PAKSULAN PARIKUNTA.
Siinä se nyt, vihdoinkin valmiina, tuossa mäen töyryllä, solakoiden honkien saartamana, oli tuo pitäjään ylpeys, josta vuosikausia oli puhuttu sekä sanomalehdessä että suupuheissa. Öljyttyinä, vaaleankeltaisina välähtelivät sen sileät, laudoitetut seinät, jos noita akkunain välisiä kaitoja suilakkeita lainkaan voi seiniksi sanoa. Suuriruutuiset akkunat ne kuitenkin vasta oikein somasti päiväpaisteessa kimaltelivat, ikäänkuin huomauttaen ohikulkeville: "katsos miten meitä on paljo." Ne, juurikuin veitikkamaisesti, mutta samalla salaperäisesti iskivät silmää kaikelle kirkkoon kiirehtivälle, pyhäpukuiselle kansalle, pyytäen sitä pysähtymään uutta merkkitaloa ihailemaan. Tehonsa ne näkyivät tekevänkin nuo silmän iskut ja koko kömpelön rakennuksen leveä hymy, koska harva oli se ohitse kulkija, joka ei edes hetkiseksi olisi seisahtunut imehtimään "Suurelan Seurahuoneen" somuutta.
Jo aikaisin olivat jotkut kirkkoon menijät kiivenneetkin töyrylle, lähemmältä talon erikoisuuksia tarkastelemaan, ja yhä kasvamistaan kasvoi noiden vetelehtijäin joukko talon ympärillä. Pieniä poikanallikoita juoksenteli parvittain rakennuksen leveillä portailla, mutta nuoret miehet olivat asettuneet istumaan balustraadille ja siinä, paperossia poltellen, jalkojansa nyt heiluttelivat ja maahan syljeskelivät.
Sydänmaalaiset eivät uskaltaneet toki niin lähelle taloa tunkeutua, vaan tyytyivät tukkeamaan maantien ja siinä äänettöminä katsoa töllistelivät milloin itse rakennusta, milloin sen tornia, milloin taas toisiaan.
"Lyhty, mi lyhty", mutisi muuan mies kirkolle päin mennessään.
"Ja oikein lasinen lyhty", tuumaili hänen toverinsa, mutta niin sanomin he jatkoivat matkaansa.
Aamukellot ne sitte hieman häiritsivät hiljaisuutta, mutta varsinaisesti katkasi äänettömyyden itse Korpelan muori tavailemalla talon seinältä kullalta hohtavaa nimikirjoitusta.
"Ässä — uu — suu — re — lan se — ura — huone, urahuone —, se — urahuone. Mikäs vehe se on ja mitä sillä tehdään?"
Muorin luvulle vähän hymähtäen, vastasi eräs lähimpänä seisovista: "sehän se kuuluu olevan semmoinen 'urahuone', jossa nyt käännetään maailma ihan uudelle uralle. Sinne viedään näet kaikki juopot nälkää näkemään, jotta ei niin paljo janottaisi, ja kaikki vanhatkin akat opetetaan siellä tanssimaan, jotta eivät tarvitsi nuorten iloja kadehtia."
"Vielä mitä siinä muuta, kuin veivitetään herroille rahoja köyhän kansan kukkarosta", tiesi eräs möhömahainen talon isäntä. "Saattepas nähdä, niin jo ensi kunnankuitissa on taas uusi lisä … niin ja niin paljo manttaalisadannekselta ja niin ja niin paljo henkiä myöten seurahuoneen kassaan."
"Meneeköhän tuohon yli-ikäisiltäkin", uteli Korpelan muori.
"Mitähän siihen menisi", sanoi joku joukosta. "Ei se taida Paksulan kapteeni talonpoikain varoja tarvita. Se kuuluu olevan aivan upporikas ja oli seurahuoneen hirretkin metsästään ihan ilmaiseksi antanut.
"Näinköhän nuo ilmaiseksi joutivat", tuumaili Tialan vanha ukko. "Kyllä kai se niistä vielä jollakin kujeella hinnat kiskoo."
