KAAPERIN KOSINTA.
Olipa kesäinen ilta, vai jokohan lienee ollut yökin, kun istuin itsekseni pihan perällä olevassa kammarissani ja innokkaasti luin erästä kertomusta. Siinä sanottiin: "Kreivi, kauniin Kallistan ihanuuden valtaamana, tunsi sanomattoman suloisen hurmauksen virran virtailevan suonissaan ja sydämessään ja vaipui autuaallisesta tunteesta vavisten polvillensa neiden eteen. Hän kuiskasi tuskin kuuluvasti: 'taivaallinen Kallista! Ei Euterpen jumalallinen ääni Olympissa soi niin armahalta —'"
Juuri silloin aukeni ovi ilkeästi ulvahtaen ja huoneeseni hiipi toisen talon Kaaperi.
"Hyvää iltaa", lausui tulija lakki kourassa.
Keskeyttämisestä suuttuneena heitälsin minä tuntehikkaan kirjani pöydälle. Käännyin sitte Kaaperiin päin, jonka hyvin tunsin äänestä, vaikka se ei soinutkaan "armahalta kuin Euterpen ääni Olympissa".
"Hyvää iltaa! Mitäs Kaaperi näin myöhään on liikkeellä?" tiedustin minä.
"Hm! näin maisterin huoneessa vielä tulta, niin —"
"Tulta! Kuka hullu keskellä kesäsydäntä tulta polttaisi", sanoin minä kummastuneena tuosta valheesta ja vieläkin äreänä lukemiseni keskeyttämisestä.
Kaaperi joutui hämille eikä osannut vastata mitään, seisoi vain oven suussa lakkiansa pyöritellen. Minä arvelin hänen tulleen luokseni, että saisi hampaihinsa jonkun sikarin, joista hän piti hyvin paljo.
Sen vuoksi avasinkin koteloni, tarjosin hänelle tupakan ja pyysin istumaan. Hän istahti, purasi poikki sikarin hienomman pään ja syläistä töpsäytti sen vuoteelleni. Minä pudistin sikarimurusen peitteeltä lattialle. Tyynesti katseli Kaaperi sitä ja äänettömyyden yhä kestäessä vetäsi pari paksua haikua. Hän näytti ihmeen syvämietteiseltä eikä puhunut mitään.
Minulla ei myöskään ollut halua keskustelun jatkamiseen, jonka tähden aloin pitkittää lukemistani: "— ei Juno norjine vartaloineen eikä Terpsikore runollisen rytmillisine liikkeineen —"
"Maisterilla on aina niin hyvämakuisia sikaria; taitavat olla oikeita mahorkkasikaria?" keskeytti Kaaperi taas lukemistani. Sitte hän käänsi sikarin pitkin päin ja nuolasi sitä, ikäänkuin paremmin makua tunteakseen.
"Kyllähän niissä voimaa on, vaan on niillä hintaakin; kahdeksan markkaa maksavat laatikoittainkin ostaessa", sanoin minä.
"Hm, onpa hintaakin", myrähti Kaaperi, mutta näytti ajattelevan aivan toisia seikkoja.
Nyt näin minä hänellä tällä kertaa olevan jotakin erinomaisempaa, oikein tähdellistä asiaa, vaan kun en keksinyt mitä se mahtoi olla, en voinut puhettakaan siihen suunnata. Molemmat jäimme tuppisuina mietiskelemään ja tuntuipa hieman hankalalta tuo tuollainen jörötys. Saadakseni minäkin jotakin tekemistä, sytytin sikarin. Pöllähytellen aimo sauhuja istuimme sitte hetkisen vastatusten. Paha tuuleni katosi yhdessä savun kanssa ja minua pyrki tuo toistemme katseleminen hiukan naurattamaan.
Kaaperi taisi myöskin huomata, ettei asiat nyt olleet oikealla tolalla, jonka vuoksi hän viimein nousi tuolilta, paiskasi minulle kättä ja mutisi: "jäämme terveiksi!"
"Hyvää yötä", sanoin minäkin. Kaaperi otti askeleen ovea kohti. Sitte hän kynsäsi korvallistaan, kääntyi takaisin minuun päin ja sanoi: "huomen aamuna minä taas joutaisin soutamaan, jos kalaan lähdetään."
"Tuskinpa minä aamulla jaksanen niin varhain herätä", vastasin minä silmäillen Kallistaa, jota vielä oli satakunta sivua lukematta. Kaaperi tarttui sen kuultuansa oven ripaan, vaan vieläkin kerran kääntyi hän minua kohti ja kysyi: "lähteekö se teidän Junnu huomenna todellakin Kajaaniin tervoja viemään?"
