HUONONA AIKANA.
(Kertomus elämästä Itä-Suomessa.)
Koitajoen varsilla Ilomantsin pitäjään salomailla vietetään vielä nytkin, niinkuin ainakin on vietetty, aineellisessa suhteessa hyvin kituvaa elämää. Laveat metsät ovat viekotelleet harvalukuisia asukkaita hankkimaan suurusta vehka- tahi petäjäleipänsä sekaan tuolla verrattain helpolla kaskiviljelyksellä, joten varsinaisesta maanviljelyksestä ei ole mitään sanottavaa tolkkua tullut. Poltettujen puiden tuhka näet väettää maan vähäksi aikaa niin, että se toisinaan jaksaa tuottaa keskinkertaisen ja keskinkertaista paremmankin sadon. Sitä paitsi kasvavat halmeista muodostuneet ahot runsaasti heinää (siksi kuin pääsevät metsittymään), joten ei kenenkään tarvitse niityn raivaamisella selkäänsä katkaista. — Huonosatoisina vuosina taas tultiin ennen muinoin toimeen panemalla leipään enemmän vehkaa ja vähemmän viljaa; nykyaikoina pannaan siihen enemmän viljaa ja vähemmän vehkaa; se on nykyajan sivistyksen vaikutusta se. Isällinen hallitus ja yksityiset ihmisystävät kilpailevat näet keskenänsä siitä, kuka voisi tehokkaammin lieventää hallavuoden seurauksia. Ainakin oli niin asiain laita seitsemännellä vuosikymmenellä, jolloin, varsinkin Suomen eloon heräämisvuodesta 1863 alkaen, tuhlaeltiin apua ja lainoja sekä tarvitseville että tarvitsemattomille ja kansaa opetettiin luottamaan kaikkeen muuhun kuin ahkeruuteen ja omaan voimaansa. Siitä seurauksena taas oli se, että apuvarat olivat lopussa silloin kuin niitä todella olisi tarvittu, eikä pohjoissuomalainen enää kammoksunut velkaa, niinkuin entisinä aikoina.
Enimmäkseen velan turvin oli noillakin mainituilla salomailla elää kitkutettu neljänteen päivään Syyskuuta tuona sekä kamalana että siunattuna vuonna 1867, jonka sanomaton kurjuus ei sitä nähneiden muistosta koskaan murene ja jonka opetuksista on jo paljo ollut, mutta vieläkin enemmän voisi olla isänmaallemme hyötyä, jos niitä opetuksia varteen ottaisimme.
Mainitun päivän enteenä sarasti jo jylhien vaarojen päällitse valju rusko, mutta päivän "kultakehrä" viipyi vielä piilossansa taivaan rannan alla. Auhtokorven rämeisellä pinnalla lepäsi liikkumattomina tiheitä, lyijynharmaita sumupilviä. Tyynenä, tahmeannäköisenä oli sameavesinen Raiskalampikin, vaikka sen laineiden ei vielä olisi luullut ennättäneen vapauteensa kyllästyä, kun ne vasta muutama päivä ennen Juhannusta olivat jääkahleistaan irralle päässeet. Hiljoikseen vieritteli Koitajoki mustia, äänettömiä vesiään; muutoin koko luonto oli vaipunut syvään ja kolkkoon horrostilaan. Ei pienintäkään värettä näkynyt veden pinnalla, eikä heikointakaan tuulen henkäystä tuntunut tyynessä ilmassa. Yksin laululinnutkin olivat jo tiessään, ettei edes heidänkään heräämisensä vilkastuttanut elotonta seutua, jota syksyn hallaiset huurut peittivät, niinkuin kateliina kuollutta ruumista.
Sumukerrosten taajan harson läpi häämöitti kuitenkin Huuhkavaaran rinteeltä pienoinen mökkitalo. Ainoalla lasiakkunallaan näytti se, ikäänkuin ihmeissään, katsoa töllöttävän noita ympäristöllä kasvavia, vielä tuiki vihantia viljoja. Muutoin näytti tuokin ihmisasumus asujamettomalta ja autiolta.
Vihdoinkin viimein liikahti pirtin seinustalla jotakin. Yösijaltaan, läheisen petäjän oksalta, tirkisti sitä pihamaalla liikkujaa hyvin uninen ja harmaa varis. Tottapa se ei ollut mitään vaarallista, koska varis ainoasti hiljaa äännähtäen peittihe takaisin entiseen piiloonsa oksien suojaan näkemään suloisia unia tulevasta teurastusajasta.
Nyt seurasi aivan rauhallinen hetki, mutta sitte liikahti entinen liikkuja uudestaan. Pihamaalla näkyi sumupilvien keskellä kömpivän seisalleen mustankirjava ja hyvin pitkäsäärinen lehmä. Sitte kajahti keskellä yleistä hiljaisuutta raikas ja kaikuva nammuuh!"
"Praa, praa," virkkoi äskeinen varis ja hänen hiukan hiljaisella äänellä toisille muristua kuului tuuheasta petäjästä monikymmenkertainen "praa, praa, praa," ikäänkuin siinä lepäävät varikset olisivat ihastuksissaan hurranneet kirjon onnistuneelle aamuvirrelle.
Suosion osotuksesta ihastuneena huudahti lehmä uudestaan "ammuuh!"
Samalla nirahti pirtin ovi surkeasti, kuni pahoillaan liian varhaisesta leponsa häiritsemisestä. Vaikka veltosti, aukeni se kumminkin vähitellen ja vieläkin hiukan kitisten laski ulos naisihmisen, jolla oli päällä herraskuosiin tehty karttuunihassa.
"Huh, miten hirveän kylmä aamu", lausui ulostulija.