"Eikä kuulu kiskovan", selitti Maunu Niinistö. "Se on jo niistä saanutkin hyvän maksun ruukkilaisilta. Entinen Paksulan isäntä oli näet jo ennättänyt myydä kaikki Paksulan metsät ruukkilaisille, mutta oli kauppakirjaan pantu semmoinen pykälä, jotta ei saa ottaa muuta kuin pystyssä olevat, kahdeksasta tuumasta ylöspäin. Ne puut leimattiin ja sitte tuli kapteeni ja osti Paksulan polkuhinnasta sen entisen herran leskeltä. Paljokos sitä saisikaan metsättömällä tilalla, hyvälläkään. No älähän mitään. Tulee sitte se suuri maailman kaatomyrsky ja nujertaa maahan koko metsän, kuin mikä puiroomies. Ruukkilaiset rientävät puita korjaamaan, mut kapteeni ehdättää hätään nimismiehen kanssa ja kysyy: kenenkä luvalla te täällä minun metsästäni puita raadatte? Mitäs ruukkilaiset muuta, kuin: me ollaan ostettu koko metsä. Kapteeni näyttää kauppakirjaa, jossa puhutaan pystyssä olevista puista, eikä maahan kaatuneista. Siinä riidellään, rettelöidään, mutta kapteeni lähtee ja käy maaherran puheilla. Tulee sitte nimismiehelle paperit, jotta panna puut kiinni. Ja niin ne pantiin kiinni."
"Mitenkäs niitä metsässä kiinni pantiin?" kysyy joku.
"Ka, jotta ei ruukkilaiset saa ottaa. Mutta ne hankkivat, ruukkilaiset, semmoiset takaukset, jotta kyllä heistä löytyy, jos maksamaan pannaan. No äläst' olla. Kapteeni haettaa minut ja kauppamies Väkkärän rengin puita lukemaan, ja sitä mukaa kuin ruukkilaiset saavat niitä karsituksi, me niitä kirjaan. Käräjissä sitte vannotetaan minut ja Väkkärän Matti puiden luvusta ja paperit pannaan senaattiin. Aikansa siellä oltuaan tulee viimein päätös ruukkilaisille, että 'maksa pois' kymmenen markkaa joka kapulasta, jonka olivat ottaneet ja suuremmista enemmänkin."
"Kymmenen markkaa!" huudahti Korpelan muori. "Johan siitä karttui satoja summaa lopulta."
"Vai satoja veikkonen", sanoi Niinistön Maunu. "Sanoisit satoja tuhansia ja vielä vähän päällekin."
"No veivätkös ruukkilaiset sitte ne puut?" tiedusteli äsken mainittu möhömahainen isäntä.
"Eivät kärsineet viedä kaikkia", selitti Niinistö. "Mutta niistä, jotka olivat ennättäneet poikki hakata, täytyi maksaa kymmenen markkaa joka kappaleesta."
"Ei noista kuitenkaan liene kymmentä markkaa mennyt", arveli vanha
Tiainen. "Eihän siinä olisi mitään oikeutta eikä kohtuutta."
"Meni niistä", väitti Niinistö vastaan. "Meni niistä; ja sentähdenhän sen täytyi ruukkilaisten patruunin pakosalle pinttääkin. Konkurssiin kuului pitäneen mennä … vai olisikohan se ollut Ameriikkaan. Jonnekin se vain oli mennyt piiloon."
"Vieläkös mitä", pisti eräs nuorenpuoleinen mies väliin. "Kotonaan sen oli meidän Mikko vielä tässä tuonoisella viikolla kaupungissa käydessään nähnyt."
"No en tiedä", sanoi Niinistön Maunu, "mutta niin sitä minulle kauppamies Väkkärä nauroi. Kapteeni oli hänelle sitte kaupoitellut tähdepuita suutarin markasta kappaleelta, mutta ei ollut Väkkärä tohtinut niin utalan miehen kanssa kauppoihin ruveta. Sittehän se kapteeni rupesi niitä lahjoittelemaan siltoihin ja sai toiset rakentamaan tuonkin seurahuoneen."
"Olisi niitä kaatuneita puita ollut muuallakin", mutisi möhömahainen isäntä, "mutta eipäs pitänyt aikanaan älytä; ja nyt ne jo rupeavat metsässä mätänemään. Eiköhän noilla vielä jotakin saisi."
