MUISTELMA SAVOSTA.
Parin hetken matkan päässä Savon pääkaupungista Kuopiosta on pitkähkö, kivikko niemi, jonka rantoja Kallaveden rauhattomat laineet lakkaamatta huuhtelevat. Noin puoli vuosisataa sitten kasvoi niemellä sekametsää, kumminkin enimmäkseen lehtipuita ja tuuheita katajapensaita. Siellä täällä metsän keskellä oli joku kumpurainen aho ja toisia aikoinaan ahoksi tulevia kaskia yhä vuosi vuodelta lisääntyi. Niemelän ukko, Paavo Heikkinen, ei näette varsinaisesta pellonviljelyksestä paljoa huolinut, vaan siihen sijaan oli ankara solkikoivujen vihaaja, joita hän väsymättömällä innolla kaateli kaskiksi, poltti sitte ne halmeiksi ja talvikaudet muorineen ja pienine tyttärineen syödä mutusteli huuhtarukiita. Ahoilla oli hyvää laidunta Niemelän kolmelle mukkopäälle lehmälle ja häränjurikalle, eikä kesäsydämen aikaan talon kirjavalla, melkein lehmän näköisellä ruunallakaan ollut ruoan puutetta. Talvella sitä vastaan laihtui se aina, ei niin paljon ajon pakosta kuin nälästä. Se ei näet ottanut tottuakseen Naattisalon jussinparta-heiniin ja muita heiniä ei emäntä sille sallinut annettavan. Lampaat olivat ainoat, jotka lihoivat ja olivat iloiset tuosta ruunan ruoan suhteen ranttuilemisesta, sillä ne saivat osakseen kaikki sen jättämät suuteet.
Ei kuitenkaan voi sanoa Niemelän perheen eikä elukoidenkaan koskaan varsinaista nälkää nähneen, sillä talon isäntä oli "toimen ukko" ja ahkera kasken raataja; emäntä taas ymmärsi niin parhaiksi sekoittaa petäjänkuorta taikinaan, ettei siinä pihkan eikä imelän makua paljo tuntunutkaan, ja jos pikku Miina toisinaan vähän leivän katkeruutta valittikin, osasi äiti aina höystää Jumalan viljaa lehmän annilla ja kauniilla sanoilla, niin jotta Miina mielelläänkin kannikkaansa pureksi. Hyvääpä se hänelle näkyi tekevänkin, koska hän oli puna- ja pulleaposkinen tytön tynkä, joka päivä päivältä kasvoi ja vahvistui sekä ruumiin että sielun voimissa; ja vallattomuudessa hän varsinkin oikein jättiläis-askeleilla edistyi.
Hiljakseen kuluivat päivät Niemelässä. Monta monta vuotta meni eikä mitään erinomaisempaa tapahtunut — useinkos sitä ihmis-iässä erinomaista tapahtuukaan. Miina kävi rippikoulua ja pääsi, kuin pääsikin, toisella kertaa ehtoolliselle, vaikka kirkkoherra ensi kerralla sisäluvun huonouden tähden oli hänet lähettänyt lukkarin luetettavaksi. Se pisteli Miinan vähäsen vihaksi, vaan mikäs auttoi, esivaltaa piti totella. Toiset tytöt pilkkailivat myöskin Miina parkaa hänen taitamattomuutensa tähden, vaikka eihän se ollut Miinan syy. Hänen äitinsä ei osannut muuta kuin ulkolukua, kuinkas hän sisäluvussa olisi voinut tyttärensä opettajana olla. Toisena vuonna hämmästytti Miina sekä pippiä että pappia sisälukunsa selvyydellä, mutta hän olikin välillä käynyt lukkarin koulua ja saanut alkeet siellä. Teräväpäisenä tyttönä oli hän muutoinkin vuotensa oikein käyttänyt ja oppinut niin paljon uutta, että jollei Ville Pitkästä olisi ollut, olisi juuri Miina Heikkinen ollut etevin kaikista rippikoululapsista, niin hyvin tytöistä kuin pojistakin. Ne kaksi olivat nyt etevimmät, sen myönsi itse kirkkoherrakin, koskapa hän muistoksi rippikoulusta antoi heille kumpaisellekin kirjan, jonkamoista kunnianosoitusta ei niillä tienoin tiedetty ennen kellekään tulleen osaksi. Kirkkoherran viisaan päätöksen mukaan annettiin Miinalle "Viinamyrkystä, surullinen tarina" ja Villelle "Kultala".
