Kertoelmia ja kuvauksia

by Juho Heikki Reijonen

TUULIVAARALAISET.

Sivukohtaus Ison-Vihan ajalta.

Kaukana tuolla Pohjois-Karjalan autioilla takamailla syleilevät muhkeat metsät pitkän Pielisjärven ja sen lisävesien kuohuisia laineita. Noiden hamaroiden, siimesrikkaiden salomaiden hiljaiselta näyttävässä, synkässä povessa tapaa matkamies vielä nytkin nuoruuden voimista uhkuvan elämän, jonka luontoperäistä kauneutta viljelyksen silittävä käsi ei ole ehtinyt tyyten poistaa.

Raivoisasti jyrkissä uomissansa pelmuten ja pauhaten, syöksyilevät siellä sulavasta lumesta vallattomiksi paisuneet vuoripurot hurjalla vauhdilla alaspäin pitkin jylhien vaarojen kupeita. Matkallansa ne kukistavat kaikki kulkuansa ehkäisevät tokeet ja esteistä vimmastuneina parskuttavat sihisten kuohuvaa vaahtoansa korkealle äyräillänsä kasvavien korpi-kuusten naavoittuneille oksille, kunnes viimein taltuneina laskevat kiukkuiset vetensä levolle jonkun kirkasvetisen metsälammen viihdyttävään syliin.

Korven kohdussa viheltelee kontio päiväkaudet kämmeniinsä, eläen ihan rauhallista elämää, jos se vaan malttaa pysyä loitompana karjankellon kuulumista. Palavin silmin tuijottelee tiheässä pensaikossa täplikäs kissa-ilves uraa myöten karjoinensa lähenevää paimenta, ikäänkuin miettisi, tehdäkkö hyppäyksensä eteen, vaiko taaksepäin.

Jyrkkinä, veitsiviiltoisina nousevat kalliorintaiset vaarat rohkeasti syvyyksistä töydäten korkeutta kohti, ja vasta huomattuaan turhaksi suoran pilvien tavoittelemisen ne pakahtuvat sisällisestä harmista monirotkoisiksi kallioryhmiksi. Välistä ne tarttuvat kiinni toisiinsa, muodostavat pitkulaisia selänteitä, sitte taas yht'äkkiä ja yhtynein voimin ponnahtaaksensa korkeuteen. Silloin hälvenevät niiden rohkeat muotopiirteet näkymättömiksi; ne sekoittuvat, sulautuvat toisiinsa ja siten kiusoittavalla tavalla muistuttavat tuota kauhukuvausta Aleghierin helvetissä, kun Agnellon ja Cianfan

"päät liittäytyy ja haihtuneet on kasvoparit yhteen hahmohon".

Mahtavana kohottaa siellä korkea Tuulivaara huippunsa pilviä kohden muiden vertaistensa keskellä. Sen eteläistä kylkeä on mahdoton siivittä kulkea. Mieltä kauhistaa vaaran huipulta läntistäkin sivua katsellessa, sillä vaaran juuri on kadonnut näkyvistä. Luulet seisovasi vihaisten vesien pyörittelemillä kivijärkäleillä. Rajuissa pyörteissä kohisten vierittelee tuolla syvällä jalkojesi alla vuolas virta ärjyviä, mustia kuohujaan, ja vuosi vuodelta se laineillaan yhä enemmän ja enemmän kovertaa kalliota. — Pohjoinen ja itäinen sivu ovat loivemmat. Monen monituisessa polvessa mutkittelevaa polkua myöten voi sieltä päin kiivetä vaaran laelle, jonka suunnattoman suuret kalliomöhkäleet muodostavat.

Vuostavimmalla paikalla on nykyään huononpuoleinen talonrähjä, joka talvi talvelta käy yhä kurjemmaksi. Näyttääpä talon ränstymisestä päättäen siltä, kuin saisi senkin ennen pitkää lukea olleiden ja menneiden joukkoon samoin kuin sen edeltäjänkin, jonka raunioita vieläkin huiskin haiskin on vaaralla nähtävinä. Olipa vaaralla vielä noin vuotta kolmisenkymmentä takaperin jäännöksiä oikeasta maavarustuksestakin, jonka rajakapteeni Juhana von Wittenberg, eräässä kivilohkareessa säilyneen latinankielisen kirjoituksen mukaan, oli aikoinaan luotattanut kylän suojaksi, sillä paikkaa pidettiin muinoin, rauhattomina aikoina, sotaisessa suhteessa tärkeänä.

Varustuksen kunnossa pitämisestä olivat Tuulivaaran asukkaat, ainakin Kreivin aikana, nauttineet veronvapautta ja siten olleet jonkunmoisena ylimyskuntana naapuriensa seassa. Nyt ovat semmoiset etuoikeudet, yhdessä vanhojen rakennusten kanssa jo ammon aikoja sitte lahonneet, hävinneet, ja nuo entis-ajan jätteet kutakuinkin selvästi muistuttavat katselijallensa kaiken ihmistyön ja onnen katoovaisuutta. Honkien latvoissa humiseva tuuli ja alhaalta kuuluva kosken kohina tuntuvat kuni ivaten ikään huomauttavan ihmistä siitä, samalla kuin ne veisaavat yksitoikkoista unhon virttä menneille ajoille ja muinaisuuden mureneville muistoille.

Vielä viime vuosisadan alussa loistivat Tuulivaaran tornilla vahvistettu varustus ja talo täydessä komeudessaan etäälle ympäri harvaan asutun, yksinäisen seudun. Kohtaloiden kirjaan oli kuitenkin niiden häviö jo piirretty; yksi isku tarvittiin vain ja silloin jo kukistuivat kumpikin, niin suoja kuin suojeltavakin, vaikka pöyhkeinä näyttivät nuo vanhat seinät melkein tarjoutuvan taisteluun itse tuon kaikki kaatavan Ajattarenkin ahneita hampaita vastaan, eikäpä ne sitä aivan syyttä olisi tehneetkään. Ikivanhoista ajoista asti oli näet Tuulivaara ollut koko tienoon tukevin talo. Kähköisten karski suku, näet, oli jo vuosisatoja sitä kotinansa pitänyt, ja yhäti olivat sen isännät polvesta polveen talonsa kunniaa kohottaneet.

Laveita kaskia olivat Kähköisten kirveet kaadelleet Tuulivaaran lehteville liepeille ja sen jyrkillä rinteillä oli sekä moni villava karhu että hallava hirvi heittänyt henkensä heidän keihäänsä kärkeen ja taljansa talon varojen kartuttamiseksi. Usein oli myös joku talon miehistä ollut johtajien joukossa niillä rohkeilla kosto- ja ryöstöretkillä, joita tuon tuostakin tehtiin Venäjän puoleiseen Karjalaan. — Retkillä ryöstetystä saaliista saivat tietysti Tuulivaaralaisetkin aimollisen osansa. Siten olikin talo aikojen kuluessa kasvanut aivan äveriääksi, niin ett'ei sen kylän kesken varustuksen vuoksi hopmanneiksi kutsuttujen isäntien tuumailtu "ääriäänkään tietävän", vaikka he kitsaasti elivät.

Maine Kähköisten rikkauksista, matkalla paisuen kuni vierevä lumipallo, kulki kauas itäiseen naapurimaahankin, jossa heidän hopeansa olivat ainakin yhtä halutut kuin joutsensa ja pyssynsä peljätyt, joll'ei vain enemmänkin halutut. Senpä tähden tunkeutuivatkin rajasissit sangen usein Tuulivaaran tienohille; mutta yhtä monesti saivat he palata tyhjin toimin ja verisin päin, sillä Saramon kyläläiset olivat rohkeaa väkeä, jotka eivät omalle hengellensä paljoa arvoa panneet, vaan vihollistensa verelle vieläkin vähemmän.

Niinkuin tunnettu, olivat rajamaalaiset noilla seuduin aina Pähkinäsaaren rauhasta saakka melkein hallituksiensa suostumuksella pitäneet "isoa-vihaa", mutta varsinaisen sen nimellisen sodan alkuaikoina he elivät jokseenkin hyvässä sovussa. Ainoastaan yhden verisen retken kertoo Nostintapainen kansantaru kummaltakin puolelta tehdyksi "ikäänkuin vaino-ajan alkajaisiksi", eikä niininkään liene ollut niin paljon syytä itse rahvaassa kuin sen johtajissa ja varsinkin kapteeni Aleksei Kapranovan äärettömässä hopean himossa.

Kapranovan oli tsaari lähettänyt ruotsalaisten hätyyttämän Solovetskoin luostarin avuksi, mutta saavuttuansa Repolan seuduille tämä oli saanut kuulla puhuttavan Tuulivaaran linnoituksesta ja äärettömistä rikkauksista. Venäjän puolen talonpojat tiesivät myös "Ruotshien" niinä aikoina juuri parhaillaan olevan kirkonkylissään aseharjoituksissa, ja ett'ei kotiin tavallisesti jäänyt yhtään asekuntoista miestä. Kiusaus oli ahneelle kapteenille liiaksi suuri.

