MERKILLISET MIEHET.
Eläessäni en ole paljoa matkustellut, vaan sinä kesänä, jona ylioppilaaksi tulin, tein päätöksen matkustella ympäri isänmaatani ja, kumma kyllä, sen päätöksen panin toimeenkin. Mieleni tosin olisi tehnyt ihailemaan alppien kauniiksi kehutuita tienoita, mutta kukkarollani oli enemmän älyä ja se sanoi jyrkästi "ei" tuolle tuumalleni. Sentähden päätin kumminkin tutustua edes omaan maahan ja kansaan, joista runoilijamme ovat laulaneet monta niin ylevää ja kaunista laulua.
Kuljeskelin siis ympäri, käyden katselemassa joko kauneudestaan tahi muutoin merkillisiä paikkoja. Toisinaan myös ajoin pitkät matkat oppiakseni tuntemaan kunkin paikkakunnan merkillisimpiä miehiä. Hetkisen heidän kanssaan puheltuani, tavallisesti siitä mitä viimeiset sanomalehdet sisälsivät, jatkoin taas iloisena ja tyytyväisenä matkaani, aikoen tulevaisuudessa tehdä sellaisia urotöitä ihmiskunnan hyväksi, että jos puoletkaan niistä tehtäisiin, niin muuttuisi tämä matoinen maa vähintäänkin paratiisiksi.
Niin oli kesää kulunut jo hyvä pala, kun eräänä helteisenä aamuna saavuin T:n pitäjääsen lähellä K:n kaupunkia. Siinä oli apupappina eräs vanhoja koulutoverejani. Päätin pistäytyä häntäkin katsomassa, vaikka ei hänessä tietääkseni ollut muuta niin merkillistä kuin se, että hän varustettuna 800 markan vuotuisella palkalla ja 5,000 markan velalla oli uskaltanut mennä avioliittoon muutaman köyhän lukkarin vieläkin köyhemmän tyttären kanssa, eikä laisinkaan valittanut palkkansa pienuutta, vaan piti suun säkkiä myöten. —
Pappila, jossa tuo ystäväni asui, oli koko matkan syrjässä varsinaiselta tieltäni. Sen vuoksi minua tuntuvasti harmittikin, kun palvelustyttö, päiväpaisteessa kimaltelevaa lyyryäni töllistellen ja väliäpitämättömällä äänellä kertoi maisterin rouvineen tän'aamuna lähteneen kaupunkiin eikä palaavan sieltä ennen huomeista iltaa.
"Miksi hän juuri tänä aamuna oli matkustanut — eikö hän yhtä hyvin huomenna olisi ennättänyt lähteä? Ja minkätähden naineet miehet ylipäätänsä ollenkaan matkustavat? Jos minulla olisi kotona nuori, viehättävä rouva, niin minä en vaan kiertelisikään ympäri maailmaa. Turkanen kaikkiakin!"
Tuolla tavoin mietin suutuksissani ja pitemmittä puheitta hyppäsin rattaille lähteäkseni pois. Silloin — tietysti paljaasta sattumuksesta vain — ilmestyi päärakennuksen portaille nuori, viehättävä neiti, pappilan vanhempi tytär Aina.
"Kas vaan herra N—— ja aikomuksessa karata pois läpi käsien; kukas sitä olisi uskonut niin kohteliaasta herrasta? — Sepä hauskaa, että sain tavata vielä kerran teitäkin: no alas rattailta, ei tässä niin vähällä päästä tervehtimättä vanhoja tuttaviansa", komensi tuo veitikka ja minä tottelin ja tervehdin häntä.
"Mutta, mitä minä hupakko, enhän muista toivottaa lyyryllenne onneakaan; vaan se tulee pelkästä ihastuksesta, kun näin arvaamatta saan taas nähdä teitä; se, näette sen, herättää minussa niin hauskoja muistoja".
Minä punastuin, ja sen huomattuaan jatkoi hän vaan: "muistanettehan tekin kuinka yhdessä tanssittiin lehtori Patelinin luona — siellä oli niin sanomattoman hupaista?"
Minä vakuutin koko ikäni muistavani sen ja nolona katsoa ällistelin Ainan punehtuvaa sisarta, joka jo muutamia silmänräpäyksiä oli seisonut sisarensa vieressä tietämättä oikein mitä tehdä, kun Ainalla ei näyttänyt olevan kiirettä meitä toisillemme esittelemään.
