PETRI.
Luokalla vallitsi hiljaisuus, niinkuin ainakin opettajaa odottaessa. Vallattomimmat ja laiskimmat pojista silmäilivät vielä hätäisesti viimeisen kerran läksyjänsä, mutta ahkerat ja siivot pojat tuntuivat tyynesti keskustelevan kohdakkoin toivossa olevasta luistinluvasta ja lähiseutujen jääsuhteista. Vikke Nenonen taas istui pulpetilla, selin kateederiin, ja koetteli jos jollakin tavalla viekotella Jussi Alaista kanssansa sormikoukun vetoon. Silmänräpäyksessä hän kuitenkin lennähti siitä paikoilleen, sillä joku kuului rapuuttavan oven lukkoa. Useimmat muistakin pojista hypähtivät silloin seisalleen ja sitte kuului muutamia pulpetin kansien loksahduksia, kun pojat heittelivät kirjojansa niiden laatikoihin.
Ovi aukenikin kohta ja, odotetun opettajan asemasta, ilmestyi luokalle ihan ventovieras olento. Se näkyi olevan lähes aikamieheksi saapa nuorukainen harmaassa ja kasvamisen varalta tehdyssä sarkapuvussa. Vaalean, aivan sileäksi su'itun tukan ympäröimän ja matalan otsan alla laukuili kaksi älyttömän näköistä ja raukeaa lampaan silmää, jotka hieman pelkurimaisesti tähyilivät ympäri huonetta. Äänettöminä katsoa tuijottivat pojat tuokioisen tuota outoa ilmiöä, joka hämillään näytti silmillään hakevan ovensuun puolelta itselleen jotakin istuinpaikkaa.
Kun ei vieras itsestään tuntunut aikovan asiaansa ilmaista, kysäsi häneltä viimein luokan ensimmäinen mies eli priimus kohteliaalla äänellä: "mitäs teillä olisi ollut asiaa?"
"Meilläkö?" murahti vieras hieman punastuen ja ympärilleen katsellen. "Myö tuota — — hm — — myö tuota — — tultiin kysymään, jotta tämäkö se on se kolomas luokka?"
"Kolmas luokkahan tämä on", vastasi priimus.
"No mihinkähän teällä sitä minä saisin istuutua?"
Nokkelana kuin orava kiepsahti Vikke Nenonen vieraan luo. "Terve mieheen" sanoen paiskasi hän vieraalle kättä ja alkaen häntä vetää retuuttaa kateederiin päin selitteli hyvin toimessaan: "tännehän ne ovat sinulle, kellon alle, paikan varustaneet."
"Elä hiijjessä! Enhän minä miten noin korreelle tuolille suata — —"
"Mutta näethän sen hyvä ihminen itsekin, että ei tänne enää muuanne sovi", toimitti Vikke.
"No, eipä toellakaak taija muuannekaak ennee soppiik", tuumaili vieras luokan hiljaa nauraa hihitellessä ja tyrskäessä. "Vuan annahhan minun tok ensin tervehtiik nuitaak toisii poikii."
Niin sanoen tempasi uusi tulokas kätensä pois Viken kourasta ja alkoi kiertää luokkaa, jokaista kätellen vuoronsa mukaan ja nimiä kysellen.
Hiljaisuus oli nyt luokalta kokonaan pois paennut. Rähisten koettelivat kaikki pojat keskenänsä kilpailla, kuka sukkelimman kompasanan tahi koukukkaimman kysymyksen osaisi vastatulleelle heittää. Mitään pahaa aavistamatta koettelikin hän parhaansa mukaan tuossa rähinässä tehdä selkoa sekä itsestään että suhteistaan. Kärsivällisesti kertoi hän yhdelle olevansa perintötalon poika sieltä ja sieltä, ja toimitti toiselle, että hänen takkinsa ei ollut teetetty hänen isälleen, vaan hänelle itselleen sen räätäli Matti oli ommellut. Jollekulle täytyi hänen myös selittää, että hän ei ollenkaan aikonut tukkiherraksi tulla, vaan hänet oli lähetetty tänne kouluun, että hän sillä tavoin voisi kerran päästä kotikappeliinsa pastoriksi, kun sinne ei kuitenkaan kukaan muu hakenut.
Alaista näytti lopulta rupeavan tuo poikaparka vähän säälittämään ja hän asettui ikäänkuin sen suojelijaksi. Isällisesti käski hän uuden tulokkaan kaikista ensiksi vetäisemään housujensa lahkeet lapikaskenkäinsä varsien päälle, että hän näyttäisi "vähän ihmismäisemmältä. Äläkä sitte enää milloinkaan laita tukkaasi tuolla tavoin. Koulupoika ei saa olla kuin mikäkin nuoltu vasikka."