Miinan maine levisi leviämistään ympäri lähiseudun, ja kun hän ei tahtonut että häntä ylistettäisiin paremmaksi kuin hän olikaan, oli hänellä täysi työ toimittaessaan niin ettei maineensa hänestä liikoja laskisi. Suolamiesten kanssa levisi Niemelän Miinasta sanoma yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Muutamien vuosien perästä oli se jo ehtinyt hyvinkin etäälle. "Viinamyrkkyä" siis Miina sai kiittää että hänelle alkoi tuiskuta kosijoita kuni rakeita rankkasateella. Huhu oli sanonut Miinan
"silmiltänsä sirkeäksi, korviltansa korkeaksi, rikkahaksi, rakkahaksi, kasvoiltansa kaunihiksi, poskilta punoittavaksi;"
ja kummako siis oli että
"jo juontajat tulivat, neion airuet ajoivat, yli kuuen kirkkokunnan, yli kappelin kaheksan. Hämehestä sulhot saapui, toiset kaahloi Karjalasta, samosi Savon kylistä, vieri Viipurin rajoilta."
Miinan vanhemmat, jos kukaan, olivat tuosta sulhastulvasta mielissään ja kehottivat tyttöänsä ottamaan milloin tään, milloin tuon kihlat vastaan, mutta Miina ei suostunut sulhasihin, mieltynyt miehiin hyvihin. Vähitellen alkoi sulhastenkin käynnit harveta harvenemistaan ja Niemelän elämä käydä entistä hiljaista latuansa. Miinankin maine vanheni ja nuoremmat ruusut alkoivat vetää ihailijoita puoleensa. Nähtävästi oli Miina päättänyt jäädä vanhaksi piiaksi.
Muutamana talvisena aamuna paukkui pakkanen kovasti Niemelän pirtin nurkissa ja ukko Paavo huomasi tarpeelliseksi mennä puiroosensa polttopuun hakuun. Varhain lähti hän liikkeelle, valjasti vanhan ruunansa kiverä-sepisen puu-reen eteen ja istahti tyynesti siihen, varaten jaloillaan ketaraa vastaan. Näin hän varhaisena aamuhetkenä ajoi kaitaa, härmäisten puiden välitse kulkevaa metsätietä ja hartaasti ruumistaan nyökäyttäen hyräili tuota siihen vuoden aikaan ainoastaan pituutensa vuoksi sopivaa virttä "Sen suven suloisuutta". Syvään hengitti vanhus raitista ilmaa ja metsän hiljainen juhlallisuus vaikutti niin kummallisesti hänen mieleensä. Hän ajatteli yhtä ja toista ja varsinkin juohtui hänen mieleensä haudan pitkä, tyyni rauha; sinne alkoi hänkin ikävöidä. Vyö oli liian tiukalla ja hän helpotti sitä. Hevosen ohjat jäivät höllälle ja vyön päitä piteli vanhus kädessään. Ruuna seisattui ja tuontuostakin käänti päätänsä luodakseen jonkun kummastelevan silmäyksen isäntäänsä, mutta tämän ajatukset lentelivät kaukana tuntemattomissa, haudan takaisissa maissa. Salolle eksynyt yksinäinen tuulen puuska karisteli läheisen kuusen oksilta huudetta vanhuksen harmaantuneille hapenille, mutta hän ei sitä huomannut. Toinen pohjosen henkäys repäsi ukon kelsiturkin aivan auki, vaan sitten oli taas kaikki niin tyyntä ja rauhallista. Hetken kuluttua ei ukon hengityskään enää häirinnyt luonnon yleistä hiljaisuutta.