"Katsokaas Elliä herra N——, kuinka hän seisoo tuossa niin toimessaan nyppien esiliinaansa ja tirkistelee teitä salavihkaa kuin lapsi sokerileipää, hihihi! Ei ihmekään, sillä me emme täällä maalla saa nähdä muita vieraita kuin vanhan hupakon nimismiehen, joka 'on jo oikein kasoittunut vanha poika', niinkuin piiat sanovat ja sitä paitsi Ellin sulhanen, mutta sitä ette saa sanoa kellekään, sillä asia on muka vielä salainen, hihihi!"
"Hyi Aina, kuinka sinä olet paha!" lausui Elli avatessaan toisenkin puolen etuhuoneen ovea, ikäänkuin ei yhdestä puolesta olisi sovittu sisälle menemään.
"Mitä joutavia! tosiasioitahan minä puhun. — Niin oikein, tehkää hyvin ja käykää sisään. Pappa meni juuri pellolle, vaan hän tulee paikalla, minä panen Tiinan häntä käskemään; sillä aikaa saatte tyytyä meidän seuraamme", puhui Aina. Jonkun kohteliaisuuden lausuttuani astuin yli kynnyksen ja Ainan ääni kajahteli niin lämpimästi sydämessäni.
"Pappa näkyy jo tulevankin. — Pappa, pappa! Te tulette kuin kutsuttu; me olemme saaneet vieraita ja oikein Helsingistä asti. Ylioppilas N—— ja meidän isämme. Me olemme jo Viipurin ajoista tuttuja ja vahvoja riitaveljiä", selitti Aina ja lisäsi kääntyen minuun: "vai kuinka herra N——?"
"Niin", myönsin minä katsoen hänen suuriin vilkkaihin silmiinsä, "ja hyviä ystäviä kuitenkin, toivon minä?"
"Tietysti, kuinkas muutoin!"
Ystävällisesti otti vanha kirkkoherra minut vastaan, niinkuin Suomessa yleiseen on tapana, varsinkin jos vieras on ylioppilas, sillä nehän ovat spes patriae (maan toivo).
Tytöt jättivät minut nyt isänsä kanssa kahden kesken ja riensivät taloustoimiin vieraalle suunavausta saamaan, sillä heidän äitinsä oli jo aikoja sitte kuollut.
Nuo tytöt, vaikka samoissa suhteissa kasvaneet, olivat kuitenkin aivan erilaisia luonteeltaan. Toinen oli vilkas, puhelias, vallaton ja veitikkamainen, jonka yksi ainoa katse voi ajaa toisen ihmisen huolet kuulumattomiin, haihduttaa ne, niinkuin keväisen auringon säde sulattaa lumiverhon kukkaiskummuilta, kuten runoilijat sanoisivat. Hän olikin oikea kevätkukka, tuommoinen pieni hento kappale, joka herättää nuorukaisen sydämessä oudon kaipauksen tunteen ja saattaa hänet uneksimaan pienistä, sievistä puutarhoista, joissa päivä paistaa lakkaamatta, linnut laulavat ja kukkaiset, tuoksuen vienon tuulen liikehtiessä, toisilleen kumartelevat. Hänen kanssaan olin jo vanha tuttu, s.o. noin vuosi takaperin olin tavannut hänet muutamissa perhehuveissa ja siellä oli yhdessä tanssittu pari franseessia, juteltu yhtä ja toista kaunista ja hiukan kielikiistaakin harjoitettu. Toinen neiti, Elli, oli aivan sisarensa kuva, kentiesi hiukan solakampi vartaloltaan, mutta hän oli tyyni, olentonsa arvokkaampi, ja hänen rehellisistä, syvistä silmistään loisti sydämellinen ystävyys ja rakkaus kaikkea jaloa kohtaan, vaan hän ei kuitenkaan ollut, ainakaan ensi silmäyksellä, niin miellyttävä kuin tuo vilkkaampi Aina. Sanalla sanoen hänkin oli sellainen ihana ruusu, jota tekisi mieli poimimaan ja kätkemään povellensa, mutta jota kuitenkaan ei jonkunmoisesta kunnioituksen tunteesta uskalla lähestyäkään.
