KOSKELAN UKKO.
Tässä nyt istun ikävissäni, veljeni kirje kädessä. Turhaan etsin siitä lohdutuksen sanaa. En edes rivienkään välistä löydä mitään lievitystä murheelleni. Siinä on aivan selvään sanottu: "viime postiin en sinulle, veliseni, joutanut kirjoittamaan mitään; silloin olin näet leikkelemässä Koskelan ukkoa, joka on kuollut viinaan." Huu! — minua oikein kauhistuttaa. — "Kuollut viinaan." Se ei ole totta, ukko olisi jo ammoin sitte kuollut, jos hän viinaan olisi kuollut. Ei, vaan viinattomuuteen hän ehkä on kuollut. "Kuollut viinaan", siinä on. Kentiesi viinan paljouteen, mutta ei sekään ole totta. Ukko ei koskaan saanut kyllikseenkään viinaa, kuinka hän sitte olisi kuollut sen paljouteen.
* * * * *
Lakkaamattomalla lukemisellaan on veljeni nyt saanut sen aikaan, että minun, hänen ainoan veljensä, täytyy häntä hävetä. Ennen poikana minä jo pelkäsinkin, ett'ei siitä lopuksi hyvä seuraa, kun näin millä innolla Aatu parka yökaudet puuhaili noiden jumalattomien kirjojensa kanssa. Voi jospa silloin olisin tiennyt mitä nyt tiedän, niin totisesti ei isäni pojan veitsi olisi milloinkaan koskenut Koskelan ukon vanhoja jäseniä. Minä olisin ajoissa polttanut kaikki nuo inhoittavat kirjat, jotka ihmisille antavat sellaisia tyhmiä oikeuksia, vaan enhän silloin sitä ymmärtänyt ja nyt on katumus myöhäistä.
Ja mitä hyötyä sitte luulette olleen kaikesta tuosta veljeni ilettävästä puuhasta? Senkö, että hän olisi saanut selville Koskelan ukon kuolleen viinaan?
Hahahaa! Minun täytyy nauraa, vaikka murhe murtaa mieltäni. Aivan samaa asiaa kuulin jo vuosia sitte Uttilan muorin puhuvan, vaikka en silloin uskonut muorin loruja enemmän kuin nyt veljenikään sanoja. Jos nyt lääkintä-ylihallitus tahi veljeni välttämättömästi tahtovat saada Koskelan vaarin viinaan kuolleeksi, niin olisivat he sen oiki vaivatta saaneet tietää. Ei olis tarvittu kuin pistäytyä Uttilan muorin mökkiin ja kysäistä: "mihin muori luulee Koskelan ukon kuolleen?"
Epäilemättä muori olisi vastannut: "viinaanhan se kuoli miesparka. Minä jo aina sitä hänelle itselleenkin sanoin, enkä koskaan antanut märkääkään, vaikka kuin olisi ruikuttanut, j.n.e."
* * * * *
Niin taitavasti ei moni mies osaakaan lasin kanssa menetellä kuin kirkon kuudennus teki. Ensin hän katsoi sitä päivää vasten ja ikäänkuin silmillään mittasi sen sisällön. Sitte hän vähän kostutti suutaan ja piti lasia noin parin vaaksan päässä huulistaan. Sillä aikaa vasen käsi hieroi rintaa ylhäältä alaskäsin, kunnes siitä puhkesi tyytyväisyyttä osoittava ääni: "äh!" Samat temput uudistettiin ja viidennen "äh'in" kuultuasi voit olla vakuutettu, ett'ei lasissa enää ollut tilkkaakaan.
Pienen lasin tyhjentämiseen meni täsmälleen yhtä kauvan kuin isonkin; ja lyönpä vetoa kymmenellä yhtä vastaan, että ukko olisi samassa ajassa pannut kaivosangonkin typi-tyhjäksi, jos ylipäänsä hänen suomättään muotoinen, hyllyvä vatsansa olisi voinut vettä sietää.
Siten kunnon ystäväni tyhjensi maljansa, mutta nyt ei hänestä kaikkine hyveineen kohta ole enää muuta jäljellä kuin kourallinen tomua, jonka pieninkin tuulen löyhäys saattaisi lennättää kuinka kauas tahansa. Niin ei sen sijaan ukon eläessä ollut laita, jonka kyllä todistaa hänen paininlyöntinsä nimismiehen kanssa. Siitä vanhus joskus itsekin kerskasi, mutta ehkä jätän sen kertomisen tuota tuonnemmaksi.
"Ihmeellinen se sentään on tämä ihmiselämä", lausui usein tuo kaivattu vainaja, jonka kuolemasta nyt olen kovin pahoillani — "ihmeellinen se sentään on tämä ihmiselämä. Kun minunkin silmäni himmenee ja elämäni neste lakastuu, niin en ole kummempi kirvesmiestä, en kummempi kirvesmiestä. Tuskinpa sadan vuoden päästä enää kukaan minua muistanee, vaikka olen kirkon kuudennus ja vaikka olen puhutellut keisariakin, sekä vanhaa pappaa että sitä nuorta keisaria, joka pappansa perästä isännäksi pääsee. Niin, niin tuskin meitä vanhoja silloin enää muistellaan."
