VIHKIMÄKENGÄT.
Kummini kertoi:
Kaikista merkeistä päättäen oli Haapapuron mökissä juuri vastikään päästy päivälliseltä. Martti istui vielä tavallisella paikallansa pöydän päässä ja niinkuin ainakin syömästä päästyä, kaiveli hampaitansa vaskisella hinstatilla eli piippuneulalla. — Reeta, Martin vaimo, seisoi taas karsinapuolella nurkkakaapin edessä löytääksensä sieltä jotakin, jota miehensä ettoneaikana voisi hiljaisuudessa korjata. "Eipähän se kuitenkaan ilman ettoneetta lähtene minulle lehdeskoivuja kaatamaan, kun se on semmoinen pattio koko mies", supisi Reeta itsekseen.
"Mitäh?" kysäsi Martti.
"Ei mitään", sanoi Reeta ja ajatteli, "no on sillä korvat, kun toisen ajatuksetkin kuulee!" Hän ei kumminkaan, vaikka miten olisi etsinyt, löytänyt muuta kuin punonnaisen ja kolmisulkasen äimän. Niistäpä juolahtikin hänelle mieleen, että "ehkä niistä vanhoista lipokkaista vielä paikkaamalla tulisi kalu", ja hän rupesikin niitä korjailemaan.
Pöydän latvalla leivänmurujen ja kalan ruotien seassa oli vielä kaksikorvainen piimätuoppikin. Reeta oli sen, samoin kuin muutkin tähteet, jättänyt Marin korjattaviksi, mutta se taas oli kesken vanhusten syönnin jo lähtenyt ulos, "minne lie mennytkään". Mielellään olisi Reeta itse kuitenkin pannut piimätuopin talteen, kun "tuo Martti oli semmoinen piimäpukari", mutta hän ei ilennyt, "sillä sittehän se luulisi, jotta minä sen hänen tauttansa pois kyyssyytin, ja tuskinpa tuo nyt enää sitä tahtoneekaan, kun jo syödessään ryysti niin armottomasti, jotta oikein se hirvitti", ajatteli Reeta puoliääneen.
Marttipa tahtoi vieläkin piimää, sillä hampaiden puhdistettua tarttui hän vaimonsa kauhuksi taaskin tuoppiin käsiksi. — Kauan katseli Reeta karsain silmin tuota juomista, mutta kun siitä ei alkanut loppua tullakaan, niin täytyihän hänen viimein muistuttaa, "ett'ei sitä piimää ole hein'ajaksi enää puoltakaan korvoa ja mitähän ihmiset sitte sanovat, kun kuulevat ett'ei meillä piimää piisaa Jaakkoonkaan, sitä vähemmän Pertun päivään?"
Martti ei ollut kuulevinansakaan; kallisti vain tuoppia yhä ahneemmin ja ajatteli itsekseen: "kun mies maistaa, niin pohja paistaa", mutta ei hän toki virkkanut ääneensä mitään. Vihdoinkin viimein köllähti hän penkille ja sytytti piippunsa. — Savupilvet pöllyilivät niin somasti penkin ja pöydän laidan välillä. Ne kohosivat sitte pöydälle ja sitte ne muuttuivat semmoisiksi monimutkaisiksi suilakkeiksi, kohosivat vähitellen yhä ylemmäksi kattoa kohti ja haihtuivat. — Jonkun aikaa katseli Martti noita toistensa ympärillä kiemurtelevia savusuikaleita, kyllästyi viimein siihen ja sanoi: "Reeta, annapas tuolta naulasta nuttu mulle päänalaiseksi."
Antamalla ei Reeta sitä antanut, vaan viskasi pitkin penkkiä.
"Aha, äissään on, mut olkoon — minä nukun vaan — kunpahan nyt vain uni tulisi", arveli Martti ja pani piipun pöydän nurkalle.