"Ei niillä siltä kaikki saa, vaikka kapteeni saikin. Mutta hänellähän onkin kentraalit ja kupernyörit ystävinä", tuumaili muudan joukosta.
"Niinhän sillä on", selitti Niinistö, "kuvernöörit ja muut suuret herrat. Osasivat ne kuitenkin ruukkilaisetkin pienen kolttosen tehdä kostoksi, kun veivät puutarhastakin kaikki pystyssä olevat puut, yksin omenapuutkin. Oikein oli rouvaa itkettänyt se kolttonen, mutta minkäs sille voi. Laki kuin laki, minkäs sille voi."
"Se nyt toki oli oikein sille ketulle", hymähti Tiais-ukko.
"Mut onhan siinä Paksulan puutarhassa omenapuita", puuttui Korpelan muori taas puheesen. "Minä juuri äsken sivuitse tullessani ihmettelin sitä omenain paljoutta, mikä siellä näkyi olevan."
"Onhan siellä nyt taas; on", myönsi Niinistön Maunu. "Mutta se on rouvan tointa se. Se rouva kun näki, jotta ruukkilaiset vievät puutarhan puhtaaksi kuin vievätkin, niin kiepsahti polkupyörän selkään ja ala ajaa Kaunissaareen. Siellä otetaan vierasta vastaan, kuin parasta pappia; syötetetään, juotetaan, muutoin hyvänä pidetään. Pyrkii puutarhaankin ja tietysti hänet päästetään sinnekin. Rouvakos siellä haltioihinsa heittäytyy; kiittää, kehuu kaikkea kupliksi vesien päälle. Kysyypä, mistä ja miten on kaikki puut ja pensaat saatu ja paljoko ne maksavat. — Puutarhuri ei aavista mitään. Sanoo: tässä on puutarhurikoulu. Valtio on kaikki hankkinut. Rouva paneksen kummiinsa. Sanoo: 'vai valtio'. Utelee sitte, millä tavoin se puutarhurikoulu Kaunissaareen saatiin, ja toinen tuhmuudessaan kertoo kaikki. Oikein takitilaan selittää miten paperit tehtiin, minne ne laitettiin … ja sanalla sanoen opettaa toisen ihan oppineeksi. Rouva ei ole niinä miehinäänkään, kiittelee yhä kaikkia. Hyvästelee viimein ja lähtee suoraan kaupunkiin ajaa hurottamaan. Siellä menee asianajaja Körteksen luokse — sen Körteksen, jolta ei koskaan vieraitamiehiä puutu, kun pistelee papereihin ihan olemattomain ihmisten nimiä. Körteksen kanssa yhdessä sommittelevat sitte supliikin kuvernöörille toimitettavaksi…"
"Mutta eiväthän akat saa kuvernöörille kirjoittaa", pistää möhömahainen isäntä väliin.
"Jos ei 'akat', niin rouvat kuitenkin saavat", sanoo Niinistö opettavaisesti. — — "No joutuvathan ne kirjat kuvernööriin. Kuvernööri pistää rillit nenälleen ja lukee. Lukee lukemasta päästyäänkin, kunnes viimein karjasee: 'onko meistä kukaan käynyt Kaunissaaressa?' Kanslistit kavahtavat pystyyn ja herratkin. Kaikki kumartavat ja vastaavat yhteen ääneen, kuin komennon mukaan, 'ei, herra kuvernööri, ei kukaan'.
"'Te ette käy missään, ettekä tiedä mitään', kiljuu kuvernööri, polkien jalkaa, niin että kannukset kilisevät ja ritarin merkit rinnalla heiluvat.
"Vähän tyynnyttyään kutsuu sitte luokseen herroista parhaan lukijan ja sanoo: lues minulle tuosta!