"Lähtee kaiketi; vaan miksi sinä sitä epäilet?"
"Enpähän miksikään, arvelin vain muutoin, jotta jos se ei lähtisikään."
Nyt näin selvästi Kaaperin tahtovan minulta jotakin, vaikka hän ei rohjennut asiaansa ilmoittaa. Sen tähden ryhdyinkin ystävällisesti kehoittamaan häntä, että kävisi suoraan asiaan käsiksi ilman pitemmittä esipuheitta ja sanoisi mitä hänellä oli mielessä.
"Olisihan minulla todellakin pikkuisen asiaa", sanoi hän ja istui entiselle paikalleen.
"No, mitäs sinulla on niin tärkeää sanottavaa?" tiedustin minä. Se kysymys saattoi uudestaan Kaaperin pään pyörälle. Hän istui taaskin tuokioisen ääneti ja hikiherneet kohosivat miehen otsalle, kun hän näkyi miettivän tuota vaikeaa alkua. Hän katseli minua empien ja huulet mutuilivat, mutta sanaakaan ei suusta lähtenyt.
Vihdoinkin näytti hän tekevän päätöksen ja lausui: "ottaisikohan tuo
Junnu minulta kirjeen Maanselälle viedäkseen?"
"Kirjeen? Miksi hän ei sitä ottaisi? Anna vain tänne, niin minä toimitan sen Junnulle", sanoin minä.
"Ei se ole vielä oikein valmiskaan", kertoi hän ja kaivoi nuttunsa povitaskusta jokseenkin paksun tukun paperia, jonka sitte levitti minun eteeni pöydälle.
"Olisipa minusta jo tuossa kirjettä kerraksi", tuumailin minä ihmetellen sitä paperin paljoutta, minkä Kaaperi oli jaksanut täyteen tuhrata.
"Niin, kyllähän sillä jo näyttää pituutta olevan, mutta ei se minulta kuitenkaan tahdo kirjoittamalla oikein syntyä, vaan kun minä saisin puhua, niin —"
"Sehän on pian autettu, puhu sinä, kyllä minä kirjotan."
"Sitähän minä oikeastaan aioin pyytääkin, vaan rupesi niin viitsittämään, ett'en saanut sanaa suustani", lausui Kaaperi.
"Mitäs häpeilemistä siinä olisi", vastasin minä lohduttavasti.
"No kun se kirje olisi tytölle menevä", jupisi Kaaperi ja huokasi syvään, ikäänkuin raskaasta työstä päästyään.
"Ahaa", sanoin minä, "se on siis rakkaudenkirje. Kas vaan sinua vanhaa veitikkaa!"
Kaaperi punastui hiukkasen eikä kyennyt puhumaan mitään. Sillä välin silmäilin minä noita nuhrautuneita papereita saadakseni jotakin johtoa kirjeelle. Sitä en niistä kuitenkaan saanut, sillä paperit olivat täpösen täynnä lauseita: "korkeasti kunnijoidettava Anna-Leena; hellästi rakas Anna-Leena; sangen siiveä tyttö" ja muuta semmoista, mutta sitä pitemmälle ei Kaaperi ollut kyhäyksissään päässytkään.
Viimeinkin otin eteeni arkin postipaperia ja kynän käteeni aikoen kirjoittaa sanasta sanaan, mitä Kaaperi käskisi. "Aletaanpas nyt", sanoin minä.
Ihmeen rohkeasti ja selvästi sanoikin Kaaperi: "pannaan nyt aluksi vain: hyvä Anna-Leena!"
"Hyvä, se on kirjoitettu", sanoin minä.
"Kirjoittakaa sitte: isä — joko se on paperilla — isä oli Kajaanin markkinoilta tullessaan ollut teillä yötä ja nähnyt sinun leipovan. Sanoi hän haastelleensakin kanssasi. Kotiin tultuaan hän sitte kertoi äidille niin jotta minäkin sen kuulin: 'on tuolla Maanselän Mäkelässä leveälanteinen tyttö, hyvin roima työihminen, eikä ole tuhma puheissaankaan. Siinä olisi meidän Kaaperille emäntää parahiksi.'
"Näinköhän tämä nyt kuuluu asiaan?" rohkenin minä muistuttaa.
"Kyllä se kuuluu", vakuutti Kaaperi, "sillä tavallahan se alkoi koko juttu. Niin — 'emäntää parahiksi', sanoi isä. Minä ajattelin, mitähän jos olisi koettaa kosia ja päätin lähteä käymään sinun luonasi, kuin vaan ohranärtteet saataisiin puiduiksi."
