhusta. Sen laudat natisevat. Kuuluu rusketta rungosta ja katkenneiden köysien päät pieksävät armottomasti milloin aluksen laitoja, milloin merta, milloin miehiä. Nyt kysyttäisiin kestävyyttä, mutta jo alkavat ihmisvoimat väsyä. Kädet herpaantuvat, silmät tuijottavat jo tajuttomasti synkeyteen, sydän kutistuu kokoon, mutta vinhemmin viheltää myrsky, aluksen tuskissaan heittelehtäessä laidalta laidalle ja härppiessä yhä enemmän vettä sisäänsä.
Mikäs se oli?… Nyt se kuului taas… Tohtisikohan tässä vieläkin toivoa?… Ei virka miehistä kukaan mitään, vaan silmät elävät ja jokainen koettaa kuunnella, keskellä työtään, kuuluisiko vieläkin äskeistä ääntä.
"Miehet! Yritetään vielä, vaikka viimeinen kerta", kajahtaa myrskyssä nuorukaisen ääni. Kädet ovat kaikilla turvoksissa työstä, mutta velvollisuuden tunnosta ponnistetaan vielä väsyneitä, vilusta jo kangistuvia raajoja, joskin miltei vallan toivotta.
"Halloo! Täällä ollaan!"
Kaikki jahdin miehet parkaisevat yhteen ääneen nuo sanat, ja uskomattomilla ponnistuksilla saadaan samassa aluskin käännetyksi. Saaresta saapuneiden pursi jysähtää jo jahdin laitaa vasten. Uudet, uupumattomat miehet tarttuvat nyt työhön. Ei aluksen oma miehistö kykene enää työn kulkua katsomaankaan. Väsyneinä, voimattomina lyyhistyvät he mikä mihinkin nurkkaan, mutta laulaen voiton virttä puskevat nyt meren vallattomat tyttäret rutisevaa alusta saaren suojaiseen satamaan.
Rannalla ojentuu kymmenittäin käsiä pelastuneita auttamaan, ja molemmin puolin tukien, talutellen, saatetaan nuo nääntyneet miehet katon alle, lämpöisten seinien suojiin. Ei kysy kenkään heiltä: ketä olette ja mistä, mutta kaikki ovat alttiina heitä palvelemaan. Itsestään, kenenkään kehoittamatta, siirtyivät iän ja taudin köyristämät vanhukset sijoiltansa roihuavan uunitulen edestä, tehden vieraille tilaa, ja jättävätpä vuoteensakin vieraiden varalle. Hääräillen sinne tänne kantavat lapset heille kuivia pukuja ja naiset kaivelevat kätköistänsä jotakin juhlaa varten säästöön pannut herkkupalaset. Onhan nytkin juhla … ja ponnistustensa peristä tarvitsevat väsyneet vieraat maukkaampaa ravintoa kuin tuota tavallista … suolaisia hailia ja kuivaa, pahalle hajahtelevaa hylkeen lihaa.
Niin, saaressa on juhla … ihmisyyden suuri juhla, jota vaatimattomasti ja hiljaisuudessa viettää kärsimyksissä karaistu, työssä ja elämän tuiskuissa suureksi sydämessä, pieneksi puheissa kasvanut suku. Taivaan enkelitkin ottavat tuohon juhlaan osaa ja siksipä pyhä, hiljainen hartaus tuntuu täyttävänkin sekä sydämet että koko huoneen.
Viimein, aamun etäällä sarastaessa, saapuvat nuoretkin sisään, sillä nyt on lastikin turvassa ranta-aitoissa ja itse alus lepää taisteluistaan vahvasti ankkuroituna satamassa. Sen toverit näyttävät vartioivan sen lepoa, toisinaan kuitenkin sille hieman kumartaen, sillä nekin kykenevät kuntoa kunnioittamaan.
Huomenna on jo meri melkein hiljaa. Sen tyrskyt ovat tauonneet myrskyn mentyä. Ainoastaan "kuolleet laineet" enää liikkuvat kaukana selällä poimutellen paikoilleen rantamille sitkistynyttä, kellahtavaa vaahtoa ja reunustellen, kruunaellen raukenevaa merta ruskeilla merenhauraseppeleillä.
"Olipa hyvä, että saivat meidän miehet lastinkin pelastetuksi, vaikka vähän kastuneena", tuumailee toimessaan noin kymmenvuotinen poika tovereillensa, ketterästi kuni orava juostessaan pitkin pelastetun jahdin parraspuita.
