YHTYMYS.
En vielä nytkään oikein käsitä mitä ihmettä eräänä kesänä lienee rakennettu kotitaloni pihamaalle eteisen ja eloaitan välille, sillä siitä rakennuksesta ei taloon huoneen lisää lähtenyt; vaan kehikko siinä kuitenkin oli. Vaikea olisi uskoa tuon kehikon olleen tehdyn Pekka Kortelaisen työhuoneeksikaan, koska hän ei siinä askaroinut kuin vähän toista viikkoa.
Tuo ukko Pekka oli hyvin "nokkela nikkari", niinkuin pienen pappilan rouva sanoi, jolle hän oli tehnyt uuden viipsinpuun lahjaksi; vaan kuitenkaan ei mainittu rouva voinut häntä suvaita silmiensä eteen, "sillä hänellä on aina niin jumalattomia lauluja suussa", sanoi hän.
Pekan laulu se oli, joka minunkin huomioni ensiksi häneen kiinnitti, vaikka minä en olekaan mikään nuottimies. — Tutustumisemme tapahtui muutamana maanantai-aamuna heti jälkeen päivän nousun. — Vanhempani olivat sunnuntaina tavanneet Pekan kirkolla ja pyytäneet häntä nikartelemaan meille. Pekka suostuikin tuumaan, ja seuraavana aamuna, kun minä vielä makasin parhaassa aamu-unessani eteisen ullakossa, alkoi laulun sävel tunkeutua korviini. Unimielissäni tuntui se minusta alussa satakielen soinnukkaalta laulannalta, sitten leivon liverrykseltä, sitten vienolta kehtolaululta, vaan muuttui viimein yksitoikkoiseksi, vapisevaksi vanhanmiehen ääneksi, ja minä heräsin. Laulu ei ollut pitkän pitkä, tuskinpa se lienee ollut kauniskaan, vaan äänessä, jolla se laulettiin, ilmestyi kumminkin jonkunmoinen kaipausta osoittava vivahdus, joka herätti minussa halun tulla tutuksi itse laulajan kanssa. Siinä tarkoituksessa lähdinkin ulos ja kehikossa näin vanhan, laihanpuoleisen miehen, joka höylätä nytkytteli niin, että hikiherneet kiilsivät hänen ryppyisellä otsallaan, ja samalla lauloi hän lauluansa. Se kuului: "aisa toinen, aisa toinen, koivuiset molemmat aisat", ja sen loputtua alkoi hän aina alusta taas. Ei kukaan ollut koskaan nähnyt ukko Pekkaa työssä, ett'ei hän olisi laulanut "aisa toista", vaan työssä oli hän aina, uinahtaen vaan hetkisen sydänyön aikaan, niinkuin muutkin laululinnut; kummako siis, jos koko pitäjäs osasikin ulkoa Pekan laulun.
Viikon kuluessa tuli meistä Pekan kanssa hyvät ystävät. Hän antoi minun rauhassa istua kehikon nurkassa ja vuoleksia lastuista hevosia ja lehmiä; eikä edes torunut silloinkaan, kun minä näin hyväksi leikellä omaa lihaanikin, josta muut ihmiset minulle pitivät pitkiä nuhdesaarnoja ja lisäsivät siten kipujani.
Viikko kului kulumistaan ja lauantaina iltapuoleen päivää oli minulla kehikon nurkassa hyvä joukko puueläimiä, hevosia, lehmiä ja pikku karjaa sekä muuta maan päällistä, vaan silloin laitettiin minut asialle pappilaan. Kirkkoväkeä oli jo keräytynyt kirkolle, sillä kotiseudussani on kauempana asuvilla tapana kesäiseen aikaan tulla kirkolle jo lauantaina. Pieniä poikia oli pappilan alla kentällä pallin lyönnissä, ja kun eräässä ryhmässä ei ollut kuin viisi miestä, rupesin minä heille lisäksi kuus'suolaan. Meidän leikkimme keskeytyi kuitenkin pian, sillä pitkin tietä astua tallusteli Pekan Tiina ja joku toinen, josta me emme saaneet oikeaa selvää mikä hän oli miehiään.