"Siellähän on vähällä vaivalla saatavana hyvä paisti; siellä on rikkautta, jota ihanan Ukrainin viljavilla tasangoilla on hauska tuhlaella. — Kuinka Feodor Andrejevits ja Kuismin Wasiljevits ja Audotja Paraskovjevna ja — ja — ja kaikki hyvät ystävät, naapurit ja hovinherrat haristavat silmiänsä, unhottavat suunsa auki ja jähdyttävät tsajukuppinsa, kun minä kerron, miten noin vaan muutamassa hetkessä ihan sivutöikseni valloitin kuuluisan Tuulivaaran linnan, jota ei itse tsaarikaan ollut uskaltanut ahdistaa", ajatteli Kapranov.

"Audotja haukottelee, tyhjentää kastuskansa (pikarinsa), näpäyttää sormiaan ja sanoo: olet oikea onnen kantamoinen sinä Aleksej Mihailovits, olet tottakin. — Feodor taas syleilee ja suutelee minua ja valehtelee sitte silmiänsä räpyttäen turkkilaisista ja tatareista ja omista taisteluistaan heitä vastaan ja jos jotakin, vaan kuitenkin täytyy hänen kadehtia minua, sillä minä näytän hänelle Tuulivaaarasta saamani hopeat, kaikki näytän heille — seis, pastoi! Enpä näytäkään; Kuismin, se konna, voisi saada asiasta vihiä, jos Feodorille näyttäisin, ja sitten kiusaisi se ensin lainaksi niitä, pyytäisi sitte pelaamaan likaisilla korteillaan ja viimein ostattaisi minulla väkisin orjiaan, joilla ei tee tämän taivaallista; eivät osaa mitään, eivät jaksa mitään, syövät vain; — roskaväkeä koko tuo Kuisminin joukko, akanoilla elätettyä väkeä; vaan mitäs teet, osta pois ja kalliista ostakin. Kuismin se konna — niin enpä näytäkään hopeitani, voisihan Kuismin ne varastaa — syntyy siltä sekin; en näytä, tyydyn kunniaan ja maineesen, pidän itse hopeani. Ja kunniaa antaa tsaari minulle, ehkä taputtaa olkapäätänikin vielä, ja se on hauskaa; ehkä sanoo: oikein teit, Aleksei Mihailovits — tahi ehk'ei sanokaan mitään — lähden, kun lähden sittenkin."

Semmoisia tuulen tupia rakenteli Kapranov ja kun isot joukot talonpoikia tarjoutui häntä seuraamaan, niin hän lähetti isoimman osan harjoitetusta väestään edeltäpäin osailemaan Vienan-merelle. Talonpoikien opastamana Kapranov itse kiersi parinkymmenen sotamiehen ja satakunnan sissin kanssa syrjäpolkuja myöten Kujangin ja Pyymäen kautta Saramoa ja Tuulivaaraa kohti. Tavallista tietä, Pielisjärven kirkon kautta, ei uskallettu kulkea, kun siellä olivat miehet koossa aseharjoituksissa.

Tuulivaara oli niinä aikoina väkirikkain talo niillä kuuluvin. Se näkyi siitäkin kuin syyspuhteina kolmattakymmentä värttinätä hyrisi talossa ja loppupuolilleen toistakymmentä kirvestä riippui kirveskahvissa pirtin ovensuu-seinällä.

Kesäkuun kahdennenkolmatta päivän iltana armon vuonna 1701 ei talon illallispöydässä kuitenkaan istunut päten yhtään kirveen käyttämiseen kykenevää miestä. Muutamia, toinen toistaan pienempiä poikanulikoita siinä vain näkyi naisväen seassa, paitse pöydän päässä istuja, joka ei suinkaan ansainnut poikanulikan nimeä.

Hän oli aivan valkea-hapsinen vanhus; pää kuin lipsuttu pellava; vartalo hoikempi kuin seitsentoista-vuotisella tytöllä. Koko mies näytti kuivuneelta, näivettyneeltä nauriilta. Hänen laihat, taulanväriset, harmaankeltaiset kasvonsa olivat jos jonkinmoisissa kureissa ja rypyissä, semmoisissa, joita ei ikä, vaan suunnattomat kärsimykset ja ankarat intohimot ihmisen kasvoihin kyntävät. Ruma, otsasta vasemman kulman kautta poskipäähän ulottuva arpi teki vielä nuo jo muutoinkin tymäkät kasvot aivan hirvittäviksi; loistottomia, vedenkarvaisia silmiä varjosivat pörhöiset, harjasmaiset kulmakarvat, jotka luisevan nenän ylitse yhtyivät yhteen. Ohuthuulinen suu muistutti järviraakun kuoresta; niin tiiviisti liittyivät huulet toisiinsa. Häntä olisi luullut raudasta valetuksi satyyriksi, joll'ei silloin tällöin pöydän alla kolahtava puujalka ja rauskavat hampaat olisi ilmoittaneet miehessä henkeä olevan.

Semmoinen oli Tuulivaaran silloinen vanha isäntä, tuo julmuudestaan ja hirveistä lauluistaan tunnettu Perttu Ollinpoika Kähkönen, jonka sanottiin jo nähneen sadannen kesänsä.

Jos ukko oli kuiva, kasattunut ja mehuton, niin oli sen sijaan hänen vieressään istuva tyttö tuores ja mehevä. Hellyydellä hän tarjoeli vanhukselle ruokaa ja näytti koettavan vanhuksen toiveita hänen kasvoistaan lukea, sillä ukon silmät olivat jo iästä kokonaan huienneet. Tytön silmät taas olivat huikeamattomat, mutta huikaisevat; ne olivat mustat kuni myrskyinen yö loistavasti säihkyvine salamoineen; hänen solakka vartalonsa osoitti tuota jaloutta ja hekumallista muhkeutta, josta Karjalan kauniit immet helposti tuntee.

Ikää ei tytöllä liene ollut enempää kahtakymmentä vuotta, jos sitäkään. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja säännölliset; nenä suora ja — mikä on perin harvinaista — erinomaisen kaunis. Suu oli hempeä, katse suloinen, huulet punaiset kuin kaunein ahomansikka, ja niiden takaa välkkyivät, hänen joskus hymyillessään, maidon valkoiset hampaat. Komeina tummanruskeina suortuvina valuivat hänen lienteät hiuksensa molemmin puolin kaarevaa otsaa ja turhaan oli koetettu kaikkia noita vallattomia kutreja sitoa kahteen valtavaan palmikkoon, jotka vapaina riippuivat alapuolella vyötärystä.

Luulisi ettei taivas ikänä olisi tähtitarhojen alapuolelle muodostanut niin iki-armasta olentoa kuin Tuulivaaran Katri oli. Mutta kaikesta hempeydestä huolimatta ilmestyi kuitenkin tytön koko olennossa jotain vienoa surullisuutta, niin että hänen poskiensa viehättäviä hymykuoppia olisi voinut kaihokuopiksi kutsua.

Oliko tuo surumielisyys ensi lemmen syttyvä rusko, vai oliko se jonkun vielä selittämättömän tunteen ilmiö, vaiko tulevien murheiden hämärä heiastus — niin, kuka sen tiesi. Apeaan mielialaan ei hänellä ainakaan nyt näyttänyt mitään syytä olevan, sillä itse tuo rautainen ukkokin näytti hiljaisen aterian päätyttyä ja siunattua ihan ilmeiseltä tyytyväisyydeltä. Varmaan hän olikin hyvällä tuulella, koska aivan pyytämättä rupesi lapsille kertomaan tapauksia vanhoilta ajoilta.

"Kun torni tässä vaaralla oli valmis ja täydellisesti varustettu", jutteli hän selvällä, vähän kumajavalla äänellä, "silloin täytyi isä-vainajan puoliväkisin suostua muuttamaan talonsa tänne ylös muurien suojaan. Isäni oli ollut monissa retkissä osallinen, joskus johtanutkin meikäläisiä sissejä vastaan ja aina nuoruudestaan asti aina tapellut maalla ja vedellä voitollisesti rajarosvojen kanssa. Olipa hän taistellut sotilaana itse kuninkaankin johdolla ja käynyt Puolan pääkaupungissakin. Sen lienee kapteeni Wittenbergikin saanut tietää, koska hän kutsutti isäni tänne ylös; — talo oli nimittäin tuolla alempana ennen sitä. Eräs toinen ja minä juoksimme isän perästä ja kuulimme koko heidän keskustelunsa. Minä muistan sen nytkin vielä, — muistan tarkemmin kuin eileiset asiat."