Unipa ei tahtonut tullakkaan, vaan kaikenlaisia ajatuksia tuli mieleen. Ensin niitä tuli yksityisinä suikaleina, aivan kuin nuo savusuikaleetkin. Sitte ne ajatukset kiertyivät toisiinsa, sulivat yhteen, levisivät ja hajosivat. Toisia pätkiä ilmestyi entisten sijaan, semmoisia kuin: "vai heinäajaksi piimää, — toisna päivänä oli vielä toista korvoa; — hyvästi ne lypsävät meidän lehmät; — punikki varsinkin ja kirjo kanssa; mutta kirjo se kumminkin pitää syksyllä tappaa — mikä niitä kahta jaksaa talven yli elättää. Lähtee siitä kirjosta lihaa koko joukko ja entäs nahka? Hyviä kengäksiäkin siitä pitäisi lähteä kirjon nahasta." — Viimein ilmestyi kirjon nahka valmiiksi muokattuna tuonne karsinalasin alle ja suutari Heikki leikkeli siitä kengäksiä. Nyt se Heikki jo istui jakkaralla ja teki kirjovainajan vuodasta pieksuja, ruojuja ja lipokkaita sekä Martille että Reetalle — niin ja pikku Marillekin. Ja sitte kengät taas vähitellen kuluivat ihan mitättömiksi, nimittäin Martin ja Marin, mut ei Reetan; se kun niitä piti niin tarkasti, jotta kirkossakin olisi käynyt paljain jaloin, jos Martti olisi antanut. "Hyvähän se on pitää tavaransa tarkasti, mutta taitaa se tuo meidän eukko olla vähän liiankin tarkka", ajatteli Martti.
"Nytkin paikkaa vaan noita vanhoja rajojaan, vaikka ihmisellä on ihan ehyetkin ja sitä paitsi aitan orrella on riippumassa uudet mustatkin kengät. — Niin, mut se ehkä aikoo niitä säästää Marille vihkimäkengiksi."
Martin täytyi väkisinkin hymyillä tuommoiselle huolenpidolle. "Vihkimäkenkiä kolmetoista-vuotiselle tytölle; voi niitä akkoja ja sitä akkojen älyä!" — Marttia oikein nauratti tuo Reetan homma.
Sen huomasi Reetakin, mutta ei kehdannut kysyä mille mies nauroi, "sillä tyhjällehän se varmaan nauraa; mitäpäs nauramista minussa enää olisi?"
"Heitä jo hiiteen nuo rajat, onhan sinulla parempiakin, niin mitä noista viitsit enää kuroa", sanoi Martti hetkisen kuluttua.
"Vieläpä nää minulle näkyvät välttävän", arveli Reeta.
"Marille se niitä säästää", mietti Martti. "Kaikkia pälkähtää niiden päähänkin. Hui hai! Jos tahdon, niin jaksanhan minä Marille hankkia vaikka minkälaiset jalkineet, vaikka semmoiset kuin on kauppamiehenkin tytöllä, jotka niin impakasti välähtelevät päiväpaisteessa. — Äläpäs, minkäs nahkaa ne taas kuuluivat olevankaan — oliko se — ei se ollut kamelinkaan. — Reeta, minkä nahkaa ne kauppamiehen tytön kengät taas olivatkaan?"
"Kumplastiahan nuo kuuluvat olevan", muisti Reeta.
"Niin kumplastin nahkaa ne olivatkin; no on sitä tässä maailmassa jos jonkin nimellistä eläintä", mietti Martti. "Minkähänlainen otus tuo kumpalasti on? — Somaa se tosiaankin olisi katsella miten pikku Mari kumplastikengissä vihille kävellä hipsutteleisi; mutta mitäs tyhjästä, kalliithan ne mahtavat olla, eihän niitä talonpoikaisten miten kannata semmoisia hankkia. — Lintulan Pekalta tulee vuotuista korkoa kahdeksan viidettä, sillä ne nyt jo varmaankin saisi — ehkäpä ne saisi jo Tikais-Matinkin velan koroilla, mutta mitäs Reeta sitte sanoisi, kun ne ovatkin alkuaan Reetan rahoja? Toki se paipattaisi siitä monta viikkoa ja pyöreinä ne olisivat muidenkin kylän akkojen silmät, kun kuulisivat meidän Maria kumplastikengissä vihille vietävän."