"Praa, praa, praa", rääkyi varisjoukko petäjässä ja ikäänkuin yksimielisestä päätöksestä lehahtivat ne kaikki samalla kertaa lentoon. — Nyt ne jo rääkyivät tuolla Raiskalammin päällä. Yhä loitompaa kuului varisten ääni lakkaamatta, kunnes sitä ei enää kuulunut ollenkaan, ja viimein katosivat ne näkyvistäkin tuonne hämärään etäisyyteen.
Kauvan lintujen kadottuakin seisoi nainen yhdessä kohden silmät avaruuteen luotuina. Tuskin olisi hän mietteistänsä ihan heti havahtunutkaan, jollei päivän terä olisi pilkahtanut esiin vaarojen takaa. Sen ensimmäiset säteet kultasivat kauniisti kaukaisia kumpuja ja kunnaita, toiset purppuroivat veden kalvoa ja seuraavat sattuivat jo katselijan silmiin, siten huomauttaen hänelle nyt jo olevan ajan päivän askareisiin ryhtyä.
Samalla pistäytyi pirtistä ulos mieskin. Se oli tavallista kookkaampi keski-ikäinen mies. Hänellä oli korkeanpuoleinen, jo hieman ryppyinen otsa, korkeat kulmat, ja niiden alta katselivat syvistä kuopistaan tummat, värittömät, mutta ystävällisen näköiset silmät. Miehen nenä oli suora, suu pieni ja sen ympärillä pieni pilkallinen poimu. Leuka taas oli tukeva ja vähän esiin pistävä. Sanalla sanoen mies oli jyrkän näköinen, mutta näytti sisältävän paljon viisautta kuni koulukirja. Tuon kirjan kansina sopi pitää keskeltä jaettuja, tumman ruskeita hiuksia, jotka suorina säikeinä ulottuivat nutun kaulukselle saakka.
"Hirveän kylmä aamu", sanoi nainen.
"Siltä tuntuu", oli vastaus.
"Kunhan ei olisi ollut hallaa taaskin", arveli nainen.
"Näkeehän tuon jo epäilemättäkin", sanoi mies.
"Mitäs meistä sitte tulee, mihin viimeinkin joudumme?" tuumaili nainen.
"Mihinkäs kuin mieron tielle, johan sen kauan olen nähnyt, ainakin siitä asti kuin sinut taloon toin", vastasi mies äreästi ja lähti astumaan pois pihamaalta.
"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla elon avaimet", mutisi vaimo, ikäänkuin itsekseen.
"Ammuuh", arveli siihen kirjolehmä, kuin ameneksi ikään.
"Koht'sillään piikaseni, koht'sillään, kunhan vain ennätän silmäni oikein auki saada; mutta eipä noista uni tahdo nyt karistakaan, kun Iska ei anna enää kahviakaan keittää", lohdutti sitä emäntänsä ja meni pirtin vastapäätä olevaan aittaan. Heti hän sieltä palasi lypsinkiulu kädessä ja kyykistyi lypsämään kirjoa.
Nyt ei taaskaan vähään aikaan kuulunut muuta kuin maitosäteen sähinä lypsinkiuluun. Ei sekään kovin kaukaa kestänyt. Nainen lakkasi työstään huoahtaen: "ken kerjäläiselle menee, se kerjäläisenä elää, eikä nyt enää saa edes kahvikuppia surullisen sydämensä lievitykseksi."
Silloin tuli mies takaisin pihamaalle ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään, mutta hän ei virkkanut mitään, eikä vaimokaan kotvilleen suutansa avannut. Viimein hän kuitenkin kysäsi:
"No mikäs näytti?"
"Kaikki ihan jäässä, kaikki hukassa!" huusi mies hurjasti käsiänsä väännellen, ikäänkuin olisi yhdellä kertaa tahtonut pudistaa pois kaiken sisällisen tuskansa. Sitte hän äänetönnä istahti pirttinsä portaille, veti taskusta esiin piippunsa ja sytytti sen, mutta se sammui heti taaskin. Polvet koukussa, kyynäspää polvella ja kämmen leukaa vasten hän jäsentänsäkään värähdyttämättä istui tuokioisen siinä, ja väsyneeltä näytti se silmäys, jonka hän loi portaiden vieressä kasvaneesen, nyt jo kokonansa kuihtuneesen kukkaan.
Kaikki nuo tuskaloisen raskaat, öiset huurut olivat jo aikaa sitte haihtuneet päivän kirkkaiden säteiden edestä ja mitä ihanin päivä oli seurannut synkkää, turmiollista yötä. Niinkuin haihduttaakseen synkkämielisen miehen apeata mielialaa surisivat lukemattomat paarmat, hyönteiset ja itikat pihamaalla, ja tuhlaamalla valoi aurinko ilmaan valoa ja lämpöä, kuni kirkkaimpana kesäpäivänä. Sitä huomaamatta tuijotti mies yhä eteensä maahan ja elämänsä kohtalot kiertelivät hänen mielessään.
Hän muisti vielä ne toiveet, jotka rintansa täyttivät, kun hän kymmenkunta vuotta takaperin olleena hallavuotena oli säästämillänsä renkipalkoilla saanut Huuhkavaaran haltuunsa. Alussa oli kaikki käynyt mieltä myöten. Metsä pakeni pakenemistaan taloa; joka vuosi kävi navetta yhä ahtaammaksi, ja ihmiset puhelivat kunnioituksella Huuhkavaaran Iskasta, joka söi selvää leipää ympäri vuoden, maksoi määräpäivänä maaveronsa, eikä edes ulkonäöltäkään tuntenut pitäjään hirmua, nimismiestä.