"Mutta eihän tähän tällä keinoin tule rakkaudesta mitään", keskeytin minä taas.
"Älköön, vaan niin siihen pitäisi minun mielestäni kirjoittaa. — Puinti-aikana juolahti kuitenkin mieleeni, ett'ei siitä tule sen valmiimpaa, jos minä luoksesi tulisinkin. Sinä näet jo olet viides tyttö, johon minä olen silmäni iskenyt, vaan kun olen milloin naisten kanssa suutasuuksin joutunut, ei minulla ole ollut sanaa suuhun tulevaa, kun on niin kaino luonto minulle luotu. Siksipä päätinkin kirjoittaa sinulle, käyköön sitte syteen tahi saveen."
"Ei hyvä Kaaperi; ei tästä nyt kunnon kalua tule; ei edes mainita mitään noista muista morsiamista", keskeytin minä, sillä en olisi Kaaperin suonut tulevan naurun alaiseksi.
"Kyllä niistä pitää mainita, ett'ei hän saa sanoa minun itseänsä pettäneen", toimitti Kaaperi.
"Mutta ethän sinä ole muille tytöille puhunut aikeistasi ollenkaan, mikä petos siinä sitte olisi?" lausuin minä.
"Vaikka kohta, mutta olenhan minä kumminkin jo ajatellut muitakin", sanoi Kaaperi ja pyysi innokkaasti minun vain pitkittämään. Minä kirjoitin siis, niinkuin hän edeltäpäin saneli.
"Koko kevätkorvan juoksin sitte kauppamiehestä paperia arkin toisensa perästä. Sunnuntaipäivät kaikki tuhertelin niitä täyteen, kirjoittaen mitä mieleeni juohtui, mutta kun olen koulunkäymätön, niin en päässyt hurskaasen alkuunkaan. Nyt kuitenkin rupesi toisen talon maisteri minulle tätä kirjettä kirjoittamaan ja sen tähden sinä sen nyt viimeinkin saat käsiisi."
Taaskin tein minä tingan, sillä ei laisinkaan tehnyt mieleni tulla näkyviin moisessa tekeleessä. Kaaperipa ei kumminkaan suostunut jättämään minua kirjeestänsä pois ja minun täytyi panna sanat paperille. Olkani takaa seurasi hän sitte tarkasti kynän liikettä ja vakavana jatkoi sanelemistaan.
"Jos nyt tuumaan suostut, niin laita itsesi Juhanuksena meidän pitäjään kirkolle, äläkä tullessasi epäile yhtään. Silloinhan sieltä teidän puolelta tulee muitakin meidän kirkkoon, niin mistäs ne ihmiset arvaisivat, mikä sinulla oikeastaan on mielessä. — Samalla tielläsi saat nähdä meidän talonkin ja voithan tulla meille yöksikin, niin isä näyttää sinut minulle, ett'en tarvitse ventovierailta ruveta sinua kyselemään."
"No Herran nimessä, etkö sinä ole vielä häntä nähnytkään?" kysäsin minä hämmästyneenä.
"En; missäpäs minä olisin hänet nähnyt", vastasi Kaaperi tyynesti.
Yhteen jatkoon alkoi hän sitte taas sanella kirjettä.
"Muutoin lähetän paljo terveisiä ja tahdon jo edeltäpäin näillä riveillä ilmoittaa, että meillä on kaksi hevosta, ruuna ja tamma. Lehmiä on kytkyessä kaikkiansa seitsemän päätä, kuusi lypsävää, yksi maho, härkä ja hieho. Lampaita oli talvella neljä emää ja keväällä tappoi susi uuhen. Sikoja taas on kaksi —"
"Eiköhän heitetä niitä pois", kiehitin minä väliin.
"Minkätähden?" kysyi Kaaperi, "kaksihan meillä on aikuista naskia ja porsaita montako lieneekään; niistä hän saa tiedon äidiltä."
"Pannaan sitte kissa kanssa", esittelin minä koettaen pysyä vakavana.
"Mitäs joutavia", tuumaili Kaaperi myhäillen, "vaan kanoista sanotaan, jotta niitä hän itse saa hankkia, jos tahtoo."
Se kirjoitettiin. Vielä lueteltiin kunkin pellon suuruus ynnä kylvyjen määrä ja vielä sekin, että karjanlaidun niinkuin niittykin on hyvä, kalavesi jommoinenkin, "eikä talolla ole rossan vertaa velkaa kellekään."