Tuskinpa häntä todellakaan enää vuosisadan perästä muisteltanee. Silloin ei kentiesi enää kukaan usko Koskelan ukkoa laisinkaan eläneenkään, joll'ei minun, hänen elämänsä kertojan, liene sallittu päästä niin korkeaan ikään, sillä minä hänet muistan niin kauvan kuin elän. — Yhtä selvään kuin eilisen päivän muistan senkin, kun viimeksi tapasimme toisemme, vaikka siitä jo on kolme vuotta — Juhanuksesta alkoi neljäs. Ukko ja minä kävelimme yhdessä kirkosta Koskelaan päin. Oli kovin lämmin päivä ja kirkkoväkeä ajoi maantiellä kosolta. Meidän täytyi niellä tomua ja sen vuoksi pyysi Koskelan Matti minun tulemaan kanssansa Uttilan mökkiin, "siksi aikaa kuin väki vähän hälvenisi", hänen sanoillaan puhuen. Minä suostuin pyyntöön ja me astuimme mökkiin.
Muori ei luultavasti tuntenut minua, koska ei edes tervehtinyt, eikä hän muutoinkaan tulostamme ollut millänsäkään ennen kuin ukko kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Silloin meni muija ulos ja hetkisen kuluttua palasi hän pullon ja kahden ryyppylasin kanssa, joista toisen kanta oli poikki. Sen otti ukko kohteliaasti itselleen ja ehkä siitäkin syystä, jotta saisi aina juoda pohjaan.
"Muori pyytää tarjota meille kirkkoryypyn, suvaitsetteko", lausui kirkon kuudennus.
"Eihän tuo pahaakaan tee."
"Ei tämä aine tee pahaa, vaikkei niitä kaikkia viinojakaan voi juoda, mutta tämä onkin oikeata rännin tekoa. Näettehän siinä on oikea kaupungin korkkikin; — ennen tuommoinen korkki maksoi Pietarissa kopeekan. Paljokohan ne nyt maksanee?"
Minä en sanonut tuota tietäväni.
Ukko maistoi tuota haisevaa sikunavettä ja sitä tehdessään seurasi tarkasti edellä kertomiani temppuja. — Ryypyn tyhjettyä kääntyi keskustelu äkkiä toiselle tolalle.
"Vai rupeatte te nyt metsäherraksi, insinööriksi; siishän teistäkin tuli mies, mutta sitä ei, lempo soi, kukaan olisi uskonut."
Tapa, jolla tuo lausuttiin, osoitti puhujan ei laisinkaan tahtovan satuttaa arkaan paikkaan. Hän puhui ajatuksensa suoraan ja kukapas siitä voisi närkästyä.
"Mut teidän pitää siis luopua tuosta katteinin virasta, eikö niin?"
"Tietysti."
"Parasta se onkin. Minusta oli koko merille lähtönne mustalaispojan kepponen ja sitä isännekin ajatteli, vaikk'ei sanonut. Mitä se on lähteä jäniksen passilla koulusta. Jos minun poikani sen tempun tekisi, niin panisinpa hänen pöksyillensä että paukkaisi. Kyllä tekin olisitte sietänyt aika saunan, mutta nyt kun taas olette päässyt älyynne, ei siitä enää ole puhettakaan ja kaikki on taas hyvin. Niin, nyt voipi kuka kunniallinen mies hyvänsä kävellä rinnallanne, eikä kukaan uskalla teitä konnaksi sanoa. — Suoraan sanoen: yleiseen pidetään teistä enemmän kuin oppineesta veljestänne, vaikka hän tahtoo olla suuna päänä joka paikassa. Teissä on, näette sen, enemmän ryhtiä kuin tohtorissa ja ryhdistä minä pidän. Hohoi! olipa sitä ennen itsessänikin, mutta nyt jo alkaa vanhuttaa."
Minä kuuntelin yhtä hiljaa sekä hänen kiitostaan että moitettaan. Kun en virkkanut mitään, piti hän taas lasin kanssa pikku ilveilyksen ja viidennen "ah'in" perästä jatkoi:
"Ryhtiä siinä tarvittiin, siinäkin painimisessa nimismiehen kanssa — lienettehän sen jutun kuullut; vai ette, sepä paha. Se minusta luullakseni kirkon kuudennuksen teki. Olisin siihen arvoon toki muutoinkin tainnut päästä — minunkaan pääni ei näet tuohesta ole — mutta kyllä se painiminenkin auttoi. Saattaa kyllä olla maailmassa terävämpipäisiäkin, vaan rehellisempää miestä ei ole koko tässä läänissä, sen tiedän ihan varmaan, vaikka itsekin sanon. Vaan olkoon minusta nähden parempipäisiä, se kun ei minua liikuta, mutta ennen heidän nimensä maailmasta haihtuu kuin minun. Minulla on seitsemän poikaa ja kolme tytärtä, aivan kuin vanhalla Jobilla, hihihii!