"Toinen tekee työtä käskettyä ja alkaa: 'Sehän on Teidän ylhäisyydellenne uskottujen valtiovarojen tuhlausta, kun Te, herra kenraali, olette antanut perustaa puutarhurikoulun Kaunissaareen, jossa maa on mitätöntä, savipohjaista ja ruokamultaista maata. Sitä paitsi ei maa ole edes tasaistakaan, vaan kallellista niin, että jos etelästä päin tulee, niin on työlästä miltei vastamäkeä päästä puutarhan pohjoispuolelle siimekseen. Kolmanneksi tulevat päivän säteet juuri etelästä päin, joten kasvullisuus suuressa määrin vaikeutetaan ja hennot kasvien taimet helposti poutivat, niinkuin usein, sen pahempi, on kuultu käyvän suvitouoille. Kaunissaaren puutarhassa on vielä keskellä puutarhaa isoja kiviäkin, — olivat näet tehneet huvikseen puutarhaan kivestä pöydän ja istuimen — eikä ole soveliasta sekään, kun Härmäjoen vesi virtailee aivan puutarhan halki. Näiden syiden nojalla saan nöyrimmästi anoa, että Kaunissaaren puutarhurikoulu viipymättä siirrettäisiin Paksulaan, joka on ainoa, varsinkin minun tarkoitukseeni sopiva paikka koko läänissä. Ja sitoudun minä allekirjoittanut kohtuullista, esivallan armossa määrättävää vuotuista korvausta vastaan luovuttamaan Paksulan puutarhan puutarhurikoululle, ehdolla että Kaunissaaren puutarha kokonaisuudessaan siihen siirretään; vielä sitoutuen samalla antamaan monasti mainitussa puutarhurikoulussa opetusta kolmen tuhannen Suomen kultamarkan palkasta vuodessa. Ettei mitään epäilyksiä syntyisi sopivaisuudestani toimeen, liitän tähän oikeiksi todistettuina jäljennöksinä todistukset siitä, että olen Paksulan meijerikoulun opettaja, Suurelan eläinyhdistyksen esimies, raittiusseuran soittokunnan johtaja, vaivaishoito-hallituksen naisjäsen ja kansakoulun johtokunnan sihteeri; sekä alkuperäisinä tukun paikkakunnan sanomalehteä, niitä numeroita, joissa toimintaani on arvosteltu. Muuten on enemmän kuin luultavaa, että jos ei puutarhurikoulua Paksulaan siirretä, niin alkaa paikkakuntamme sanomalehdessä ilmestyä kirjoituksia, jotka eivät ole terveellisiä Teidän ylhäisyydellenne'. Kun virkamies oli tukemisensa lopettanut, kysyi kuvernööri: 'mitä se Paksulan rouva tahtoo?'
"'Se tuntuu tahtovan puutarhurikoulua Paksulaan, herra kenraali ja kuvernööri', oli vastaus, 'mutta se asia ei kuulu meihin'.
"'Eikö meihin — tietysti ei teihin — mutta minuun, joka olen läänin kuvernööri'.
"'Minun ymmärtääkseni se kuuluu maanviljelyshallitukselle ja keisarilliselle senaatille', uskalsi virkamies huomauttaa.
"'Olkaa vaiti, te ette ymmärrä mitään, ettekä koskaan ole mitään ymmärtänyt. Jos nyt sanomalehdissä aletaan kirjottaa minusta, minusta itsestäni, ymmärrättekö, läänin päämiehestä, niin se koskee minuun; minuun ymmärrättekö? Ja sentähden minä kysyn, mitä meidän on tehtävä?'
"'Minun ymmärtääkseni ei mitään', vastasi virkamies.
"Kuvernööri kimmastui ja komensi ryssäksi: 'na leeva krugom, mars!'
Virkamies kun ei ymmärtänyt ryssää, kysäsi: 'mitäh?'
"'Paikoillenne', karjasi kuvernööri ja vaipui syviin mietteihin.
"Sitte tuli vastamäki ja minun täytyi hypätä kävelemään", jatkoi Niinistön Maunu. "Minä näet kuulin koko tämän saakkunan silloin, kun tässä keväällä olin kapteenia ja kauppamies Väkkärää kyydissä siihen kuntakokoukseen, jossa niitä valtiopäivämiesten valitsijoita hommattiin. Kapteeni sitä itse Väkkärälle jutteli."
"Senkös tähden ne sitte Kaunissaaresta asti kaikki puut ja pensaat
Paksulaan hinattiin?" kysäsi nuorempi Tianen.
