MIKÄ SIIHEN OLI SYYNÄ.
Vanhalla herralla oli paljo vieraita, joiden pyynnöstä hän istuessaan lämpiävän uunin edessä kertoi: Muutamana kesäisenä aamuna, vähän ennen kuin aurinko nousi — se miekkoinen nouseekin erinomaisen kauniina Ämmänkosken rannalla — vähän ennen sitä oli kaupungissa äärettömän hiljaista; koski yksinään valvoi ja olisipa melkein luullut senkin hiukan hiljentäneen pauhuansa, ettei tarpeettomasti häiritsisi kaupunkilaisten aamu-unta; lyhyesti: kaupungissa vallitsi vieläkin suurempi hiljaisuus kuin tavallisesti.
Aurinko nousi ja sen ensimmäiset säteet herättivät uinuksista kauniit metsätähdet, jotka pirteinä karistivat unen jäännöksiä seitsemästä silmästään. Velttona kohotti sininen kissankello päätään ja kyynel kiilsi tuon raukan kuvussa, niin vastenmielistä oli hänestä päivän työhön ryhtyminen. Lähteen reunalla kasvavan koivun oksalla oli leivo viettänyt yönsä ja nyt herättyään laskihe se läheiseen ruispeltoon oikein läheltä nähdäkseen vieläkö maapallomme sinäkin päivänä oli yhtä kaunis, kuin eilen hänen levolle ruvetessaan.
"Mutta voi minua hullua", ajatteli se, "laveammaltahan näen maailmaa, kun kohoan ylös tuonne pilvien tasalle", ja sinne kohosikin se. — Maailma näytti niin kauniilta, selkineen, virtoineen, kukkineen ja pienine lehdillä hiipivine hyönteisineen, ettei pieni leivonen enää jaksanut tunteitaan hillitä, vaan puhkesi raikkaasen riemulauluun. Siitäkö, vaiko jostakin muusta lienee möhömahainen kahvipannukin herännyt, sitä en tiedä, vaan se on varmaa, että aivan heti sen perästä yhtyi sekin äänellänsä auttamaan leivoparkaa ja siten herätti leskirouva Kivelinin sievän sisäpiian Annan, joka oli torkahtanut istuessaan keittiön uunin vieressä. Annan liikkumisesta heräsi itse rouvakin, joka taas nukkui viereisessä huoneessa höyhenpatjoilla, ja yöröijy päällään rupesi hän akkunan poskessa sukimaan omia pitkiä hiuksiaan.
"Herrainen aika! Mitä ihmettä! Anna, Anna!" olivat huudahduksia, jotka tunkeutuivat rouvan laihahuulisesta suusta, kun hän oli sattunut silmäilemään kaupungin ainoalle valtakadulle.
"Anna, eikös tuo ole itse herra pormestari?"
"Kyllä se on pormestari, armollinen rouva."
"Mutta mikä siihen on syynä" — rouva Kiveliniä tahtoi ruotsi voittaa — "mikä siihen on syynä, että hän jo nyt on ulkona, eikähän Schwarzwaldilainen vielä ole lyönyt viittäkään?"
"Sitä minä en tiedä, armollinen rouva."
"Mutta mikä siihen on syynä — kuulepas Anna! Juokses nyt paikalla raatimies ja kauppias Hongelinin luo ja kerro hänelle minulta terveisiä, että minä käskin kysymään: mikä siihen on syynä, että herra pormestari kello viisi minuuttia vaille viisi astui tästä ohitse?"
"Kyllä armollinen rouva", vastasi Anna. Kello viisi oli hän jo valkoinen huivi päässä ja musliinihame päällä kauppias Hongelinin puodin portailla. Hongelin oli juuri avannut puotinsa ja helmiletkuinen piippu hampaissa hän nyt, nojautuen portaiden käsipuita vasten, nautti raitista aamuilmaa.
"Hyvää huomenta herra raatimies! Armollinen rouva lähetti terveisiä ja käski kysymään: mikä siihen on syynä, että herra pormestari juuri kello viittä minuuttia vaille viisi kävi ohitse, armollisen rouvan akkunan alatse?"
"Itse herra pormestari! Sitä en kuolemakseni tiedä. — Mutta sanokaa rouva Kivelinille terveisiä, että minä puolen tunnin kuluttua lähetän hänelle tiedon asiasta."