"Minä olen hiukan, niinkuin kuulette, katsellut raamattuakin, vaikka kohta en sitä aloillaan ole lukenut, niinkuin Ämmälän Taavetti. Soma mies se Taavetti, päiväkaudet hän höröttää: 'O kuinka ihanat sun asuinsijas ovat' ja pirtin nurkat vaan läntistyvät läntistymistään, uunin piippu kallistuu kallistumistaan ja Taavetin pää tekee sille seuraa, hihihii!
"Kerrotaanpa myös, että Taavetin kaapin nurkissa kummittelee, siellä sanotaan nähtävän mustia olennoita, jotka ovat hyvin viinapullon näköisiä ja ne tietysti tulevat sinne itsekseen, sillä Taavetti sanoo: 'pois se minusta, että sillä synnin myrkyllä suuni pilaisin.' No, no en minä tiedä onko noissa puheissa pikkuistakaan perää; paljonhan maailma tyhjääkin puhuu, 'vaan ei siinä savua, kuss' ei tulta', sanoivat vanhat.
"Omastakin silmänäöstäni saatan sen sanoa, että toisinaan tirtattaa Taavetin kieli paljoa sukkelammin kuin minun, ja kapea on joskus kruunun sarka hänenkin koivilleen. Uskovaiset haukkuvat minua juomariksi ja kukatiesi heillä siihen on hieman niinkuin syytäkin, mut sen minä sanon julkisesti, että perheeni olen tähän asti leivässä pitänyt, vaikka kirves oli kädessäni, kun Koskelaan tulin. Hongan oksaan siinä konttini pistin, enkä isäni peruja ole syönyt enkä juonut, vaikka eivät nyt lapsenikaan tuota tarkoilleen tunne.
"'Mies syö, mies saa, miestä auttaa Jumala', sanoivat vanhat, ja onpa Hän minuakin auttanut, sitä en kiellä konsaan, sillä 'mitä miehen toimesta, jos ei Herra anna siunaustaan'. Joll'ei tuota vapisuttajaa olisi tullut, tuskin olisin vielä viinan maussakaan, vaan siihen yhtyy aina sellainen pirullinen kulkunpolte, ett'ei sitä usko muut kuin itse kokenut. Siihen asti ja aina ennenkin olin minä varova viinan kanssa, vaan nyt se toisinaan tahtoo voiton viedä, mutta oikein nahkajuoppo en kuitenkaan ole."
Siinä kynsäsi Koskelan ukko nenäänsä, niinkuin hänellä oli tapana, jos hän hämmästyi tai sanoi jotakin, joka ei täydellisesti pitänyt yhtä hänen omantuntonsa kanssa.
Minä kysäsin: "kuinka se oli se painiminen nimismiehen kanssa?"
"Ettekö sitä ole kuullut — vai ette, sepä paha. No olihan se sukkelata sylipainia sekin, en nyt enää semmoiseen leikkiin kykenisi, miestä ja miehen voimia siihen tarvitaan. Se se luullakseni minusta kirkon kuudennuksenkin teki. No. ei siinä sentään mitään erinomaista ollut."
"Kertokaahan kuitenkin", keskeytin minä.
"Nimismies tuli eräänä aamuna meille, ja kun minä olin vannotettu varalautamies, pyysi hän minua matkaansa ryöstölle. Minä kuuliaisena esivallan käskylle, niinkuin sanakin käskee, tottelin ja lähdin. Toimet toimitettiin, lehmät kirjotettiin ja me patikoimaan kotiin. — Tunsittekos te Mikko-venäläisen?"
"En muistaakseni."
"Vai ette häntäkään tuntenut, sepä kummallista ja hän oli rehellisin laukkuryssä, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hän oli ihan niinkuin me muutkin kristityt ihmiset. Kerran löysi hän myllärin Annan esiliinan ja ihan niinkuin rehellinen ihminen toi sen takaisin ilman löytäjäisittä. Niin semmoinen mies se oli Mikko-venäläinen; ja kova onnensa satuttaa hänet reppuineen tiellä meitä vastaan.
"Nimismies kävi heti Mikon kimppuun. Mikko vakuutteli: 'mie olen ihon keyhä miesi, ei miull' ole mitään omaani, repunki lainasin Akonlahen Oleksilta, Nykäseltä, siltä ukon pojalta, tunnethan sie herra nimismies sen. Tavarat ovat Miihkalin, Simanaine Miihkalin Lytänniemeltä; ei ole minun omiani, Miihkalin ovat Jumaliste! — mie olen itshe perin keyhä, ihon olen kerjäläinen.'
"'Sitä helpommin voit tavarat kruunun kouriin jättää'. tokasi nimismies vastineeksi.
"'En malta, pyhä veli vallasmanni, en malta tavaroita jätteäh. A kotih tultua pannalla peätä puristetah, tutkitah a mihin panit suntsan i reämän? A millä maksan Miihkalin reämän?'
"Heillä kuuluu näet olevan tapana vitsapannalla puristaa velallisen päätä, jos se ei jaksa maksaa", selitti Koskelan ukko ja maistoi tuota "oikeata rännin tekoa".