Vihdoinkin viimein kyllästyi ruuna tuollaiseen tyhjän toimitukseen ja hitaasti, niin hyvin kuin taisi, kääntyi se kotia kohden. Pakkasen kangistama mies putosi kääntyessä liisteiltä tielle ja hevonen vilusta väristen jatkoi matkaansa Niemelään.
Vanhuksen hautaan saatettua arvelutti sekä äitiä että tytärtä miten nyt elämään ruveta, sillä paha on naiseton talo, mutta miehettömän talon elämästä ei tule niin mitään. Äiti hiukan nuhtelikin tytärtänsä, kun se oli niin monelle kunnon kosijalle repposia jaellut.
"Katsos nyt", lausui muori, "eikö mies olisi talossa tarpeen? Kuka nyt kasket polttaa, heinät niittää ja tekee kaikki talon työt? Voi, voi kuitenkin, kun sinä et Aholan Pekkaa ottanut, sittehän tässä ei hätääkään olisi! Nyt sinun täytyy ottaa kuka vaan ensiksi tulee, jos niitä enää tulleekaan! Minäkin jo olen liian vanha miehelään menemään eikä meidän kannata renkiäkään ottaa, sillä ne jo nykyjään tahtovat kolme tynnyriä kahtia ja talon vaatteen, ja onko se sittenkään omituisen miehen väärti. Voi! voi kuitenkin! mitäs nyt tehdään?"
Miina ei vastannut sanaakaan ja vähän aikaa mietittyään jatkoi muori: "Voi, voi kuitenkin, kun minäkin nyt jo olen näin vanhaksi käynyt; nythän minusta ei enää Sorrin Mattikaan huolisi — vaan kuulepas", keskeytti hän itseään, "eiköhän tuo Kemilän Pieti vielä ottaisi sinua, jos sinä niinkuin antaisit vähäsen merkkiä sinne päin. — Kuuluuhan se vähän ryyppivän, vaan hyvä työmies on, hyvä työmies, niinkuin isävainaasikin sanoi?"
Miina oli hiukan naurahtanut äitinsä puhetta kuullessaan, vaan nyt hän lohdutti häntä. "Ei Pietistä minulle ole eikä hän enää minusta huolisikaan, kun jo kuuluu kulkevan Aholan Marin luona, enkä tiedä tokko minäkään häntä voisin ottaa. Ylipäätään en minä huoli kenestäkään — jos ei oikea tule — ja mitä töihin tulee, niin voimmehan me ottaa renginkin, mutt' jos ette siihen suostu, osaan sitä hätätilassa kyntää minäkin."
"Tuosta oikeasta sinä vaan yhä puhut, mutta eihän sitä mitään oikeaa tule, kun ei poikamiehiä ole näkevinäänkään", sanoi äiti.
"Ei se todellakaan siltä näytä", vastasi Miina ja syvä huokaus puhkesi hänen rinnastaan.
Pihalta kuului jalan kapsetta ja heti avattiin ovi. Siitä töytäsi sisään pystykorvainen koira, joka muorin kauhistukseksi alkoi juosta ympäri huonetta ja nuuskia joka paikkaa. Koiran jäljestä seurasi keskikokoinen, nuorenpuoleinen mies, luotipyssy hartioilla ja pari teertä kainalossa. "Pilkki, hiljaa siinä", lausui tulija ja sitten vasta kättelemällä tervehti talonväkeä. Nähtävästi punastui Miina, kun vieras ikäänkuin peläten ojensi hänelle karkean kätensä, mutta muori ei sitä huomannut, eikä vieraskaan, sillä hän ei rohjennut tytön silmiinkään katsoa.
Poltettuaan piipullisen tupakkaa olisi vieras lähtenyt talosta pois, vaan emäntä pyysi hänen yhdessä heidän kanssaan haukkaamaan suurusta, ja kun Miinakin yhtyi äitinsä pyyntöön, ei metsästäjä hennonnut pahottaa talonväen mieltä poislähtemällä, vaan jäi suurukselle. Siinä sitten tuumittiin yhtä ja toista, kunnes Miina, lyhyen sisällisen taistelun perästä, noin aivan kuin sattumalta vaan, mainitsi että he, äitinsä ja hän, tarvitseisivat renkiä.