"Tottapa ne sen tähden", vastasi Niinistö. "Ja sitte kuului vielä kapteeni kertovan, jotta kuvernööri oli käskenyt kenraalikuvernöörin lakkauttamaan sanomalehdenkin, jotta siihen ei saataisi hänestä mitään kirjoittaa. Kenraalikuvernööri olikin, toisen mieliksi, lakkauttanut sen jostakin syystä kolmeksi kuukaudeksi ja luvannut kokonaankin lopettaa, jos se vain uskaltaa puhua muusta kuin mitä Paksulan kapteeni käskee."
"Ilmankos siinä ei nyt olekaan muuta lukemista kuin Suurelan uutisia", tuumaili eräs nuori mies.
"Mutta mitäs varten se sitte on rustattu tuo rakennus?" uteli uudestaan
Korpelan muori.
"Mitäs varten muuta kuin rahain narrauspaikaksi", arveli Tiais-ukko. "Tietäähän sen, kun kapteenin rouva kuuluu senkin homman etunenässä olleen."
"No on siinä pari sattunut yhteen! On vakka kantensa valinnut", kuului muudan ääni väkijoukosta. "Ei pitäisi kenenkään panna penniäkään mokomaan paholaisen pesään."
"Oikein sanot, Paatelan Pekka", myönsi Korpelan muori hartaalla äänellä. "Pimeyden pesä se on koko rustinki. Johan sen näkee noista kiiltopäisistä paholaisen sarvistakin, joita on pantu sen päätyyn ja nurkkiin … noista, joihin on kirjavia riepuja ripustettu kuivamaan. Rahojen veivityspaikka, rahojen veivityspaikka!"
Viimeiset sanat oli kuullut eräs herraspukuinen nuori mies, joka sattui juuri ohi kulkemaan. Hän seisahti ja opettavaisesti selitti: "ei, muori kulta, se ole mikään rahojen veivityspaikka, vaan valistuksen ahjo. Siitä toivotaan nyt rupeavan levenemään paljo valoa meidänkin henkisesti niin pimeään paikkakuntaan. Jumalan kunniaa sillä tarkoitetaan ja isänmaan parasta."
"Ei täällä sellaisia ahjoja kaivata", puuttui Haaralan vanha torppari puheesen. "Ja mitä Jumalan kunniaan tulee, niin tokko tuo paljoakaan edistynee sillä, kun siellä kaiket kirkkoajat renkutuksia laulellaan ja pyhä-illat sitte tanssitaan ja muuten hurjastellaan. Eipäs ole Kaiverruksen kenraali mokomiin puuhiin milloinkaan sekaantunut, vaan koettaa valistaa alustalaisiaan avun annolla tarvitseville ja Jumalan sanalla. Se onkin kunnian ukko, vanha kenraali; mutta sen minä sanon, että ei tästä vielä Paksulan kapteenille kunnian kukko laula."
"Vai ei laula", lausui herraspukuinen nuori mies päätänsä ylönkatseellisesti keikauttaen. "Lukisittepas lehtiä, niin näkisitte, eikö laula kunnian kukko. Milloinkas on kenestäkään kuolevaisesta, esimerkiksi Lipattaja-lehdessä, niin paljoa puhuttu kuin juuri kapteenista ja hänen rouvastaan? Oletteko ikänänne kuullut, että sanomalehdet olisivat maininneet sanaakaan muista, jotka jouluna ja juhannuksena ovat väelleen antaneet rusinasoppaa ja vehnäkorppuja? Onko lehdissä nähty mainittavan, että kukaan on ilmaiseksi antanut hirsiä seurahuoneeseen ja onko kapteenin arvoinen mies ennen milloinkaan alentunut itse rakennustyötä johtamaan ja teettänyt noin upeaa rakennusta, joka on kuin kirkko.
"Kuin tuulimylly", pisti Korpelan muori väliin.
Niinistön Maunu taas kuului naapureilleen kuiskailevan; "se on kapteeni ottanut tuon Koskelan Kallen työväkensä pikku lasten opettajaksi, jotta ei tarvitse lapsia oikeaan kouluun toimittaa. Siksi se Kalle nyt niin kiivaasti herrans puolta pitää."