"Nimismies tempasi säälimättä laukun venäläisen hartioilta ja aikoi lähteä tiehensä. Mikko pikitti perässä kaikin tavoin rukoillen reppuansa takaisin. — 'Annan mie siima pyhä veli vallasmanni kymmenen rupiloa, kunj suntsani poisi antanet — annan Jumaliste, vaikka peräte keyhä olen, ylen keyhä', vaikeroi Mikko tuskissaan. Piloillaan se sitä teki, se veitikka, ihan koiruuksillaan, kuuluu näet olevan rikas mies, oikea pohatta, mutta se oli vain olevinansa köyhä.
"Koko ajan seisoin minä äimistyneenä ja tietämättä mitä tehdä. Paha oli ruveta esivaltaan käsiksi, paha antaa noin julki vääryydenkin tapahtua. Minä muistelin, muistelin muistelemistani, mitä sana tässä kohden käskisi tekemään. Viimein joksahti mieleeni: enempi on kuultava Jumalaa kuin ihmisiä, niinkuin sanotaan Moseksen laissa eli jossain profeetassa. Omatunto on Jumalan ääni, ajattelin minä ja astuin nimismiehen eteen.
"'Nyt herra nimismies', sanoin minä, 'nyt alkaa jo ilta pimetä, lopettakaa siis jo leikki ja annetaan Mikon mennä matkaansa.'
"'Menköön hän vaikka sen kattilaan', vastasi herra.
"'Mutta entäs laukku?' sanoin minä painolla.
"'Sen pidämme me', sanoi hän.
"'Ei suinkaan, sehän olisi ryöväys, aivan laiton teko.'
"'Vaiti, sinä et ymmärrä lakia', sanoi hän.
"'Saattaa olla, jotta en ymmärräkään kaikkia noita teidän protokollalakianne, mutta Jumalan lain luulen ymmärtäväni yhtä hyvin kuin muutkin ja käyn armopöydällä kahdesti vuodessa, niinkuin kristityn pitääkin', sanoin minä.
"'Ja olet tuhma kuin pässi, koska luulet minun tässä rupeavan seuraamaan Jumalan lakia', sanoi hän.
"'Sitä on meidän kaikkien niin ylhäisten kuin alhaistenkin seuraaminen', sanoin minä ja tartuin laukun kantimiin.
"'Aiotko nostaa kätesi kruunun käskyläistä vastaan ja väkisin ryöstää laukun?'
"'Aion, koska muu ei näy auttavan.'
"Kovasti kiskoi nimismies reppua puoleensa, mutta vielä kovemmin vedin sitä minä. Viimein sainkin sen irti ja viskasin venäläiselle. 'Pötki nyt tiehesi', sanoin minä Mikolle, 'kyllä minä tätä nyt vähän aikaa hoitelen, ett'ei hän perässäsi pääse.'
"Mikko kiitti kauppojansa ja juoksi metsään piiloon, jossa arvatenkin nauroi partaansa koko jutulle. — Sillä aikaa painiskelin minä nimismiehen kanssa, eikä se ollutkaan mitään lasten leikkiä. Nimismies ei ollut mikään tuulen löyhäys, vaan mies sen piti olla, joka allansa hänet sai pysymään.
"Kun vihdoin arvelin Mikon olevan jo tarpeeksi kaukana, päästin nimismiehen irti. Hän uhkaili minua oikeudenkäymisillä ja minkä milläkin, mutta minä olen mies, joka en yhtä rukkasen räpsähdystä säikähdä, enkä ollut millänikään. Nimismies koetti lakipykälillä näyttää toteen minun nyt rikkoneen lakia. Minä taas koetin näyttää toteen tehneeni oikein, ja omantuntoni mukaan minä varsinkin tein, olipahan sitten oikein tahi väärin. Pitkin matkaa me koettelimme sanoilla solmita toisiamme. Kun minä kysyin: miksi sitä kutsutaan, jos joku rauhalliselta matkamieheltä, joka ei mitään pahaa ole tehnyt, ryöstää hänen tavaransa ja elatuksensa, niin myönsi hän sen olevan ryöväystä, vaan kuitenkin piti lain tässä olevan hänen puolellansa ja sakottavan minua. Silloin sanoa pöläytin minä: näyttäkääpäs toteen, että minä teiltä laukun ryöstin; vai luuletteko venäläisen vannovan minua vastaan? Se auttoi, ja herran suu oli lukossa. Hän luuli, ett'en minä oikeudessa olisi totta puhunut, jos sinne olisi menty — sellaisia narreja ne herrat ovat — kuka oikeutta tohtisi valehdella?
"Mattilan vaari-vainajan kerrotaan ennen muinoin oikeudessa valehdelleen, eikä muuta tarvittu — poksis oli vain kerran pannut uunin piipussa ja sieltä syöksähti oikeustupaan itse vanha mies, paholainen, näette sen. Mustan kissan hahmossa se oli tullut. Ei kukaan nähnyt mihin kissa joutui, mutta Mattilan vaari ei siitä hetkestä lähtien puhunut yhtään järjellistä sanaa; musta oli vienyt hänen sieluparkansa. Semmoista se on laskea lipparia oikeustuvassa.
