AINOA RAKKAUTENI.
Vanha herra kertoi ainoasta rakkaudestaan:
Syksy oli tullut, kesä kultainen kulunut ja harmaita pilviä ajeleva tuuli pudotti yhden kellastuneen lehden toisensa perästä syyssateista mustuneelle mullalle. Syntymäpäivänänikin oli ilma kolkko ja ulvoen soitteli tuuli surullisia virsiään honkien latvoissa. Vanhempani istuivat räiskyvän takkavalkean ääressä ja muun muassa ottivat puheiksi minun tulevaisuuteni. Isä arveli minua liian heikoksi, että minusta voisi tulla kunnollista työmiestä taloon. Äiti luuli myös samaa, vaan siihen sijaan kehui hän päätäni hyväksi, niinkuin äidit tavallisesti tekevät.
"Pannaan hänet sitte kouluun", sanoi isäni, "ehkä oppii hän siellä jotakin, että voi maailmassa henkensä elättää."
"Voisi panna, vaan se tulee niin äärettömän kalliiksi", tuumaili äiti.
"Eletään me täällä kotona sitä tarkemmin", vastasi isäni ja kääntyen minuun lausui hän: "perjantaina, se on ylihuomenna, lähden minä tästä asioilleni kaupunkiin ja vien sinut mennessäni sinne kouluun."
Sillä se asia oli päätetty ja perjantaina lähdettiinkin matkalle. Kuormaan pani äiti leipää, lihaa, leiviskän muikkuja ja neljä naulaa voita, varoittaen ett'en sitä viimeksi mainittua söisi muulloin kuin sunnuntaina ja juhlapäivinä. Lähtiessä pisti hän vielä kouraani pienen nahkakukkaronkin "pikkutarpeitani varten ja särvinrahaksi", niinkuin hän sanoi.
Kaupungissa asui eräs isäni vanhoja tuttuja, jonka oikeasta ammatista minä en koskaan ole onnistunut saamaan täyttä selkoa. Jonkunlainen tukkiherra hän lienee ollut, koskapa hänellä oli jos jonkinmoisia tilikirjoja, mittakokka ja "sottalauta"-niminen kapine, jota hän käytti lukua laskeissaan. Koko talvena hän ei muuta tehnyt kuin herrasteli ja senpä vuoksi häntä kutsuttiinkin herraksi. Hänen vaimoansa sanottiin rouvaksi; siis lukeutuivat ne ihmiset herrasväkeen, joiden luo minut pantiin asumaan, "sillä siellä saat asunnon helpommalla kuin muualla", sanoi isäni.
Kotona olin tottunut viettämään aikani enimmäkseen ulkoilmassa, eikä siellä päivän valoa ja raitista ilmaa ollut koskaan puuttunut. Tässä uudessa asunnossani siihen sijaan oli niitä molempia jotensakin niukalta. Ihmekö siis että minulla oli ikävä, enkä oikein tahtonut viihtyä kuivan latinan kieliopin ääressä, vaan mieluummin maleksin joko joen rannalla kaarnalaivoja uittelemassa tahi Tikkamäellä puolukoita poimimassa. Isäntäväestäni näytti myös olevan samantekevä, olinpa minä kotona tai kylässä. Joskus näyttivät he olevan mielissäänkin, kun pysyin niin paljon poikessa, ja sentähden sanoi rouva minua aina "siivoksi pojaksi, joka ei ole kenenkään ristinä." Eräänä pilvisenä päivänä olin niinikään kaupungilla katselemassa, kun torille pystytettiin kaiken kokoisia ja näköisiä myymäkojuja. Muhkeat hevoset, ankarasti tömistäen maata, vetivät kaupunkiin iloisen ja tyytyväisen näköisiä maalaisia ja rusoposkisia kaunottaria, jotka nyt keräytyivät sinne huvitteleimaan, sillä tänään oli markkinain aatto. Ihmisiä kuhisi kaikkialla, niinkuin hyttysiä lämpimänä kesäiltana. — Tuota vireää liikettä katsellessani jouduin muutaman rapistuneen, pienoisen kartanon kohdalle. Sen katolla raukeana liikahteli iso kolmivärinen lippu. Seinään oli kiinnitetty kookas paperi, jossa sormen paksuisilla kirjaimilla ilmoitettiin tunnetun saksalaisen taideniekan, herra Max Grünbergin, korkeain asianomaisten luvalla huvittavan yleisöä näyttelemällä marakatteja, apinoita