"Kuka se oli se toinen?" kysyi Katrin veli, Matti, noin nelitoista-vuotinen, pienikasvuinen pojan loppi.

Kiristäen hampaitaan tiuskasi ukko hänelle: "sitä ei sinun tarvitsee tietää — se oli isänmaansa häpeäpilkku, elämäni pahahenki."

"Oikeinko tuommoinen ruumiillinen pahahenki?" tiedusti joku pienemmistä lapsista.

Vastaamatta siihen vanhus jatkoi: "Kapteeni kätteli meitä ja kysyi sitte isältäni: 'no Olli, mitäs pidät tästä tekeleestä; luuletko venäläisten hampaiden pystyvän tuohon palaan?'

"'Pienempi on kuin Riian linna, vaan onhan tuo tanakka teirimaja tuokin', vastasi isäni, 'mutta sananlasku sanoo: pian kuori on kukosta rikottu, jos on sisus silavainen'.

"'Oikein puhuttu', lausui kapteeni, 'vaan minäpä aionkin leipoa kukkooni oikein kiiskinruotoisen sydämen, vaikka tässä ei kannata säännöllistä sotaväkeä seisottaa. — Lyhyesti sanoen, etkö ota vastataksesi varustuksesta ja tornista, sillä se on paikkakunnan avain?'

"'Lyhyesti vastatenkin: en, herra kapteeni.'

"'Ja miksi et?'

"'Ensiksi olen tottunut paikkoja valloittamaan enkä puolustamaan; toiseksi tahdon vihollisellani olemaan samat edut kuin itsellänikin, ja kolmanneksi — älkää pahaksi panko, herra kapteeni — kolmanneksi pahoin pelkään koko tämän laitoksen tulevan meidän, talonpoikien sortajaksi; kansa nurkuu jo kovasti sitä vastaan.'

"'Kun ensiksi otat tornista vastataksesi Jumalalle ja kuninkaalle, niin opit paikkoja puolustamaankin; toiseksi on silloin pelkosi sorrosta perätön ja kyläläisetkin silloin suostuvat varustusta mieluummin kunnossa pitämään, ja kolmanneksi voin vakuuttaa kunniani kautta, ett'ei sinun eikä koko sukusi tarvitse sen enempää verojen rasitusta rahana eikä verenä kantaa; ei rahana eikä verenä.'

"'Herra kapteeni, tarjouksenne on näinä köyhinä aikoina erittäin viehättävä, mutta kuitenkaan en voi siihen suostua; olen jo ikämies, voimani on taisteluissa rauennut ja jo halaan lepoa! Etsikää siis joku nuorempi tähän pihtiin.'

"'Mitä tuhattulimmaista, sinä ylpeä mies!' kiljasi kapteeni, että muurit raikui, 'mitä sinä levosta puhut; kirkkotarhassa on kylläksi aikaa levätäksesi, täällä täytyy toimia. Jos et itse jaksa joustasi enää jännittää, jätä se poikiesi työksi, mutta pidä itse toimi; minä käsken sinua päällikkönäsi, kuuletko sen?'

"'Olen eronnut sotapalveluksesta jo aikoja sitte, herra kapteeni', vastasi isäni kuivasti.

"Hiukan mietittyään pauhasi kapteeni, ikäänkuin itsekseen: 'enpä, lempo soi! olisi uskonut Olli Kähkösellä olevan sydäntä peräytyä siitä, mihin kunnia ja kansalaisen velvollisuudet häntä kutsuvat; en olisi uskonut hänen voivan syrjäläisenä, niinkuin asia ei liikuttaisi hänen kylmiä vaatteitansakaan, en olisi uskonut hänen saattavan katsella sitä, miten vihollinen polttaen, murhaten ja naisia raiskaten huuhtoo ympäri maata ja nyt täst'edes on ponnistava kaikki voimansa saadakseen valtoihinsa tämän tornin, että siitä käsin voisi seutua kurissa pitää. Ha ha haa! Silloin ei säästetä Kähköstäkään, silloin ei hän voi ojentaa kättä maanmiehellensä eikä tarjota suojaa pakeneville naisparoille; ei hänen rikkautensa riitä ravitsemaan kaikkia kotoansa karkoitettuja eikä verensä upottamaan orjan häpeää, vaan hänen vanha niskansa on vaipuva tuon häpeällisen ikeen alla. Kunniani kautta! Kähkösen vanhojen sotatoverien pitää saada tietää, mitä muutaman vuoden rauha miehessä vaikuttaa, heidän pitää saada se tietää, jotta voivat ostaa hameen ja —'

"'Jo riittää, herra kapteeni', keskeytti häntä isäni tyynesti, mutta hänen äänensä värähteli. 'Te puhutte kuin virsikirja ja tuolla tavalla saisitte kivenkin heltymään. Ei sanaakaan enää, jos saan pyytää. Minä muutan taloni kiluineen kaluineen tänne ylös.'

"'Se on siis päätetty', lausui kapteeni ilosta loistavin silmin, 'kätesi, toveri!'

"'Sanasta miestä, sarvesta härkää', vastasi isä lyöden voimakkaasti
Wittenbergin ojennettuun käteen jotta paukahti.

"Kapteenin huulet vavahtelivat silloin niin eriskummaisesti; lieneekö hän tahtonut nauraa vaiko itkeä.

"Iltapuolella kutsuttiin koko kylä kokoon varustukseen. Isäni vannoi puolustavansa varustusta viimeiseen veripisaraansa ja hengenvetoonsa asti. Kaksi muutakin oli, jotka vannoivat saman valan; kaksi muutakin, kaksi muutakin", huokasi vanhus, "ja minä olin niistä toinen.

"Isäni pani kaksi sormeansa kapteenin miekan päälle, tuo toinen ja minä nostimme kaksi sormea taivasta kohden, ja hiljaisella äänellä isäni perästä vannoin minäkin, kenenkään huomaamatta: 'minä Perttu Kähkönen lupaan ja vannon kolmiyhteisen Jumalan nimeen, että aina sekä työllä että toimella viimeiseen hengenvetooni ja viimeiseen veripisaraani asti puolustan isänmaata ja sen laillista kuningasta; minä vannon niiden tähden panevani ilolla alttiiksi kaiken omaisuuteni, oman ja alaisteni hengen, minä vannon ett'en koskaan tarpeettomasti rasita kansalaisiani sen varustuksen tähden, josta vastatakseni nyt Jumalan ja ihmisten edessä otan; minä vannon ja lupaan mahdollisuuden mukaan säästää kansalaisteni verta ja aina olla valmis vihollistani vahingoittamaan, hätääntynyttä auttamaan ja turvatonta suojaamaan. Vielä lupaan minä pyhästi, ett'en koskaan elävänä tätä varustusta jätä: en milloinkaan armoille heittäydy, vaan ennen hautaudun sen raunioiden alle, niin totta, kuin Jumala minua auttakoon ajassa ja ijankaikkisuudessa; ja jos minä tämän kalliin valani rikon, niin haljetkoon silloin tanner jalkaini alta ja nielköön minut kirkasliekkinen kadotus. Amen!'

"Koko väkijoukko huusi päätökseksi jyrisevän amenensa. 'Niin tulee miehen vannoa ja niin valansa pitää kuin sinun, veikko, tiedän sen pitävän', sanoi tuo arvokas kapteeni, ja turhaan esteli hän välkkyvää helmeä silmäripsistään karhealle poskellensa pääsemästä. Kyyneleet kiilsivät monen muunkin silmistä ja liikutuksesta vavahdellen tutisi moni polvi, niinkuin tutisee puuhun myöhään yksikseen jäänyt lehti syystuulessa.

"Uuden arvon merkiksi antoi kapteeni isälleni kuninkaan nimessä hopeakahvaisen miekan. Poislähtiessään lupasivat kaikki totella isääni laillisena päällikkönänsä ja niin he tekivätkin. Ei isälläni eikä minulla koskaan ole ollut syytä uppiniskaisuutta valittaa. Muut ovat pitäneet lupauksensa meille ja me muille; yksi ainoa kirottu olento rikkoi valansa, möi kunniansa ja isänmaansa sinisilmien tuikkeesta — mutta hän tehköön tilinsä sille, jonka kädessä kosto on; minä en tahdo häntä tuomita."

Vanhus vaikeni, ja joku sisällinen tuska värähteli hänen kasvoillansa.