"Nimismies ei kyllä vetänyt minua oikeuteen eikä muuanne, vaan lakipykälillään sai hän kuitenkin rintani hieman rauhattomaksi. Minä lähdin sen vuoksi pastorin puheille. Hänelle kerroin juurta jaksaen koko asian. Pastori piti koko juttua hyvin vähäpätöisenä, eikä virkkanut mitään puoleen eikä toiseen. Salaisesti hän kuitenkin oli hyvillään siitä, että nimismieheltä noin, läpi suun, luiskahti lihava paisti, sillä he kuuluivat olleen keskenänsä vihoin, niinkuin jälkeenpäin sain kuulla. Muutoin olisi hän varmaankin ollut nimismiehen puolella, sillä eihän koira koiran hännälle polje ja herrat aina vetävät yhtä köyttä.
"Kuolipa sitte samaan aikaan entinen kirkon kuudennus, Väinölän vanha äijä. Heti pidettiin kirkonkokous, jossa pastori pitäjän miehille esitteli minut kuudennusmieheksi.
"'Hän, tämä Matti Koskela', puhui pastori, 'on siivo ja viinaan menemätön mies. Synkästä korvesta on hän vähitellen, niinkuin talonpojan pitääkin, omin käsin itsellensä raivannut aimolliset pellot ja niityt. Hänen talonsa on parhaassa kunnossa koko näillä kuuluvin. Opillisessakin suhteessa on hän ollut hyvänä esimerkkinä. Hänellä on hyvä käsitys ja täydet sekä sisä- että ulkoluvun merkit. Siis on hän pitäjän paras mies ja ansaitsee yleistä kunnioitusta. Senpätähden ei liene kellään vastaan sanomista, jos hänet asetamme Väinölä-vainajan sijaan kirkon kuudennuksen arvoon ja virkaan. Amen.'
"Juuri niin puhui pastori silloin kuin minä häveten ja lakkini lippua nyppien seisoin väkijoukon takana. — 'Astu esiin Matti', sanoi hän sitten, 'parhaiden miesten pitää seisoa rintimaisina, ei ne saa takapuolella pysytellä.'
"Minä astuin esiin ja olin nyt kirkon kuudennus, ja sinä kentiesi pysynkin siihen asti kuin kutsutaan tilinteolle elämäni toimista. — Kyllä se mahtoi nimismiestä harmittaa, kun sai kuulla minun semmoiseen kunniaan kohonneen, ja sitä vartenhan se pastori minut siihen virkaan panikin. Vanhaa Aatamia on näet meissä kaikissa, niin herroissa kuin talonpojissakin, ja vihamiehellensä kiusantekeminen tuntuu makealta mannalta jokaisen suusta, enkä minäkään mielelläni soisi paholaiselle pienintäkään mielihyvää. — Sillä tavoin minä pääsin kirkon kuudennukseksi, itse yhtään auttamatta, hihihii!
"Sitte olisi minun luullut ruvenneen elämään kuin isä Aaprahamin helmassa, vaan eipä niin käynytkään. Tuosta oli seurauksena, että minun arvoni kohosi äärettömästi. Kaikki, jotka apua tahi neuvoa tarvitsivat, juoksivat luonani. Ymmärrykseni ja varojeni mukaan koetin minä auttaa heitä pulasta, mutta sitä tehdessäni jouduin itse vähitellen pälkähäsen, josta ei kukaan voinut minua auttaa. En näet keltään ottanut mitään hyväntekijäisiä tahi maksua ja he palkitsivat minua millä voivat. Aina täytyi minun ottaa ryyppy ryypyn päälle, jos vaan mihin liikahdin kotoa, ja tulipa moni viinapullo kourassa minunkin luokseni.
"Katri, se oli eukkoni nimi, varoitteli minua usein viinasta ja taisipa käydä pastorillekin pelkoansa kertomassa. Viina ei kuitenkaan ollut syynä pastorin ja minun keskinäiseen riitautumiseen. Siihen oli toinen ja paljoa pätevämpi syy. — Pastorin poika, se Kalle niminen, oli menetellyt huonosti nimismiehen tyttären kanssa ja pahoja sanomia alkoi siitä kuulua. Minä arvelin: minun on vielä tuomiopäivänä vastattava piirini siveellisyydestä, ja lähdin pastorin pateille. Siinä suusta-suuksiin puhellessa minä uhkasin toimittaa koko hänen joukkonsa pitäjäästä pois, jos ei nimismiehen tyttärestä hetimiten tulisi hänen miniänsä. Pastori pani alussa kovasti vastaan, mutta lorun loppu oli kuitenkin se, että häät pidettiin. Hyvät häätpä olivatkin, vaikka morsian ei tanssinut; enkä minä muista koskaan nähneeni onnellisempaa pariskuntaa.