Kirkkoherra itsekin oli perin herttainen ukko ja niinkuin tyttärensäkin puhelias ja ystävällinen, joten hänen kattonsa alla olin pian yhtä perehtynyt kuin kotonani. Minä tein hänelle tyydyttävän selon perheoloistamme, sillä hän ja isäukkoni olivat ennen muinoin yhdessä takoneet päähänsä "Skagerrakkia ja Kattegattia, joista kaikista ei minulle elämässäni ole ollut pienintäkään hyötyä", tuumaili vanhus. Siitä ja muistakin ukon puheista näin hänen olevan vanhoillaan-olijoita. Muun muassa ei koko taloon tullut yhtään sanomalehteä, eikä kirjastossakaan ollut juuri muuta kuin pietistisiä hartauskirjoja.
Senpätähden olikin tytöistä mieluista, kun heille kerroin kaikenlaisia uutisia, varsinkin Helsingin ihmeitä, joita keväällä olin lähes kaksi viikkoa saanut ihailla. Vielä mainitsin tullessani käyneeni Porvoossakin ja tytöt heti kyselemään olinko nähnyt Runeberginkin siellä. Ikävä kyllä, minun täytyi tunnustaa, ett'en ukkoa itseään ollut nähnyt, vaan hänen asuntoansa olin katsellut oikein tyystin ja olihan sekin jo jotakin. Kerroinkin heille tuosta asumuksesta havaintojani ja lopulla heidän pyynnöstään luin muutamia paikkoja Hannasta. Tytöt kehuivat lausumistani ja minä taas heidän taloudellisia avujaan. Sainpa vielä ajan kuluksi Ellin vähän soittamaankin ja sitte hän kauniilla alttoäänellään lauloi: "on Herran päivä nyt", joka teki meihin kuulijoihin syvän vaikutuksen.
"Kiitoksia, neiti laulaa erinomaisen hyvin. En koskaan ole kuullut niin kaunista alttoa", vakuutin minä ja mielessäni ihmettelin minkä kumman tavalla ukko oli saanut tyttärensä tuolla tavoin kasvatetuiksi, sillä sen tiesin, ett'eivät he päivääkään olleet koulua käyneet ja äitikin oli kuollut jo aikaiseen.
"Sen näkee, että jo olette ennättänyt pääkaupunkilaistua", vastasi
Elli, vähän pistävästi, minun kiitoksiini.
"Vielä mitä", tarttui Aina puheesen, "kaikki ihmisethän ovat ihastuneet sinun ääneesi. Etkös muissa miten nimismies aina kehuu sinun näppäryyttäsi ja lopettaa valittamalla, ett'ei sinusta ole luotu poikaa, sinusta kun tulisi niin oivallinen lukkari, hi hi hi!", ja sitte hän taas nauroi niin heleästi.
"Mitäs nimismies neiti Ainasta sanoo?" kysäsin minä lopettaakseni hänen kiusantekonsa.
"Hän sanoo minua pieneksi hupakoksi, joka en osaa mitään, en edes oikeita herraslaulujakaan, jonka pitäisi hävetä tekemästä pilkkaa vanhasta miehestä ja ottaa nuorempi sisarensa esimerkiksi. — Sitähän minä aina koetankin tehdä, vaan mistäpäs minä saisin tuon Ellin juhlallisuuden?" Niin sanoen hän istahti pianon eteen ja lauloi aika vallattomasti:
"Mitäs minä huolin, jos maailma huutaa; huoliinhan se kuolis', pieksämättä suutaan."
Semmoinen veitikka hän oli ja tietysti kului minulta aika tuossa hauskassa seurassa kuin siivillä vain ja minä jo ajattelinkin jäädä sinne odottamaan ystäväni palaamista.
Päivällinen oli mitä yksinkertaisinta laatua, vaan kaikki oli niin sirosti järjestettyä, että se näytti oikein juhla-aterialta. Syötyä tupakoitiin ukon huoneessa ja hän puheli minulle vanhoja koulukaskuja, kertoi heinänkasvusta ja vuodentulo-toiveista sekä seurakuntalaistensa köyhyydestä. Köyhyyttä todisti koko pappilakin, eikä siinä näkynyt mitään muita ylellisyyskapineita, paitsi piano. Kirkkoherra ei kuitenkaan vaikeroinut tilaansa, vaan päinvastoin näytti hyvin tyytyväiseltä. Viimein hän kyseli minun aikeitani tulevaisuudessa, ja minä luettelin hänelle koko joukon niitä tuulentupia, joita — kummallista kyllä — jok'ikinen kulunut vuosi on sittemmin sadoittain repinyt rikki. Vielä tiedustelin häneltä seurakunnan merkillisimpiä miehiä.