Seurauksena oli että metsästäjä Ville Pitkänen Niemelästä lähtiessään oli pestautunut rengiksi sinne. Palkkaedut eivät tosin olleet suuren suuret — talon vaate ja kaksi tynnyriä eloa, rukiita ja ohria kahtia — vaan kuitenkin lauloi metsästäjä mennessään tavaroitaan hakemaan iloisesti:
"Ruskea merinen ruoko, ruskeampi neitoseni. Kaunis on kesäinen päivä, kaunihimpi neitoseni. Kirkas tähti taivahainen, kirkkahampi hän sitäkin",
ja ilo säteili hänen tummansinisistä silmistään.
Talvi kului ja emäntä oli vähitellen tottunut pitämään Villeä melkein "omituisen miehen väärtinä"; niin toimellinen oli tuo uusi renki. Hän ennätti saada enemmän aikaan kuin itse isäntä vainaakaan oli ehtinyt. Villen tuumasta oli suostuttu ensi syksynä järjestämään nuo vanhat kengitystä tarvitsevat aittapöksät, etteivät ne näyttäisi "jonkun jättiläisaallon maalle viskaamilta", niinkuin hän sanoi. Kaskiviljelystä päätettiin myös vähentää ja koettaa eikö muta-ahosta vähällä vaivalla tulisi peltoa. Juoksu-ikkunat olivat pirtin seinistä talvella kadonneet ja oikeat lasi-ikkunat sijaan ilmestyneet, tosin pari ruutua vielä oli päreistä, vaan paremminhan nekin valoa lävitsensä laski kuin paksu lauta. Asuinpirtistä oli reppana kokonaan kadonnut ja oikea kivinen uuninpiippu törrötti nyt Niemelän tuvan katolla aivan niinkuin kaupungissakin ja herrastaloissa. Sitä muutosta siunasi vanha emäntä, sillä hänen silmänsä eivät "kahteen kymmeneen vuoteen olleet niin terveet olleet kuin viime talvena". Ihmeen paljo oli muutoksia ja parannuksia ennätetty tehdä, jos paljo vielä oli parannettavaakin. Niemelässä elettiin kaikin puolin tyyntä elämää ja kaikki näyttivät tyytyväisiltä. Emäntä kysyi kerran Villeltä, "mistä ihmeestä hän niin ymmärtäväiseksi oli oppinut?"
"Kirk'herran antamasta Kultalasta", vastasi toinen, ja sillä kertaa luuli emäntä hänen viisastelevan, kun ei vastausta ymmärtänyt, mutta muutoin heidän välinsä oli parhain mitä olla taitaa. Miinan ja Villen välillä kuitenkin näytti olevan jotakin. He puhelivat keskenänsä niin vähän kuin mahdollista ja kahden tuskin milloinkaan; vaan kumminkin, jos toisen silmä välttyi, katselivat he mielihyvällä toisiaan.
Emäntä kertoi Villelle että Miina oli uhannut jäädä vanhaksi piiaksi, jollei "oikea" tulisi häntä kosimaan, "mutta totta todemmastaankin minä en käsitä, mitä hän tuolla oikealla tarkoittanee, eikö vain liene tyhjä veruke."
Ville luuli ymmärtävänsä, mitä Miinan "oikea" merkitsi, nimittäin jotakin rikasta ja suurta herraa, nimismiestä tahi muuta semmoista, ja sekös häntä suututti, niin että hän päätti heti paikalla lähteä palveluspaikastaan pois. Pois lähtemisestä ei toki tullut mitään ja Ville jäi taloon niin kauaksi kuin tuo Miinan oikea tulisi, sillä hän ei ymmärtänyt, kuinka hän Miinaa joka päivä näkemättä voisi enää elää.