Kiiruusti pisti Hongelin puotinsa kiinni ja parin minuutin kuluttua oli hän jo juhlapuvussaan ja matkalla herra viskaalin luo.
"Hyvää huomenta, herra veli! Suo anteeksi veli, että häiritsen näin varhain sinun aamu-untasi, mutta minä tulin vaan tiedustelemaan, mikä siihen on syynä, että herra pormestari ummelleen kello viisi minuuttia vaille viisi kulki itsekseen täydessä virkapuvussa leskirouva Kivelinin akkunan alatse?"
"Herra pormestari? Ja jo kello viisi minuuttia vaille viisi? Sitä en Jumal'avita tiedä, vaan jotakin se merkinnee; siitä on välttämättömästi otettava selko. Jos veljellä on aikaa odottaa niin kauan, kuin ennätän saada jotakin päälleni, niin menemme yhdessä raatimies ja kauppias Svendelinin luo; hän varmaankin tietää jotakin tähän asiaan."
Kello viisitoista minuuttia yli viisi astuivat herrat viskaali ja kauppias Hongelin, molemmat juhlapuvussa, raatimies ja kauppias Svendelinin asuntoon.
"Hyvää huomenta veli Vialén, hyvää huomenta veli Hongelin! Kylläpä te tänä aamuna olette varhain liikkeellä", lausui raatimies ja kauppias Svendelin sisään astuvia tervehtien ja vetäsi samalla housujensa vasemman lahkeen jalkaansa.
"Tulimme vaan kysymään", selitti viskaali, "eikö veli tietäisi mikä siihen on syynä, että herra pormestari ummelleen kello viisitoista minuuttia vaille viisi, täydessä virkapuvussa, kolmikulmainen hattu päässä ja miekka vyöllä käveli juhlallisen näköisenä ja aivan yksinään leskirouva Kivelinin akkunan alatse?"
"Herra pormestari? Siitä en, lempo vie! tiedä poloisen pölähtävää. Ypö yksinään ja kello viisitoista minuuttia vaille viisi. Se, hiisi vieköön, merkitsee jotakin! — Kyllä silloin täytyy olla jotakin merkillistä tekeillä; täytyypä niinkin. — Ettehän vielä ole ottaneet aamunaukkua? Hyvä, tuossa on konjakkia ja tuossa vettä; minä sill'aikaa pistän hännystakin päälleni ja mennään sitte miehissä henkikirjuri ja vararaatimies Villgrénin luokse; hänhän tietää kaikki maailman asiat ja varmaan on hän tästäkin selvillä."
Kello viisikolmatta minuuttia yli viisi astuivat nuo kolme ystävää henkikirjuri ja vararaatimies Villgrénin saliin, jossa mainittu herra, mukavassa asennossa nojatuolissaan ja yönuttu päällänsä, parhaillaan rouvinensa joi aamukahviaan.
"No mikäs teidät hyvät ystävät näin aikaiseen tänne ajaa ja kaikki kolme juhlapuvussa? Tervetulleet, tervetulleet, vaikka mihin aikaan! Tehkää hyvin ja istukaa; paina puuta Hongelin. Kuppi kahvia ei haitanne? Selma toimitapas enemmän kuppeja tänne."
"Kiitoksia, kiitoksia!" lausuivat kaikki vieraat yhteen ääneen. — "Me tulimme vaan tiedustelemaan, eikö herra veli tietäisi, mikä siihen on syynä, että herra pormestari tänä aamuna ummelleen kello viisikolmatta minuuttia vaille viisi, täydessä virkapuvussa, kolmikolkka päässä, miekka vyöllä, Stanislaikka ja pyhä Anna rinnassa, on itkussa suin ja aivan itseksensä juossut kuin mieletön leskirouva Kivelinin akkunan alatse niin, etteivät kantapäät ole jalkoja tavanneet", virkkoi kauppias Svendelin hätäisesti.
"Mitä kummia! Herra pormestari, sanoitte te? Sepä merkillistä! Kunniamerkit rinnassa — ja jo niin varhain. Kyllä tässä piilee jotakin ja siitä on meidän tavalla tai toisella ottaminen selko. Minulle hän ei ole virkkanut sanaakaan koko asiasta, enkä minä muiltakaan ole mitään merkillistä kuullut. Mitä ihmettä se merkinnee? — Eiköhän raatimies ja kelloseppä Utriainen tietäisi mitään, vai joko häneltä on kysytty? — Vai ei; no odottakaapa hyvät ystävät, kunnes ennätän saada virkapuvun päälleni — parasta on olla valmiina, jos jotain tapahtuu—niin mennään Utriaiselta tiedustelemaan. — Selma kultaseni, pidä hetkinen vieraille seuraa."