"Hyvä oli", vastaa toinen, kiivetessään pollaria myöten jahdin kannelle.
"Se kuuluu olevankin hyvin kallis lasti", tietää kolmas toveri poikain haapion perästä, odotellessaan kärsivällisesti, kunnes toverit saisivat haapion pestin johonkin kiinni solmituksi.
"Kas, kun tässä ei ole mitään pinttaa", sanoo pienin pojista.
"Jahdissa pinttaa", lausuu toinen poika ylenkatseellisesti.
Mustin kanssa kala-aitan eteen jäänyt pieni paitaressu katselee kaihoavin silmin suurempia kumppaneita. Hekin molemmat olisivat niin mielellään menneet mukaan, mutta eivät ottaneet, eikä äitikään oikein luvannut.
"Äiti, mitähän siinä oli lastina? Olikohan tuo kultaa?" kysäsee viimein paitaressu äidiltään, joka levittelee vapeille kuivamaan vierasten vielä märkiä vaatteita.
"Ei", sanoo äiti yksikantaan, mutta ajattelee itsekseen: "olipa se kalliimpaakin kuin kulta. Sehän on kokonaisen pitkän vuoden vaaroilla, työllä ja hiellä vaihdettu monen perheen leipä… Varmaankin ovat niiden kotilaiset viime yönä hartaasti rukoilleet … ja Jumala on aina armollinen… Hän armahtaa pelkääväisiänsä."
Aluksensa vaurioita tutkimaan saapuu viimein jahdin omakin väestö. Katsellaan siinä kaikki paikat, koetellaan, keskustellaan ja ryhdytään lopuksi työhön. Perämies istahtaa hetkeksi kajuutan katolle ja vaipuu mietteihinsä. Kauas, kauas rannattomalle ulapalle näyttävät tähystävän silmät, mutta niissä kuitenkin kuvautuu yht'aikaa sekä lempeys että päättävä uljuus. Tähystelevää katsetta ei voi seurata kukaan, mutta tarkemmin katsottaessa osottaa kasvojen ilme jotakin sisällisen taistelun tapaista, joskin hillittyä. Viimeinkin poistuvat kasvoilta hämärät pilvet ja koko muoto juurikuin kirkastuu.
"Matti, kyllä tästä vielä saat kalun", lausuu perämies tyynellä, ihan luonnollisella äänellä eräälle irvistävään saumaan tervaa ja tappuroita ahkerasti tilkkivälle nuorelle miehelle. "Mutta muista olla aina varovainen, sillä ei tämä asu enää toiste viime öistä leikkiä kestä, eikä minulla nyt ole varoja sinulle uutta hommata."
Matti säikähtää, herkeää työstään, kääntyy perämieheen päin, mutta ei virka mitään.
"Niin, niin … ole vain aina varovainen … varsinkin kun se Heleenakin on aivan lapsesta asti ollut niin arka. Lienee eukko kotona liiaksi hemmoitellut; en tiedä sitä, mutta arka se vain on. Tuskin voisi meri Heleenassa parantaa sitä, mitä rikkoisi, jos se sinut saaliiksensa saisi."
"Kyllä minä koetan olla … isäntä", sopertelee hämmästynyt Matti vastaukseksi. Hänen kiitollinen silmäyksensä osottaakin, sanoja selvemmin, että hän aikoo lupauksensa pitääkin.
Työ sujuu nyt Matilta, jos muiltakin, erittäin vilkkaasti. Muutamain päivien perästä onkin jo aluksessa kaikki jommoisessakin kunnossa. Kitisten nousee ankkuri nousemistaan; lainatut purjeet alkavat pullistua kohtuullisessa tuulessa, ja jahti kääntyy jo verkalleen. Pari pientä "luovia" sataman suulla ja sitte uiskentelee jo uljas alus ulapalla keinuen ja keikahdellen, kuni kesäinen sorsa ruohokossa. Kaukaa ulkoa tulevat loiskivat laineet, niinkuin valkoinen joutsenparvi tervehtimään aukeille ulapoille taaskin saapunutta tuttuansa. Alati uutta lauluansa laulaen kuljettaa Suomenlahti taas kyntäjäänsä, iloissaan sitä hypitellen aallon harjalta toiselle. Veden kohina kokan edessä on tasaista ja se vaikuttaa niin tyynnyttävästi kiihtyneesenkin mieleen.