Hetkisen kuluttua hän jatkoi: "paljon on maksanut minulle tuo kauhea vala, jonka taivas kuuli, vaikk'eivät ihmiset siitä mitään tienneet. Silmäni ovat nähneet kansalaisteni verta virtoina vuotavan; kasvoni ovat olleet haljeta valituksista; isäni olen nähnyt läpiammutuin rinnoin viereltäni kaatuvan; kolme poikaani on sota minulta saaliikseen vienyt ja vuosikausia olen saanut kiehuvaa, polttavaa tulta rinnassani kantaa. Sydämeni on musertunut kärsimysten alla — kaikki tuon valan tähden. Soisinpa rauhan päivän koittavan teidän elinajaksenne, lapsukaiset, mutta Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet; mitäs tietää kuolevainen tulevaisista, eikä tarvitse tietääkään. Kuitenkin näyttää minusta siltä, kuin ei Ruotsin jalopeura jaksaisikaan ajan pitkään suojella teitä idässä kasvavan kotkan kynsiltä. Oli miten oli. Muistakaa aina lapset se että teidän isänne eivät, Jumalan kiitos! he eivät koskaan ole kunniaansa häpeällä tahranneet, vaan ilolla henkensä maansa tähden uhranneet. Minuun on heidän kuolemansa kovimmin koskenut, varsinkin Matin surkea loppu kirveli sydäntäni kovasti, mutta kuitenkin iloitsen siitä, että he ovat kunnialla kaatuneet.

"Jos Matti poikani olisi surmalta säästynyt, niin hän olisi isännyyden jälkeeni perinyt, vaan nyt ottakoon sen Olli ja jättäköön perästänsä sinulle, pikku Matti, vaikka minä melkein soisin Katrin sitten tulevan käskijäksi, mutta eihän helmaväestä ole peränpitoon, varsinkaan myrsky-ilman raivotessa."

"Pysykää te vain vaari kulta vielä kauvan peränpitäjänä, se on meille kaikille parasta", huomautti Katri ja lisäsi: "ette usko, kuinka paljon pidämme teistä; teitä rakastamme kaikki kuin silmäteräämme".

"Kyllä sen tiedän, lapsi-kulta, kyllä sen tiedän, mutta kaukaa en voi isäntänä olla. Kuolema tulee, sen siipien humun jo korvissani kuulen, ja tulkoonpa vain, johan on aikakin. Mielelläni jo lähdenkin täältä, sillä sieluni halaa viimeinkin rauhaa; rauhaa tahdon, mutta kumminkin toivoisin kuolevani isieni ja poikieni tavalla, tuntematta kalvavan taudin tuskia."

"Mikäs ihme nyt koirille tuli, kun noin rupesivat haukkua räventämään?" lausui muudan naisista kolpitsan puolelta.

"Eihän vain karhu karjaa vaanine", vastasi Katri.

"Minusta tuntuu, kuin ne tervehtisivät tuttua vierasta", rauhoitti häntä ukko Perttu, haukuntaa kuulostettuaan. Naiset sysäsivät ikkunalaudat auki ja tähyilivät tulijaa.

Hetkisen kuluttua kuului melkein kuin hevoskavioiden kapsetta, ja heti astui hämyiseen pirttiin naisvieras.

"Siunaa Jumala ruokaa", lausui tulija luoden silmänsä pöydälle, jolla illallisen tähteet vielä lasten tähden olivat korjaamatta, sillä lapset söivät jälestäpäin.

"Siunaa Jumala ruokaa", kertoi tulija hengästyneenä toivotuksensa.

"Sitä Jumala suokoon!" vastattiin hänelle karsinan puolelta, ja Katri kehoitti häntä käymään ruokaan käsiksi, sillä: "matka vatsan vajentaa, talvi laarit keventää", hän sanoi.

"Suur'kiitos, kost' Jumala!" vastasi vieras, "mutta ei nyt taida enää itsellännekään olla aikaa ruokailemaan."

"Jopa me olemme ruokailleet."

Ukko Perttu oli sillä välin saanut tietää kuka vieras oli ja kysäsi: "onko rauha maassa, vai mitä lähdit, Pyymäen Leena?"

Vieläkin kiireisestä kulusta läähättäen Leena alkoi hätäisesti kertoa: "ei, Herra nähköön, olekkaan rauha, vaan venäläiset ovat ihan tuossa paikassa jo täällä."

"Sissitkö?" huudahtivat naiset. "Herra varjelkoon!"

"Niin juuri, sissit, ja on niiden joukossa punahattujakin."

"Ei suinkaan; kestäähän nälkävuosina tehty rajarauha vielä kaksi vuotta, eivätkä he sitä tohdi rikkoa", sanoi vanhus epäilevästi päätänsä ravistellen.

"Ihan varmaan kulkevat sissit tänne, ja punahattuja on puoleksi seassa," vakuutti Leena.

"Silloin on koko valtakunnan rauha rikottu", mutisi ukko Perttu, "mutta oletko niitä oikein omin silmin nähnyt?"

"Näinhän minä jälilleenkin. — Koko tämän pitkän, helteisen päivän jauhaa jylkyttelin hein'ajaksi leiväksiä, niin että hiki päästäni tippui. Puolelta päivin aloin ihmetellä mielessäni, mikä kumma meidän Mustille oli tullut, kun se alinomaa ulisi ja haukkua luskutti niin äkäsesti. En kuitenkaan viitsinyt lähteä katsomaan, sillä mikäs heidän nyt näin äkkiä olisi luullut tänne töytäävän, kuin eivät moniin vuosiin ole retkillä käyneet. Saunan lämmitä pantuani, pistäydyin metsään vastaksia taittamaan ja kuulin Kujangista päin outoa jyhmettä, niinkuin ukkonen olisi siellä kaukana äännellyt. Kun todellakin taivaalla näkyi muutamia vaskenkarvaisia pilvenmöykkyjä, luulin niitä kuuropilviksi, enkä siitä sen enempää välittänyt. Oudoksuin vain siinä itsekseni, mihin ihmeesen olin hopeasolkeni pannut, kun ei sitä kotona näkynyt, mutta, arvelin toisekseen, Mikko tuon lienee, eilis-aamuna kirkolle lähtiessään, paitaansa pistänyt."

"Mutta mitenkäs sinä viholliset näit?" kysäsi ukko Perttu kärsimättömänä.

"Silloinhan minä ne näinkin. Jyhme läheni lähenemistään, ja jo aloin erottaa ääniäkin. Säikähtyen minä kapsahdin pystyyn kuin kuorskuva varsa, vaan sitte kaaduin pensastoon kuin lamainen lehmä. Tuskin olin saanut silmäni auki, niin näin koko metsän olevan miehiä täynnä. Maailma musteni silmissäni ja sydämeni hyppi kuin rupikonna. Minä painauduin niin pieneksi maata vasten kuin suinkin voin ja sydän kurkussa odotin vain viimeistä hetkeäni. Ei se toki tullut, vaikka parasta se olisi ollut; varmaanhan ne ovat meilläkin käyneet; — ja lapset —" kiljahti hän, "voi minua onnetonta! voi! voi!"

"Rauhoituhan nyt toki vähän", lohdutti häntä Katri, "eivätkös ne kulkeneet tietä myöten; mitäs he olisivat teille poikenneet?"

"Tietähän ne kulki, tietä, ja oli niitä kuin hyväkin kirkkoväki, punahattuisia ja muita", nyyhkytti Leena itkussa, johon muutkin naiset paitse Katri yhtyivät. "Pari heistä tunsinkin, Harmannan Oleksin ja sen pitkän Uhtuen Timon, jotka käyvät laukun kannossa. Oleksi uhkasi täyttää saapasvartensakin Tuulivaaran hopeilla; muudan mies uhkasi ottaa ruutia kymmeneksi vuodeksi tornikuopasta, ja Timo lupasi viedä Katrin kotiinsa emännöimään, eikä kuolemassakaan sanonut hänestä eroavansa."

"Sepähän nähdään", lausui Katri kalveten, vaan tyynesti.

"Hyvä isä! mitä nyt tehdään", valitti naisväki.

"Ruvetaan tietysti vastarintaan ja sitte kuollaan kunnialla kaikki yhdessä mylläkässä", tuumi taaskin rohkea Katri.

"Vastarintaan! miehittä! ei, siitä ei synny mitään! Ei lähdetään kaikki hyvän sään aikana jäniksen linnaan: kosken alla on kaksi venhettä, niillä päästään karkuun", ehdotti joku joukosta, "ja lähtäänkin jo heti."

"Minä vaan en paikalta hievahda; en jätä kotia, enkä vaaria yksin surman suuhun", penäsi innokkaasti, ikäänkuin iloiten aatteestaan, urhokas tyttö, jonka ympärillä pienemmät lapsista itkivät.

