YSTÄVYKSET.
Matti Kaikkonen — se vanhempi Matti, joka asui Luukkolan mäen rinteellä — oli koko ikänsä pienuudesta pitäen erittäin tyyni, juromainen ja harvapuheinen mies. Kuitenkin nähtiin hänet joka ikinen sunnuntai-ilta muiden kyläläisten kanssa Jokelassa, johon Ylikylän väki tavallisesti keräytyy iltaa viettämään ja uutisia kuulemaan; sillä Jokelan Pekalle tulee "aviisit" Helsingistä. Siellä Matti tavallisesti ypö yksinään istui tuvan nurkassa poltellen piippuansa ja virkkamatta koko pitkänä iltana mitään muuta kuin sanat: "eukko hoi, nyt mennään kotiin!" Tavaksi oli tullut, että Matin "eukko-hoita" pidettiin yleisenä poislähdön merkkinä, eikä kukaan lähtöä ajatellutkaan ennenkuin sen oli kuullut. Eräänä sunnuntaina, sinä kesänä, jona Jokelan muhkea kivinavetta valmiiksi saatiin, istuivat kylän miehet kartanolla ja heidän joukossaan Mattikin. Vaahtoava oluthaarikka kierti miehestä mieheen ja ottipa yksi ja toinen kunnon kulauksen helmeilevästä viinapikaristakin, sillä tänään tarjosi isäntä naapureilleen navetan lopettajaisia. Varsinkin piti navetan rakentaja Kujala hyvänä talon vanhaa hopeapikaria ja tarjosipa sitä kerran Matillekin.
Matti kielsi jyrkästi, sillä hän vihasi viinaa ja sai sen vuoksi Kujalalta pari kolme pistosanaa, josta hän ei kuitenkaan sen enempää välittänyt. Kujalakin istui takaisin paikalleen kertomaan hartaasti kuunteleville kyläläisille kaikenlaisista voimien näytteistä ja urotöistä.
"Siellä kotipuolellani minä näinikään muurasin muutaman kerran navettaa, kun siinä miesten kesken", tässä katsahti Kujala Mattiin, "tuli tuumaksi, kuka sukkelammin saisi seinään pyöreän akkunan laadituksi; pyöreätä reikää ei näet joka poika pystykään tekemään; vai mitä Matti?"
"Enpä ole koskaan koettanut", vastasi Matti lyhyesti.
"Äläkä koskaan koetakaan, sen neuvon annan sinulle, jollet pane pahaksi", tuumaili Kujala pilkallisesti. Sitte hän jatkoi: "No, siinä pihalla sattui olemaan uusi myllyn alakivi. Minulle juolahti mieleen pistää se seinään ja yks'kaks' koppaan minä sen käsiini, nostan seinälle, pikkuisen 'ruukkia' kivien väliin ja siinähän oli aivan pyöreä ikkuna silmänräpäyksessä muurattu."
Kaikki ihmettelivät Kujalan voimia, mutta Matti yksin katseli häneen vähän niinkuin epäilisi hän Kujalan kertomuksen totuutta.
"Mitä töllistelet sinä mies, vai etkö sinä usko minun sitä tehneen?"
Kaunistelematta vastasi Matti: "en".
"Mies, oletko hullu p——le? Vai arvelet sinä minun valehtelevan ihmisille ihan vasten näkimiä, mutt' minäpä näytän sinulle kenen koura sinutkin voi kurittaa, vaikka sinä luulet olevasi koko pöpö", pauhasi Kujala ja niinkuin vihastunut sonni ryntäsi hän nyrkki ojolla Mattia kohti.
Matti väistyi taaksepäin tuon raivoisan muurarin tieltä, vaan peruutuessaan hän kovaksi onneksi sattui kompastumaan pihamaalla olevaan nelisyliseen tuoreesen hirteen. Siinä saavutti Kujala hänet ja tuima taistelu nousi noiden molempien karhujen välillä. Kujala, notkeana kuni ilves ikään, hyppäsi maassa kellettävän Matin kimppuun, vaan tällä oli kylmempi veri eikä hän tehnyt muuta kuin torjui päältänsä vihasta puskuvaa vastustajaansa, niinkuin hallava kontio ärhentelevää koiraa. Sulaa mielettömyyttä olisi ollut muiden läsnäolijoiden sekaantua sellaisten jättiläisten leikkiin.