Taas vetäytyi Martin suu hienoon hymyyn. Silloin ei Reeta enää mitenkään voinut olla kysäsemättä: "miksikä sinulla nyt on niin hyvä mieli, vai minulleks sinä naurat?"
"Enhän minä mitä naura", sanoi Martti, ja kun Reeta ei enää vastannut mitään, lisäsi hän: "ole nyt jo rupattelematta, jotta saisin hiukan nukahtaa, tuntuu niin ihmeesti painustavan."
"Mitähän se nyt oikeastaan miettinee", arveli Reeta, "mut tottapahan sanoo, jos sillä mitä on mielessä."
Martti koetteli sillä välin nukkua ja olla mitään miettimättä, mutta se ei onnistunut, vaikka "tuntui niin ihmeesti painustavan." Päinvastoin juontuivat yhä mieleen nuo kumplastikengät, vieläpä tuli sitte esiin kirkko, pappi, sulhanen, Mari ja hänen välkkyviä kenkiänsä ihmettelevät kylän eukot. Kun ei niiltä saanut nukkua, rupesi Martti viimein ajatuksiaan Reetallekin ilmaisemaan.
"Kuulehan, minä tässä tuumailen, jotta mitähän kuin olisi Marille ostaa kauppamiehestä oikein kumplastikengät vihkimäkengiksi?"
"Kumplasti — vihkimäkengiksi!" huudahti Reeta, "hupsuksiko sinä jo —?" Silloin arvasi Reeta, että se Martti vain ilman pilkoillaan tahtoi häntä kiusata ja lisäsi: "ka ostapa vain; johan tuo onkin aika tytön myötäjäisistä huolta pitää, kun se jo ehkä ensi tahi toisena kesänä saa lusikkansa pappilasta."
"Leikiksi löi", arveli Martti, "mutta siinäpähän leikit nähtäisiin, jos tyttö jo olisi ripilläkäynyt." Yhä enemmän rupesi tuo tuuma Marttia miellyttämään, jos ne kengät ei vain olisi hyvin kalliit. — Silloin töytäsi sisään keskenkasvuinen tyttö, jonka päivettyneitä ja sierottuneita jalkoja Martti mielihyvällä silmäili, ja kumplastikengät vilahtivat taas hänen ajatuksiinsa, ne mahtaisivat hyvästi Marille sopia.
"Isä! Vieras koira ajaa kesannolla meidän lampaita", huusi tulija kynnyksen yli päästyään.
Reeta hyppäsi kuin ampiaisen pistämä ylös ja huutaen lähti juoksemaan kesannolle päin hätään. Hitaammin nousi Martti, mutta Marin kanssa lähti hänkin ulos, mutisten mennessään: "vierashan se tietysti on, kun ei talossa omaa koiraa olekkaan."
Ulkona oli koko metakka. Pitkin kesantoa juoksi puolikymmentä eri kokoista lammasta surkeasti määkien. Kovasti haukkuen seurasi niitä ruskea metsäkoira ja viimeisenä, korento olalla, samosi Reeta pitäen yhtä suurta melua kuin lampaat ja koira yhteensä.
Juuri silloin kuin Martti pääsi aidan selälle, saavutti koira jälkimmäisen lampaista ja alkoi sitä vimmatusti repiä. Aika tavalla kiljuen ja koiraa sadatellen riensi vihasta ja juoksusta punoittava Reeta teurastuspaikkaa kohti, mutta kovaksi onneksi lankesi hän korentoonsa, joten Martti ehti ensiksi perille. Koiran sai hän niskasta kiinni ja näki miten lammasparka viimeisen kerran oikasi takajalkojaan.
Alussa kääntyi Martinkin viha onnetonta koiraa kohti, mutta tunnettuansa sen kauppamiehen hektoriksi lauhtui hän pian niin, ett'ei antanut Reetan sitä kuin muutaman kerran hotaista. Reeta pauhasi kuni palava koski ja itkikin pikkusen, mutta Martti ei ollut enää millänsäkään koko jutusta; sitasihan vain vyönsä koiran kaulapantaan ja käski paikalle saapuneen Marin pitää siitä kiinni, ett'ei hektori karkuun pääsisi.