"Pastori oli tosin kunnon mies hänkin, vaan hänellä oli liian iso perhe koulutettavana herroiksi ja mamselleiksi, eikähän herrojen lapsista saa tulla kuin joko herroja tahi roistoja, vaikka olisivat kuinka paksupäisiä tahansa. En ainakaan minä muista nähneeni herrasmiehen lasta kunniallisessa maamiehen työssä, enkä käsityöläisenäkään — se näet olisi häpeä vanhemmille.
"Niin laittoi pastorikin lapsistaan herroja, vaikk'ei hän Kallesta saanut muuta kuin ryöstöherran, vaan herra kuin herra, jos ryöstöherrakin. No, koulutus tuli kalliiksi, eikä lailliset tulot riittäneet. Sentähden otettiinkin siitä nelikko, josta kappa olisi tuleva, vieläpä hän eräässä kirkonkokouksessa pyysi palkan lisää pitäjäältäkin, jotta saisi poikansa koulutetuiksi. Silloin esittelin minä, että joku niistä pantaisiin ruotiin; minä näettesen olen hieman sukkelakin, hihihii!
"Pastori suuttui siitä silmittömäksi ja koetti kaikilla tavoin kostaa minulle. Muun muassa sanoi hän armopöydällä: 'et sinä ole kelvollinen käymään täällä.' Siitä sanasta olisi mieheltä mennyt virka niin että 'huiskis vaan', sanoi Siltamäen korpraali, kun kunniastansa pääsi.
"Se oli jo toinen herra, jonka olin suututtanut ja täytynyt suututtaa, kun näet herrat eivät aina hekään pysy oikeudessa, josta minä pidän kynsin hampain kiinni. 'Rehellisyys maan perii', sanoi isävainajani ja kun se oli ainoa häneltä saamani opetus, olen sitä kokenut säilyttää tuoreessa muistossa. Ei kannata laiminlyödä opetuksia, kun niitä on niin niukalta saanut kuin minä.
"Tuomari se taas suuttui minuun ihan istuvassa oikeudessa. Minusta näet lopuksi tehtiin oikea lautamies. Tavallisesti istua tökötin lakituvassa kiiskiä onkien, niinkuin yleinen siivo tapa vaatii. Eikä sitä uskoisi kuinka raukaisevaa tuo lautamiehenä oleminen onkin; siinä ei vaan tahdo silmät auki pysyä, jos ei pane tikkuja pönkäksi, niinkuin Jaakko Tervo teki.
"Moniaiden syyskäräjien aikanapa katosi minulta uni aivan kokonaan. Päässäni soitti paholainen kiliseviä kulkusiaan lakkaamatta ja aina aika väliin huusi 'voimaa, vohnaa!' Minä arvelin: 'soittele vaan, jos mielesi tekee'. Sitte se lempo kuvasi eteeni pieniä kirkkaita pilkkuja, jotka pyörivät ja horisivat kuin kimalaiset meden aikana. 'No jopas nyt jotakin', mietin minä ja kyselin toisilta näkivätkö hekin semmoisia kipinöitä. Ei kukaan nähnyt mitään. Minä en pelkää pirua pikkuistakaan, enkä tuosta ollut toppananikaan. Lempo työlästyi minuun siitä ja äkäpäissään lähetti koko pataljoonan pienempiä juoksupoikiaan minusta murhetta pitämään. Ne olivat tuommoisia peukalonpään kokoisia nalliaisia ja uskokaa pois, vaikka olivat niin pieniä vielä, oli jo muutamalla kuitenkin pitkä, polviin asti ulottuva parta. Muutoin ne olisivat olleet sukkeloita lystiveitikoita, vaan olivat saaneet liian huonon kasvatuksen. Aivan käskemättä ne rasavillit, joskus lakituvassakin, tunkeutuivat istumaan minun nenälleni — tähän näin. Minua alkoi tuskauttaa, kun mokomat eivät laille ja oikeudellekaan antaneet kunniaa, ja minä nappailin heitä pois.
"Heikkoa väkeä se oli, mut ei kummakaan; paljokos sitä voimaa semmoiseen runnakkoon sopii. Kun kerran sormirinkullaan napsautti, niin jo puolitusinaa maassa kelletti. Kyllä minä pahan pataljoonan lukua kelpolailla harventelin, mut siitäpä Lusifer oikein suuttui ja toimitti kultapoikansa vapisuttajan minun ristikseni. — Se tuli eräänä kuunvalo-yönä. Oven aukasi kuin mies, vaikka oli lankakerän näköinen; vieri sitte sänkyni luo. Minä hölmö otin sen siitä käsiini ja yks'kaks' luiskahti se ruoja suuhuni. Silloin sain sanoa kuin Värtsilän ruukinvahti: 'jää hyvästi yön lepo, emme me toisiamme tunne!' Nyt se kerä on täällä takaraivossani, eikä sitä sieltä voi pois saada. Viina on ainoa, joka sen elkiä edes hieman asettaa.
