JUNASSA.
Satoi ja ilma näytti olevan harmaata sumua aivan täynnä. Muutoinkin vallitsi vaunuissa raskas ja perin alakuloinen mieliala. Silloin tällöin rasahti vain joku sanomalehti; kuului puoliksi pidätetty huokaus; muuta ei mitään. Jossakin nurkassa kertoi joku matkustajista, miten Karjalan radalla on "aina" juopuneita. Toinen oli kerran kulkenut yöjunassa ja muutamalla asemalla oli silloin asemapäällikkö nukkunut niin sikeästi, että ei ollut tahdottu "millään ilveellä" hereille saada. Siihen loppui sitte heidänkin puhelunsa, eikä kuulunut enää muuta kuin yksitoikkoista vaunujen jyrinää. Viimein taukosi sekin jarrun jyrinällä, sillä oli saavuttu muutamalle pikku asemalle, jonkun tunnin matkan päähän Viipurista.
Kuului konduktöörin pillin vihellys ja juna nytkähti jo hieman lähteäkseen taas liikkeelle. Silloin temmattiin ovi äkkiä auki ja sisään syöksyi pari ahavoitunutta miestä, molemmat puettuina rumiin, keltaisiin "öljytakkeihin", jommoisia Viipurin läänin rantalaiset sekä miehet että naiset käyttävät sadetakkeinaan. Jalassa oli toisella itämaiset "upokkaat", toisella pitkävartiset mustat saappaat, joiden suurikantaiset pohjanaulat eivät varmaankaan olleet taotut parkettipermantoa varten.
Hengähdyksistään vähän selvittyään, istahtivat miehet oven suuhun, josta nenäänsä vähän nyrpistäen pari naista, arvattavasti kaupunkilaispiikoja, siirtyi toisille tyhjille paikoille. Konduktööri tutki tarkasti vastatulleiden piletit, napsautti niihin reiän ja sanoi: "älkää antako näitä pois perillä; ne ovat meno- ja paluupilettejä."
Konduktöörin poistuttua, tuumaili nuorempi öljytakkisista: "ennätettiinpäs, vaikka tiukalla piti."
"Ennätettiinhän tuota", arveli vanhempi mies. "Ja se on hyvän merkki siitä, että asiat onnistuvat herrojen luona."
Nuo sanat näkyivät kiinnittävän erään nuorenpuoleisen puoliherran huomion puoleensa. Siihen asti oli hän istunut keskipalkoilla vaunuja, milloin torkkuen, milloin sporttipaitansa kaulusta korjaillen. Miehen kasvojen väreet osottivat hänen kuitenkin tarkoin seuraavan torkkuessaankin asiain menoa ja kuuntelevan jok'ikistä vaunuissa lausuttua sanaa, vaikka olikin konduktöörin häntä tupakoimasta estäessä kieltävästi pudistanut päätänsä, juurikuin ei ymmärtäisi sanaakaan maan kieliä. Nyt hän siirtihe öljytakkeja lähemmä ja kysäsi hieman inkeriläistä murretta muistuttavalla, mutta selvällä suomella: "mihin nämä isännät matkalla, kun herrojen pateille mennään?"
"Helsinkiinhän tässä olisi aikomus, senaatin herrojen puheille", vastasi nuorempi puhutelluista.
"Senaatin herrojen", toisti muukalainen. "Oikeinko aiotte käydä itsensä kenraalikuvernöörin puheilla?"
"Eihän sitä sen puheilla — — — mitäpä me siitä, vaan oikeille senaattoreillehan meillä olisi asiaa", selitti vanhempi miehistä.
"Anteeksi erehdys", sanoi sporttipaitainen, "minä vain arvelin siksi, kun hänen ylhäisyytensä kenraalikuvernööri on senaatinkin herra." Sitte hän lisäsi, vähän ympärilleen vilkaistuaan: "taitaapa olla tärkeätkin asiat, koska niin korkeiden miesten pakinoille päästään?"