Matinkin mielestä on jo raitis merituuli huuhdellut pois kaikki huolet ja murheet. Kirkas on nuorukaisen katse ja hymy väikkyy hänen huulillaan, ajatellessaan: "mitähän se Heleena olisi sanonut, jos olisi sen keskustelun kuullut?… Tarkka se on silmä vanhalla miehellä… Jokohan tuo on kauankin ollut asian perillä? Vai olisikohan Heleena?… Eihän se Heleena miten olisi uskaltanut… Ja vielä isällensä, kun en minäkään…"
Vakavasti pitelee vielä vanha perämies peräsimen vartta, ajatellen omia ajatuksiaan sekä itsestään että merestä. Vaikealta se tuntuu sanoa Suomenlahdelle jäähyväisiä sen, joka on vuosikymmeniä joka päivä sen kanssa seurustellut. Tuntuu niin oudolta tuossa rinnan alla, mutta nyt ne ovat hyvästit heitettävät.
Ihmekös se olikaan, jos eron aika tuntuikin hänestä ikävältä. Olihan hän, jos kukaan, tuttu Suomenlahden kanssa. Hänhän oli sen nähnyt sekä myrskyssä että tyynessä: niin hyvin silloin, kun aurinko majesteetillisena kohoaa etäiseltä taivaan rannalta, kuin silloinkin, koska se kylpee meren viileissä, hohtavissa laineissa, ja silloinkin, kun yö vetää vaalean, hopeisen auerverhon päivän säteiden eteen. Ja kuitenkin on Suomenlahti ollut hänelle aina uusi, sillä sehän ei koskaan esiinny kahdesti aivan samassa puvussa. Hänhän ymmärtää niin hyvin meren kielen; tajuaa sen hiljaisimmankin kuiskeen ja käsittää niin hyvin sen laineiden laulut, jotka milloin vienona hyminänä milloin taivaita tärisyttävinä julistavat kuolevaisille Kaikkivaltiaan vastustamatonta oikeutta ja voimaa.
Ja nytkö täytyy hänen todella merestä erota?… Ei, tuhannesti ei! Voihan vanhuskin vielä haapiossaan salmia soudella. Saattaahan hän edes istua kauniina päivänä rannan kivellä katselemassa meren läikkyvätä pintaa. Ja merihän se viimein saarelaiselle — hänellekin — laulaa viimeisen tuutulaulun, kun joutuu avaralle iäisyyden merelle lähtemisaika. Se laulu se antaakin väsyneelle nukkujalle rauhaisan unen ja tuo tullessaan tyynen sataman, vaikka sen sävelien kumppanina kulkeekin kalpea kuolo. — Hauskapa onkin elämästä erota meren sävelten saattamana, saapukootpa nuo sävelet sitte joko hiljaisina, syvistä piilopaikoista hiipivinä huokauksina, tahi tulkootpa ne vaikka kuohuvien koskien valtavana kohinana. Aina niitä ääniä vain mielellään kuulevat kaikki, sillä ne sopivat kaikille. Nehän ovat kootutkin iloista ja suruista, taisteluista ja levosta, ja laineet lyövät tahtia meren sävelten soinnulle iloisina, elävinä … varmoina elämän voitosta kuoleman ylitse.
"Pitkä on matka majakalle, aallot ankarat välillä", hyräilee Matti kokkapuolella.
"Vieläkös mitä", lausuu peränpitäjä, "varsinkaan nyt, kun meri on noin kaunis ja tuulta juuri parahiksi."
"Kaunis on! mutta milloinkapas se Suomenlahti ruma lieneekään", arvelee pumppumies, kiinnittäessään alapurjeen "koulia".
Sillä välin on Mattikin muuttanut laulua ja hyräilee nyt:
"Lyhyt on matka kullan luokse, vaikkakin aallot pauhaa; sinne pursi punainen juokse, siell' on sullekin rauhaa!"
"Jo näkyy kotimajakka", huudahtaa pumppumies vähän ajan takaa.
"Näkyyhän tuo jo kylläkin", sanoo perämies. "Ja naisia on rannalla jo vastassa."
"On", myöntää Matti. "Heleenakin näkyy olevan. Minä tunnen hänet valkoisesta huivistaan."