"Eipä täällä juuri yksikään ole toistaan merkillisempi", tuumaili vanhus.
"Ei suinkaan täälläkään kaikki ihmiset liene samasta pölkystä vestetyt", vastasin minä, "tottahan heissä lienee edes joku, jonka kanssa tutustuminen maksaisi vaivan."
Kirkkoherra alkoi tuumailla, mutta merkillisiä miehiä joko oli äärettömän paljo tahi ei yhtään, sillä vanhus ei näkynyt hevin keksivän kenen luo hän minut neuvoisi. Viimein kuitenkin kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän lausui: "epäilemättä on Antti Pelkonen tämän pitäjään merkillisin mies."
"Asuuko hän kaukanakin täältä?"
"Hän asuu Salakkalahdella. Kyllä sinne ympäri järven tulee lähes pari peninkulmaa, mut suoraan ei vesimatkaa ole yli kahden neljänneksen."
"Mikä hän muutoin on miehiään?" kysyin taaskin.
"Tavallinen köyhä talonpoika hän vaan on."
Minä ihmettelin, miksi köyhät ihmiset useinkin ovat rikkaita viisaammat, vaikka rikkailla luulisi olevan enemmän tilaisuutta opin ja viisauden hankkimiseen. Kirkkoherra arveli tyhmemmille annetun enemmän varoja, kun he eivät muutoin pääsisi maailman läpi, "vaan viisaammat tulevat rahoittakin aikaan, ja sitä paitsi on köyhyys hyvä niin hyvin viisauden kuin nöyryydenkin koulu."
"Mitäs tuo Pelkonen oikeastaan on tehnyt?" utelin minä.
"Maantyötä hän enimmäkseen on tehnyt, vaan harjoittaa hän vähän sepänkin ammattia".
Minä huomasin joutuneeni pilkan esineeksi, ja kahvin juotua juohtui mieleeni niin sanomattoman paljo oikealla ja vasemmalla toimitettavia asioita, ett'en millään muotoa voinut suostua talon väen esitykseen jäädä odottamaan ystäväni kotiin tuloa. — Kestikievarista toi muuan vanha mies hevosen. Hän tuli suoraan saliin, istahti siellä käskemättä ja näkyi kohtelevan talon väkeä melkein kuin vertaisiaan. Minä oudoksuin tuon ukon tyhmyyttä, vaan talon väki ei sitä näyttänyt pitävän minään. Vihdoin, kun kyytimieskin oli saanut kahvinsa juoduksi, sanoin jäähyväiset ja lähdin pappilasta yhtä suuttuneena kuin olin sinne tullutkin, enkä enää aikonut koskaan siellä näyttäytyä.
Kyytimieheni sattui olemaan puhelias ukko. Häneltä muun muassa kysyin oliko seurakunta suurikin, kun pappilassa kaikki näytti niin yksinkertaiselta.
"Onhan tämä suurimpia pitäjiä näillä seuduin", tuumaili ukko.
"Sitte teidän kirkkoherranne mahtaa olla hyvin ahne mies", lausuin minä ukolle. Hän katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin nähdäkseen täydellä todellako pidin kirkkoherraa ahneena. Viimein murahti hän kuitenkin: "ehei, kaukana siitä!"
"Miksikäs hän sitte niin köyhännäköisesti elää?"
"Hän on pienissä varoissa ukkoparka."
"Velkoja siis", tuumailin minä.
"Eikö mitä, ei niin penniä", tiesi vanhus.
"No sepäs sitte ihmettä", sanoin minä, "hyvät tulot, eikä sittekään säästy mitään. Johan noin ikämiehen luulisi rikkaaksikin, vai eikö se maallinen tavara hengelliseen mieheen tartukaan?"
"Kyllähän ne muut kirk'herrat tässä ovat hyvästikin rikastuneet, vaan ei tälle säästy mitään."