Viimein tuli heinä-aika. Ville kävi Naattisalossa niittämässä ja sai sieltä avukseen palkatuksi toisenkin miehen. Kahden suun syödessä kuluivat eväät pian loppuun ja muutamana iltana myöhään vähän ennen puolta yötä laski Ville venheensä Niemelän rantaan. Miina oli äitinsä kanssa tehnyt niinä päivinä ahoheiniä ja tuli juuri sapilaat olalla kotiin silloin, kun Villekin kontti selässä ja leili kädessä nousi rannalta taloon. He tapasivat toisensa pisteaidan yli vievällä polkulaudalla.
"Myöhäänhän sinä valvotkin", sanoi Ville, joka piti velvollisuutenaan lausua jotakin.
"Ha ha haa! Ville parka, mitäs sinä nyt puhelet", nauroi Miina ja katseli veitikkamaisesti hämillään olevan Villen silmiin, "tiedäthän täällä meidän seuduilla kesällä aina valvottavan puoleen yöhön ja noustavan ennen päivän nousua."
"Kyllähän minä sen mahtanen tietää", vastasi Ville ja kävi yhä enemmän hämilleen, kun näki miten Miina istumalla aidan selälle sulki häneltä tien. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella koko tytöstä ja kummastui sitä enemmän, kun tämä yht'äkkiä kysäsi: "Ville, miksi sinä aina kohtelet minua niin kummallisesti?"
"Kummallisesti? Kuka? Minäkö? Enhän minä —"
"Ethän sinä edes kehtaa minulle sanoa kahta sanaa kuukaudessa ja aina pakenet minua kuin saastaista eläintä", keskeytti Miina Villen puhetta ja oli melkein itkuun pullahtamaisillaan.
"Mitäpäs minulla olisi sinulle puhumista", lausui Ville, ja vähäisen aikaa oltuaan ääneti jatkoi hän: "ja minäköhän sinua pakenen — vaan olkoon kuinka hyvänsä, minä tulin evästä hakemaan lisää, kun sain Naatin Mikon toiseksi niittämään."
"Saaman pitää", vastasi tyttö liikahtamatta paikaltaan, "vaan tottahan sinä kotona olet yötä, minä tulen aamulla kanssasi luokoja ottamaan."
"Samahan sekin on", oli lyhyt vastaus.
"Kuules Ville! minäpä tiedän mitä sinä ajattelet nyt", sanoi Miina, "sinä luulet minua —"
"Tiedänpä minäkin mitä ja ketä sinä aina ajattelet", tarttui Ville puheesen.
"Ja ketä?"
"Sitä oikeaa", sanoi Ville ja hyppäsi keveästi aidan yli.
Miina vaaleni ja lähti Villen perästä kartanoon astumaan. Hän ajatteli, tiesikö Ville kuka tuo oikea on, vai halveksiko hän tyttöä, joka juuri hänen tähtensä oli hyljännyt monta niin loistavaa tarjousta. Siitä asiasta ei Miina kuitenkaan päässyt oikein selville, mutta samoin kuin useimmat todella rakastuneet, luuli hänkin sydämensä valitun halveksivan häntä.
Makuu-aika tuli, vaan ei Miina aitassansa saanut unta. Ville oli mennyt tallin parvelle maata, mutta uni väisti hänenkin silmiään. Viimein nousi hän vuoteeltaan ja meni ulos ilmailemaan. Miinan aitan ovi oli auki ja Miina näytti rauhallisesti lepäävän vuoteellaan.
Kummallinen tunne valtasi Villen ja melkein tietämättänsä seisoi hän avoimen aitan oven suussa. Siinä hän seisoi kauan hartaasti tähystellen Miinan nyt vaaleata, melkein läpinäkyvää muotoa. Viimein puhkesi hän lausumaan runon tavoin:
"Niin nuku, armas rauhassa, kuin syvässä olisit jo haudassa; mun rakkaudestain et sä kuitenkaan saa tietoa, et — tuskin milloinkaan."
Näytti kuin Miina olisi liikahtanut, ja hämmästyen hypähti Ville kauas aitasta pois.