"Muttapa kun tuolla pihalla ja katuloilla on niin paljon likkoo ja kuroo, niin kaikkihan ne uusiin housuin lahkeensuut likkautus", tuumaili toinen.
"Kääri ennen lahkeesi ylös", tiuskasi Alainen, "mutta varret sisään ja lahkeet päälle, ennenkuin maisteri luokalle tulee!"
Vieras tottelikin ja istahti lattialle, alkaen kiskoa jalastaan pitkävartisia jalkineitaan. Nopeasti kiirehti Vikke Nenonen hänelle avuksi, mutta kun hän toista lapikasta vetäessään luokan iloksi sai sormensa tervaan, siirtyi hän nolona takaisin paikoilleen. Melkein koko muu poikajoukko oli siihen sijaan kerääntynyt vieraan ympärille. Aikaa siinä sitte meni, ennenkuin hän sai lapikkaat takaisin jalkaansa, sillä kaikki tahtoivat ensin koetella hänen karkeita ja harmaita sukkiaan ja niitä ihmetellä, juurikuin eivät ikipäivinä ennen olisi sukkia nähneetkään. Vieras, jonka nimi kuului olevan Pekka ja joka jo oli ehditty Petriksi muuttaa, sai nyt siinä lattialla luetella vallattomille kuulijoilleen kaikki sekä kotitalonsa lampaat että rukiit. Vieläpä täytyi hänen tehdä selkoa heidän ruotimummostaankin, joka hänelle viime kesänä oli kokonaisen tusinan sellaisia uusia sukkia neulonut. Siitä hyvästä oli hänen kumminkin pitänyt luvata siunata mummon hauta, jos mummo vielä elossa olisi silloin, kun hän pastoriksi pääsisi.
"Ja ihanko todella lupasit siunata elävän ihmisen hautaan?" kysäsi joku. "Kuolleiden hautojahan sitä muualla siunataan."
"Ole vaiti Ander", pisti Vikke Nenonen väliin. "Kuolleitahan sitä muualla, mutta tämä Petri kun on kotoisin sieltä, jossa päivää säkillä sisään kannetaan. Siellä haudataan elävänä."
Avossa suin katsoa töllisteli Petri viimeistä puhujaa ja kysyvällä äänellä mutisi: "päiveekö säkillä sissään? Milläs keinoin sitä päivee säkillä sissään — —"
Maisteri Lydénin ja häntä seuraavain koulun vahtimestarin ja piian luokalle tulo keskeytti siihen poikien puuhat ja puheet. Vahtimestari piikoineen toi sisään lisäpulpetin, joka asetettiin luokan lopulle, ja sille sijoitettiin viimein tuo uusi oppilas.
Pulpettien siirtelemisen vuoksi syntyneen rymyn vaiettua esitteli sitte maisteri Lydén uuden tulokkaan luokalle. "Lyhyesti sanoen: siinä on nyt teille uusi kumppani, privatisti Petter Oikari. Toivon kohtelevanne häntä ystävällisesti, niinkuin kumppania ainakin."
"Kyllä minnäik luulen, jotta myö tullaan hyvinniik hyvästi sopimaan, kun nää kaikki tuntuvat olevan oikein lystii poikii, vaikka näyttävät kaikkiik herraslapsilta ja huastavat niin motevasti", näki Petri hyväksi leveällä murteellaan, hyvin tutunomaisesti, pistää maisterille vastaukseksi luokan perältä.
Maisteri Lydén punehtui hiukan, mutta ei virkkanut muuta kuin sormiaan kateederin reunaan naputellen käski luokan pysyä hiljaa. Sitte alkoi Petrin ensimmäinen opetustunti koulussa, ja me olimme hänelle mielessämme kiitolliset, kun se tunti niin hauskalla tavalla oli hänen tähtensä tuntuvasti lyhentynyt.