"Miksi ei? eihän tuon elämän luulisi kovin kalliiksi tulevan."
"Eihän se elämä semmoinen maksa paljo mitään, vaan mitäs, kun ei ensinnäkään milloinkaan ryöstätä saataviaan, tyytyy vaan siihen, jos ken hyvässä tahdossaan mitä maksaa, ja sitte vielä hoitaa kaiken maailman rujot ja rammat ja auttaa ketä kerkiää."
"Ei tuo toki niin hupsu liene, ihanhan hän sillä tavoin lopulla jäisi pillillä soittamaan", sanoin minä.
"Niin hupsu se kumminkin on", vastasi vanhus; "ei kolmeenkolmatta vuoteen ole tässä pitäjäässä nimismiestä kirkkoherran saatavista liikkeellä nähty, ja paljo niitä on semmoisia taloja, joista ei pariin vuosikymmeneen ole kirkkoherralle jyvääkään viety, irtolaisväestä puhumattakaan."
"Etteköhän nyt liioittele!" sanoin minä epäileväisesti.
"En yhtään", vastasi ukko ja osoittaen lahden toiselle puolen jatkoi: "tuollakin on talo, josta ei kymmeneen vuoteen ole mitään hänelle maksettu."
"Kenen talo se on?"
"Onpahan erään Antti Pelkosen tahi oikeammin sanoen se on kirkkoherran talo."
"No eihän kirkkoherra omasta talostaan miten saatavia ota?"
"Se ei olekkaan kirkkoherran, vaan hänen se pitäisi kuitenkin olla. Kun, näette sen, tässä tuonnoisina vuosina ukonilma poltti Pelkolan kartanon, niin kirkkoherra lainasi Antille rahoja, jotta hän sai talonsa kuntoon. Sitte tuli ne suuret hallavuodet ja kun ei Antti jaksanut velkaansa maksaa, antoi kirkkoherra velkakirjan pois ja vielä siemenet peltoon", kertoi vanhus.
"Minkälainen mies se Antti Pelkonen on; tunnetteko hänet?"
"Pienenläntä mieshän se on; kyllä minä hänet tunnen, olihan se meillä renkinäkin nuorempana ollessaan", kertoi ukko, "ja meiltä käsinhän se naikin."
"Vai niin, no kuinka hänen nuori vaimonsa voi?"
"Nuori vaimonsa? Kas kuin maisteri on leikkisä. Ei Liisa parka, Luoja nähköön, enää nuori ole ja hyvä se onkin", arveli puhuja.
"Kuinka niin?" kysäsin minä.
"Eipähän muutoin, vaan pikemmin pääsee pois hautaan, ja se hänelle parasta onkin."
"Olisikos hänen kuolemansa sitte niin suotava?"
"Olisipa niinkin varsinkin nyt, kun kuuluvat joutuvan maaltaan mieron tielle, ja kuka sitä hullua taloonsa ottaa ristikseen. Kirkkoherrallakin on jo kaksi semmoista hoidettavana, niin ett'ei hänestäkään taida apua olla."
"Onko Liisa sitte tullut hulluksi?" kysyin minä.
"Johon hän on ollut hulluna kymmenkunnan vuotta. Niin, juhannuksena tuli kymmenen vuotta täyteen siitä kuin heidän lapsensa hukkuivat ja siitä asti hän on ollut raivohulluna."
"Kuinkas ne lapset hukkuivat?"
"Lähtivät vaan kirkkoon ja Jumalan ilma kaatoi venheen ja sinne ne hukkuivat kaikki. Äiti tosin seisoi nuorimman, mykkäpoikansa kanssa rannalla, vaan mitäs hän voi kun kirkkomiehet olivat vieneet kaikki venheet. Ja hukkunutpa hän olisi itsekin siinä nujakassa, jos olisi hätään päässyt."
"Oliko niitä lapsia montakin?"
"Kuusihan niitä kaikkiaan oli, vaan viiden ruumiit toki saatiin ylös, niin jott' ei sinne järveen kokonaan jäänyt kuin yksi".
"Eikö Pelkoselle sitte jäänyt muita lapsia kuin se mykkä poika?"