ja muita ihmeitä. "Erittäin on kaikissa paikoissa nuoralla tanssijatar, neiti Margaretha, saavuttanut sivistyneen maailman suosion ja hän onkin ensimmäisen luokan taiteilija", sanottiin ilmoituksessa. Sisäänpääsy maksoi 20 kopekkaa, lapsilta ja palvelijoilta puolet. Paperissa oli vielä kuviakin, joista rumin ja hirvein oli eräs nuoralla tanssiva, naispukuun puettu olento — apinako lienee ollut vai ihminen. Tästä sain selkoa sen verran, että siinä oli jonkunlainen "kometiia" kysymyksessä, ja kun en ennen mitään semmoista ollut nähnyt, päätin aivan ensi tilaisuudessa mennä sinne. Äitini luulin myös tarkoittaneen huvituksia, kun hän rahaa antaessaan oli maininnut pikku tarpeita, ja "miksipä hän muutoin olisi pistänyt kukkaron käteeni, ikäänkuin isästä salaa", mietin minä. Jo samana iltana seisoin minäkin muun joukon seassa "kometiian" etuhuoneessa. Rahastani annettiin minulle korea paperipalanen, jonka mielelläni olisin pitänyt itse ja käyttänyt kirjanmerkkinä, vaan toisella ovella ottivat sen taas pois huolimatta mitään minun vastaväitöksistäni. Sisään sysättiin minut, ja sielläkös vasta elämä oli! Positiivit soivat ja pienet marakatti-pahaiset lystikkäästi pyllyilivät ihmisten seassa, jotka milloin ihmettelivät niiden loistavia pukuja ja pitkää häntää, milloin taas hartaasti tirkistellen pyöreihin laseihin ihailivat niistä näkyviä ihmeitä. Minä koettelin myös ulottua laseihin katsomaan, vaan ne olivat liian korkealla, siis sain olla tyytyväinen, kun sain lasien päällä lukea Berliinit, Pariisit, Neapelit j.n.e. Olipa eräs lasi hieman alempana kuin muut. Sen päälle oli kirjoitettu: Pernambuco, Madagaskarin kuningatar. Siihen ulotuin minäkin katsomaan, ja voi hirmua miten iso kuningatar Madagaskarissa oli! Sen puku oli repaleinen ja kasvot likaiset. Hän niisti kynttilää ja meni sitte pois, jättäen minut tyhjää tähyämään.
Lieneekö Pernambucon näkeminen vaiko nuo pienet marakatti-pojat saattaneet pääni pyörälle — sitä en tiedä, vaan hauskalta tuntui elämä ja unhottuneet olivat jo kirjat ja kirjanmerkit silloin kuin peräseinä yht'äkkiä katosi näkymättömiin, mihin lienee joutunutkaan.
Silloin jouduin minä hurmoksiin aivan, sillä "viepäs kehveli sitä enkeliä, joka siellä heiskuu", sanoi eräs tupakkasuinen naapurini, ja enkelin näköinen se heiskuja todella olikin. Minäkin olisin ehkä tuota ilmestystä pitänyt enkelinä, jos hänellä vaan olisi ollut siivet ja joll'ei hän olisi osoittanut olevansa ihminen lausuessaan: "ich bin Margaretha."
"Hih pien' Margaretha, se nuoralla tanssija, kyllähän minä sinut jo näin, Kuopiossa", tuumaili naapurini taaskin, luullen tuon keijukaisen itselleen puhuneen. Margaretha kuultuaan äänen kääntyi meihin päin, ja arvatkaas mitä hän teki nähdessään minut? — Hän kumarsihe vähän, heitti minulle mitä makeimman sormisuukkosen, pyörähti sanaakaan sanomatta ympäri ja yks'kaks' hän jo tepasteli taivaan ja maan, se on katon ja lattian välillä.
Jostakin kainouden ja ilon sekaisesta tunteesta punehduin minä kuin mansikka ja koetin pienillä käsilläni estää yksitoista vuotisen sydämeni tykytystä kovin kauvas kuulumasta, silloin kuin armaani — siksi oli sormisuukkonen hänet tehnyt — kuin tuo viehättävä keltakiharainen sylfiidi hypähteli korkealle nuorasta ja aina hetkisen tyhjän päällä vipikoitti siroja tohveleitaan. Tietämättä mitä tein olin lähestymistäni lähestynyt nuoraa, kunnes jo seisoin aivan sen alla.