"Voi, voi ja vielä vei kaikkein hienovillaisimman!" valitti Reeta ja uhkasi nyrkillänsä vinkuvaa hektoria.
"Ole vaiti, kyllähän kauppamies jaksaa yhden lampaan maksaa", tuumaili
Martti.
"Maksaa se tyhjää", epäili Reeta.
"Mikäs se on se pakko", sanoi Martti. — Sitte täytyi Marin hakea pihasta vasu ja siihen pantiin lammas aivan semmoisenaan kuin se oli.
Illemmalla nähtiin sitte Haapapuron rannasta lähtevän pienoisen venheen vesille. Martti itse istui perässä huoparilla autellen venheen kulkua, joka ei pikku Marin soudannalla olisi kovin nopeata ollutkaan. Peräpuolella oli vasu lampaan jäännökset sisässä ja kokkakaareen oli hyvin tiukasti nuoralla sidottu hyvän saunan saanut ja vapiseva hektori kiinni niin, ett'ei se päässyt tikahtamaankaan.
"Muistakin, ett'et heitä yhtään alle yhdeksän markan, antaa muuten mennä oikeuteen", kuului rannalta Reetan jäähyväisvaroitus.
"En, en — ole huoletta siitä", tuumaili Martti ja venhe liukui eteenpäin melkein rasvatyynen järven pinnalla.
Rantamilla kukkivat tuomet, loistossa kilpaillen moniväristen metsäkukkien kanssa, joiden tuoksua tuntui häilyvän noilla laskeuvan päivän valossa kimaltelevilla laineillakin. Venhe kulki aivan pitkän Tervaniemen nenitse ja sivusi monta monituista heleän vihreätä saarta solutteleutuen niiden välitse, kuni ruohostossa luoviva sorsa. Saarista, jotka näyttivät veteen pistetyiltä eri muotoisilta kukkaisvihkoilta, kuului jos jonkinmoisia lirityksiä ja säveliä. Niitäkö lienee hektorikin kuunnellut, vai muutoinko lienee huomannut uikutuksensa turhaksi, koska se rauhallisesti paneutui levolle.
Niin tultiin Akonsalmelle. Vienon tuulen tuomasta löyhkästä huomasi Martti siinä "että Akkolan lautamies tuntuu jo levittelevän tunkioitaan rukiin alle, mutta johan tuo alkaa olla aikakin."
Sitte siirryttiin väljemmille vesille, mutta vieläkin silloin tällöin vilahti ohitse joku lehtevä saari. Tuolla jäi jo vasemmalle kalju Kyröluotokin ja edempänä alkoi aueta eteen Pielisen avarat ulapat. Kauvempaa näkyi muita kookkaampi Kuusisaari, jonka mökissä varmaan jo oltiin lypsyllä, koska tummien kuusten väristä tuntuvasti eroava, sinertävä savupatsas kohosi sieltä kuulakkata korkeutta kohden. Silloin alkoi Marin hentoja käsiä hieman uuvuttaa ja hän vetäisten airot venheesen rupesi hetkiseksi ihailemaan synnyinseutunsa suloutta.
Katselemistapa seutu taisi ansaitakin. Veden kalvossa päilyi lämpimän näköinen kesäinen taivas ja nuo rannoilla kaareilevat, vakavat vaarat yhdessä kunnasten kanssa näyttivät niin hempeiltä viheriässä kesäpuvussaan. Tuntui kuin olisivat ne hiukan häpeissään punehtuneet nähdessään miten tuo vankka, vanha manner viitsi niin lapsellisesti leikitellä epävakaisen veden kanssa lähettämällä sen syliin pitkiä niemen kaistaleita, joiden rantoja laineet sitte lempeästi suutelivat; vai lieneekö ilta-aurinko muutoin vain punannut vaarojen rinteitä. — Ritoniemellä taas rehoitti uhkea laiho ja sieltäpäin kuului jonkun karjasta eksyneen sonnin juhlallinen mylvintä. Puiden lomatse näkyi ylempää pienoinen mökki ja Lehtovaaran rinteellä heloitti punanen herraskartano täydessä loistossaan. Sen akkunat välähtelivät niin somasti, ikäänkuin nekin olisivat iloinneet kesäillan kauneudesta.