"Ei jäänyt ja mikä surkeinta, eukolta meni järki", tuumaili ukko. Silloin keskeytyi meidän keskustelumme, sillä eräs vastaantulija ajoi kääsyjensä pyörän meidän rattaiden oikeaan pyörään kiinni.
Tuo ajaja nuhteli kyytimiestäni jotenkin tuimasti, vaikka minun ymmärtääkseni syy oli kokonaan hänen. Samalla hän tervehti minua melkein matelevaisella nöyryydellä ja päästyänsä meistä erilleen, antoi uljaan kimonsa mennä täyttä laukkaa eteenpäin. — Meillekään ei sen kummempaa tapahtunut kuin että toinen silanappula meni poikki, vaan metsästä saatiin pian sijaan uusi ja entistä parempi.
"Kukas tuo möhömahainen herrasmies oli?" kysyin vanhukselta.
"Sehän se nyt oli meidän valtiopäivämies Pöyhönen, joka nousevalla viikolla kuuluu myyttävän Pelkosen tilan ja talon."
"Minkätähden hän sen myyttää?"
"Minkäs muun kuin velan tähden. Kun hallavuosina Pelkonen syötävään ja uudisviljelyksiinsä tarvitsi rahoja, täytyi hänen panna maansa valtiopäivämiehelle intenkiin, ja nyt, kun Antti alkaisi ruveta elämään, kiristää Pöyhönen rahojaan takaisin. Mutta mitenkäs sitä Pelkoisparkakaan voi rahaksi muuttua, kun hän tähän tekään on kymmenen viikkoa lavantautia sairastanut, ja niin menee nyt häneltä maat ja mannut."
"Mutta eikös Pelkonen kiinnitystä vastaan saisi lainata joltakin toiselta samaa summaa?"
"Sitähän kirkkoherra kuuluu puuhaavankin ja lähetti jo maisterin kaupunkiin rahan perään, vaan ei tiedä tokko onnistuu saamaan", selitti ukko.
"Onpas se Pelkonen todellakin merkillinen mies, joka on saanut toisenkin vastatuulen soutaa", sanoin minä.
"On", myönsi vanhuskin, "ja moni olisi hänen sijassaan heittänyt jo kaikki hiiden pisaan ja mennyt Venäjälle tahi jonnekin muualle, vaan Pelkosen ei ole kuultu kohtaloansa koskaan nurkuvankaan edes. — Soo ruuna, ei ole enää kuin yksi virsta kievariin."
"Mutta merkillinen mies se on tuo teidän kirkkoherrannekin", arvelin minä hetkisen perästä, "mitä hänestä pidetään?"
"Yksi kiittää, toinen laittaa", sanoi ukko, "ja moittijoita niitä taitaa olla runsaammasti."
"Mistä he sitte häntä moittivat?"
"Hän on puheissaan liian suora ja saarnoissaan hyvin kova, niin jotta
Pöyhönen jo oli piispallekin käynyt valittamassa."
"Mitäs piispa oli sanonut?"
"Oli sanonut, jotta kun hänellä olisi kymmenen semmoista pappia, niin ei olisi yhtään Pöyhöstä missään seurakunnassa."
Silloin oltiin jo kievarissa ja minä aloin käsittää tietämättä tavanneeni pitäjään merkillisimmät miehet ja kuulleeni kertomuksen kolmannestakin, joka osasi nurkumatta tyytyä onneensa ja hiljaisuudessa kantaa taakkaansa. Mutta minä en ollut lähtenyt etsimään sellaisia ihmisiä, sillä niitä, Jumalan kiitos! tapaa maassamme vielä etsimättäkin kaikkialla. Minä olin päinvastoin lähtenyt etsimään sellaisia merkillisiä miehiä, jotka aina ovat etupäässä ja kaikissa asioissa suuna päänä, vaikka tuskin kymmenes osakaan heistä ymmärtää asioita johtaa, vaan useimmat yhteistä hyvää hakiessaan etsivät omaa etuaan tahi kunniataan. Nyt olin oppinut näkemään todellista sielun kykyä tarvittavan kärsimyksissäkin ja olin kiitollinen kirkkoherralle siitä opetuksesta. Mut kun merkillisiä kärsijöitä oli kylliksi kotipuolellanikin, en niitä enää lähtenyt muualta etsimään, vaan palasin koreasti kotiini.