"Tärkeäthän ne ovat asiat. Mennään pyytämään markkinoita meidän kuntaan, kun ei kuvernööri luvannut, vaikka muuanne on antanut."
Kuultuansa markkinoista mainittavan, kääntyi eräs siihen asti miehiin melkein selin akkunan poskessa istunut matkustaja heihin päin, pani pois luettavanaan olleen sanomalehden ja sanoi: "jopa on miehillä asia, kun pyytävät markkinoita! Parasta olisi, kun kääntyisitte ajoissa takaisin moiselta retkeltä, sillä mitä on hyvää niistä markkinoista tahi toripäivistä. Turmelevat vain kansaa ja kylvävät kuntaanne kirousta ja kevytmielisyyttä ja kaikellaista pahuutta. Minäkin olen menossa meidän opettajan kanssa — se on tuolla toisessa luokassa — myöskin Helsinkiin, mutta pyytämään markkinain lakkauttamista meidän pitäjästä."
"Sepä on ihmettä, kun on kerran ne kuntaansa saanut", huudahtivat miehet yhteen ääneen. Vähän mietittyään jatkoi sitten vanhempi: "meillä niistä ei ainakaan vahinkoa olisi, vaan sulaa hyötyä. Meillä, näette sen, saadaan toisinaan hyvinkin runsaasti merestä kaloja."
"Eivätkös kalat sitte käy muutoin kaupaksi kuin markkinoilla?"
"Kyllähän ne aina kaupaksikin käyvät, mutta niissä on niin paljo sekä kulettelemista että kaupitsemista, varsinkin kesäiseen aikaan. Siinä menee hukkaan monta monituista kaunista kesäpäivää, mutta kun saataisiin markkinat, niin ei muuta kuin veisi sinne ja sillä hyvä."
"Vai on teillä merenrantalaisilla niin niukalta aikaa tahi niin paljo kotitöitä, arvattavasti peltotöitä ja muuta maanviljelystä, että ei kukaan joutaisi saalista kauppaamaan? Silloin olisi parasta perustaa suuri vientiyhdistys, joka ajaisi kaikkien asiaa", arveli akkunan poskessa istuja.
"Onhan tuota toki aikaa, jos ei muuta", selitti nuorempi mies. "Onhan tuota toki aikaa, Jumalan kiitos! Eikä meiltä maanviljelykseen aikaa tärväänny, kun ei saarissa ole peltoa muuta kuin palanen perunamaata; kenellä sattuu sitäkään olemaan, kenellä ei ole ensinkään. Eikä niittyä ole juuri nimeksikään kenelläkään."
"On sitä kuitenkin mantereen rantalaisilla kumpaakin, niin peltoa kuin niittyäkin", oikasi vanhempi mies kumppaninsa puhetta.
"Onhan sitä niillä vähän", myönsi nuorempi, "mutta taitaisivat ne maanviljelykseltä joutaa nekin jos johonkin."
"Kalanpyydyksetkö ne sitte kotona ajan vievät", kysäsi vieras, "verkkojen kudonta ja nuottain valmistus?"
"Kukas hullu itse pyydyksensä tekisi", lausui nuorempi miehistä. "Niitähän saa ostaa venäläisiltä verkkoja niin hyvin kuin valmiita nuottiakin. Parilla kolmella sadalla ruplalla saa jo suuren nuotan, joka kestää joskus kolmekin vuotta — ja sen saa vielä velaksi."
"Mutta parilla sadalla markalla voisitte ehkä saada yhtä suuren, kun itse tekisitte, ja se varmaankin kestäisi viisi, kuusi vuotta, eikä sitte tarvitsisi venäläisten veloissa ja armoissa pyöriä", arveli akkunan poskessa istuja.
"Ei sitä saisi semmoista alle kolmen, neljän sadan markan", tuumaili vanhempi mies. "Mutta eiväthän ne markkinat ole pelkkää myymistä varten, vaan sieltä saa ostaakin, mitä ikinä ihminen tarvitsee."