Vaari ei ollut ottanut koko sotaneuvotteluun tähän asti osaa, mutta silloin hän huusi raikkaalla, vaikka liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Hiljaa! tässä ei ole aikaa voivotuksiin eikä kyyneliin, kun varma tuho joka hetki lähestyy. Kuulkaa minua ja täyttäkää käskyni, — kiroukseni seuraa sitä, joka sen rikkoo, siunaukseni sen täyttäjää, ja muistakaa, isän kirous on raskas taakka, sen olen saanut jo silmilläni nähdä; se kukistaa kantajansa. Minä puhuttelen teitä urhoollisten miesten puolisoina ja lapsina, vapaan kansan naisina. Kuulkaa siis! Se on mielestäni ihan selvää, ett'emme voi suojella varustusta emmekä kotiamme, varsinkin kun vastaamme ryntää kentiesi kymmeniä kertoja lukuisampi vihollinen kuin meitä on. Näillä" — hän osotti laihoja nyrkkejään — "näillä ei enää ole paljo virkaa; mutta sen verta on niissä, Jumalan kiitos, vielä voimaa, kuin tällä kertaa tarvitaankin; ne voivat vielä iskeä heikon iskun, joka ihmeitä aikaan saattaa.

"Ennen kaikkea te otatte eloaitan peränurkasta, jyvien alta hopea-arkun ja syöksette sen jyrkänteeltä koskeen, merkiten paikan mihin se putoaa. Sitte lataatte kaikki pyssyt; ruutia ja luoteja on tornikuopassa kyllin kyllä, ja sen tehtyänne pakenette levähtämättä, joka ainoa, siksi kuin tapaatte poikani Ollin. Hänelle sanotte: valansa mukaan puolusti isäsi varustusta viimeiseen hengenvetoonsa asti ja lähettää sinulle nyt siunauksensa toisesta elämästä, jonne hän meni Eliaan tavoin, mutta kuitenkin Simsonin lailla jyryssä ja pauhinassa. Minulle annatte lähteissänne tulukset ja pari ladattua pyssyä. Ne kyllä ovat ruosteiset ja saattavat haljeta, mutta sama se; usein on toisen vasama minuun sattunut, jos kerran omakin laukaus haavoittaa."

"Mitä aiotte vaari? Räjäyttääkö koko talon ilmaan itsenne ja venäläisten kanssa? Ei, sitä ette saa tehdä, emme jätä teitä tänne taikka, jos välttämättömästi tahdotte jäädä, niin jään minäkin", sanoi Katri, "ja minä voin jäädä kaikissakin tapauksissa".

"Ja minä", liitti pieni Matti nasevasti.

"Ei käy laatuun, hyvät lapset, vaikka hyvin ymmärrän arvossa pitää jaloa tarjoustanne", lausui vanhus. "Valani sitoo minut jäämään tänne, ettekä suinkaan tahdo, että ukkovaarinne ilmestyisi Herramme istuimen eteen valapattoisena lurjuksena nyt, kun luullakseni lähes kokonaisen vuosisadan olen koettanut elää rehellisenä miehenä. Mitä vastaisin minä Herralleni silloin, kun Hän kysyisi: Perttu Kähkönen, miksi söit sanasi, vaikka hinkalosi ja aittasi olivat pakahtua viljan kyllyydestä? Mitä vastaisin silloin Hänelle? En mitään, vaan häveten saisin lähteä marssimaan kadotuksen kuiluun yhtä matkaa noiden jumalattomien, liittonsa rikkovien sissien kanssa, sillä aivan varmaan he joutuvat sinne, samoin kuin muutkin kunnottomat, jotka karkaavat ilman syyttä turvattomien päälle. Ajatelkaas kuinka nuo pedot saisivat minulle nauraa; — ettehän te heille sitä iloa tahdo suoda? — Ja mitä taas tuohon ilmaanloiskaukseen tulee, ei se minulle ole yhtään vaikea, kun jo olen niin paljo etuantia kuolemalle maksanut, jalkani on jo hänellä paitsi muuta; vuosia on minulla niin paljo ett'en kuitenkaan voi toivoa, jos tahtoisinkin, monta semmoista enää jäljellä olevan, ja jospa olisikin, vaikka vielä toinen mokomakin, en tahtoisi petturina niitä elää. Sieluni halaa jo pimeydestä valkeuteen, jossa tiedän lasteni ja nuoruudentoverieni avosylin minua vastaan-ottavan. Ajatelkaas miten ihmeissään kaikki tuttavat mahtavat siellä olla, kun minä teen tuloni loistavasti tulessa ja jyrinässä samoin kuin kaivattu sade näivettävän poudan perästä ja lähdölläni tuo'an vielä hyötyä maallekin; — jos en muuta hyötyä tuottaisikaan, niin kunniaa ainakin, ja nimeäni muistellaan siunaten vielä tulevinakin aikoina. Tämän kuihtuneen ruumis-raukan pelastus ei enää maksa vaivaa, kun ei varustuksen pelastuksesta voi olla puhettakaan, sentähden heitän elämäni kohtalolle vasten näkimiä, toimitettuani ensin, mikä mahdollista on. Siitä on vielä sekin hyvä, että jälkeen jääneille jää jalo esimerkki uhrautuvasta isänmaan-rakkaudesta, ja se on innostuttava kansalaisia taisteluun samalla kuin se pelottaa vihollisia."

"Samoinhan on minunkin esimerkkini tekevä", pisti Katri väliin, "ja suonettehan minullekin kunnian saada osoittaa, että nuoressakin rinnassa voipi palaa pyhän innostuksen tuli."

"Puheesi kalskahti raudalle, Katriseni", lausui ukko, "jos olisit mies, hyväksyisin aikeesi, mutta nyt se ei saa päätöstäni horjumaan, sillä niin sinulla kuin Matillakin on kokonainen elämä iloineen ja suruineen edessänne".

Ukko mietti hiukan ennenkuin jatkoi: "Ei maallamme ole varoja ihmishenkiä tuhlata, sillä niitä arvatenkin kohta runsaasti tarvitaan. Varmaankin koittaa maallemme kovat ajat, koska punahattuisiakin on rajan yli rynnännyt, eikä tuo sama valani, joka minut itseni velvoittaa hengestäni luopumaan, kuitenkaan salli minun suotta kansalaisteni verta tuhlata."

Katri ei sanonut myöntyvänsä jättämään ukkovaariansa varman kuoleman kitaan, vaikka kaikki koettivat häntä pakoon houkutella. Sanoipa hän vielä, jos ei muu auta, pistäytyvänsä piiloon katsomaan, miten ukon ja kodin käypi, eikä siinä luullut rikkovansa neljännen käskyn vaatimuksia laisinkaan, vaan paremmin niitä täyttävänsä. — Viimein suostui ukko Perttukin siihen, kun muu ei auttanut, ja määräsi pikku Matinkin jäämään, sillä aika joutui.

"Katri ja Matti", sanoi ukkovaari, "vannokaa vastustamatta täyttävänne mitä teille tänne jäätyänne käsken, sillä ehdolla suostun pyyntöönne".

"Täytämme", sanoi Matti, "kyllä minulla on rohkeutta kuolla".

"On minullakin", kertoi Katri.

"Mutta entäpäs elää?" kysäsi vanhus.

"On sitäkin", lausui poika.

Katri oli vaiti.

Kaikki ukon määräykset pantiin viipymättä toimeen ja venäläisten viimein vaaran alle saapuessa oli Tuulivaaran varustus sokean vanhuksen, hennon kaunottaren ja parrattoman pojan puolustamana. Kahdella venheellä olivat muut lähteneet: Leenakin meni heidän kanssaan, kun ei uskaltanut yksin kotiinsa palata. Jälelle jääneiden siunaukset seurasivat heitä. Katkera oli ollut erohetki, mutta ukko Perttu osasi sen lyhentää; katkerahan se on aina, mitä sitte tuollaisissa tilaisuuksissa!

Katri oli huutanut lähteville: "sanokaa isälleni hänen tyttärensä kuolleen isällisen kovuuden, lapsellisen kuuliaisuuden ja kahdenlaisen rakkauden uhrina".

"Älkää sanoko mitään", lausui Perttu, "hänen molemmat lapsensa tulevat pian Jumalan avulla ja toivottavasti terveinä hänen luoksensa".

Iltarusko kultasi säteillään puiden välistä vilahtelevaa vettä, ja painuvan auringon viimeiset säteet ikäänkuin jäähyväisiksi suutelivat kainosti punehtuvaa metsää vaarojen huipuilla. Tummina kuvastivat kunnasten välitse laaksot korkeampien paikkojen varjoja; tuolla etäällä Repovaaran rinteillä väikkyi hienoa, vaaleaa huurua; yö levitti utuisen vaippansa uinuvan luonnon yli. Yksinäinen käki kukahti silloin tällöin, ikäänkuin valveilla pysyäkseen, ja jossakin muurin raossa kirskahti yksinäinen sirkka. Sitte oli kaikki hiljaa niin hyvin ulkopuolella kuin varustuksen sisässäkin. Vieläkin hiljainen hetki seurasi. Äänettömyyden katkasi matalalla kuherruksellaan kalliokyyhky. Kyynel vieri silloin tuon äsken niin luonnottomasti rohkean Katrin hehkuvista silmistä hänen vaaleoille poskillensa ja turhaan hän koki pidättää rinnastaan lähtevää huokausta.