Siitä näin taas yhden Margarethan rohkeista ilmaan kimmahduksista ja kuinka nopeasti hänen jalkateränsä liikkuivat. Silloinpa suurimman hiljaisuuden salissa vallitessa aivastin minä ehdottomasti. Margaretha katsahti alas ja tuskin keksittyään minut liihoitteli jo, hennon lumikitehen tavoin, alas avonaiseen syliini. Hämmästyneenä tuosta uudesta lemmen osoituksesta lysähdin ensin polvilleni ja kentiesi olin jo aivan tekemäisilläni rakkauden tunnustukseni, kun hän äkkiä tempasi minut aivan kuin minkäkin kotieläimen syliinsä, silitti hellästi päätäni ja painalti huulilleni hehkuvan muiskun. Koko yleisö taputti käsiään ja me molemmat kiitollisina nyökytimme päitämme, sillä käsitimmehän me ihmisten toivottavan onnea meille vastakihlatuille.
Margaretha voitti kuitenkin tunteensa pian ja velvollisuutensa mukaan keikahti hän keveänä kuin orava ikään takaisin nuorallensa, jättäen minut avossa suin nauttimaan onneani ja katselemaan kauniita liikkeitään. Muuan vääräjalkainen, mustapartainen kääpiö keskeytti kuitenkin heti nautintoni, kun hän tarttui käsikynkkääni ja jotensakin epäkohteliaasti kuletti minut paikoilleni, matkalla muristen jotakin hengen vaarasta ja tuhmasta poikanulikasta. Muutoin kului iltani kuin kauniissa unessa ja kynttilät olivat jo kaikki sammutetut, ennenkuin minä ymmärsin tällä kertaa täytyväni lähteä lausumatta jäähyväisiä sydämeni haltijattarelle.
Ulkona oli kovin pimeä ja solisten virtaili vesi katuojissa, samalla kuin taivaasta tuli toista min'enimmänsä ennätti kaupungin jo ennestäänkin liejuiselle kadulle. Tuo ilma olikin ihan omiaan lauhduttamaan rakkauteni ensimmäistä puuskaa, niin että kotiin saapuessani olin jo jotensakin tyynenä ja täydellä järjellä, eikä siellä minusta mitään huomattu.
Koko seuraavan yön kuohui kuitenkin vereni rauhattomasti ja kauvan vältti uni vuodettani, kun minä mietin, mitä asiain näin ollessa olisi paras tehdä. Kun aina olin tottunut luottamaan vanhempiini, päätin nytkin heille ilmoittaa sydämeni nykyisen tilan.
Sillä varalla ett'eivät he suostuisi Margarethaa miniäkseen ottamaan, aioin kirjeessä muutamalla sanalla viitata Amerikkaan tai johonkin muualle lähtemisestä. — Toisen kirjeen päätin lähettää Margarethalle ja vakuutettuani ensin hänelle sydämellistä rakkauttani ja sen pysyväisyyttä, olin siinä pyytänyt hänen olemaan huoletta, sillä minä kyllä toimittaisin hänelle loppu-iäkseen päiväpaistetta. Jotakin tuollaista aioin lemmitylleni kirjoittaa, vaan tietysti niin luonnollisella tavalla kuin ainoastaan rakastuneet osaavat ja varsinkin sen ikäiset rakastuneet. Ne päätökset tehtyäni nukuin rauhallisesti ja makeasti nähden oikein autuaallisia unia.
Ensi työkseni valmistin seuraavana päivänä molemmat kirjeet, Margarethalle ja vanhemmilleni, ja kun ei ollut ketä lähettää rakkauden sanansaattajiksi, sain itse toimittaa tuota vanhojen tätien tavallista virkaa. Margarethaani en itse tavannut, vaan eräs pikkuinen juutalaispoika lupasi toimittaa kirjeeni sisarelleen, kun hänelle lupasin palkaksi kourallisen karamellia, ja luultavasti saapuikin kirjeeni niitä teitä kunniallisesti perille. — Vanhemmilleni menevä kirje oli kiireessä unehtunut avonaisena asuntoni pöydälle ja siitä oli isäntä sen löytänyt, niinkuin muinoinen mustalaispoika talonpöydältä veitsen. Hän kyllä sittemmin toimitti kirjeen omistajilleen, vaan varusti sen muutamilla mielestäni tarpeettomilla selityksillä.