Monta muutakin hauskaa hetkeä hankki Petri sitte tovereillensa vuosien vieriessä sekä herkkä-uskoisuudella että lapsellisella vilpittömyydellään. Toisinaan kyllä hänen rehellisyytensä pani koko muun luokan pulaankin, mutta onneksi oli häntä aina perin helppo eksyttää, vaikka kenen. Huolimatta mainiosta ulkomuististaan puuttui häneltä näet tyyten niin hyvin arvostelu- kuin johtopäätöstenkin tekemiskyky. Sentähden ei hän suuttunutkaan juuri mistään ja tuli siten luokan suosituimmaksi oppilaaksi. Vikke Nenonen sanoikin Petrin "koulun parhaaksi mieheksi", joka ei leikistä koskaan suutu. "Mutta muut ne ovat niin hirveän viisaita ja nokkavia ja itsestään pitäviä."
Vähitellen oli sitte jouduttu niin pitkälle, että jo oli ihan käsissä viimeinen varsinainen opetustunti ennen ylioppilastutkintolupaa.
"Tämä päiväpäs vasta pitkältä tuntuu", äännähti Ander kiireesti historian oppikirjan lehtiä välitunnilla käännellessään.
"Ainahan ne on päivät pitkii kevväillä", sanoi siihen Petri umpimielisesti hymyillen.
"Mutta tiedätkös sinä, Petri, minkätähden ne päivät aina keväällä pitenevät", kysyi Vikke Nenonen, samoinikään hymyillen.
"Ka, kunj aurinko on viikomman aikoo ylläällä", selitti Petri.
"Aijai!" huudahti Vikke. "Kuinkahan sinulle, poika polonen, käy fysiikkatutkinnossa! Mitenkäs fysiikassa sanotaan? — Sitä paitsi on lämmöllä se ominaisuus, että se laajentaa kaikkia kappaleita — etkös sitä nyt muista?"
"Kas kehveli, kun en tuota hoksannut", lausui Petri tyynesti. "Niin — lämpöhän sen tekköö."
"Rehtori tulee", huudahti joku ja kohta istui kukin paikoillaan hiljaa ja juhlallisena kuin kirkossa, sillä tulinen rehtori ei suvainnut mitään melua, eikä kukaan tahtonut tuota kunnon miestä näin viimeisellä yhdessä olon hetkellä suututtaakaan.
Viimeinen historia-tunti siis alkoi. Vilkkaasti hyppeli rehtori, kuin jänis, edestakaisin historian avaralla alalla oikein saadakseen selville, kuinka varmoja me olimme aineessamme. Kaikki oli käynytkin jokseenkin hyvin ja rehtori oli mitä hilpeimmällä tuulella. Syytä siihen olikin, sillä yksin Vikke Nenonenkin oli juuri tehnyt tyydyttävän selon Henrik Linnustajan linnoitustöistä ja slaavilaisretkestä ja Ander oli sanonut oikean vuosiluvun.
Silloin kääntyi rehtori, ilosta loistaen, Petriin päin ja sanoi: "no Oikari ei nyt lue kirjan sanoilla, vaan aivan omin sanoin vastaa kysymykseen: mitä Henrik ja saksilaiset sitte vastasivat, kun unkarilaiset tulivat heiltä veroa vaatimaan?"
Petri punastui, kakisteli, mutta ei saanut sanaa suustaan.
"Noo", lausui rehtori kehoittavasti.
Silloin salpa aukesi ja Petri alkoi: "hyö sano, jotta myö vuan ei ennee ruppiikkaak teille verruu maksamaan — —"
Rehtori paiskasi kirjan raivoisasti pöytään, että luokkahuone mäjähti vastaan, ja alkoi molemmin käsin tukkaansa repiä ja puhista vihoissaan.
Petri pysyi kiltisti vaiti tuon vihanpuuskauksen ajan, juurikuin odotellen sen loppua. Rehtorin hieman tyynnyttyä alottikin hän taas uudelleen ja sangen levollisesti: "niin hyö sano, jotta myö vuan ei ruppiikkaak teille ennee verruu maksamaan, vuan myö toarotaan ja annetaan teillen kapinen koira."
Se oli jo enempi kuin rehtorin hermot jaksoivat kärsiä. Hän oli jo ovesta ulkona, ennenkuin Petri oli ehtinyt lauseensa loppuunkaan.
"Bravoo, bravoo! Se oli miehen työ ja sillä siitä pinteestä päästiin", kirkuivat jotkut.
"Petrille on pidettävä luokan puolesta kiitoskekkerit", kiljui Ander.
"Minä en olisi osannut enää mitään; ja kello on vasta puolivälissä!"
Toiset murisivat: "häpäisee koko luokan moukkamaisuudellaan;" mutta Petri itse arveli: "mikään sille tulj, kun niin äkkii läks, vaikka tottahan minä puhun, niinkuin kirja sannoo."