Niin oli hän elänyt rauhallista elämää salollansa monta vuotta, kunnes eräällä kirkkoretkellä oli sattunut näkemään pappilan piika-Leenan. Se oli komea kuin herrasmamseli ja ihmiset tiesivät hänellä olevan kosijoita "vaikka viisi joka sormelle", vaan Leena ei huolinut heistä kenestäkään. Kilvoin kantelivat kyläteikarit lahjojansa Leenalle, vaan kaikki oli turhaa, hän vain teki ihailijoistaan vallatonta pilkkaa. — Hänet päätti Iska voittaa omakseen, mutta ei vielä aikeistaan virkkanut tytölle mitään. Viimein puhutteli hän Leenaa ja sai vastaukseksi, ettei Leena voinut ruveta huuhkajien kumppaniksi, ennenkuin joutuisi Kyöpelin vuorelle. Tuo vastaus suututti Iisakkia, joka hänen oikea nimensä oli, vaikka se tavallisesti Iskaksi lyhennettiin; mutta hän päätti siitä huolimatta saada Leenan omaksensa, maksoi mitä maksoi.
Sillä kannalla oli Iskan ja Leenan väli, kun muutamana talvena kirkolle tuli uusi kauppias, eräs entinen tukkiherra. Tuo tulokas sai Leenan pian pauloihinsa ja niinkuin siivellä pyyhkäisten katosivat tytön entiset ihailijat. Surun ja häpeän valtaamana tuli nyt Leena Iskan luokse, joka piti velvollisuutenansa pelastaa tytön haaksirikosta, sillä olihan hän kerran kosinut Leenaa, vaikka asiat olivatkin silloin toisella kannalla.
Kuitenkin teki Iska sen ehdon, ett'ei valmista lasta tuotaisi hänen taloonsa ja kauppamies sitoutui sen mieheksi kasvattamaan.
Iska luuli tehneensä hyvän työn pelastaessaan Leenan harhateiltä, ja hyvin ymmärtäväinen ja osava emäntä Leenasta tulikin, mutta kuitenkin tuli hänen kanssansa Huuhkavaaralle jotakin, joka ei oikein Iskaa tyydyttänyt. Mitä se jotakin oli, sitä ei Iska kyennyt itsellensäkään oikein selittämään, eikä hän sitä olisi joutanut tekemäänkään, sillä aikaa oli hänellä nyt hyvin niukalta entiseen nähden. Milloin piti hänen pitkät päivät istua vierasten kanssa, joita ensi vuotena tuli ja lähti lakkaamatta; milloin taas täytyi isännän kyyditä emäntäänsä sinne ja sinne, johon emännällä oli sangen tähdellistä asiaa. Vilkasta oli elämä niinä aikoina Huuhkavaaralla ja kaikilla oli vaan alituinen kiire, mutta ei siellä asioita saatu toimeen niinkään paljoa kuin ennen.
Mielessään ihmetteli Iska ensimmäisen avioliittovuotensa lopulla sitä, miten paljo kuitenkin yksi ainoa ihminen voi vuodessa syödä, sillä siemenaitta oli aivan tyhjä, kun olisi ruista pitänyt ruveta panemaan. Tuo siunattu kauppias antoi kuitenkin siementä, antoi vielä emännälle karttuunia ja kahvia, eikä kaikesta siitä hyvästä vaatinut mitään muuta kuin kartotetun paperin, johon muun muassa oli kirjotettu sanat: "saa herra Turhanen minua enempää kuulematta velkansa vakuudeksi kiinnittää omistamani Huuhkavaaran perintötilan n:o 5" j.n.e.
Sama hyvä ystävä oli sitte vuosittain säännöllisesti maksanut Iskan verot ja pitäjään nimismieskin oli tullut Huuhkavaaralla hyvin tutuksi, sillä hän piti kirjaa Iskan taloudesta, tuloista ja menoista, eikä siinä viime aikoina enää paljoa työtä ollutkaan, sillä navetta oli käynyt kymmenen kertaa väljemmäksi kuin ennen ja sitä mukaan olivat muutkin suojat suurenneet. Kaikkia noita mietti Iska tuossa portailla istuessaan ja eteensä tuijottaessaan, mutta ei pienintäkään mielen liikutusta ilmestynyt enää hänen kasvoillaan.
Yht'äkkiä kuului pirtistä heikko, vaikeroiva lapsen ääni. Iska heräsi mietteistään ja tuskan väre vavahti hänen kasvoillansa.
Isäntä kohotti päätänsä ja keksittyä vaimonsa, joka kaivon vieressä astioita pesi, sanoi hän tyynesti: "Leena, pikku-Matti on äänessä." Leena heitti työnsä ja pistäysi pirttiin.
Iskan silmät olivat kääntyneet Riihiniemeen päin, jolta suunnalta näkyi tavattoman iso ruishalme. Tuo halme oli ollut Huuhkavaaralaisten viimeinen toivo. Isäntä oli sen tulosta toivonut voivansa maksaa kaikki velkansa, "ja sitte", päätti hän ajatuksissaan, "sitte ruvetaan meillä taas elämään yhtä tarkasti kuin ennen naimistanikin, eikä minulla silloin enää ole asiaa kauppamiehen puotiin, sillä sinne se Huuhkavaaran irtain on sulanut." — Emäntä taas toivoi avaran ruishuuhdan tuloilla saatavan varsinkin puolet kauppamiehen tavaroista Huuhkavaaraan siirretyiksi, sillä olihan sanomaton häpeä, kun hänellä, perintötalon emännällä, ei ollut yhtään silkkihuiviakaan, vaikka jokaisen loisakankin päässä nyt jo semmoinen kahisi; ja vieläkin suurempi häpeä oli se, ettei Iska enää sanonut heidän kannattavan aamusellakaan kahvia juoda, vaikka sitä joka torpassa keittää turuutettiin pari kolme kertaa päivässä.