Salmelan kohdalle asti ei sitte enää kuulunut muuta kuin veden hiljainen solina venheen kokan edestä, vaan siellä, talon valkamassa, tervasi ruotiukko venhettä ja vapisevalla äänellä verkallensa veisasi:
"Ne niitun kukat koriat ja laiho laaksoissa, niin ylpeät yrttitarhat, puut vehreät verassa; ne meille muistuttavat suurt' hyvyyttä Jumalan."
"No soudapas nyt, ett'ei aivan aamu tule, ennenkuin kotona ollaan", sanoi Martti tytöllensä, joka ikäänkuin unesta havahtuen tarttui airoihin.
Pian kuluikin loppumatka ja venhe jysähti kauppamiehen laituriin.
Martti itse otti lammasvasun ja Mari sai taluttaa koiraa.
"Mies, onko sinulla kaloja kaupan?" huusi kauppamiehen rouva avonaisesta akkunasta.
"Ei, teidän hektorin jälehmiä minä tässä vain kantelen rouvalle paistiksi", lausui Martti uhkaavaisesti hymyillen.
Hektorin nimen kuultuansa vavahti rouva ja silloin hän huomasikin miten tuo hänen lemmikkinsä surkeasti riuhtoi päästäkseen irti Marin nauhasta.
"Tyttö, etkö ymmärrä? Laske paikalla hektori irti, heti paikalla", kirkui rouva akkunasta ja alkoi tulla rymytä ulos.
"Älä laske", sanoi Martti, ja pani lammasvasunsa puodin portaille. Sitte otti hän itse hektorin halttuunsa. Silloin joutui rouvakin portaille ja äystäsi Martille eläimen rääkkäämisestä ynnä muuta niin ett'ei Martti laisinkaan saanut sanan vuoroa. Kauppamies itsekin tuli portaille säikähtyneenä melusta, mutta nähtyänsä Martin rauhoittui hän pian, sillä hän tunsi Martin hiljaiseksi mieheksi. — Kauppamiehelle sai Martti viimeinkin asian selitetyksi, mutta rouva riuhtoen nuorasta ajoi Martin kaikki sanat valheeksi. Martti ei heittänyt koiraa irti, vaikka rouva olisi miten reuhunut, ja siksi rouva viimein kääntyi mieheensä ja kiljasi: "Petter betala".
"Jaah, jaah, Petter petaala!" mukisi kauppamies ymmärtämättä muuta kuin nimensä, sillä hän ei osannut ruotsia, vaikka rouva ei sitä kiireissään muistanut.
"Maksa!" sanoi rouva luoden mieheensä inhoa ja ylenkatsetta osoittavan silmäyksen.
Kauppamiehelle selvisi siitä asia ja kääntyen Marttiin sanoi hän: "no laskehan nyt koira irti ja koetetaan sopia, asiasta tuumailemalla".
"Se on toista", vastasi Martti, ja rouva sai hektorinsa, jonka veristä kuonoa hän suuteli niin että Mari inholla kääntyi toisaanne päin ja Martin täytyi syläistä.
Martti pyyti lampaastansa kymmentä markkaa ja kauppias tarjosi alussa vaan neljää. Tingittiin siinä molemmin puolin ja viimein riitarahan kahtia pantua suostui kauppamies maksamaan kahdeksan markkaa, jos Martti ottaisi sen arvon tavarassa. Silloin vilahti Martin mieleen nuo kumplastikengät ja hän vaipui ajatuksissaan katselemaan Marin jalkoja.
Kauppamies aavisti pelin voittaneensa ja ajatteli: "minä siltä pöllöltä kiskon varsinkin kolme markkaa liikaa, niin että lammas menee viidestä".