"Oikeustuvassakaan ei siitä päivin uni painustanut minua, vaikka toiset vetivät hirsiä, jotta seinät jyrisi. Siihen sijaan seurasin minä tarkasti asiain menoa. Tulipa eräänä päivänä Hiisikosken myllärinkin asia esiin. Ämmälän Taavetti oli ja on kaikessa pyhyydessään hyvin ahne mies ja oli postilloistaan ollut saavinaan selville, että mylly oli hänen maallaan, vaikka se on kokonaan veden päällä. Mylläri puolusti asiaansa ja Taavetti intti vastaan. 'Astukaa ulos', sanoi tuomari ja alkoi tehdä päätöstä.
"Tuomio oli, että myllärin oli kiluineen kaluineen, myllyineen ja muine hynttyineen muuttaminen pois paikalta ja maksettava niin ja niin paljo vahingon palkintoa.
"'Eikös niin?' kysyi tuomari lautakuntaan kääntyen. Pahastipa ukko ällistyi kun minä vastasin: 'ei niin, ei sinne päinkään.'
"'Ja miksikä ei?'
"'Siksi', sanoin minä, 'siksi kun Hiisikoskessa on ollut mylly ylimuistoisista ajoista, mylly, joka aina on antanut jauhoja. Sen omistajana oli ennen tätä nykyistä Aaroa hänen isänsä vanha Aaro. Hän oli saanut myllyn isältään ja eikö sekin liene saanut isältään, ja sen tähden isossajaossakin lohkaistiin myllylle eri palsta.'
"'Mutta paperien mukaan…'
"'Papereista viisi', sanoin minä, 'myllärit ovat aina olleet kelpo miehiä, eivät ota liikaa tullia, maksavat veronsa puhtaasti kruunulle ja kaikille kappamiehille, eivät myöskään koskaan ole sulkeneet kuninkaan väylää, ja sanalla sanoen Ämmälän Taavetilla on koiruus mielessä.'
"'Mutta oletteko täydessä järjessänne, hyvä Koskela? Ämmälällä on tässä laki puolellaan', sanoi tuomari.
"'Täydessä järjessä muutoin, vaan nuo paholaisen juoksupojat' — silloin muistin, ett'eihän tuomari niitä näekään — 'täydessä siinä järjessä kuin Luoja minulle syntymässä on antanut, vaan olisi kuitenkin synti laittaa Aaroparka näin mierontielle joukkonsa kanssa. Sentähden minä panen vastalauseen ja se on pantava pöytäkirjaan ja siin' on perä. Amen.'
"'Mutta te saatte sakkoa, Koskela.'
"'Vaikka vaan', sanoin minä, 'se kun ei herra herrassöötinkiä liikuta.' — Niin puhuin minä ja kelmeä kuin talvinen kuu oli tuomari kasvoiltaan kysyessään: 'onko se koko lautakunnan miete?' Totuttuun tapaan vastasivat toiset: 'jaa, korkea oikeus.'
"Tuomari pisti pöytäkirjaansa, että lautakunta oli eronnut päätöksestä, — vaikka eiväthän ne toiset aikoneetkaan siitä erota. Asianosaisille annettiin julistus asiassa ja paperit toimitettiin laamanniin, sieltä hoviin, sieltä senaattiin ja viimeksi itselleen keisarille. On se keisari mahtanut arvella: 'aika poika tuo Koskelan Matti on', ja ehkäpä hän on näyttänyt paperit pruustinnalleenkin.
"Kun minä muistin sanoa kuninkaan väylän olleen aina auki, huomasi armollinen esivalta, että mylläri Aaro on toimen mies, ja päätti asian hänen hyväkseen. — Minulla on näettesen täällä pääkopassani tallella muutamia lain koukkujakin, sellaisia polvekkeita, jotka aina auttavat, hihihii! Ei sitä niin tuhmia olla kuin näytetään, hihihii!"
"Kuinkas te jouduitte puhuttelemaan keisaria, sekä vanhaa pappaa että nuorta, joka isänsä perästä isännäksi pääsee, teidän omilla sanoillanne puhuen?" kysäsin minä, kun ukko oli saanut viidennen ryyppynsä tyhjäksi.
"Se oli näette sen semmoista seikkaa", jatkoi hän kertomistaan, "että Katrilla, eukollani, oli Pietarissa tädin poika hopeaseppänä, rikas mies kuin pajari — kävi toisna kesänä täälläkin. Minun, kun en ollut maailmaa nähnyt — kerran nuorempana vain kävin Oulussa suolan perissä — rupesi mieli tekemään Pietarin komeutta katsomaan. Noh, läksin kuin läksinkin. Katrin tädin pojan kanssa oltiin sitten eräänä päivänä 'isvosikalla' ajelemassa, hevosmiehellä, joka vie mihin ikään tahtoo, kun vaan vähän murahtaa hänelle venäjäksi.
"'Nyt tulee itse armollinen majesteetti vastaan', sanoo Katrin tädin poika hätäisesti.
"'Terve tulemasta', sanon minä ja jopa kiitääkin vastaamme kultaiset vaunut. Niissä istuu oikealla puolen itse armollinen esivalta ja nuori herra ja perintöprinssi vasemmalla. — Hatut pois päästä, se on tietty se.