"Elon aika on edesmennyt, suvi on loppunut, eikä meille ole apua tullut," lausui Iska raamatun sanoilla, joita hän osasi hyvän joukon ulkoa, kun ennen yksinänsä ollessaan oli tuota kirjain kirjaa joutanut lueksimaan. Sitten hän nousi ylös ja meni pirttiin hänkin. Vähän ajan perästä toi äiti sieltä ulos pikku-Matin ihailemaan päivän kauneutta. Poika oli jokseenkin kaunis, vaikka kivuloisen näköinen, pellavatukkainen lapsi, arviolta noin kolmen vuoden ikäinen.
Iska seurasi poikaansa, jota hän surkuttelevasti silmäili hetkisen, ja istui hänen viereensä leikkimään.
"Parasta olisi, jos tuoni korjaisi pois pikku-Matin tämän elämän kärsimyksistä ja vaivoista", tuumaili Leena, "sillä mitä on ihmiselämä muuta kuin kurjuutta?"
Iska ei vastannut vaimonsa toiveesen mitään, vaan selvästi näkyi, ettei hän siihen olisi tahtonut myöntyä. Hänkin tunnusti kyllä todeksi että ihmiselämä on nopeasti katoava kevät, joka sydämessä herättää iloisia toiveita, mutta ennen niiden toteutumista hävittävät usein elämän hallat kaikki kauniimmatkin toiveet ja elämän kolkko talvi on käsissä. Viimein lausui hän: "kyllähän elämä katoo kuin varjo, eikä pysy, mutta joutaisi tuo pikku-Matti kuitenkin elää ja minä koettaisin saada hänestä miehen, joka palkitseisi kaikki kärsimiseni".
Sen sanottuaan nousi Iska ylös lapsensa vierestä, käski Leenan pistämään konttiin pikkuisen evästä, sillä hän aikoi mennä kirkolle kauppamiehen puheille ja toivoi sen suostuvan ottamaan tuomionsa pois ryöstöstä, ettei heidän "kirjoansa" kuitenkaan lauantaina myytäisi, sillä millä se sitte pikku-Matti toimeen tulee, jos ei enää maitoakaan saa?
Pian oli eväs varustettu ja mies matkalla. Lähtiessään varoitti Iska vielä vaimoansa: "älä huomen-aamuna laske 'kirjoa' laitumelle, ennenkuin minä tulen takaisin, sillä jos ei muu auta, niin pitää se ylihuomeneksi toimittaa vasaran alle, vaan voinhan sen itse sinne viedä, niin säästyy edes hakupalkka". Niin sanoen lähti mies matkaan jättäen vaimonsa taloutta katsomaan.
Kaikenlaisissa kotiaskareissa kului Leenalta päivä, eikä hän paljo joutanut miettimään tilansa kurjuutta. Seuraavana aamuna hän taas säikähdytti pihamaalle ilmestymisellään varikset lentoon ja ne nähtyään mutisi: "huono enne tälle päivälle, vaan eihän noita toki ole niin monta kuin eilen." Kirjo lypsettiin vähän myöhemmin kuin edellisenä aamuna, sillä nyt ei ollut Iska kotona, ja kahvipannu porisi iloisesti liedellä. — Sitä kokittaessaan muisteli Leenakin entisiä nuoruuden aikojansa. Tulisista hiilistä näytti hänelle irvistelevän milloin minkin entisen ihailijansa kasvot. Tuossa hymyili pilkallisesti pappilan Heikku-maisterin naama, jota hän, tavattomaan kauneuteensa luottaen, oli uskaltanut omakseen toivoa. Siltavoutirähjäkin viitsi siinä kummitteleutua paljaine päineen ja känsäkasvoineen. Harmissansa kohensi Leena valkeaa, että nuo kiusalliset ihmiskasvot katoaisivat. Siltavouti kyllä poistui, mutta sijaan ilmaantui tuo rikas ja kunnioitettu lautamies Pöyhönen. Leena ei voinut olla vertailematta asemaansa Pöyhösen emännän asemaan ja huomasi erotuksen olevan sangen suuren. Pöyhösen emännälle oli kaikkien nautintojen ovi avoinna, hän oli tervetullut vieras joka paikkaan ja ihmiset kirkkomäelläkin kunnioituksella kohottivat hänelle lakkiaan ja väistyivät pois hänen tieltään. Leenasta taas ei kukaan enää välittänyt mitään. Hänen kauneuttansa ei enää ihaillut kukaan, ei kukaan keikaillut saavuttaakseen hänen suosiotansa; päinvastoin hänen oma miehensäkin kohteli häntä tylysti, soimasi laiskaksi ja tuhlariksi, "ikäänkuin tässä nälkähovissa olisi jotain tuhlattavaa", lausui nainen ääneensä.
Se oli selvää, että Leena oli tehnyt hullun työn tarjoutuessaan Iskalle emännäksi, mutta tuo maailman pilkka oli silloin tuntunut niin katkeralta. Mitä kuitenkaan oli se verraten siihen kurjuuteen, johon Iska oli hänet saattanut? Kaikki eläminen oli nyt hukassa ja vanhat päivänsä saa Leena kentiesi viettää ruotilaisena jonkun tuvan nurkassa. Hän ruotimummona — hän, joka oli ollut koko Karjalan kaunein kukka, jota oli peninkulmien päästä riennetty katsomaan kuni mitä muuta ihmettä ikään ja jommoista kaunotarta ei kaupungissakaan kuulunut olevan yhtään; hän ruotimummona — oi se oli perin surkeaa! Kummako siis, jos pari pikkuista kyynelpisaraa tunkeutuikin esiin Leenan vieläkin kauniista silmistä. Ne kiilsivät silmänräpäyksen noilla kuumuudesta hehkuvilla poskilla ja vierähtivät sitte somasti valoa taittaen tulisille hiilille, joissa yhä kuvautui muutamien entisten kosijoiden ilkkuvia kasvoja, ja kahvipannukin porisi ilkkuvasti, ikäänkuin ivaten emäntänsä kyyneliä.
Viimeinkin oli lohdutusjuoma valmis ja sen nautittuaan jouti emäntä kirjoansa vaalimaan.