Nojautuen tornin suljettuun porttiin hän lähetti viimeisen jäähyväishuokauksen kotiseudulleen ja katkeraksi käyneelle elämälleen.

Perttu ukko heräsi haaveilevista unelmistaan ja äkkiä lausui: "Matti, kiipeä torniin, katso tarkasti ympärillesi ja huuda tänne alas, jos mitä näet, mutta varro siellä kunnes sinua kutsun."

Matti totteli ja meni täyttämään käskyä. "Katri", lausui vanhus pojan mentyä, "minä tiedän jonkun suuren ja raskaan surun painavan mieltäsi, se on saattanut sinulle jo noin nuorena elämän arvottomaksi, avaa minulle sydämesi, lapsi, kentiesi minä voisin suruasi lieventää".

"Eihän minua mikään murhe paina", vastasi tyttö.

"Älä teeskentele, vaikka silmäni ovat talmassa, näen kuitenkin sinun tahallasi hakevan kuolemaa, hirmukuolemaa sodan tuhoavissa liekeissä, eikä naisluonne sitä epätoivoisetta sydämensurutta voisi tehdä; se on epätoivoa, eikä rohkeutta. Toisin kuohuu veri miehen suonissa kuin naisen; miestä ajaa sodan jyryyn omainsa suojelemisen velvollisuus, rakkaus vapauteen tahi valitettavasti myös toisinaan julma kosto; nainen on hienompaa ainetta, jota sodan jymy kauhistaa, ja jos hän hurmekentille kiiruhtaa, on hänellä tyyten sortunut sydän."

"Ettekö rakkautta luule kuoleman pelkoa voimallisemmaksi? Eikö nainen voi uhrata henkeänsä omainsa edestä?"

"Voipi kyllä lastensa, ehkäpä puolisonsakin puolesta, mutta nainen on elämän päiväpaiste; se ei suotta syöksy möyryävien ukonpilvien temmellykseen, niinkuin sinä, Katriseni; se ei hyödyttä hae kuolemaa. Sinä luulet elämäsi onnen kadonneen ja onnesi auringon iäksi pilveen peittyneen, vai miten?"

"Niin onkin, aurinko, kuu ja tuikkavat tähdetkin kaikki ovat sammuneet ja kaikkialla vallitsee kylmä ja kolkko yö", vastasi tyttö nyyhkien, "minulla ei ole enää mitään iloa elämästä".

"Minä tunnen kaiken tuon ja olen itsekin joskus, surujen kohdatessa, luullut niin, mutta aina on myrskyistä yötä seurannut tyyni päivä, ja niin käy sinullekin, kun vaan sinulla on rohkeutta sitä odottaa."

"Tapahtuuko siis vielä ihmeitä tässä matoisessa maassa?"

"Ihmeitä tapahtuu, jos itse uskallamme ihmeitä tehdä; kohtalo kääntää meille kauniimman puolensa, kun meillä on uskallusta silmiämme räväyttämättä sitä silmiin katsoa. Jos Onnetar meitä karsaasti katselee, uskallusta vaan, ei muuta, ja sitä kyllä ylhäältä saamme, jos pyydämme. Minä näen, ett'et luota vanhaan ukkovaariisi, etkä avaa sydäntäsi sille, joka kentiesi on suurinna syynä suruusi, jonka kyllä tiedän ja tunnen. — Isäsi kielsi kirouksensa uhalla sinut Timolta; se tapahtui minun neuvostani, sillä en todellakaan luullut voivasi rakastaa maasi vihollista. — Anna minulle kätesi Katri ja kuule kieltoni syitä."

Väliäpitämätönnä ojensi Katri ukolle kätensä; hänen kyyneleensä olivat lakanneet vuotamasta, hän seisoi ukkovaarinsa edessä liikkumattomana kivikuvana, katsoen jäisillä silmillä ukon kurttuisia kasvoja. Sisällistä inhoa ilmoitti tuo katse, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: "sinussa vallitsee viha ja vaino, et koskaan ole tuntenut rakkauden tulta".

"Onko sinulla voimaa kuulemaan kauheata kertomusta", kysäsi ukko, "se on sukusalaisuus, mutta nyt elämäni viimeisellä hetkellä ilmoitan sen, jos kuulla jaksat".

"Minua ei enää liikuta mikään, minä jaksan kuulla kauheintakin", vastasi tyttö kamalan tyynesti.

Tuskan väristys värähteli ukon kasvoilla, kun hän ponnistaen voimiansa kertoi: "Timo on kavaltajan, uskon hylkääjän, maansa pettäjän pojanpoika. Hänen isänsä isä on lapsena levännyt minun kanssani samoilla rinnoilla, sama sydän on huokaillut hänen ja minun tähteni, sama äiti sulkenut meidät rukouksiinsa, — hän oli kaksoisveljeni. Yhdessä leikimme, yhdessä iloitsimme lapsuutemme viattomat päivät, yhdessä vannoimme poikina tuon kauhean valan, jonka tunnet, ja onnellisesti kuluivat elämämme ensimmäiset vuodet. Nousi siitä, miehiksi päästyämme, vainon aika. Eräänä kauheana yönä samosivat sissit rauhalliseen kyläämme. Tuolta Laukanlahden poukamasta kohosivat korkeat, hehkuvat liekit, kun pakolaiset sieltä varustuksen suojaan ehtivät. Muut tulivat, vaan kaksoisveljeni morsian, Katri, oli poissa. Haltioissaan tempasi veljeni tapparansa ja riensi rosvojen jälkeen. Päätin kuolla yhdessä hänen kanssaan ja vimmaisina me syöksimme kahden noiden pakenevien petojen jälkeen, sillä eivät he paremmat petoja olleet. Kyläläiset seurasivat meitä ja me tunkeuduimme aina Uhtueen asti. Siellä nousi kiivas ottelu, jossa meidän miehet lyötiin, ja me molemmat veljekset jouduimme vangiksi. Katri oli tappelun aikana jollakin tavoin päässyt sisseiltä karkuun, vaan meitä vartioittiin alussa niin, että pakoa oli mahdoton ajatellakaan. Monta pitkää viikkoa sain minäkin siellä viettää.

"Kylän vanhimmalla oli Tatjana-niminen tyttö. Hänen isänsä oli vanha kettu, joka koetti kahlehtia meitä toisenlaisilla kahleilla kuin sissien tapa oli. Luultavasti tuo vanha sissi pelkäsi meikäläisten kostoa ja päätti turvata talonsa rauhan Tatjanan kauneudella, ja tyttö mielistyi tuumaan.

"Helvetillisellä sulollansa tuo velho lumosi meidät molemmat. Me olisimme myöhemmin voineet monesti paeta, mutta olimme kuin jonkun taikavoiman hurmaamina ja jäimme Tatjanan läheisyyteen. Minä häpesin itseänikin, kun en voinut tytöstä luopua, ja luulin veljeni vaan rakkaudesta minuun pysyvän häpeällisessä vankeudessa. — Viimein tuli isäni lunastamaan meitä. Sydämeni oli pakahtua häpeästä seisoessani isäni edessä. Lunnaat oli suoritettu ja huomen-aamuna piti meidän lähteä. Tahdoin vielä kerran nähdä Tatjanan ja etsin häntä kauvan turhaan. Viimeinkin tapasin hänet rannalta, jossa hän hellästi kaulaillen veljeäni istui hänen polvillansa, niinkuin ennen oli minun kanssani istunut."

Vanhus vaikeni hetkeksi ikäänkuin kootakseen voimiansa jatkaakseen. Vapisten seisoi Katri hänen edessään uskaltamatta hengähdykselläkään hiljaisuutta häiritä.

Vihdoinkin viimein jatkoi ukko Perttu huoaten: "sinä et tunne, etkä voi edes kuvailla sitä tuskaa, jota tuona hetkenä tunsin. Sydämeni kutistui vihasta, inhosta ja säälistä ja jähmettyneenä seisoin alallani, vaikka sisuksiani poltti raivokas tuli".

"Yrjö, sinä et siis jätä Tatjanaasi kuihtumaan tänne kalvavaan ikävään, joka jäytäisi sydämeni juuret", lausui tuo kaunis käärme luikertuen veljeni rintaa vasten, ja hänen mehevät huulensa koskettivat Yrjön hehkuvia poskia.