Siinä painiskeli miehet, kierien yhtenä myttynä pihamaalla, paksuna pilvenä kohosi pöly heidän jäntevien jalkojensa alta. Kauan piti Matti aikamiehen tavoin puoltaan, sysäten vähän väliä vastustajansa syrjemmäksi, eikä hänen käytöksestään voitu varmaan päättää, oliko miehellä tosi vaiko leikki mielessä. Kuitenkin näytti siltä kuin tuo tulisempi Kujala, joka tosin kovasti huohottaen, mutta aina yhtä innokkaasti uudisteli hyökkäyksiään, lopuksi saisi voiton. Mutta Kujala ei kylläksi malttanut mieltään, vaan yht'äkkiä hän tempasi maasta käteensä tukevan koivusen halon ja sillä tähtäsi vimmastunut mies vasten vastustajansa päätä.
Matti tosin itse sai iskun väistetyksi, vaan halko kävi hänen hampaissaan yhä riippuvaan, isävainajaltaan perimään hopeasilaiseen piippuunsa, jonka muruset sinkoilivat sinne tänne ympäristöön. Silloin oli leikki lopussa ja Mattikin hapuili asetta.
Lähistössä ei sattunut olemaan mitään miehen asuksi käypää eikä muuta irtonaista esinettä kuin tuo mainittu hirsi, ja siihen Matti tarttuikin keskeltä kiinni. Tähän asti oli väkijoukko hymysuin katsellut temmellystä, vaan nyt katosi hymy kaikkien huulilta, kun hirsi tavallisen puukapulan tavoin kohosi maasta ja huimalla vauhdilla vinkuen halkasi ilmaa.
Kujala seisoi tuon hirmuisen, melkein yliluonnollisen vastustajansa edessä hämmästyksestä niin jähmettyneenä, ettei hän laisinkaan älynnyt paeta hirren iskua. Siitä olisikin hänelle heti tullut kuolon kolahdus, jollei Matin pienoinen, noin kolmivuotinen tyttö, Kaisa, yht'äkkiä olisi hypännyt raivostuneen isänsä ja pelosta tyhmistyneen Kujalan väliin ottamaan ylös erästä maassa kiiltävää piipun silan kappaletta.
"Isä, isä, katsos miten kauniin pikku kirnun minä löysin", lausui tyttö iloisesti, näyttäen Matille löytämäänsä esinettä.
Tämä jäähdytti Matin vimman ja voimakkaasti heitälti hän luonnottoman aseensa maahan, niin että tanner järähti. Häpeissään vetäytyi Kujala kartanoon, ja väkijoukon ääneensä riemuitessa otti Matti tyttärensä käsivarrelleen ja hellästi silitteli sen vaaleita suortuvia hiljaa lausuen: "Kiitos Jumalan!" Sanaakaan sanomatta keräsi hän sitte piippunsa muruset taskuunsa ja kuin ukkosen valtava jyrinä kajahti hänen äänensä: "eukko hoi, nyt mennään kotiin!"
Vanhan tavan mukaan hajaantui nyt muukin joukko, eivätkä kyläläiset olleet usein niin iloisina kotiinsa palanneet kuin sinä iltana, sillä Matti, josta kaikki paljon pitivät, oli silloin saanut suurimman ihmiselle mahdollisen voiton, voittaessaan — itsensä.
Kotiin tultuaan rupesi Matti ruoatta levolle, vaan hänen kerran liikkeelle joutunut mielensä ei niin pian voinut tyyntyä. Ennen puolta yötä hän taas nousi ylös ja verkkasilleen käveli takasin Jokelaan. Siellä hänen sisään astuessaan olivat ihmiset vielä hereillä. Muurari Kujala ei koko iltana ollut virkkanut sanaakaan kellekään, vaan Matin tullessa tupaan päästi hän kipeän, sydäntä vihlaisevan huudon. Matti astui suoraan hänen luoksensa ja silloin säpsähti sisällä oleva väki, sillä he luulivat Kujalan viimeisen hetken nyt lyöneen. Kujala vapisi kuin virran päällä ja kylmät hikipisarat pyörähtelivät hänen otsaltaan.