Keskeytyksestä hieman kiihottuneena lateli Koskelan Kalleksi sanottu nuorukainen edelleen: "minä kysyn, kuka se Suurelassa on ainoa edistyksen ystävä? Kuka hankki pitäjääsen vaivaistalon; kuka perusti Suurelan raittiusseuran, lukutuvat, isäntäyhdistykset, emäntäyhdistyksen; kuka hankki tänne ensimmäiset hyödylliset koneet…?"
"Polkupyörätkö?" kuului ääni joukosta.
"Kuka on perustanut kuntaan voimisteluseurat, käsityöseurat ja kaikki muut hyvät yhdistykset ja kuka niitä kaikkia johtaa? Kenen nimissä ne kaikki kulkevat; kenelle niistä on kunnia tuleva? Ja sittekin Haarala sanoo, ettei Paksulan herrasväelle kunnian kukko laula."
"Paljo, paljo ne ovat Paksulaiset tehneet hyvää", kuului yleinen mumina väkijoukosta. "Ei meillä ilman niitä olisi mitään hyvää, ei mitään."
"Ei suinkaan", huusi äskeinen "polkupyörän" kysyjä. "Ei olisi raittiusseuran mieslaulukuntaa, ei saman naislaulukuntaa, ei raittiusseuran sekakuoroa, ei isäntä- eikä emäntäyhdistyksien vuosijuhlia, ei raittiusseuran torvensoittajia, ei käsityöseuroja, ei kutomayhdistystä, ei hiihtoseuroja, ei kävelyseuroja, ei astunta- eikä istuntayhdistystä, ei lehmä-, sonni-, sika-, lammas-, porsas-, kukko-, kanayhdistyksiä; ei edes kissain, tuskinpa hevostenkaan ystäväin yhdistystä. Ja varmaankaan ei olisi kevätyhdistystä, enempää kuin talvi-, syys- tai kesäyhdistyksiäkään. Ei olisi kyntö-, kylvö- eikä leikkuuseuraa; ei olisi perunainottoyhdistystä, jotka joka vuosi Paksulan pelloilla näytteitä tekevät … kahvipalkalla. Ei olisi opettajiksi otettuja koulupoikia; ei käskyn mukaan kirjoittavia sanomalehden kirjeenvaihtajia; eikä ensiksi ja viimeksi olisi seurahuonetta, jossa kaikki yhdistykset, seurat, kunnat, kuorot, ystävät, vihamiehet ja muut lörpöttelijät voisivat joka ikinen päivä lystiä pitää ja tanssimalla kansaa sivistää."
"Paatelan Pekka on aivan oikeassa", päätti vanha Haarala. "Ei se ole koko seurahuone muuta kuin kansan villitykseksi laitettu."
"Kapteenin kunniamylly, koko töskä", sanoi Tialan vaari.
"Sitähän minäkin jo sanoin, sitähän tässä minäkin", toisteli Korpelan muori.
"Taitaa sitä saada hänelle siinä myllyssä jauhaakin", sanoi vanha Haarala nauraen, "taitaa saada ennenkuin tarpeeksi asti karttuu, jos maailman puheissa on pikkuistakaan perää."
"Mitenkä niin?" tiedusteli Koskelan Kalle, toivoen saavansa taas puhevuoron hänkin.
"No esimerkiksi siten, että Paksulan kapteeni kuuluu, niinkuin tässä äsken juttelivat, puijanneen ruukkilaisilta rahoja jo maksetusta metsästä", selitti Haarala.
"Lakihan ne rahat hänelle on tuominnut."
"Oikeuden muodolla ja lain varjon alla", pisti tapansa mukaan Korpelan muori väliin.
"Tuomitsikos laki hänelle Paksulan kartanonkin", kysyi Paatelan Pekka. "Kuului lähteneen sitä ostamaan Vuorelan työpäällikölle, mutta kun sai talon kelihinnalla, niin pitikin itse."
Koskelan Kallella näytti olevan hyvä halu vastata, mutta vielä Paatelan
Pekan puhuessa oli alkanut kuulua pyörien ratinaa maantieltä.
"Herra siunatkoon!" kuiskasi Korpelan muori. "Ne ovat Paksulan vaunut ja niissä kapteeni itse rouvineen."