Kotiin tultuani antoi isäntä minulle määräyksen, jonka mukaan en kolmeen vuorokauteen saisi huoneesta liikahtaa, "sillä sinä vaan kaupungilla rakentelet naimiskauppoja mustalaistyttöjen kanssa", sanoi hän. Seuraavina päivinä pidettiinkin minusta oikein isällistä huolta, ja ett'en saisi vilustuttaa itseäni ulkona-olemisella, vartioittiin minua kuin pahantekijää ikään. Viimein onnistuin kuitenkin eräänä viileänä aamuna pääsemään karkuteille.
Tietysti ohjasin kulkuni Margarethan asunnolle. Hän ei näyttänyt laisinkaan huomaavan läsnäoloani tahi ei ollut sitä huomaavinaan, vaan ahkerasti järjesteli kaikenlaisia kopsia ja vakkoja pihamaalla oleville rattaille. Kaukaan aikaan en minä uskaltanut äänelläni häiritä häntä työssään, varsinkin kun hän nyt näytti paljoa suuremmalta kuin tuona iltana tanssiessaan nuoralla ja oli muutoin niin ihmeellisesti Pernambucon, Madagaskarin kuningattaren näköinen, mutta vieläkin repaleisemmissa riikineissä. Vihdoinkin viimein rohkasin luontoni ja hyvin sulavalla äänellä toimitin: "hyvää huomenta, Margaretha!"
Hän, suuttuneen näköisenä, tiuskasi minulle jotakin, jota en ymmärtänyt enkä erottanutkaan muuta kuin sanat: "Zum Henker". Kuitenkin ryhdyin minä luettelemaan armaalleni niitä kärsimyksiä, joita lempeni tähden olin saanut kärsiä ja samalla vakuutin niiden vaan kiihdyttäneen jo entuudestaankin innokkaan rakkauteni voimaa.
Hetkisen kuluttua tulivat ulos Margarethan isä ja veli. Edellisessä tunsin saman vääräjalkaisen ukkoressun, joka minut ennen, näytelmässä, oli paikoilleni taluttanut, ja jälkimäinen oli sama veitikka, jota kirjeen viemisen tähden olin karamelleilla ravinnut.
"Poika, mitä sinä tahdot?" ärähti minulle vanhus.
"Puhutella Margarethaa kahden kesken", lausuin minä vapisten kunnioituksesta.
"Ei hän osaa suomea, mene matkaasi", oli ukon epäkohtelias vastaus.
Tuo pieni poika nalliainen alkoi nyt laveasti kertoa minun rakastumisestani "sisar Margarethaan", vaan ukko kielsi häntä ja käski edeltäpäin kiiruhtamaan laivalle. Siitä huomasin minä heidän jo todenteolla tekevän poislähtöä, ja lapsellisella avosydämellisyydellä kerroin hänelle suhteeni hänen tyttäreensä. Lopuksi innokkaasti rukoilin, että hän ottaisi minut taiteilijajoukkoonsa, että saisin seurata morsiantani hänen myötä- ja vastoinkäymisessään. — Sillä välin oli Margaretha saanut kaikki valmiiksi ja yhdellä hyppäyksellä hän jo istui rattailla. Ukko seurasi tytärtään ja he katosivat portista kadulle. Melkein mielettömänä juoksin minäkin rannalle ja jouduin juuri parahiksi näkemään, kuinka kaarevakylkinen laiva, jonka piipusta musta savu tuprusi, hiljaa alkoi kyntää järven tyyntä pintaa vieden mukanaan minun lemmittyni ihan minun silmieni edestä, minun, joka tätä nähdessäni luulin kaiken ilon ja onnen maailmasta häviävän, samalla tavalla kuin laivan piipusta nouseva savu haihtui ilmaan. Näistä kolkoista epätoivon mietteistä herätti minut kortteerini piika, joka oli lähetetty etsimään minua ja saattamaan takaisin huonevankeuteeni. Välinpitämättömänä seurasin häntä, sillä koko maailma oli mielestäni tyhjä, iloton vankihuone, ja yhdentekevähän oli kuinka iso osa siitä oli minun käytettävänäni.
Pojasta tuli nuorukainen, nuorukaisesta on tullut mies, miehestä harmajahapsinen vanhus ja hämäränä muistona kummittelee mielessäni tuo ainoa rakkauteni. Toistamiseen en ole sitä pyhää liekkiä povessani tuntenut ja pahoin pelkään, ett'en sitä enää tunnekkaan.