Hänellä oli tuuhea kokoparta ja päällään sininen suora nuttu, edestä avonainen, ja punainen villapaita, jonka leveää kaulusta piti kiinni kaulaan kääritty keltanen huivi. Päätä verhosi leveäreunainen, kiiltonahkasta tehty hattu, jonka otsassa koreili kuparinen, tummunut laivanankkuri. Miehen kasvotkin olivat melkein kuparin väriset ja hänen silmistään voi selvään lukea sanat: "minä en pelkää mitään". — Jos vielä mainitsen pukinnahkaiset housut, joiden leveät lahkeet olivat pistetyt pitkävartisiin merisaappaisiin, niin on hänen pukunsa täydellisesti kerrottu.
Muutamia viikkoja ennen olin nähnyt karhun ja marakatin yhdessä tanssivan ja se näky juohtui nyt mieleeni, kun näin tuon rotevan ja hartevan miehen epävarmoilla askelilla käyvän pitkin tietä ja Pekan Tiinan keikkuvan hänen ympärillään. Me pojat arveltiin sinne tänne, mikä tuo kirjava kummitus oikeastaan mahtaisi olla. Joku väitti sen olevan keisarin, toinen — pienin meistä kaikista — luuli häntä kameliksi, vaan minä arvelin häntä koirankuonolaiseksi, joista olin kuullut kummallisia juttuja. Sen kuultuansa lähti koko poikajoukko pakosalle kuin säikähtynyt lammaskatras, mutta kun huomasimme ett'ei hän ajanutkaan meitä takaa, kasvoi rohkeutemme niin suureksi, että uskalsimme lähteä häntä seuraamaan. Seuraan yhtyi täysikasvuisiakin ihmisiä ja niin mentiin kaikki yhtenä hälisevänä joukkona minun kotiani kohden. Pekan Tiina ja tuo uteliaisuutemme esine kävivät edellä, ja kun he astuivat meidän veräjästä pihamaalle, huomasin miten leikkitoverini kateellisin silmin minua katselivat ja minäkin tunsin jollakin tavoin valuvan kunnian loistetta päälleni tuosta muukalaisesta.
Me saavuimme kehikolle. Pekka lauloi "aisa toista" eikä näyttänyt läsnäoloamme huomaavankaan, vaan hänen oppipojaltansa Jänövaaran Antilta keskeytyi työ ja hän, ihmettelemisen ilmeisenä kuvana, katsoa töllisteli milloin mestariansa milloin meitä. — Omituista oli todellakin katsella tuota vanhaa parikuntaa. Pekka lauloi tyynesti lauluansa ja silitti lautaa, Tiina itkeä tihrasi ja työnsi hartioista muukalaista Pekan eteen. Me muut odotimme ihmetellen mikä tästä lopuksi tulisi.
Viimeinkin jaksoi Tiina hillitä kyyneltulvansa ja puhkesi lausumaan: "herrainen aika! Etkö sinä Pekka — — voi! voi! sellaisia ne ovat miehet — — etkö sinä virka mitään — — no kumma, luontokappalekin rakastaa lastansa, mut sinä vaan laulat tuota ijankaikkista aisa töistäsi, etkä edes sano hyvää sanaa lapsellesi, omalle ainoalle pojallesi, jonka nyt saat takaisin niinkuin tuhlaajapojan, niinkuin Joonaan valaskalan vatsasta."
"Ole hulluttelematta, ämmä", tokasi Pekka, nauraahan sinulle jo kylän harakatkin, kun tuommoista melua pidät."
"Naurakoot, naurakoot vain ja minä nauran mukana, kun Kusti poikana sain takaisin, niinkuin kuolleista." Eukko-parka todellakin rupesi nauramaan, hykersi kämmeniään ja hääräsi Pekan ja muukalaisen ympärillä, niinkuin mettä etsivä mehiläinen. Tiinan hyväntahtoinen nauru tarttui meihin muihinkin ja heti nauroimme kaikki tietämättä mille oikeastaan nauroimme. Isä ja poika olivat ainoat jotka vakavana katselivat toisiaan hetkisen, vaan sitten tarttui Pekka taaskin höyläänsä ja samalla kajahti kehikossa: "aisa toi —".