"Tuonko verran", sanoi Leena lypsyltä noustessaan raintaansa silmäillen, "mutta eihän se ihme olekaan, kun sillä on turpa valkea ja sääret pitkät kuin haasiariu'ut." Hän pisti maidon semmoisenaan siivilöimättä aittaan ja vaipui taas haaveiluunsa. — Pelko ja halu kuvautuivat hänen kasvoillansa. Ne näyttivät keskenänsä taistelevan siitä, kumpi Leenan saisi käskyläisekseen. Taistelun aikana vaalenivat naisen kasvot vaalenemistaan, hänen rintansa kohoeli nopeasti ja hän näytti vieläkin sangen viehättävältä, kun tuo tavallinen tylsyys oli hetkeksi hänen kasvoiltaan poistunut; viehättävältä hän näytti, vaikka nuoruuden ihanuus jo olikin aikoja sitte haihtunut.
Hartaasti näkyi Leenan mieli palavan tekemään jotakin, mutta toinen voima sydämessä vastusti sitä kovasti. Kotveroisen kuluttua syntyi viimeinkin päätös ja nainen kääntyi aittaan päin ryhtyen maidon puhdistamiseen. Tuskin oli hän kuitenkaan saanut siivilän käteensä, kuin jo heitti sen pois ja astui ulos aitasta.
"En kuitenkaan uskalla sitä enää metsään laskea", mutisi hän puoliääneen astuessaan pihan poikki sinne päin, minne koira jo oli kadonnut. "Iska taas suuttuisi siitä vain silmittömäksi kotiin tultuansa, kun se on aina semmoinen sen rehellisyytensä kanssa, jotta kyllä se siitä sielunsa autuuden möisi, jos niiksi tulisi, eikähän se kauppamies mahda tuomiotansa poisottamaan ruveta, kun hänellä on oikeus meitä ryöstättää. — On sekin oikeutta; lupaa ensin odottaa uutiseen asti ja sitte jo Johanneksen kaulanleikkauksena kannetaan musta laukku taloon."
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi Leena uudestaan pihalle taluttaen sarvesta kirjoa, joka ei enää tahtonut oikein mielellään takaisin palata.
"Mitä siinä kantustelet vastaan", tiuskasi Leena äkäsesti lehmälle ja sai sen vihdoinkin puoliväkisin navettaan teljetyksi.
Puolenpäivän rinnassa alkoi Leena yhä tuontuostakin silmäillä mäen rinteellä polvittelevalle kivikkotielle. Viimeinkin kuului sieltä askeleiden kapsetta. Katkera hymy väikähti Leenan huulille ne kuultuansa ja hän kiiruusti piiloitti kahvipannun eteisen nurkkaan. Sitte kiiruhti hän kaivolle ja oli askartelevinaan siinä likaisten vaatteiden kanssa.
Askeleet lähenivät lähenemistään ja viimein ilmestyi aitan ja pirtinvälisestä solasta kartanolle Iska. Häntä seurasi noin seitsen- tai kahdeksan-vuotinen poika kintereillä.
Leena ei ollut miestänsä huomaavinansakaan, painautui vaan työhönsä, mutta kun Iskakaan ei alottanut puhetta, silmäsi hän salavihkaa ylös. Silloin vasta hän huomasi miehensä kanssa saapuneen pojan ja hämmästyneenä kysäsi: "onko kauppamies kuollut vai mitä varten sinä Santerin tänne toit?"
"Eikä ole kuollut, vaan hän ei enää tänä huonona aikana sanonut jaksavansa poikaa elättää", tuumaili Iska hiljaisesti.
"Ja sinä vaan niinikään otit pojan tänne kanssamme kurjuutta kärsimään?" tiedusti Leena nyreissään.
"Enpä niinkään niinikään", vastasi Iska, "vaan sillä keinoin sain pikku-Matille säästetyksi maitotilkan; Turhanen näet lupasi ottaa tuomion pois nimismieheltä ja hävittää sen."
"Olisit edes ottanut sen kiinnitystuomion pois", sanoi Leena hiukan lohdutettuna ja lisäsi: "en minä kuitenkaan ymmärrä, miksi hän luopui Santerista, vaikka hän minulle lupasi siitä kouluuttaa herran."
"Hän menee naimiseen, eikähän Santeri voi asua saman katon alla nuoren rouvan kanssa", lausui Iska, ja tuo pilkallinen poimu hänen suunsa ympärillä syveni nähtävästi.
"Vai naimiseen", hymähti Leena ja kyynelsilmin arveli: "siis on viimeinenkin toivoni hukassa, minä kun luulin Santerin saavan periä hänet."
Hiukan aikaa kesti Leenan vetistelemistä, sitte hän kiivaasti puhkesi lausumaan: "sinä olit aika pöllö, kun otit Santerin pois."
"Ka enpä arvellut muitakaan meitä läheisemmiksi pitämään huolta pojastasi, joka muutoin olisi mieroon joutunut."
Leena punastui hiukan tuosta oikeutetusta muistutuksesta ja rupesi ääneti silittelemään Santerin sotkeutuneita suortuvia.
"Mitenkäs pikku-Matti on ollut?" kysäsi Iska.
"Eihän tuo ole kovin paljon vaikeroinut", vastasi Leena ja siihen loppui keskustelu sillä kertaa.
Tuskin olivat Huuhkavaaralaiset seuraavana aamuna saaneet silmänsä auki, kuin Santeri iloisesti huusi: "komsarjus tulee, komsarjus tulee, minä kuulen hänen rintansa röhinän." Iska ja Leena tuijottivat hämmästyneinä tuokion toisiinsa, mutta hekin kuulivat jo siltavoudin rinnan röhinän ja heti aukasi vieras ovenkin.
"Terve taloon", lausui tulija ja käskemättä istahti rahille.