"Ville' Ville!" huudahti Miina ja hänen äänensä ilmoitti enemmän kuin tuhannet sanat olisivat voineet tehdä, mutta Ville hämmästyksissään ei hoksannut tuota äänen viehkeätä kaikua. Hän vaan sanoi: "Niin, minä se olen — ajattelin herättää sinua, vaan näytit niin sikeästi nukkuvan, ett'en raskinut, eikä nyt vielä päiväkään koita."
"En minä ole koko yönä nukkunut lainkaan", toimitti Miina.
"Nukahda nyt sitten, vaan minä jo lähden Naattisaloon."
"Tietysti tulen minäkin mukaan."
"Tee tahtosi", vastasi Ville yksikantaan.
"Voih, kuinka sinä olet kummallinen", sanoi Miina ja heitti ristirantuisen huivin kaulaansa, kaappasi seinämältä airon, jossa uusi hankavitsa oli kiinni, ja juoksi ruoka-aittaan. Heti tuli hän sieltä täysi piimäleili kädessä, huusi pirtin ovelta sisään: "Äiti, minä menen Villen kanssa Naattisaloon luokoja ottamaan, tulettehan te yksinkin täällä toimeen." "Tulen, tulen", vakuutti vanhus, ja iloisena kuin lintu juosta sipsutti Miina lipokkaissansa rantaan. Vakavana ja miettivinä seurasi häntä Ville haravien, sapilaiden, kontin ja liipan kanssa. Rannalla hän voimakkaalla kädellä sysäsi nelilaitaisen, suikean venheen veteen ja Miina silmäili häntä tyytyväisenä, niinkuin ainakin nainen, joka näkee miten voimakas on se käsi, jolla hänen rakastajansa voi elämän vastukset voittaa.
Yleisen savolaisen tavan mukaan istahti Miina souto-teljolle ja Ville rupesi perään huopaamalla häntä auttamaan. Aurinko nousi punaamaan veden kalvoa ja koko tuo raitis järvi-ilma tuntui täyttyvän pienen pienillä valohiukoilla. Satojen saarien ja niemen kärkien lehdistöistä kajahteli lintujen iloinen viserrys, ja luonnon sulous tuntui kuiskuttavan tuota ainoaa sanaa: "lempi, lempi", joka niin monen ihmislapsen rintaan tuottaa joko sanomattoman autuuden tahi katkeruuden tunteen.
"Kaunis aamu", lausui Miina lakaten hetkiseksi soutamasta; "koko maailma näyttää niin uudelta ja tuoreelta. Kaikki on niin elävää, linnut, vesikaislat ja itse ilmakin ovat kuin olisivat iloissaan, vaan sinä yksin istut synkkämielisenä ja ääneti niinkuin kuollut. Mikä sinua vaivaa? Sinä olet aina, niinkuin joku suru mieltäsi painaisi."
"Minua ei vaivaa mikään, minä tahdon olla vaan ääneti 'niinkuin kuollut', sillä todella olenkin kuollut", puhui Ville kuivasti ja ajatteli itsekseen: lemmetön elämä on sama kuin kuolema.
"Kuollut? ja tahdot olla kuin kuollut; minä en taas millään tavalla nyt tahtoisi kuolla, vaan nyt vasta tahdon oikein elääkin; on kuin olisin uudesta syntynyt."
"Sepä hyvä, vaan etköhän jo jaksaisi vähäsen soutaa."
"Jaksan, jaksan, vaan eihän meillä niin kiirettä ole."
"Minun mielestäni on kiire, sillä lauvantain kastevellille pitäisi
Naatin niitty jo olla tehty ja heinät pieleksessä."
"Heinistä sinä vaan puhut minulle — puhu niistä äidille ja minulle haastele jotain muuta", sanoi Miina hiukan kärsimättömänä.
"Enpä minä juuri osaa koreita puheita pitää, enkä ole mikään pappi."
"No laula sitten."
"En ole lukkarikaan."
"Etkö osaa laulaa mitään, etkö edes: niin nuku, nuku armas rauhassa?"
"En minä lempilauluja laulele", oli kuiva vastaus.