Sitte luuli Kaaperi kirjeessä jo olevan kaikki, "mitä siinä tarvitsee ollakin." Kun minä huomautin, ettei hän itsestään vielä ollut maininnut paljo mitään, käski hän vielä lisäämään olevansa viinaan menemätön ja Jaakon päivänä täyttävänsä seitsemänkolmatta.
Kirje luettiin ja hyvillä mielin arveli Kaaperi: "no nyt siitä ei pitäisi enää puuttua mitään ja ihme olisi, jos asia ei tulisi junkaan."
"Mutta eikös siihen pidä toki panna joku sana rakkaudestakin?" sanoin minä.
"Olisikohan panna siitäkin; — vaan kuinkas siitä sanottaisiin?" arveli
Kaaperi miettiväisesti.
Minä esittelin mitä koreimpia sanoja suinkin muistin. Kun ne eivät kelvanneet, käänsin koetteeksi pari hellää paikkaa Kallistastakin. Kaaperi vain yhä pudisteli päätänsä arvellen: "eihän Anna-Leena sitä ymmärtäisi enempää kuin minäkään."
Kehotin siis hänen itsensä miettimään jotakin kaunista. Kaaperi muuttui hyvin totisen näköiseksi, kynsi korvansa taustaa ja mutisteli suutansa tuokioisen aikaa. Viimein kirkastuivat kuitenkin hänen kasvonsa ja hän lausui hartaasti:
"Kirjoittakaa sitte näinikään: jos Jumala on niin sallinut, että meistä pariskunta tulee, niin lupaan minä rakastaa sinua koko ikäni sekä myötä- että vastoinkäymisessä, niinkuin Jumalan sana huoneentaulussa käskee."
Minä kirjoitin ja sitte oli kirje valmis. Kaaperi luki sen lävitse moneen toviin ja jupisi tyytyväisenä aina vähän väliä: "juuri niin, — niinhän koulun käynyt osaa kirjoittaa — voi jospa isä olisi minutkin pannut kouluun, mutta minä varmaankin koulutan poikani, jos semmoisen saan." Lopuksi otti hän kynän käteensä, käänteli sitä muutaman silmänräpäyksen ajan näpissään, pisti sitte päättävästi mustepulloon ja kirjoitti alle säännöttömillä, vaan tanakoilla kirjaimilla: "Kaaprieli Meriläinen, omakätisesti."
Kirje pistettiin kuoreen. Kaaperi otti sen hyvin varovasti käteensä, eikä milloinkaan sanonut unhottavansa minulta saamaansa apua. Hän kyynelsilmin lausui minulle "tuhansia kiitoksia" ja viimeinkin lähti luotani.
Minua sekä säälitti että nauratti tuo Kaaperin omituinen kosimiskirje ja peloittipa hieman, että itsekin ehkä joudun naapuripitäjäläisten pilan esineeksi. Syväydyin kumminkin taas tuon ihanan Kallistan lukemiseen ja unhotin vähitellen koko Kaaperin kosinnan. Vasta pari viikkoa Juhanuksen jälkeen muistin sen, kun Kaaperi eräänä iltana taas tuli minua tervehtimään. Puoleksi todella, puoleksi pilalla kysäsin häneltä miten pitkälle asia oli edistynyt.
"Kyllä siitä nyt kauppa rupeaa syntymään," vastasi Kaaperi kummastuksekseni. — "Anna-Leena oli isinensä Juhanuksena meillä yötä. Yön seutuna tuumailin hänen kanssansa kaikki valmiiksi. Hänen isällänsäkään ei ollut mitään liittoa vastaan, vaan hän välttämättömästi tahtoi minua Mäkelään kotivävyksi, kun hänen poikansa kuului vielä olevan pieni."
"Et suinkaan sinä siihen suostunut; miten sitte omat vanhuksesi täällä tulisivat toimeen?"
"Täytyi minun siihen tuumaan taipua, sillä se Anna-Leena on ihan kuin minua varten luotu. — Kyllä me nuoret kuitenkin päätimme ukon kuoltua tahi pojan varmistuttua muuttaa meille, mutta tällä kertaa minä aluksi muutan sinne Mäkelään, sillä miehen pitää luopua isästään ja äidistään ja vaimoonsa sidottu oleman," puheli Kaaperi.
"Aivanko todella teistä sitte tulee pari?" sanoin minä, "sitä en olisi koskaan uskonut."
"Minä taas olin asiasta ihan varma, kun kerran teidät sain Anna-Leenalle kirjoittamaan," tuumaili Kaaperi. "Ei sitä joka poika voikaan hentullensa niin säntillistä kirjettä lähettää; siinä ei ollut liikaa niin mitään."