"Terve tervehdyttäjälle", vastasi Iska ja kyseli kuulumisia.
"Eipä kuulu erityisiä, takaa vaan tuulee ja edestä helmoja heiluttaa", vastasi siltavouti nauraa hohottaen sukkeluudelleen. Sitte käski vieras emännän kiireemmän kautta lypsämään lehmänsä, sillä hän oli tullut sitä myytäväksi hakemaan.
"Mutta Turhanen lupasi peräyttää ryöstön", selitti Iska.
"Se ei meitä liikuta, laki tekee vain lain töitä", sanoi siltavouti mahtavasti, "me, nimismies ja minä, myymme kaikki, mitä vain kirjoihimme saamme, enkä minä luule kauppamiehen rupeavan ryöstöä peräyttämään, koska jo kuuluu etsivän maatasikin myytäväksi, niin hän itse nimismiehelle eilen illalla kertoi."
Synkkänä kuunteli Iska siltavoudin puhetta ja hänen silmänsä säihkyivät vimmatusti. Nyrkitkin puristuivat kuin suonen vedossa ja Iska ähkäili tuskissaan kuin täysinäinen pale.
"On se vähän synti, kun nuo hyvät tukkimetsäsi nyt menevät neljästä sadasta vieraasen käteen, vaan minkäs sille voi, pitäisi pitää suu säkkiä myöten, mutta sitä ei sinun eukkosi osaa", lorueli vanhus mielissään, tupruttaen savupilviä pahalle haisevasta sikarinpätkästä.
Kun isäntä ei näyttänyt hänen puhettansa täysin tajunneen, jatkoi siltavouti: "neljästä sadasta ne Huuhkavaaran salot nyt menevät, vaikka kyllä Möhköläinen niistä olisi parikymmentä tuhatta antanut ja se olisi ollut käteistä kovaa rahaa —"
"Kuulkaas komsarjus", keskeytti Iska siltavoutia, jota näytti suuresti viehättävän talonväen kiusaaminen, — "kuulkaas komsarjus, millä keinoin sitä kruunulta saapi lainoja?"
"Ei niitä tätä nykyä saa millään keinoin", alotti siltavouti taas selityksensä hyvin viisaan näköisenä — "ei niitä nyt saa millään keinoin, sillä kruunu on itsekin ahtaalla. Se näet on näinä viime aikoina antanut niin paljon talonpojille velkaa, että makasiinit ovat tyhjät, ja mikä pahempi, kruunua itseään kuulutaan uhattavan konkurssiin tahi kiristupaan laittaa, vaikka siitä ei pitäisi juuri puhua näin huonommalle kansalle. Kruunu on näet tehnyt hirveästi velkoja ostaessaan Luostan linnoja, Jouhkolan hovia ja sen seitsemiä, ja nyt kuuluvat viipurilaiset sahapatruunat rupeavan vielä muun hyvän lisäksi perimään omiansa takaisin, eikä talonpojat näin huonona aikana jaksa mitään maksaa. Sentähden oli kruunu kirjoittanutkin tässä toisella viikolla nimismiehelle, jotta eikö ne ilomantsilaiset jo alkaisi jaksaa maksujaan maksaa, mutta nimismies oli vielä rukoillut armoa muutamaksi vuodeksi, kun nyt on niin huono aika, eikä uutisesta ole vielä paljo haanaakaan. — Hyvä mies se tuo nimismies on, vaikka kiivas mies kuin tuli tappuroissa, ja hyvä mies se kruunukin on, vaikka asiat ovat ahtaalla, vaan hyvä sydänhän sen on pulaan saattanutkin ukkoparan."
Iska ei ymmärtänyt puoltakaan siltavoudin sekavasta puheesta, mutta sen hän toki tajusi, ettei nyt kruunun apuun ollut enää luottamista, sillä todellakin oli luonnollista, että makasiinit olivat käyneet tyhjiksi, kun kaikki ihmiset olivat niihin velassa. — Hän koetti keksiä keinoja millä elinainetta saisi ja pelastaisi maansa tuon petollisen Turhasen käsistä, mutta turhaan. Vielä siltavoudin lähdettyäkin hän mietti niitä ja Leena itkeä nyyhkytti kolpitsalla uunin kupeella.
"Menepäs vielä kerran kauppamiehen puheille", katkaisi vaimo viimein äänettömyyden, "ja rukoile häneltä lasten tähden armoa."
"Ennen kuolen nälkään kuin sen lurjuksen luokse enää lähden", vastasi Iska ja sekä inho että viha vääristi hänen kasvojansa. Kotveroisen kuluttua hän nousi ylös lausuen: "Turhasella on laki puolellaan, mutta vääryyttä hän sen nojassa tekee sittekin, mutta tehköön vaan; minun sukuuni ei sittekään saa konnaa ilmestyä; minä luovun kostostani."
Iltapäivällä nähtiin Iskan astuvan pois kotoansa kontti hartioilla. Hän lähti etsimään mistä saisi työtä ja lupasi vakinaisen työpaikan saatuansa tulla noutamaan perhettänsäkin sinne. Leenan oli siksi koeteltava tulla toimeen miten parhaiten taisi.
Surullisesti silmäili kotoansa lähtevä isäntä seutuja, jotka hän kerran oli toivonut voivansa hyvin viljeltyinä jättää silmäteränsä, pikku-Matin, haltuun. Tuolla vaaran alla seisahti hän vielä kerran, ikäänkuin epäillen, jatkaisiko matkaansa vai kääntyisikö takaisin. Sisällisen tuskan valtaamana heittihe onneton Iska maahan, ja karkea hiekka imi ahneesti hänen kyyneliänsä. Tuokion kuluttua hän nousi ylös ja ripein askelin riensi poispäin, ikäänkuin paeten jotakin hirveää kummitusta, joka häntä tuntui ajavan takaa. Hän luulikin tuolla täällä puiden välissä näkevänsä vilahduksen jostain kalpeasta haamusta, joka laihalla kädellänsä viittaili hänelle.