"Eikös siellä teidän puolella sitte vielä ole maakauppiaita, jotka levittävät maakuntaan tavaran roskaa enempikin kuin ihminen tarvitsee?"
"On, onhan niitä — ainakin yksi joka kylässä", selitti nuorempi mies vuorostaan. "Suuremmissa kyläkunnissa on kaksi tai kolmekin, niin että taitaa niitä kauppiaita yhteensä olla neljättäkymmentä meidänkin kunnassa."
"Luulisipa noilta sitte olevan saatavana tavallisen ihmisen tarpeet, ehkäpä vielä tarpeetontakin."
"Kyllähän sitä on tavaraa kauppiailla kaikenmoista, mutta markkinoilta saisi kuitenkin halvemmalla ja parempaakin."
"Ei, hyvä mies, markkinoille tuoda muuta kuin mitä huonointa rojua", tiesi akkunan vieressä olija. "Kun menet meidänkin markkinoille, niin et siellä ainakaan aluksi näe muuta kuin ryssän rinkeliä ja kuorma kuormansa, pöytä pöytänsä perästä on täynnä Viipurin rinkeliä. Oikeita Viipurin rinkeliä kuuluvat ne kaikki olevan, vaikka ovat tehtyjä mikä missäkin mökissä, enimmät kuitenkin Lappeenrannan puolella. Kahvin, siirappiveden eli venäläisen piittinän ja kaikennimisten namusten kauppiaista ei myöskään ole puutetta, sillä niillä ovat ainakin puolet myymäpaikat hallussaan. Mustilaisia, posetiivin vinguttajia, kellonvaihtajia, limonaadin myyjiä on myös niin kosolta, että ei tahdo päästä liikkumaankaan. Viinan ja hokmannin haju on selvän ihmisen ihan tikehdyttää. Kun pääsee varsinaisten myyntikojujen luo, niin on siellä läkkipilliä, käsipeliä, kirjavia nappia, rintaneuloja, messinkisormuksia, kretonkiriepuja, jos jonkin karvaisia, muun melkein mitättömän vaatetavaran seassa. Mutta naiset ja lapset häärivät ahkerasti noiden kojujen edessä. Varsinkin tattarilaisten tavarain kimpussa häärää ostajia yhtä myötään melkein yhtä paljo kuin hoijakan ja muiden tyhjillä ilveillä rahan narraajain ympärilläkin. Markkinoilla menettää turhaan rahansa sekin, joka muutoin niitä säästää. Sen näkee etenkin iltapäivällä, jolloin ovat hengen vaarassa nekin tuhannet tyhjäntoimittajat, etenkin naiset, jotka ovat sinne saapuneet ainoastaan itseänsä näyttämään, sillä silloin jo hierovat tappelua kaikkien kanssa tavallisissa oloissa siivotkin miehet. Lapset kuulevat ja oppivat siellä villin elämää mitä karkeimpia kirouksia ja naisten siveyden tunto tylsistyy, mutta sinne palaa kuitenkin kaikkien mieli. Jolleivät palvelijat ja nuoret taas sinne pääse, niin pitävät itseään pahemmin orjuutettuina kuin Siperian vangit."
"On kaiketi sieltä toki saatavana kaikellaista maanmiehenkin tavarata ja tekeleitä", tuumaili vanhempi öljytakkisista.
"On nimeksi", myönsi mies. "Viljaa ei tosin ole tavallisesti minkään nimistä, paitsi metsässä, salakapakoitsijoilla, viinaksi muutettuna. Kuului kuitenkin olleen viime markkinoillakin kaksi tuohikonttia, kokonainen kuorma kaalinpäitä, säkillinen sipulia, kapallinen papuja, saman verran herneitä ja kymmenkunta kiloa maatiaisvoita, jos ei vielä maamiehen tavaroiksi täytyne lukea Kauppilan ruotimuorin muutamia vispilöitä ja Nevalan ukon kahta puupyttyä ja kuutta puulusikkaa, jotka kaikki tohtorin rouva oli ostanut paremmin säälistä kuin tositarpeesta."