"Mutta itsehän sinä hyvä Kaaperi sanat annoit ja minä vain —"
"Enhän minä kuuna kulloisna päivänä olisi itsekseni osannut sillä tavoin kirjoittaa," intti Kaaperi vastaan. "Anna-Leena sanoi oikein itkeneensä, kun nimismiehen mamseli oli sen hänelle lukenut ja kun siinä oli sanottu, että minä rakastan häntä koko ikäni, niinkuin Jumalan sana käskee. Siitä sanoi hän huomanneensa, että minulla on täysi tosi mielessä, eikä asiassa ole mitään petosta tahi narrin peliä."
Minua tuntuvasti harmitti, kun en jo ennakolta tarkemmin tiedustellut osasiko Anna-Leena itse kirjoitusta lukea, mutta sitä oli nyt enää myöhäinen katua. Kaikki naapuripitäjäläiset pitivät siis minua suurena velikultana, joka huvikseni tein pilaa viattomista ihmisistä. Sen huomasin siitä kuin Kaaperi kertoi nimismiehen mamselin sanoneen Anna-Leenalle ettei hän "tässä maailmassa ole lukenut niin viisaasti kokoonpantua kirjoitusta".
Sen vuoksi en millään muotoa tahtonut suostua ensi viikolla lähtemään Kaaperin kanssa naapuripitäjääsen kuulutuskirjan teettoon. Viimein täytyi minun luvata, kun Kaaperi sanoi, ettei hän vieraan papin luona osaa "isämeitääkään," jos ei joku oman puolen poika ole kanssa. "Mutta", sanoi hän, "nuo muut tämän kylän pojat ovat semmoisia virniskoita, ettei heistä vakavan miehen kumppaniksi ole."
Kaaperi sai vanhempani lupaamaan minut hänelle nuodemieheksi ja siten pääsin tuon nuoren parin kuuliaisiin. Niissä tapasin myös nimismiehen mamselin, jota näytti minua nähdessään hyvin imelästi naurattavan. Hän muuttui kuitenkin hyvin vakavaksi, kun minä en ollut millänikään, ja selvä sääli kuvautui neiden kasvoilla minun tuumiessani: "ei olisi pahemmaksi, jos herrasväkikin käyttäisi kihlautuessaan järkeänsäkin, niinkuin Kaaperi ja Anna-Leena tekivät."
"Sitäpä minäkin arvelin," sanoi Kaaperi sanani kuultuansa.
Kuuliaisissa määrättiin häät pidettäväksi vasta Mikkelin aikaan. Pitkin kesää jahkaili Kaaperi sitä, ett'en minä saanut olla läsnä hänen riemupäivänänsä, vaikka minua hän muka sai kiittää siitä, että hän "vanha poika" eukon saa. "Ja niin sievän eukon," sanoi hän.
Kerran tuumaili hän minulle: "eikö se millään keinoin kävisi laatuun, että maisteri heittäisi sen ylioppilastutkintonsa tuota tuonnemmaksi!" — Se ei kuitenkaan käynyt laatuun, vaan ylioppilaaksi päästyäni, muutamia vuosia myöhemmin, kävin Kaaperin luona. Minut otettiin ilolla ja ystävällisesti vastaan tuossa onnellisessa kodissa. Lapsillensakin selitti Kaaperi: "tämä se nyt on se mies, joka teidän isäänne auttoi hänen elämänsä ahtaimmalla hetkellä." Minuun kääntyen jatkoi hän: "kyllä te sinä yönä teitte minulle oikein veljen työn, sillä ette usko miten vaikeaa kosiminen on. Jumala suokoon rinnallenne samanlaisen auttajan, kun itse siihen tarpeesen tulette!"
Minä koetin Kaaperille selittää, ett'ei minusta suurta apua ollut, vaan hän sanoi: "olkaa vaiti. Enhän minä koulun käymätön moukka miten olisi osannut sitä kirjettä kokoon panna. Sentähden hankinkin minä pojilleni oppia, ett'ei heidän tarvitse mokomassa pihdissä olla — hankin minä, maksoi mitä maksoi."
"Ja pieni Maija pannaan myös kouluun," lisäsi Anna-Leena, "ettei hänen tarvitse ympäri pitäjästä juoksennella kirjeitänsä luettamassa, niinkuin minun täytyi tehdä."
Niin kosi ja niin eli Kaaperi Meriläinen onnellisempana kuin moni koreammasti kosinut, sillä hän rakasti Anna-Leenaansa ja perhettänsä, niinkuin Jumalan sana käskee.