"Mitä tavaraa te sitte antaisitte?" kysäsi Martti viimein.
"Vaikka mitä, kahvia, sokeria, karttuunia —"
"No mennäänhän sitte puotiin, jos tuolta sattuisi jotain mieleistänsä löytämään", tuumaili Martti. Puotiin mentiinkin ja siellä silmäili Martti ympäri hyllyä ja kattoa, ikäänkuin ei tietäisi mitä ottaa. Viimein osoitti hän erästä hyllyä ja kysäsi puotipojalta: "mitäs ne nuo ovat?"
"Ne ovat kalosseja, kumplastikenkiä", selitti puotimies.
"Vai niitä ne ovat? Näytäpäs minkälaisia ne ovat", pyysi Martti.
Poika nosti niitä esiin muutamia paria ja Martti käänteli niitä tiskillä.
"Otapas todellakin, Martti, joku pari; ne ovat, niinkuin näet, vedenpitäviä ja lämpimiä, oikein villavuorisia", kehoitti kauppias.
"Mitäpä niillä näin talonpoikaiset tekisi", tuumaili Martti, "herrain koristeitahan ne vaan ovat".
"Voi veikkonen; ulkomailla pitävät niitä kaikki ja kaupungissa on jo jokaisella piiallakin", selitti kauppias.
"Pitävätkös niitä naisetkin?" sanoi Martti ikäänkuin ihmeissään.
"Naisethan niitä vasta pitävätkin", sanoi puotipoika.
"Eihän tuo sitte taitaisi olla niin maailman kumma", arveli Martti, "mutta ovatko ne mitenkin hinnassa?"
"Ei, kuin viisi —"
"Viis'toista markkaa pari", keskeytti kauppamies puotilaistaan, joka tuskalla jaksoi hillitä nauruansa.
"Ohoh — viisitoista markkaa; johan sillä saa oikeat varsikengätkin", tiesi Martti.
"Niin nahkaset", myönsi kauppias, "mutta nämäpä ovatkin toista ainetta."
"Nahka kuin nahka", arveli Martti, "mutta jos siitä lampaasta pannette, niin otanmahan yhden parin koetteeksi."
"Äläpäs mies", sanoi kauppias, "vai lampaasta? — Mutta kuusi markkaa väliä, kun olet saanut tänne asti soutaa, kuusi markkaa, niin oli meni."
"Pane puolet pois", tinki Martti.
"Ei niin penniä", intti kauppias.
"No, paljokos helpotatte?" tiedusteli Martti yhä.
Kauppamies otti lyijykynän ja teki numeroita tiskillä olevalle käärepaperille. Viimein hän lopetti laskunsa ja sanoi: "ei kannata näet enää helpottaa; enemmän makaavat itselle."
"No jospahan antaisin neljä markkaa", ehdotti Martti.
"Ei", sanoi kauppias ja kääntyen puotilaiseensa käski: "pane pois paikoillensa". Poika asetteli kalosseja parin kerrassaan hyllylle ja silloin luuli Martti jo toden olevan käsissä. — "Pannaan taaskin riitaraha kahtia", esitti hän.
"No olkoon näin tutun kaupassa", sanoi kauppias, ja Martti kaivoi kukkarostansa viisi markan kappaletta tiskille.
"Sillä tavalla sitä kauppaa tehdään", puhui kauppias apulaiselleen.
"Voisitte nyt antaa kaupantekijäisiksi makeisia tytölle", huomautti
Martti vielä.
"Anna pari orehkaa", käski kauppamies ja sitte pantiin pari puolikorkeita miehen kalosseja N:o 7 kääröön.
"Miksikähän niissä on kaikissa tuommoisia pykäliä pohjat täynnä?" kysyi
Martti puotilaiselta.
"Että terva pääsee paremmin sisään imeytymään", vastasi poika ja kauppias nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi.
Kättä lyöden erottiin sitte ja kauppaansa tyytyväisinä lähtivät Martti ja Mari kotiinsa.