"Etkö sinä anna edes pojallesi kättäkään, ukko? Varmaankin olet tullut hupsuksi, ja läheltä pitää ett'en minäkin tule hupsuksi — tekisi mieleni oikein tanssimaan; tule, Kusti, tanssitaan kaikki yhdessä", lörpötti Tiina jo koetti saada poikaansa pyörimään.
"Ole nyt vähemmällä, ämmä", sanoi Pekka ja loi pitkän silmäyksen vieraasen.
Tiina huomasi sen ja iloisesti lausui: "niin, katso vaan häntä; hän on sinun poikasi ja minun poikani, meidän molempien poika ja kelpo mies, niinkuin sinäkin, Pekka. Ei hän ole juoppo eikä muu retale, vaan oikea matrassi, ihan totinen laivan matrassi, ja hänellä on rahaa, oikeata kultarahaa, oikeata kultarahaa, ja nyt ostetaan oma talo ja höyläpenkki ja sinun, Pekka, ei tarvitse kiertää talosta taloon kuin Jeerusalemin suutarin, vaan saat kotona työskennellä —."
"Ole vaiti", käski Pekka taaskin, mutta se oli kuin tervaa tuleen kaataisi ja Tiina alotti taas sanatulvansa: "enpähän ole vaiti, minä tahdon sanoa kaikille ihmisille, että Kustista on tullut kunnon mies, vaikka hän kaksikymmentä vuotta sitten karkasi meiltä merille, kunnon mies hän kumminkin on ja on tuonut minulle kaksi silkkihuivia — kaksi silkkihuivia minulle vanhalle ihmiselle ha ha ha! Vaan toinen niistä annetaan kihlahuiviksi Kuittilan Annille — otathan sinä hänet, Kusti, se on paras tyttö näissä kuuluvin ja niin kaunis, kaunis kuin puolukka syksyisellä kankaalla?"
"Yes, otan, äiti, miks' nähdään ja jos hän minusta huolii", vastasi
Kusti muukalaisella äänen korolla.
"Huoliiko? Sinut ottaisi vaikka pappilan Agda-mamseli, jos vaan sinä huolit", vakuutti Tiina. — Pekka oli ääneti katsellut poikaansa tähän asti, vaan nyt hän niinkuin kainosteleva lapsi irroitti kätensä höylästä, kuitenkaan ojentamatta sitä Kustille. Kusti huomasi sen ja lausuen: "Good day [Hyvää päivää], isä! Terve, terve! minä se olen", puristi hän vanhuksen kättä.
Tiina luuli poikansa kysyvän kuka Pekan toveri oli ja alkoi toimittaa: "herrainen aika! etkö sinä enää tunne häntä, serkkuasi, minun sisarvainajani poikaa, Jönövaaran Anttia? Hänhän se on. Anna hänellekin kättä, kyllä se on kelpo poika; tekee jo reslarekiäkin aivan omin päinsä, vaikka vasta on kahdeksantoista; kummallista ett'et sinä, Kusti, Anttia muista!"
"Eihän serkku ole minua koskaan nähnytkään", sanoi Antti ja löi
Kustille kättä että paukahti.
Pekka ei suostunut kesken rupeaman lähtemään kotiinsa, vaan ämmä Tiina sai poikansa kanssa sinne mennä edeltäkäsin. Heidän lähdettyänsä jatkoi ukko työtänsä yhtä vakavasti kuin ennenkin, eikä edes hänen äänensäkään osottanut mitään mielen liikutusta, kun hän taas veteli "aisa toista".
Ensi arkena oli Pekka taas varhain aamusella työssä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, vaan kerran oli ukko laulanut vahingossa: "aisa toinen, aisa toinen, ja Kustikin on kotona".
Tuon tehtyään hän kuitenkin punastui ja katsahti minuun nähdäkseen olisinko minä jotain huomannut, vaan minä en ollut tietävinänikään; "äläkä sinäkään muistuta sitä hänelle", sanoi Jänövaaran Antti.