"Ehkäpä ne teidän markkinat ovatkin niitä niin sanottuja eläinmarkkinoita", mutisi nuorempi markkinain puuhaajista.
"Eipä juuri, vaikka on niille joskus joku eläinkin eksynyt", arveli akkunan pielessä olija. "Milloin on ollut neljä, milloin viisikin semmoista lehmänkantturaa, joilla ei enää kotonaan ole mitään tehty. Mustilaisilla ja Lesken Iskällä on tietysti ollut aina joku hevonenkin kaupattavana, mutta nimismies ne on tavallisesti heiltä väkipakolla ostanut tapettavaksi muutamalla markalla. Taisipa jo kerran Lesken Iskaa sakottaakin hevoskaupasta, vai lieneekö se ollut eläinrääkkäyksestä."
"Isäntä unohtaa kokonaan sen seikan", puuttui nyt taas puheesen sporttipaitainen muukalainen, joka toisten haastellessa oli kirjoitellut jotakin muistikirjaansa, "isäntä unohtaa sen seikan, että maalaiskansa saapi markkinoilta kaikellaisia teollisuuden tuotteita — — —"
"Mitä teollisuuden tuotteita tarkoitatte?" kysäsi puhuteltu muukalaista keskeyttäen.
"Kaikellaista talossa tarpeellista", selitti muukalainen, "niinkuin astioita, kelloja, valmiita vaatteita ja minkä mitäkin, hotj mitä vain tarvitsee."
"Tosiaankin ne minä unhotin", myönsi toinen. "Saapihan sieltä tosiaankin leveitä, suuta repiviä lakeerattuja puulusikoita, kirjavan koreita, kiiltäviä niinipuu-kuppeja, mutta mitä niillä tekee? Siksi parahiksi kestävät, että juuri ostaa kerkiää. Mitä taas tattarien ja juutalaisten valmiisin vaatteihin tulee, niin eiväthän nekään kestä kuin korkeintaan päälle panna, mutta ei pitää."
"No, no, — — — johan se isäntä nyt perin liioittelee", arveli sporttipaitainen muukalainen.
"Enkä liioittele yhtään", sanoi mies toimessaan. "Meidän naapurin poika oli kerrankin ostanut viidelläkolmatta markalla markkinasaksalta pulskan päällystakin. Ja se kesti ihan timinälleen kotiin asti. Hevosta riisuessa näet jo ratkesi hartioista ja sitte, päältä pois otettaessa, meni yksiksi paloiksi. Kun sitte räätäli yritti sitä uudestaan koota, niin käsiin oli hajota koko vaate, kun oli niin mahinutta ja koin syömää. — — — Eivät ne koko markkinat ole muuta kuin petkutusta, ei muuta."
"Mutta", väitti muukalainen yhä, "saavathan ihmiset markkinoilla tutustua toisiinsa; eri kansallisuudet toisiansa lähetä."
"Ja oppia toisiansa inhomaan", väitti mies vastaukseksi, "petkuttajat pitämään narrina pettämiään ja petetyt vihamaan pettäjiään ja koko kansoja, jotka semmoisia konnia synnyttävät."
"Tarvitsee se kuitenkin kansa markkinoita", penäsi muukalainen. "Niillä nuori kansa saa huvitteleutua ja juhlia. Ne ne ovat oikeita kansanjuhlia, joissa kansa mielellään käykin."
"Narrit menevät vaikka mihin pahuutta oppimaan", intti yhä akkunan poskessa istuja. "Mutta kyllä moisissa juhlissa on monelta mennyt elämän onni ja variksen jalka on tullut monen papinkirjaan painetuksi semmoisissa huvissa. — — — Ja kaikesta muusta puhumatta, kuinka monta tuhatta työpäivää niillä sitte vielä tuhlataan!"