Siellä päätti Reeta miehensä ihan patahurjaksi ja uhkasi "aivan huomeisena päivänä" viedä kauppamiehelle kamsunsa takaisin ja ottaa pois kolmetoista markkaa, "joille kyllä on parempia reikiä", sanoi hän.
"Et vie", lausui Martti lyhyesti, mutta semmoisella äänellä, että Reeta näki parhaaksi vaieta ja tyytyväisenä seurata miestänsä makuuaittaan. Huomenna taas pääsi Reetan kieli valloillensa, kun hän sai tilaisuutta pistäytyä myllyllä ja siellä sai Maijastiinalle kertoa miten "hupsu se Martti on, että sen todet ja leikit ovat aivan sekaisin".
Vielä samana päivänä kävi Maijastiinakin Haapapuron mökillä noita "kumplasti-kummituksia" katsomassa. Martti oli jo ennättänyt ne tervata ja ripustaa aidan seipääsen kuivamaan. Mielihyvissään Martti sitte kyntäessään näki miten "myllyn Maijastiina avossa suin Marin tulevia vihkimäkenkiä katseli, ikäänkuin olisi niitä nielaista tahtonut", kuten hän Reetalle iltasella kertoi.
Muutamia viikkoja kului sitte kaikessa rauhassa, jolla ajalla kaikki kylän eukot olivat jo ennättänet käydä Marin tulevia vihkimäkenkiä tutkimassa sekä ulkoa että sisästä, mutta sitte seurasi Haapapuron mökissä rauhattomammat ajat. Ihmiset näet pääsivät kiireimmistä töistään ja myllyllä alkoi entistä enemmän kulkea jauhattajia. Ne pistäytyivät tuon tuostakin Haapapuron mökissäkin, eikä heillä näyttänyt olevan muuta asiaa kuin saada nähdä pikku Marin tulevia vihkimäkenkiä.
Parille kolmelle kävijälle oli Martti hyväntahtoisuudessaan niitä näyttänytkin, mutta kun suutari Heikkikin, "se maailman roisto", tuli ja hyvin pilkallisesti pyysi niitä nähdäksensä, että hän muka niistä oppisi "sen oikean vihkimäkenkien vasoonin" ja voisi pappilan mamselille tehdä kengät "oikein uutta muotia rannun kanssa", niin silloin suuttui Martti ja Heikki sai kauan näkyviä rantuja ruumiisensa. Yhä enemmän rupesi sitte Haapapurolla käymään kerjupoikia ja muita veitikoita karttamassa saadakseen nähdä kumplastikenkiä ja varsinkin oli niitä pyhän seutuina niin paljo, ett'ei Martti saanut paljo muuta tehdäkään kuin piiska kädessä heilua.
Rauha oli kadonnut "kumplastikenkien" mökkiin tultua, ensin perheellinen ja sitte naapuri-rauhakin niin, ett'ei Martti enää viitsinyt kylässäkään näyttäytyä. Kerran hän kuitenkin rohkasi luontonsa ja lähti Lintulaan talkoihin. Päivä meni siellä jokseenkin mukiin, ei kuulunut kuin silloin tällöin joku "kumplasti" tahi "vihkimäkengät". Pahimmat hulivilit olivat näet saaneet päähänsä jonkun uuden nuotin ja sitä ne viheltelivät pitkin päivää, joten Martti jo toivoi tuon kenkäjutun alkavan unehtua uudempien tieltä.
Tuli niin ilta ja pirtissä alettiin tanssia. Marttikin pistäytyi sinne katsoman nuorten huvitusta. Tuskin oli hän, miesparka, päässyt penkille istumaan, kuin suutari Heikki, Pura-Tuomas ja pari muuta pojan riiviötä rupesivat keskellä lattiaa tanssimaan jotakin kummallista tanssia ja koko joukko rallatteli:
"Oottekos nähnynnä Martin Maria
Haapapuron mökillä?