Sitte emme tavanneet rehtoria ennenkuin muutama päivä ylioppilaskirjoitusten perästä. Silloin hän tuli luokalle ja opettajakunnan puolesta esitteli Petrille, että "eikö herra Oikari suostuisi olemaan opistossa vielä yhtä vuotta, niin ei tarvitsisi Helsinkiin kirjoituksianne lähettääkään — ei ainakaan ainekirjoitustanne?"
"Kas, kas — kun eivät raskisi sinusta luopua", kuiskasi Vikke Nenonen
Petrille korvaan.
"Minun mielestäni se olisi parasta ainakin teille itsellenne", selitti rehtori.
"Olkoon sittä männeeks", tuumaili Petri. "Vaikkapa häntä sittä jeäpkii yheks vuuvveks vielä."
Jonkun päivän kuluttua muutti Petri kuitenkin mielensä. Hän tallusteli rehtorin luokse pyytämään, että hänenkin paperinsa kumminkin lähetettäisiin Helsinkiin "viisaampiin miesten kateltaviksi."
"Mutta toisten kirjoitukset ovat jo lähetetyt", selitti rehtori ystävällisesti Petrille.
"No laittooten sittä jälestäpäin. Kyllä kaiketi sinnek posti vielläi männöö. Ja kyllä minä tahon, jotta ne pittää sinne viisaammillen laittook."
Rehtori tempasi pöydältä paperitukon, heitälti sen ovesta etehiseen ja ärjäsi: "laita sitte itse."
Nöyrästi keräili Petri etehisen lattialta sinne tänne sinkoilleet paperinsa ja syvään kumarrellen lähti rehtorin luota. Satuin tapaamaan hänet sitte Rissasen puodissa, josta hän tuli ostamaan suurta kirjekuorta. Kadulle tultuamme selitti hän minulle kirjoittavansa Helsinkiin ja ihmetteli rehtorin säästäväisyyttä ihmettelemästä päästyäänkin.
"Missä se nyt on niin säästäväiseksi ruvennut", kysäsin minä.
"Ka postimerkissä", vastasi hän ja jatkoi: "miksikäs niitä rohvessyöriä tuas sanotaankaak, joillen ne meijän ylioppilaskirjoitukset laitetaan?"
"Luullakseni ylioppilastutkinto-valiokunnaksi", selitin minä. "Mutta miksikä sinä sitä kysyt?"
"Laitan niillen ne kirjutukseni."
"Älä veikkonen, ne nauravat."
"Naurakootpa jos, vuan rehtori käski", sanoi hän.
En oikein sittekään uskonut hänen tuumaansa toimeen panevan, jonka vuoksi seurasinkin Petriä hänen asuntoonsa. Sillä välin kuin hän puuhasi päällekirjoitusta ja muuta, otin nuo paperit katseltavikseni minäkin. Eteeni sattui kirjoitus Katiliinasta, joka varmaan oli olevinaan ainekirjoitus äidinkielellä.
Näin se alkoi: "tässä pitäsi nyt ruveta ja kirjuttoo aine Katiliinasta, mutta oikein tahtoo pyrkiik ilettämään ruveta semmosesta miehestä kirjuttamaan, vuan kun ei sattunut oikein mieluisii nuokaak toiset aineet, niin vaikkapa häntä nyt sitte kirjuttaa Katiliinasta. Mutta kyllä se mies oli aika hunsvotti ja lurjus, kun ilikisi nostook kapinan niin reten miestä vastaan, kun se Cicero oli. Vuan kyllä se Cicero, konssulina ollessaan, sitä haukkuki. Voi täytinen, mitenkä se sen mualasi puheissaan ja ne toiset, jotka siellä muakuopassa tapettiin sittä Caesarin aikana! Niihen toisten nimiä minä en nyt muistak, vuan Lentulus se taisi olla toinen ja kyllähän työ, oppineet miehet, senniik toisen tiijättä. Oikeen se naurattaa, kun ken latinoo ossoo ja Ciceron puheita lukkoo" — —
Niin pitkälle olin päässyt, kun Petri huomasi minun hänen paperiansa parhaillaan tutkivan.
"Mitä sinä nyt? Eihän niitä suak lukkee", ärjäsi Petri, temmaten vihkon kädestäni. "Etkö sinä muistak, kun rehtori sano, jotta ei suak kirjutuksiaan toisellen antook, eikä näytteekkääk? Ei näyttee laskujaankaak."
Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän ei tuota onnetonta ainettansa Helsinkiin lähettäisi, vaan pistäisi uuniin.