Miinan ilo oli kadonnut. Hän arveli: mitähän, jos Ville todellakin tuli vaan minua herättämään, jos hänen sanansa eivät vuoteeni vieressä olleet muuta kuin paljasta sattumusta. Ääneti jatkettiin matkaa ja monenmoisia ajatuksia pyöri Miinan päässä. Hänen sydämmessään vilahti suuttumuksen tunne halveksitusta rakkaudesta, vaan se kuoli yhtä pian kuin oli syntynytkin. Kuitenkin teki hän nyt päätöksen, ettei hän enää koskaan johdata puhetta äskeiselle alalle.
Heinä-aika oli ikävä Miinalle. Ville kohteli häntä aina karttamalla ja samoin hän Villeä. Rukoja kantaessa, ruoka-aikoina ja muulloinkin, kun heidän välttämättömästi täytyi olla yhdessä, eivät he keskenään puhelleet, vaikka heinäniitty tavallisesti on se paikka, jolla nuoret hauskimmat hetkensä viettävät. Siellä nauretaan, lasketaan leikkiä ja kaikin tavoin koetetaan saada työn raskaus unohtumaan.
Miinan ja Villen välillä kesti tuollaista jurotusta sangen kauan, kenties kestäisi vieläkin, jollei muuan aivan asiaan kuulumaton tapaus olisi avannut heidän silmiään. Tapahtui näet kolmekymmentä vuotta äsken kerrotun heinäajan jälkeen, että Villen nuorin veli kuoli, jättäen jälkeensä aivan mieron tielle kahdeksanvuotisen pojan ja pari vuotta nuoremman tytön. Silloin eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin koko talon väelle annetaan kahvia, sanoi Ville Miinalle: "Kuulkaas, emäntä" — vanha emäntä oli jo aikoja maannut haudassa — "minä pyytäisin, jotta saisin ottaa tänne velivainajani lapset, sillä minun pitänee nyt heille ruveta isäksi. Kyllä minä heidän elatuksestaan maksan, eivätkähän he mitään herkkuja, ohrasekaleipiä eikä tuohisrieskoja tarvitse, ja kun tuo 'oikea' tulee taloon, hankin minä heille muualle hoidon, etteivät tule ristiksi kellekään."
"Eivätköpä nuo lapsikullat tulle toimeen oikeankin kanssa", sanoi emäntä hymyillen, "sillä jos en väärin muista, on tuo oikea jo ollut tässä talossa yli yhdenneljättä vuoden ja tehnyt talosta sen, mikä se nyt on; koko tienoon koristus."
Villen rypistyneille poskille kohosi äkkiä nuoruuden hehkuva puna. Hän hyppäsi rahilta ylös ja puhutellen emäntää sinuksi hän paremmin huusi kuin puhui: "miksi et sitä ole ennen sanonut?"
"Minunkohan sitä piti alottaa", vastasi Miina, "ja kyllä minä toisinaan olin antavinani jotensakin selviä viittauksia."
"Hm! — Me olemme viettäneet elämämme parhaat päivät ymmärtämättä toisiamme, — kummallista! — mutta nyt, mikäs nyt estäisi?" puhui Ville innokkaasti.
Sanaakaan vastaamatta tarttui emäntä renkinsä käteen ja vei hänen isoon saliin suuren peilin eteen.
"Niin todellakin, ikämme estää; jos nyt yhteen menisimme, niin ansaitseisimme todella ihmisten naurun", puhui Ville. "Kas kuinka harmaa minun pääni jo onkin, sitä en olisi koskaan uskonut — vaan hyvä on näinkin; ollaan ennellämme, se on parasta."
"Se on parasta", sanoi emäntä, "ja veljesi lapsille annetaan talo sitten kuin itse käymme kykenemättömiksi isännyyteen, sillä oikeastaanhan tämä talo onkin sinun ja minulla on oikeus antaa se kelle tahdon, kun ei ole omaisia."
"Voip' olla niinkin; — ja tehdään talolle mikä parhaaksi nähdään", vastasi Ville ja lähti veljensä lapsia noutamaan taloon, joka todellakin oli enemmän hänen kuin kenenkään muun oma.