Melkein samat sanat olivat kuiskauksena sitä ennen samoilta huulilta kutkutelleet minunkin korviani. Minä silloin lupasin koettaa kaikin voimin taivuttaa isääni tuumiimme suostumaan, eikä koskaan olisi juontunut mieleeni suorastaan heittäytyä viritettyyn paulaan, vaikka sydämeni oli entisistä siteistä vapaa. Veljeni ei muistanut mitään, ei kunniaa, ei velvollisuutta, ei Katrille antamaansa sanaa, saati sitten lempeänsä häntä kohtaan, vaan innokkaasti Tatjanaa syleillen hän lupasi ikuisesti pysyä hänen luonansa, vaikka autuutensa menettäisi.

Kaikki vimmaiset tunteeni katkasivat silloin kahleensa ja riehuvana petona karhasin erottamaan heitä. Sysäys vain ja Tatjana oli kaukana tantereella huutaen kostoa.

Yrjö ja minä painiskelimme maassa verivihollisina, vaan toinen ei voittanut toista. Minä tunsin veljeni veitsen iskun otsaani vasten, sillä hän ei osannut ohimoon, johon tavotti. Kovasti rutistin häntä ja vereni punasi tannerta. Silloin kajahti aivan lähellämme isäni ääni. Hän sai tietää kaikki ja seuraus siitä oli kauhea. — Työllä ja tuskalla sain vanhuksen hillityksi kurittamasta Yrjöä, joka ikäänkuin ilkkuen hurmeinen ase kädessä seisoi Tatjanan rinnalla.

Kirous kajahti isäni suusta. Sen raskain osa lankesi veli parkani päälle, mutta kiihkoissaan antoi isä oman osani minullekin ja siitä päivin on rauha ollut rinnassani harvinainen vieras. — Samana iltana lähdimme me, isäni ja minä, vaan veljeni jäi ja uhkamielisenä jäikin. — Hän sai Tatjanansa, tuon elämänsä pahanhengen. Isäni kirous alkoi heti kantaa hedelmiä. Tatjana petti veli parkani, katkeroitti jokaisen hänen elämänsä hetken niin, että hän syöksi viimein vaimonsa turmioon, sitte kun oli häneen vaihtanut isänmaansa, kunniansa, uskonsa ja kaikki mitä ihmisellä on pyhää. Väkivallasta väkivaltaan, tulenliekistä toiseen syöksi veli parkani ja kantoipa vihan kalpaa meitäkin vastaan; — se, mikä muille on kauhistus, oli huvitus hänelle.

Kauvan surin Yrjön kamalata kohtaloa, kun hän koetti tukahduttaa omantuntonsa ääntä hirmutöillä ja paatui yhä pahemmaksi, mutta ei oma tilanikaan kadehdittava ollut. Tatjanan kuva oli painunut niin syvälle sydämeeni, ett'ei mikään sitä sieltä vielä nytkään ole kokonaan taitanut temmata pois. Ainoastaan korjatakseni sukumme Katrille saattamaa häpeää kosin häntä. Hyvä, nöyrä ja kärsivällinen puoliso hän olikin, vaan kuitenkin puuttui onnestani jotakin, sillä vasten tahtoani säilytin rinnassani toisen kuvaa ja tunsin sen. Se tieto onkin ollut elämäni kirous, se se on, joka on pakottanut minun hakemaan viihdytystä sieluni ja sydämeni haavoille siellä missä ihmiselliset tunteet eivät saa ääntänsä kuulumaan. Tatjanan muisto on pakottanut minua etsimään kuolemaa tappelutanterilla, se on saattanut minua julmasti seuraamaan poikana vannomaani valaa, eikä se vieläkään ole kokonansa haihtunut tästä vanhasta, kuihtuneesta ja madon syömästä sydämestä, joka niin tyynenä näyttää rinnassa tykkivän. — Elämäni on kulkenut melskeistä rataa ja lyhyeksi kävisi syksyinenkin yö taisteluitteni kertomiseen; yhden niistä mainitsen vain ja se onkin kirkkainna muistissani säilynyt.

Oli näet kerran, noin puolisataa vuotta sitte, tämmöinen helteinen päivä kuin nytkin. Tyyneys vallitsi luonnossa, kun erääsen kauniisen Kivijärven lahteen laskeusi punertava aurinko ja veden selkä kimmelsi kuni kulta säteistä maillehen menevän päivän. Silloin laskihe tumman metsän varjokasta rinnettä myöten kostoa puhkuva joukko kauvas järveen pistävälle, kaitaiselle niemekkeelle. Minä onneton astuin eturivissä. Tuskin olimme niemelle päässeet, kun vastaamme syöksi loinen vieläkin raivompi parvi miehiä, jotka puolustivat kotejansa, lapsiansa, omaisuuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä ihmiselle kallista on. Taistelu oli tuima ja tulinen. Miehemme alkoivat horjua ja tappiomme oli varma, sillä vastustajiamme johti mies, joka mihin iski, siinä kaatui mies. Selkäpiitäni karsi kuullessani miten hänen äänensä jyrisi kuin torvi yli asetten kalskeen. Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hänet olin nähnyt, mutta hyvin hänet tunsin.

Minä kartoin häntä kauvan sisällisestä pakosta, mutta viimein, miestemme peräytyessä, minut valtasi epätoivon vimma, sillä tuosta johtajasta riippui tappio tahi voitto.

Minä tunkeuduin hänen lähellensä. Ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta taukosivat toiset verityöstä, vai lieneekö väsymys heidät käsittänyt. Kumpikin joukko kiinnitti silmänsä meihin ja jo viritetyt jouset laskettiin alas. Tuokion katselimme toisiamme äänettöminä.

"Akka! anna aseesi puhua, äläkä sydämesi", huudahti vastustajani hirveällä naurulla, "emmehän tee yksinäisinä muuta kuin sitä, mitä koko kansamme ja koko ihmiskuntakin kokonaisuudessaan tekevät".

En liikahduttanut asettani, sillä hänen sanansa olivat liian katkerat. Silloin hän lausui pilkallisesti: "vai ei Perttu veljeni enää jaksa kalpaansa kohottaa, vai joko se on kylliksensä hurmetta juonut? Voi ukko rukka sinua! et ansaitse kauvempaa olla noin kauniin miekan kantajana", ja hänen tapparansa halkaisi vinkuen ilmaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän keikahti jo halaistuin kalloin niemelle asetetun pyhän kuvan viereen. "Kirous! helvetti on saanut osansa", olivat tuon jumalattoman viimeiset sanat, jotka sekoittuivat meikäläisten taivaalle kiirivään voittohuutoon. Käsilleni hyrski hänen hurmeensa, kun polvillani huusin hänen nimeänsä. Minusta tuntui kuin olisi miekkani omaan sydämeeni sattunut, ja koston enkelinä häilähti eteeni Tatjanan haamu. Luullen sitä aaveeksi, syöksin uudestaan alkaneesen tappelun tuoksinaan, ja kun seuraavana aamuna täyteen tuntooni taas tulin, niin tuo aave seisoi edessäni harmaat hapset levällään tuulen liehuteltavina. Hän puristi rintaansa pienoista poikaa ja puiden minulle nyrkkiänsä hän käheällä äänellä toivotti jälellä olevaksi elämäni ajaksi Kainin rauhattomuutta, tuskaa, kärsimyksiä ja onnettomuutta. Pojasta ennusti hän sukeutuvan sukuni surman ja kirosi minut perheineni manalan vaivoihin. — Hän oli Tatjanan äiti ja poika oli Timon isä. Isosta, kauniista kylästä oli vain kasa savuavia raunioita jäljellä ja sen lukuisista asukkaista ainoastaan nuo kaksi eleillä, jonka vuoksi kylä siitä päivin on kantanutkin Akonlahden nimeä.

Kauhistuen syöksin suitsuvien raunioiden ja kangistuvien ruumiiden välitse pois tuosta turmion paikasta, vaan sen yön verinen muisto ei ole milloinkaan mielestäni haihtunut. — Mielettömän naisen ennustuskin on toteen käynyt, sillä tuo silloin näkemäni poika on minusta karsinut tukevimmat ja tuoreimmat oksat ja onnettomuus on aina suvullemme seurannut, kun joku Yrjön jälkeläinen on meitä lähestynyt. Minä melkein jo kerran luulin kirouksen kadottaneen voimansa, silloin kun viime nälkävuosina Timo meidän leipäämme söi ja meidän töitämme teki, mutta siinä erehdyin. Isäsi ei olisi tahtonut korjata tuota puutteesta vaipunutta miestä, mutta minä käskin ja toivoin hyvällä työllä lieventäväni kirouksen sapen. Niin ei käynyt; hän, tuo nuorukainen, josta pidin kuin jostakin omasta pojastani, nosti riitaa perheen kesken ja, mikä pahempi, vuodatti sinun viattomaan sydämeesi rakkauden sulomakuista myrkkyä, joka siitä päivin on elinvoimiasi kalvanut."

"Oi! älkää syyttäkö Timoa; se riita on ollut sedän oma syy", keskeytti
Katri.