"Vuanpa, kun se rehtori itek käski."
"No anna, hyvä ystävä, sitte minä kirjoitan sinulle tuon aineen uudestaan, tahi viedään Ingmannille, niin kyllä hänkin sen ottaa kirjoittaakseen."
"Eihän se sittä ennee oisikkaak minun ihteni kirjuttama", tuumaili
Petri vakavasti.
"No anna minun edes sitä korjailla", vaikeroin minä. "Tuollaisena ei siitä ole mihinkään."
"Joutavat viisaammat korjailla", sanoi hän, nähtävästi puhetapaani matkien, ja pysyi jäykkänä kaikille esityksilleni. Kun tiesin, että väkivallallakaan en tuolta karhulta saisi paperia ryöstetyksi, mutisin lopuksi kiukkuisesti: "volenti non fit injuria (tahtovalle ei tapahdu vääryyttä)."
"Niin, niin! Volenti non fit injuria", myönsi Petri. "Ja sentähden anna sinä paperien huilatak Helsinkiin, varsinniik kun rehtori itek käski."
Paperit "huilasivatkin" ylioppilastutkinto-valiokunnalle, koska yliopistosta oli sittemmin kirjallisesti vaadittu rehtorilta tietoja siitä, mikä se Petri oikeastaan oli miehiään. Rehtori antoi selityksensä. Jonkun ajan kuluttua sai hän ankaran muistutuksen siitä, että opettajakunta oli ryhtynyt arvostelemaan oppilasten kirjoituksia, jotka kaikki olisi pitänyt yliopistoon arvosteltaviksi toimittaa. Kuitenkin oli rehtoria asia enemmän naurattanut kuin suututtanut.
"Arvasinhan minä sen, jotta viisaampiin miesten niitä on tutkittava", tuumaili Petri asiasta kuultuansa ja nauroi hänkin.
Ei häntä kuitenkaan vuoden perästä, eikä myöhemminkään, kuulunut yliopistoon tulevaksi. Kerran, vuosien kuluttua, kohtasin häntä kuitenkin rautatiellä. Silloin sanoi hän heittäneensä pastoriksi tulemistuumat sikseen, varsinkin kun ruotimummokin oli kuollut ja kotikappeli jo saanut oman, varsinaisen papin. Muutoin pyysi hän minulta neuvoa siihen, rupeaisiko hän nyt meri- vaiko sotamieheksi. En kehoittanut häntä ryhtymään kumpaiseenkaan toimeen, vaan neuvoin rupeamaan maanviljelijäksi isänsä maatilalla.
"Talonpojaksiko siis?" mutisi hän tyytymättömänä. "Mitä vasten minä sittä oisin koulua käynnä?"
Erotessamme kysäsi hän sitte minulta: "tiijjätkö sinä, millä keinon sitä päivee säkillä sissään kannetaan?" — Kummastuneena ja säälillä häntä katsellen, sanoin että en sitä tiennyt, enkä ollut koskaan kuullutkaan.
"Minä vuan arvelin, jotta jos sattuisit sinnäik tietämään, kun se Vikke Nenonen siitä muutamaste koulussa mainihti. Minä oun sitä ajatellut vuosikausia, vuan ei ouk tullut keltääk kysytyksi. — Vai et sinäkääk sitä tiijä? No, hyvästi sittä!"
Kerran jälkeenpäin on Petrin nimi sitte jostakin matkustajaluettelosta vielä sattunut silmiini. Häntä mainittiin siinä kapteeni Petri Oikariksi.
"Siis sama mies", huudahti lääninkanslisti Vikke Nenonen vaaleten, kun asiasta häntä huomautin. "Eihän tuo vain liene sotakapteeni jo!"
"Eikös se mielestäsi olisi hyvä asia Petrille?" kysäsin minä Vikeltä.
"Niin Petrille", mutisi Vikke. "Ja sitte se muutamana päivänä istuu — — hyi hittoja — — ja silloin minunlaiseni miehet saavat todellakin selittää 'mitenkä sitä päivee säkillä sissään kannetaan' — jos voivat!"
Viken ajatusjuoksu saattoi minut nauruun purskahtamaan, mutta tavallista totisempana jahkaili hän: "hyvähän sinun on nauraa, mutta entäs meikäläisten. — Ja mikä ne semmoiset Petrit tietää, mitä niistä maailmassa vielä tulee. Vai jo hän on kapteeni? Ja varmaankin se on sotakapteeni, sillä kuinkas hän laivaa johtaisi, semmoinen!"