"Taitaisipa olla parasta", tuumaili nuorempi öljytakkinen toverilleen, "jos käännyttäisiin mekin kotiin."
"Parasta se epäilemättä on", virkkoi muudan keskustelua kuunnellut. "Ja mitäs teidän tarvitsee mieskohtaisesti mennä enempää markkinoita pyytämään kuin poiskaan saamaan? Lähettää vain paperit perille, niin kyllä ne herrat niistä asian ymmärtävät ja selvän tekevät."
"Niin sitä luulisi, mutta siitä ei tule mitään tähän maailman aikaan", puuttui akkunan luona olija taas puheesen. "Nyt pitää juuri mieskohtaisesti kääntyä herroihin, tahtoipa sitte mitä tahansa, ja jollei sitä tee, niin menee asia aivan päin mäntyyn. Meillä on siitä surkea kokemus. Oli näet tässä muutama vuosi takaperin meillä papinvaali. Kappalainen Gustrén sai järjestänsä miltei kaikki äänet, mutta ei älynnyt mennä vielä suuriltakin herroilta ääniä pyytämään ja taisipa arvella semmoisen kerjäämisen laissakin kielletyksi. Vielä vähemmän sitä älysimme me, seurakuntalaiset, kun ei Gustrén edes ollut ikinä pyrkinyt suurten herrain sielunpaimeneksikaan, vaan meidän. Mutta olipas vaalipapeissa semmoinenkin joka tiesi temput. Meni pokkuroimaan ja sai paikan kuin mies. Itse nyt vielä ilkkuu herrojen hänelle paikkaa luvatessaan nauraneen, jotta 'kyllähän se Gustrén kuuluu seurakuntalaisten äänet saaneen, mutta mahtaa olla kovin ruma mies, kun ei ilkiä tulla tänne meille näyttäytymäänkään.' — Sillä tavoin saimme me papiksemme oikean 'sotarovastin', jolla nimellä sitä kuuluu herratkin — ainakin takanapäin — nimittävän. Kyllä se siis on parasta, ukot, käydä vain rohkeasti herroille näyttäytymässä, jos tahtoo asiansa perille ajaa. Eivät ne suuret herrat papereista paljoa välitä."
Muukalainen mutisi jotakin, mutta siitä ei saanut selvää. Keskustelukin näytti alkavan käydä yleisemmäksi ja yleinen nuiveus mielistä hälvetä, mutta silloin taas jyrähti jo jarru. Oli seisahduttu jollekin suurelle asemalle. Ihmiset nousivat ja alkoivat lähteä asemalta jotakin suun avausta etsimään, mutta kaikkein kiireimmästi katosi vaunusta sporttipaitainen muukalainen. Muiden matkustajain päästessä asemasillalle, seisoi näet jo mies santarmin sivulla ja kuului supattelevan sille jotakin "kansankiihottajasta, joka yllyttää perustamaan laittomia vientiyhdistyksiä ja estää ihmisten veljestymistä markkinoilla."
Santarmi nyökytteli päätänsä tyytyväisenä toisen supatusta kuunnellessaan, mutta seurasi samalla tarkoin ja tutkivin katsein akkunan poskessa äsken istunutta miestä. Miehen mentyä ohitse pujahti santarmi sähkösanomahuoneesen, ja kohta alkoi sähkökone nakuttaa: "niku, naku, niku, naku, nik, nak, nuk."
"Varmaankin lähtee nyt perin tärkeä sähkösanoma asemalta", tuumaili muudan matkustaja kumppanilleen, katsellessaan sähköittämistä läpi akkunan, "perin tärkeä, koska ovat niin kalpeat ja vakavat sähkölennätinvirkamiehen kasvot ja santarmi hänen takanansa hymyilee niin imelästi."
End of Project Gutenberg's Kertoelmia ja kuvauksia, by Juho Reijonen