"Voipi olla, mutta Timon jäykkä ja tulinen luonne ei kuitenkaan olisi sinun luonteesesi sopinut, sillä sinussakin on liian paljo uhkarohkeata luonteen lujuutta, eikä kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee", lausui vanhus. "Isäsi teki oikein kieltäessään Timon sinun kanssasi niin likeisesti seurustelemasta, vaikka hän teki sen liian myöhään, sillä sinä olit jo antanut hänelle sijan sydämessäsi ja olet saanut siitä jo nuorella iälläsi paljon kärsiä, mutta kärsimykset puhdistavat sielua, sanotaan ainakin."

"Ettekö luule sitte Timon saaneen kärsiä, vaari?" kysyi Katri.

"Kenties, mutta kylliksi puhdistunut hän ei vielä ole", vastasi Perttu ukko, "sillä silloin hän ei sissiseurassa tulisi sinua ryöstämään. Hän on vihollisparvessa, muistan vasta nyt, ja olkoon, sama se, jos vaan sinä olet viisas ja tottelet minua. Minä toivon, ett'et liian kovasti tuomitse minua, jos pyydänkin sinua kärsimään ja elämään kaukana Timosta, sillä kärsimykselläkin on sulonsa, jos vain syyttä kärsii. Kärsi siis, sillä elämässäsi voi vielä onnen aurinko koittaa Timottakin, jonka kanssa et voisikaan onnellinen olla isäsi kirouksen uhalla, etkähän tahtoisikaan yhdistää kohtaloasi mieheen, joka karulla lähti täältä ja koetti viekotella sinuakin häpeällisesti jättämään meitä — ethän?"

"En, vaari kulta, vaan tahtoisin niin mielelläni kuolla", sanoi Katri.

"Jätä ne tuumat", puhui vanhus, "ja jätä tämä paikkakin. Tallissa on orhi, ratsasta sillä Matin kanssa kiiruusti pois, ja ottakaa matkaanne nuo ladatut pyssyt, joilla aluksi aioin sissejä säikytellä, minulle riittävät aseiksi taula ja tulukset."

Itkien syleili Katri ukkovaariansa eikä kyennyt liikutukseltaan virkkamaan mitään.

"Uskallusta vain tyttöseni", kuiskasi Perttu, "uskallusta taistella kohtalosi kanssa, se on kuolevan isoisäsi viimeinen tahto, isoisäsi, joka on rakastanut sinua enemmän kuin Tatjanaakaan."

"Nyt ne tulevat jo", kuului Matin ääni tornista.

"Riennä alas", käski Perttu ukko aivan tyynellä äänellä.

Ukon ja Katrin keskustellessa oli taivas vetäytynyt synkkään pilveen. Hohisten lähenivät taivaan mustat hirviöt toisiaan. Ensin kuului juhlallisen hiljaista hyminää. Se muuttui äänekkäämmäksi koveten kovenemistaan. Vähitellen taajenivat nuo kaukaiset äänet jyrinäksi: vuoroin järähteli eteläinen taivaan kansi pohjoisen kanssa ja kaarrellen kierteli ilmoissa pitkäisen valtava pauhu. Joskus hiljeni se, taas raivokkaammin alkaakseen ja muuttui viimein pelottavaksi ratinaksi ja räiskeeksi, joka saattoi sydämen rinnassa kutistumaan. Tuntui siltä kuin pitäisi räiskettä hirmuisen, taivasta ja maata halkasevan räjähdyksen seurata. Pilkkoisen pimeä olisi ollut, joll'ei taajasti välähtelevät salamat ja pauanneliekit olisi hiukkasen valoa levittäneet. Silloin tällöin lävisti kirkas, sinipunertava ukonnuoli pimeyttä ja valaisi ympäristöänsä haaveellisella valolla. Koko torni vapisi perustuksillaan. Viimein syöksi rankkasade pilvistä huuhtelemaan rakennusten kattoja, ja räystäiden alla maassa lätisivät taivaan kyyneleet samalla kuin toiset syöksyivät jyrähdyksistä kamalasti kajahteleviin kallionkuiluihin.

Tultuansa alas tornin astimilta Matti sai tallista noutaa ratsun. Ukko painoi musketin Katrin käteen, joka vaistomaisesti sen vastaan otti. Matti tempasi toisen ja hyppäsi, ukon kättä puristettuaan, vapisevan ratsun selkään. Tahdottoman lapsen tavoin antoi Katri auttaa itsensä tarakkaan.

Vanhoilla käsillään veti Perttu ukko sitte pois portin telkeet ja niin, hänen siunauksensa seuraamina, riensivät Tuulivaaran kaunotar ja hänen veljensä tummassa yössä kiiruusti lähenevää vihollista vastaan.

Salama valaisi hetkiseksi ilmaa, kun korskuva orhi kiiti sissien sivutse.

"Katri", kuului ääni yössä ja eräs pitkä mies hyökkäsi sissijoukosta pakenijoita takaa ajamaan. Olipa toinenkin, paitsi Timoa, Katrin keksinyt. Se oli kapteeni Kapranov itse. Silmänräpäyksen hän seisoi paikallaan ja erilaisten himojen taistelu kuvautui hänen kasvoillaan.

"Podoshdite njemnoshko (odottakaa hiukan)", karjasi kapteeni ja kiiruhti hänkin pitkän-Timon jälkeen. Se olikin hänen pelastuksensa.

Sillä välin ryntäsivät muut venäläiset avonaisesta portista sisään. Talo ja torni täyttyi heistä pian. — Äkkiä vaikeni sissien riemuisa huuto ja hämmästyksestä kivettyneinä katselivat he toisiaan. Tornin alta syvyydestä alkoi näet kaikua myrskyn äänen yli eriskummainen, kamala laulu, joka saattoi ahneiden miesten hiukset taikamaisesta pelosta pöyhistymään. Selvästi kuului raivokkaasti vyöryvät, ontolla äänellä lauletut sanat:

"Joutukaatte jo Tuonelan joukot
Voittoa Karjalan katselemaan!
Sissit täyttävät nurkat ja loukot,
Hopeita lähtivät hapuilemaan;
He tänne päin
Nyt syöksyvät näin
Tuhohon ja tulikuolemaan.

Rientäkäätte jo haukat ja korpit
Sissien sydäntä maistelemaan;
Kohta aukasen Manalan portit —
Turha on yhtyä taistelemaan;
Verisin päin,
Koko ryhmittäin
Te kiidätte hornan kattilaan.

Parkukaatte nyt lesket ja lapset!
Kähkönen turvanne tempasi pois,
Kruunaten voitolla harmajat hapset.
Kukapas häntä nyt peljännyt ois?
Rauhan vilja,
Vaikkakin hiljan,
Verikylvöstä versova on."

Vimmatusti olivat pitkä Timo ja Kapranov samonneet Katrin ja Matin perästä toisten taloon tunkeutuessa. Vaaran alla he olivat jo saavuttamaisillaan pakenijat, sillä jyrkkä rinne hidastutti ratsastusta, mutta siellä he seisahtivat, kun hirvittävä täräys äkkiä järisytti ilmaa. Ehdottomasti käännähti Matti silloin katsomaan jälelleen.

Hirmuinen tuli- ja savupatsas kohosi Tuulivaaralta korkeuteen ja tuhannen tuhansia säkeniä puikkelehti ylhäällä taivaalla. Jotakin tuntui vinkuvan väkevästi aaltoilevassa ilmassa ja yht'äkkiä hervahti Katri hengetönnä hevosen seljästä maahan. Tornista kimmonnut kivi oli rusentanut kaunoisen pään, ja kärsivä ihmislapsi oli saavuttanut rauhan.

Samalla äkkäsi Matti takaa-ajajat, joista toinen kiljahtaen syöksähti hänen kuolevan sisarensa luo ja sulki hänet syliinsä. Poika tempasi sisareltaan pudonneen aseen maasta ja nopeana kuin orava hypähti taas hevosensa selkään. Hän ojensi muskotin sisarensa syleilijää vastaan ja miehen rinnasta puhkeavat punaiset kuolonkukat osoittivat Matin ampumataitoa. Kuului yksi uikahdus, kuului toinenkin ja kauhistuen näki Kapranov kaksi toisiaan kiinteästi syleilevää ruumista. — Timo oli pitänyt sanansa eikä eronnut armaastaan kuolemassakaan.

Eteenpäin riensi Matti mutisten: "sukuisän kirous ei siis vieläkään ollut lopussa", sillä hän oli torniin kuullut suurimman osan ukkovaarinsa kertomusta ja tunsi tuon kirouksen. "Mitähän ukkovaari nyt sanoo, kun Katri kuitenkin tuli matkaan", lausui hän kyyneliään niellen ja katosi tumman metsän siimeesen.