"Pois!" kiljasi väkevä mies kauhua herättävällä äänellä, "pois! en tahdo tulla varkaaksi, en koskaan!" ja samosi yhä kiireemmin eteenpäin.
Päivistä tuli viikkoja, viikoista kuukausia, eikä Iska vieläkään ollut onnistunut saamaan pysyväistä työtä, vaikka hän oli kuljeksinut kaikki lähi pitäjäät ympäri. Viimein saapui mies Siikakosken sahalle, jossa hänelle luvattiin sahamiehen paikka. Hyvillänsä siitä kääntyi hän palausmatkalle tuomaan vaimoansa ja lapsia sinne. Tuon tuostakin tuli tiellä vastaan kurjannäköisiä ihmishaamuja, jotka kaikki tiedustelivat Iskalta työpaikkoja ja pyysivätpä muutamat häneltä palasta leipääkin. Kipeästi koski miesparan sydämeen, kun hän näki noiden pienten viatonten lasten kalpeita kasvoja ja kuuli heidän leipää itkeviä ääniään. Hän ajatteli omaa poikaansa ja koetti kaikin voimin kiiruhtaa kulkuansa, että omiensa hätä sitä pikemmin loppuisi ja hän itsekin saisi varman tiedon heidän epäilyttävästä tilastansa.
Joulun aatto-iltana saapui Iska palausmatkallansa Ylämyllyn vierastaloon, vaan ei pysähtynyt siihen yöksi, vaikka ulkona näytti raju tuisku olevan tulossa ja väsymys jo häntä alkoi haitata. Läpi tuiskun kiirehti hän yhä eteenpäin tuntematta pakkasen kovuutta, sillä häntä lämmitti omiensa tapaamisen toivo. Niin joutui mies viimein puolen yön aikana Höytiäisen kanavan lähelle.
Siinä loppuivat jo Iskan voimat ja hän vaipui pitkällensä lumeen maantien viereen, sillä säästääkseen leipää kotiin viemisiksi, ei hän ollut sitä moneen päivään ravinnoksi asti syönyt, eikä tänään vielä hiukkaakaan maistanut.
Yhä tiheämpinä höytäleinä leijuili taivaasta alas vitivalkoista lunta, vaan pakkasen ankaruus ei siltä lieventynyt. Oikein hyvältä tuntui Iskasta, kun nuo lumihöytäleet putosivat hänen kuumalle otsallensa. Hiljoikseen hiipi suloinen rauhan tunne hänen sydämeensä ja levisi sieltä kaikkiin jäseniin. Kaikki näytti niin rauhaisalta ja mielihyvällä näki mies kaikkialla vaan noita ikäänkuin leikkiviä ja puhtaita lumihöytyviä. Hän ei enää voinut ajatella mitään, vaan oli kokonansa antautunut tuon suloisesti uuvuttavan tunteen valtaan, joka ehkä ennusti ijäistä rauhaa.
Silloin kuului tuolta alempaa selvää ihmisääntä. Iska heristi korviaan. Todella — siellä ruikutti pieni lapsi. Nyt kuului se selvään sanovan: "äiti anna nyt sitä leipää". Sitte ei kuulunut taaskaan mitään.
Tulinen tuska tuntui nyt Iskan sydämessä ja silmänräpäyksessä levisi tuo kivun tunne ympäri koko ruumiin. Hän muisti lapsensa, hypähti ylös, eikä enää tuntenut mitään väsymystä. Oliko hän nukkunut; sitä hän ei tiennyt, vaan kentiesi oli hän kuitenkin torkahtanut ja nähnyt unen, joka hänen pelasti kuoliaaksi paleltumasta.
Kiiruusti koppasi Iska vierestään konttinsa ja alkoi laskeutua alas tuota jyrkkää ahdetta, joka on Höytiäisen kanavan toisena sivuna. Iska ei muiden matkustajain tavoin joutanut ihmettelemään sitä suurenmoista rotkoa, jonka valloilleen päässeet vedet ovat raivoissaan repineet Höytiäisen ja Pyhäselän väliin ja jonka pohjassa vieläkin tuon muinoisen Karjalan kaunistuksen, Höytiäisen, vettä parin kyynärän syvyydeltä virtailee — Iska ei muistanutkaan koko kanavaa, hän muisti vaan kivuloista pikku Mattiansa ja kiiruhti eteenpäin.
Päästyänsä sillalle, huomasi kulkija erään patsaan juuressa jotakin tummaa. Hän lähestyi sitä ja näki kauhukseen siihen kyyristyneen kolme ihmisolentoa, jotka nähtävästi oli vallannut samanlainen uupumus kuin häntäkin tuolla ylempänä oli kohdannut. Ensiksi aikoi mies astua tuon ihmisryhmän ohitse, mutta parempi tunne pääsi voitolle, sillä eihän hänen poikansa paljo kauempaa tarvitseisi kurjuutta kärsiä, jos hän noille onnettomille huomauttaisikin heitä uhkaavan vaaran.
Iska siis tarttui lähimmäiseen olentoon ja pudisteli häntä lausuen: "herätkää onnettomat, muutoin palellutte tähän." Tuo olento liikahtikin ja kysyi oudolla äänellä: "mitä nyt?"
"Herätkää ja koetetaan pyrkiä johonkin taloon, muutoin on tämä yö viimeinen meille jokaiselle", lausui Iska.
Sillä välin heräsivät toisetkin ja isompi pojista tiedusteli: "mikä se niin kohisee?"
"Se on kanavakoski", selitti Iska, "mutta ketäs te raukat olette ja mistä?"