Martin Mari se tanssin alkaa
uusilla kumplastikengillä —"
Sen enempää ei Martti jaksanut kuunnella, vaan sysäsi syrjään ovella seisovat sekä pojat että tytöt ja ikäänkuin hengen hädässä kiiruhti kotiinsa. — Siellä olivat jo Reeta ja Mari levolla. Martti töyttäsi Reetaa kylkeen ja kiljasi: "akka pane paikalla pirtti lämmitä!"
Hirmustuneena hyppäsi Reeta vuoteeltaan ja alkoi siunailla.
"Mikä virma sinuun on tullut; — ethän vain — oletko sinä humalassa vai — Herra nähköön; — kuulehan — älä nyt noin riehu; mikä sinulle on tullut?" puheli Reeta pelolla katsellen miehensä raivoa ja kummallisesti hehkuvia silmiä.
"Pane paikalla pirtti lämmitä — tahi minä — ei, sitä ei enää kestä mikään — pirtti lämmitä tahi tänä yönä tapahtuu kummia!" ärjähteli Martti ja vapisi kauheasti. — Reetan täytyi totella ja hän luuli nyt jo viimeisen hetkensä lyöneen. Kun vihdoin tuli oli saatu syttymään, meni Martti ulos aittaan, josta kohta ilmestyi takaisin, nuo kuuluisat "kumplastikengät" kädessä. Hän otti hiilikoukun uunin korvalta ja työnsi Marin tulevat vihkimäkengät sillä ihan uunin perille. Sydän sylissä ja tuskasta vavisten odotti Reeta vuoteellansa mitä sitte seuraisi ja Mari itkeä nyyhkytti nurkassa.
"Ei ne sen vietävät edes pala tulessakaan ja käryävät kuin kadotuksen kattila", tuumaili Martti kokoellen palavia puita kalossien päälle. Sitte hän istui uunin edessä tuijottaen liekkiin ja hänestä tuntui kuin pitäisi hänen saada koko entinen elämänsä poltetuksi yhdessä "kumplastikenkien" kanssa. Kaikki oli muuttunut nyt aivan arvottomaksi hänen silmissään. Rahat ja tavarat, kaikki mikä ennen oli mieltä viehättänyt, tuntuivat nyt mitättömiltä, sillä hän oli joutunut ihmisten pilkaksi. Häpeä ympäröi häntä kaikkialla, eikä yksin häntä vaan koko perhettänsäkin, ja siihen oli hänen tyhmyytensä tai ylpeytensä syynä. Tuolla rinnassakin tuntui niin oudolta ja autiolta; — "ei, loppu tästä täytyy tulla", lausui hän ääneen. — Synkästi tuijotti mies eteensä kauvan, hyvin kauvan. — Puut olivat jo palaneet hiiliksi ja hiiletkin himmenneet. Syksyinen synkkyys vallitsi huoneessa ja pimeys vallitsi sydämessäkin; vieläkin synkempi pimeys kuin huoneessa.
Silloin leimahti vielä kerran liekki uunissa ja valaisi huonetta. Sen liekinkärki kohosi ylöspäin. Ylöspäin kohosi Martinkin silmäys ja tuo liekki ei valaissut ainoastaan huonetta; se valaisi paljoa syvemmälle. — Martti mietti, mietti kotveroisen, nousi sitte ylös, teki valkean talikynttilään ja koko yön luki hän vanhaa, repaleista virsikirjaa; muuta kirjaa ei heillä ollutkaan. — Reeta heräsi yöllä pari kertaa ja ajatteli: "mikähän sen nyt koko yöksi lukemaan pani!"
Aamulla tapasi Reeta miehensä niin tyynenä ja iloisena, ett'ei hän "niin iloinen ollut koskaan ennen ollut", hymyillen kertoi sitte Martti hänelle häväistyksestään, niinkuin se ei laisinkaan olisi häntä itseänsä liikuttanut, vaan jotakin ventovierasta. Sitte palasi rauha Haapapuron mökkiin, ulkonainen ja sisällinen rauha; mutta Mari jäi vihkimäkengittä, vaan sai siihen sijaan raamatun, jota kuitenkin Martti itse enimmäkseen luki, varsinkin pyhän seutuina.