"Nykäseepä esivallan persoona nuorta herraa kylkeen ja sanoo: 'katsos, kun Koskelan Matti isolla mustallaan ajelee.' Hän — keisaria tarkoitan — luuli näet minun omalla hevosellani lähteneen niin pitkälle matkalle.
"Nuori herra, se perintöprinssi, katsoo ajurimme hevosta ja hyvin se olikin meidän ison mustan näköinen, jonka sittemmin möin Sortavalan markkinoilla. Armollinen esivalta, majesteetti itse näettesen, viittaa sitte minua vaunujensa luo. Meidän ajajamme seisautti konkarinsa ja minä rupesin laskeutumaan rattailta pois. No enhän minä vanha mies niin nopeasti ennättänyt, ja kun pääsin kadulle, oli keisarin hevoset taas täydessä ravissa; ajajan tolvana ei ollut ymmärtänyt pysähdyttää ollenkaan. Minä en ennättänyt muuta kuin nähdä heidät, sekä papan — itse majesteetin — että perintöprinssin. Molemmat näkyivät olevan kauniita ja uljaita miehiä. Sen kuulin vaan siinä kiireessä, kuin armollinen esivalta huusi mennessään minulle: 'käy meillä Koskelan Matti, ennen kuin pois lähdet; minulla olisi sinulle vähäsen asiaa!'"
Siinä kynsäsi vanhus taas nenäänsä, ja kun minä epäileväisesti katselin hänen silmiinsä, sanoi hän: "uskokaa pois, niin oli sen asian laita. Minussa ei olisi miestä valehtelemisella ansaitsemaan ateriaakaan päivässä, jos minä valehtelijaksikin rupeaisin"; mutta kuitenkin kynsiskeli hän nenäänsä, vaikka tosin se nyt tapahtui viimeisen kerran koko kertomuksen ajalla.
"Sitten tuli minulle jo hätä eteeni, ja täytyi jättää koko Pietari, vaikka harmitti hieman, kun en joutanut käymään esivallan puheilla. — Oli minulla sitte kotiin päästyä koko syksyksi kertomista, vaan eivät tahtoneet kaikkia puheitani oikein uskoa. Tulipa niin kevät käsiin. Muutamana sunnuntaina istuin kirkossa tavallisella paikallani etupenkissä. Jumalan palveluksen loputtua ilmoitti pastori nyt tulevan tapahtumaan jotakin merkillistä. Hartaasti odottivat ihmiset ja pastori käski Kalliolan kestikievarin ja minun tulemaan alttarin eteen. Me menimme ja hän kertoi keisarin lähettäneen Kalliolan kestikievarille ja minulle kunniarahan. Sitte hän pisti ne meidän rintaamme ja piti seurakunnalle liikuttavan puheen.
"En tiedä mistä hyvästä minä tämän rahan sain — tässä se on; vaan irvihampaat sanoivat Kalliolan saaneen rintarahan siitä, kun ilmaiseksi aina syötti kruununvoudin hevosia. Niitä on näet kaikenlaisia viisaita tässä maailmassa. — Jo sitte ihmiset uskoivat minun Pietari-kertomuksistani nekin, joiden totuutta itsekin epäilin, ja minäkin ymmärsin, että kunniarahaa saamaan se keisarillinen majesteetti oli minut kotiinsa kutsunut. Tottapahan sitte lienee saanut kuulla minun jo lähteneen kotiin, koska lähetti sen pastorille. Luultavasti minä sain kunniamerkin mylläri-Aaron puolustamisesta, vaan eihän sitä aivan varmaan tiedä kukaan sanoa — niin kumminkin itse arvelen.
"Aina ennenkin olin hartaasti rukoillut armollisen esivallan puolesta, vaan ei se kuitenkaan lähtenyt niin sydämmestä kuin tuon sunnuntain jälkeen. Lapsilleni olen myös koettanut teroittaa, kuinka tärkeätä ihmiselle on kunnioittaa Jumalaa ja rakastaa häntä ylitse kaikkia, vaan rakkaus ruhtinaasenkin, jonka haltuun korkeuden Isä on kansojen kohtalot uskonut, ei ole koskaan, ei hetkeksikään unhotettava, ja toivottavasti he eivät opetuksiani unhotakaan.
"Sellaista on elämäni ollut; paljon olen kokenut, paljo on jäänyt kokemattakin, vaan en vasta enää lähde pitkille matkoille. Nyt olen tyytyväinen, kun saan vaan kotoani kulkea tänne Uttilan muorin luo ja täältä taas kotiini edestakaisin samaa jälkeä, niinkuin kellonheiluri, niinkuin kellonheiluri, hihihii!"
Koskelan ukko vaikeni. Minä otin häneltä jäähyväiset ja lähdin. Kauas tielle kuului karkeaääninen laulu:
"Ollaan poikia, ollaan poikia, poikia julmia juomaan, mamma se käski Maaningalta rengaskorvia tuomaan",
ja vieläpä nytkin tuntuvat sen sävelet kaikuvan korvissani.