"Iska Halosen joukkoa ollaan ja Ilomantsista tullaan", vastasi vaimo, "vaan kukas sinä olet, kun äänesi tuntuu niin tutulta?"
"Hyvä Jumala! etkö sinä tunne minua, Leena?" sanoi mies, "Iskahan minä olen."
"No onko sinulla leipää?" kysyi Leena taas, vähäsen ensi hämmästyksestään toinnuttua.
"On", ja Iska aukasi konttinsa leikaten jokaiselle aimo viipaleen
Siikakoskelta saamistansa leivistä ja nyt hän söi itsekin.
Siinä aterioitaessa kertoi Iska matkoistansa ja työpaikan saamisestaan, mutta toiset eivät joutaneet paljo hänen sanojansa kuulemaan, kun niin ahkerasti puuhasivat leivän kimpussa.
Viimein sanoi Leena: "ei sitä uskoisi miten hyvältä se maistaa, kun ei puoleen kolmatta vuorokauteen ole pienintäkään einettä saanut suuhunsa."
"Ettekö te puoleen kolmatta vuorokauteen ole mitään syöneet, ettekö ole sitte sunnuntain saaneet yhtään einettä?"
"Kyllähän ne pojat tänäpäivänä jo söivät pikku-Matin varastaman vehnäkakun, vaan minä en hennonut heiltä sitä ottaa", vastasi Leena.
"Pikku-Matin varastamanko sinä sanot!" ärjäsi Iska, "ethän toki liene opettanut poikia varastamaan?"
"En juuri ole opettanut, vaan itsellään niillä toki on siksi älyä ollut", vastasi Leena. "Alussa kieltelin minä heitä siitä vähäisen, kun muistin sinun kauhusi sitä vastaan, vaan sitte keyrin en ole enää kiellellytkään."
"Ja miksikä et?" tiuskasi Iska vapisten joko vihasta tai vilusta.
"Silloin näet koetti pikku-Matti syödä heiniä, vaan ei se näkynyt käyvän", tuumaili Leena totisesti, "ja hän vain niistä tuli yhä kipeämmäksi, niin arvelin, joutaa syödä mitä sattuu saamaan."
"Ja sitte olette eläneet varastelemalla", sanoi Iska kamalalla äänellä.
"Enimmäkseenpä varastelemalla", vastasi Leena tyynesti, "milläs sitä muutoin näin huonona aikana tulisi toimeen?"
"Huonona aikana, huonona aikana — huonona aikana todellakin", huusi Iska hirmuisesti, ojensi kätensä taivasta kohti ja lisäsi: "huonona aikana! Herra armahtakoon!"
Samassa tempasi hän pikku-Matin syliinsä, puristi sitä kerran rintaansa vasten, kohotti korkealle yli lumisen käsipuun ja sanomattomalla vimmalla paiskasi hänet alas kohisevaan syvyyteen. — Pikku-Matti ei ollut päästänyt pienintäkään ääntä eikä osoittanut mitään elon merkkiä sittekuin oli leipää saanut käteensä, eikä edes syvyydestäkään kuulunut minkäänlaista valitusta. Kerran kohahtivat vaan virran pyörteiset laineet hiukkasen kovemmin tavallista, mutta se kohahdus ei selittänyt olivatko ne syliinsä sulkeneet elävän lapsen, vaiko hengettömän ruumiin.
"Mitä teit sinä onneton?" kiljahti Leena sydäntä särkevällä äänellä ja vaipui lumelle, kuni kuollut ikään.
"Oikeutta", vastasi Iska kolkosti, tempasi konttinsa ja alkoi astua
Joensuun kaupunkiin päin.
Ensimmäisenä seuraavana arkipäivänä kahlehdittiin eräässä kaupungin pajassa lapsensa murhannut isä, jolta ei mitään sen enempiä tietoja saatu, miksi hän tuon hirmuisen rikoksen oli tehnyt. Joukko joutilaita poikanulikoita ja muutamia aikaihmisiäkin riensi katsomaan tuota hirviötä, joka antoi menetellä kanssansa miten vain muut tahtoivat, eikä ensinkään pahantekijältä näyttänyt. — Ryysyinen vaimo istui pajan kynnyksellä ja helppoläntä poika seisoi alasimen vieressä, kun murhamiestä raudoitettiin. Ne molemmat itkivät katkerasti, muut kaikki olivat hiljaa.
Kun raudat olivat saadut lujasti kiinni, kuiskasi vanki tuolle itkevälle ryysyiselle vaimolle ulos mennessänsä korvaan: "Jumala antakoon sinulle anteeksi, äläkä Santerista kasvata rosvoa." — Vanki asetettiin sitten rekeen ja kolmen aseellisen miehen vartioimana lähdettiin Iskaa viemään pois.
Keväällä sitte, kun lumipeite taas poistui kummuilta ja kukkuloilta, kun järvien laineet taas vapaina loiskivat rantoja vasten, joille päivän lämpö joka hetki loihti esiin uusia ihania kukkia, silloin nähtiin usein Kuopion vankilan eräässä akkunassa rautaristikkojen takana Iskan kalman kelmeät kasvot. Joka aamu auringon noustessa näkyivät ne aina siinä monta pitkää kuukautta peräksyttäin.
Eräänä sateisena aamuna ei niitä kuitenkaan ollut nähtävinä. Kersantti L——n ihmetteli hetkisen, mikä n:o seitsemällekolmatta oli tullut, sitte otti hän avaimen ja meni koppiin. Siinä akkunan edessä lattialla, kasvot taivasta kohti käännettyinä oli Iska polvillaan. Hän rukoili nähtävästi, eikä kersantti tahtonut hänen hartauttansa häiritä. Samassa asemassa tavattiin vanki vielä päivemmälläkin ja silloin selvisi, että Iska oli huonosta ajasta päässyt pois ijäisyyteen, parempaanko, vai pahempaan? Niin, kunpa sen tietäisi.