Vastoin luuloa tarttui Matti ystävällisesti Kujalan käteen ja vesissä silmin pyysi häneltä käytöstänsä anteeksi. Vakuuttipa vielä uskovansa myllynkivi-seikankin todeksi, sillä olihan hän tänä iltana itsestään nähnyt, "kuinka tavattoman väkevä syntinen ihminenkin toisinaan on". Turhia olivat kuitenkin kaikki Matin vakuutukset ja anteeksipyynnöt, sillä Kujala jo houraili ankaran kuumetaudin kourissa, eikä ymmärtänyt sanaakaan Matin sovinnollisesta puheesta.
Usein muurarin sairastusaikana istui Matti hänen vuoteensa vieressä puheellaan lyhentämässä sairaalle ikäviä yön hetkiä. Muutamien viikkokausien kuluttua tointui sairas vähän taudista, joka ei jaksanut sortaa hänen voimakasta ruumistaan, ja silloin täytyi hänen muuttaa asumaan Matin luo, "ainakin niin kauaksi kuin kunnolla työhön kykenisi", oli Matti sanonut.
Tuon sunnuntai-illan perästä oli Matti aina kuin toinen mies. Hän muuttui puheliaaksi ja vilkkaaksi, jota vastoin Kujala oli tullut harvapuheiseksi jöröksi. Näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet luontoja, sillä siitä lähtien se oli Matti, joka aina jutteli kaikenlaisia kertomuksia voimain näytteistä ja urotöistä, joita hänen ystävänsä Tahvo Kujala oli tehnyt. Toisinaan, kun Matti kyläläisille liiaksi ylisti Kujalan voimia, tukkesi tämä hänen suunsa yksi-kantaan sanomalla: "vaan en minä koskaan ole kyennyt pirtti-hirsiä keppinäni käyttämään", ja silloin nyrpistyi aina Matin nenä, sillä ei hänkään kärsinyt voimiansa ylistettävän. Sepä olikin ainoa erimielisyys, joka näiden miesten kesken havaittiin, vaikka he nyt aina nähtiin yhdessä, niinkuin toisiinsa perehtyneet lapset, sillä Kujala oli jäänyt Matin luo asumaan, eikä tuntematon voinut saada selvää kumpi heistä oli isäntä talossa, ja tututkin ihmiset pitivät kumpaisestakin yhtä paljon.
Viime kesänä olivat ystävykset yhdessä kaatamassa kaskea Kortevaaran rinteellä. Siinä kasvoi kaksi vankkaa kelohonkaa, toinen ylempänä, toinen alempana ja he koettivat kumpi ennen saisi honkansa maahan. Matti ryhtyi ylempänä kasvavan hongan kimppuun ja alempi heilahteli Kujalan kirveen iskuista. Matin honka oli toiselta puolelta palanut kololle, vaan sitä eivät olleet huomanneet. Matti hakkasi sitä täysin voimin ja hänen kauhistuksekseen se yht'äkkiä hirmuisella ryminällä kaatui mitään aavistamattoman Kujalan päälle. Matti kiiruhti ystävänsä avuksi. Tämä aukasi vielä kerran himmeitä silmiään ja katkonaisilla lauseilla, epäselvällä äänellä sanoi: "ystäväni, anna anteeksi — en minä jäänyt luoksesi ainoastaan sinun—vaan—vaimosikin tähden, — en voinut jättää häntä, hän oli minulle tullut liian rakkaaksi — kerro hänelle terveiseni — anna anteeksi — en ole hänelle mitään puhunut." Vielä kohosi kerran kaksi miehen rinta, ja sitte oli kaikki lopussa.
Tämän onnettoman tapauksen jälkeen tuli Matista taas synkeämielinen juro, joka harvoin avasi suutansa, ja päivä päivältä kävi hän heikommaksi. Lopulta hän ei enää voinut jättää vuodettaan ja riutui riutumistaan. Usein kuultiin hänen mutisevan hiljaa: "kohtaloaan ei voi kukaan paeta", ja kuolinvuoteellaan hän vasta ilmoitti puolisolleen Kujala-vainajan terveiset, kehoittaen vaimoansa hautaamaan hänet Kujalan viereen, sillä he olivat olleet todelliset ystävät. "Vai luuletko, että joku muu kuin Tahvo-vainaja olisi voinut niin kunniallisesti käyttäytyä sekä itseään että sinua ja minua kohtaan?" "Keväällä, vesien auetessa tuli hänen erohetkensä ja hän kuoli lääkärin lauseen mukaan keuhkotautiin, mutta minä arvelen hänen kuolleen kaipaukseen", sanoi kummini, joka tämän minulle kertoi.