Niin olikin. Väkijoukko hajaantui silmänräpäyksessä tien kummallekin puolen ja hitaasti vierivät vaunut ihmiskujan keskitse. Hatut lensivät miesten päästä kuin taikavoimalla, ja syvimmin kaikista kumartelivat kapteenia vanha Tianen, Niinistön Maunu, vanha Haarala ja Korpelan muori. Paatelan Pekka ja Koskelan Kalle olivat ainoat, jotka tyytyivät vain hattuaan nostamaan.
Tuolla ne jo mennä huristivat vaunut ylämäkeä ja kohta seisahtivat seurahuoneen portaiden eteen. Ihmiset olisivat ehkä vieläkin ihmetelleet seurahuonetta, mutta "pim, pom" kajahti samassa kirkonkello. Se oli papin tulokello … täytyi kiirehtiä kirkkoon, sillä sitä vartenhan sitä oli kotoa liikkeelle lähdetty. Kapteenin vaunutkin lähtivät kirkolle, sillä tänään oli seurahuoneella "pienet päivälliset" valtiopäivämiehen valitsijamiehille. Naapuripitäjän lukkari, se maanviljelysneuvos, oli luvannut tulla tänään Suurelan kirkkoon ja tuoda jonkun toisenkin vaikuttavan valitsijamiehen mukanaan. Niitä piti siis nyt mennä vaunuilla noutamaan. Kapteeni olisi mielellään itsekin mennyt kirkkoon, sillä olisihan ollut hauskaa nähdä, miten koko kirkkorahvas olisi kohahtanut ylös ja seissut, niskat kuurussa, siihen asti kuin hän olisi halki kirkon ehtinyt astua Paksulan penkkiin… Niin olisi ollut, mutta seurahuoneella oli vielä ennen päivällisiä paljo toimitettavaa. Piti näet "päntätä" Koskelan Kallen päähän kokonainen puhe ja muutoinkin hänet "instrueerata", ettei tekisi samallaista tyhmyyttä kuin se Pillilä —"senkin pöllöpää" — viime kerralla teki. "Mies ottaa ja sanoa tokaisee kaikkien kuullen: se ei tahdo, tämä kapteeni, Kivistä enää valtiopäiville, kun Kivinen on häntä kuntakokouksessa kerran tohtinut vastustaa ja vaatinut velkaansakin pois. — — — Ei, nyt tällä kertaa ei saa sellaista enää tapahtua, vaan otetaan valitsijamiehet jo tänään käsille ja pidetään yhdessä mujussa huomeneen asti. — — Täytyy pitää silmällä kaikkien kuntien miehiä, niin ettei kenellekään jää aikaa tehdä tyhmiä kysymyksiä Kivisistä eikä muista. — — — Paksulan kapteenista täytyy huomenna tulla valtiopäivämies, täytyy — — —. Kunpahan se Adelaide jaksaisi soittaa — — —!"
Kalle Koskela ilmestyi seurahuoneen salin ovelle ja sanoi jo osaavansa puheen ulkoa. Kapteenin siis täytyi ruveta Kallen läksyä kuulustamaan, mutta viereisestä huoneesta kuului pianon soittoa. Ensin tuli iloinen offenbachiaadi ja sitte joku pitempi kappale, josta paikka paikoin voi päättää, että se mahdollisesti saattoi olla joku Richard Straussin sinfooninen runoelma, tai ainakin jonkun muun Berliozin oppilaan programmi-sävellys.
Kapteeni kuunteli tarkkaan kumpaakin, sekä soittoa että Koskelan puhetta ja yhä enemmän kirkastuivat hänen kasvonsa. Hän alkoi jo saada varmuutta siitä, että huomenna saa hän arvoa laveammallakin alalla kuin kotinurkissa … huomenna on hän Suurelan kihlakunnan edusmies … ja sitte ensi talvena luetaan sanomalehdissä kautta maan: "edusmies, kapteeni Paksula piti pontevan puheen, huomauttaen, ettei hänellä ollut mitään lisättävää, mutta tahtoi kuitenkin saada lausutuksi, yhtyen täydellisesti arvoisiin edellisiin puhujiin j.n.e." — "Oi jospa jo olisi huominen päivä!" huokasi kapteeni itsekseen ja ihmetteli Koskelan Kallen "hyvää päätä" ja muistin terävyyttä.