"Me emme olisi tienneet laisinkaan, vaikka vihollinen olisi kaupunkiin hyökännyt", tuumaili rouva, "olipa hyvä, että te hyvät herrat tulitte meille ilmoittamaan. Minä ja varmaan mieheni myöskin olemme koko sydämmestämme siitä teille kiitolliset."
Regulaattori-kello Utriaisen työhuoneessa löi juuri kuutta, kun edellä mainitut herrat avasivat oven, ja muut tiktakit ympäri seiniä yhtyivät yksissä tuumin seuraamaan regulaattorin esimerkkiä. Tuon helinän kestäessä huusi henkikirjuri ja vararaatimies Villgrén pienelle oppipojalle, joka parhaillaan pienellä kellon puhdistusharjalla kiilloitti rikkonaisia saappaitaan: "poika hoi! Missä hornassa mestarisi on, vai joko hänkin on mennyt kaupungille kummittelemaan?"
"Ei herra henkiherra, ei hän vielä tänä päivänä ole kummitellut."
"Missä hän on, sano paikalla, lurjus — ei tässä lemmon helinässä tahdo omaa ääntänsäkään kuulla!"
"Hän nukkuu nyt", vastasi poika hiljaa, ikäänkuin olisi luullut äänellään herättävänsä mestarin.
"Sinä valehtelet, hän on ahkera mies, joka ei enää kello kuuden aikaan kiiskiä ongi", puuttui kauppias Svendelin puheesen.
"Mutta kuitenkin nukkuu hän nyt", väitti poika ja veitikkamaisesti vilkaisi silmillään tiskin alle.
"Mene häntä herättämään sitte", sanoi kauppias Hongelin käskevällä äänellä.
"Ei tarvitse mihinkään mennä häntä herättämään", tuumi poika yhä tiskin alle tähystellen. "Kun hän yöllä tuli kotiin, tappeli hän rouvan kanssa ja rouva —"
"Mitä sinä puhut sen vekkuli", ärjähti herra viskaali, "kyllä minä sinut opetan; vai puhut sinä niin herrasväestäsi!" ja käsi ojolla riensi hän tiskiä kohti tarttuakseen pojan pörröiseen tukkaan. Silloin, ikäänkuin jonkun taikavoiman kautta, kohosi tiski asemiltaan ja kaatui vasten kauhistunutta viskaalia sellaisella voimalla, että hän puoli pyörryksissä kellahti mitään pahaa aavistamattoman henkiherran pönäkkää vatsaa vastaan. Onneksi ei tiskillä sattunut olemaan muuta kuin yksi nyrkinkokoinen herättäjäkello, joka lattialle kirvonneena päästi hirmuisen tärinän. Korviaan pidellen herrat ällistyneinä katselivat tiskin alta ylös kömpivää miestä, joka ei ollut kukaan muu kuin kelloseppä ja raatimies Siimeon Utriainen itse.
Rouva, kuultuaan sellaisen melun työhuoneesta, riensi hirmustuneena ovelle. Hän oli vielä aivan paljain jaloin ja ainoastaan tupihameessa ja huusi vihaisella äänellä: "joko sinä taaskin!" — mutta silloin huomasi hän "huoneen olevan herroja täynnä", niinkuin hän itse jälkeenpäin lausui tuosta merkillisestä tapauksesta räätäli Holapan rouvalle kertoessaan.
"Mi-mi-mikä nyt on hätänä?" tuumaili kelloseppä silmiään hieroen.
Hämillään tuijottelivat herrat toisiinsa, kunnes henkikirjuri viimein tointui niin paljo että kykeni kysymään: "täälläkö teillä onkin tapana nukkua; me emme tienneet sitä, suokaa anteeksi?"
"Ei, kyllä minä tavallisesti nukun tuolla sisällä, — vaan käykää hyvät herrat sisään; minun täytyy ensin pukeutua."
"Älkää, älkää Herran tähden — minullakaan ei ole vielä päällä", kuului huoneesta rouvan nyyhkytyksien keskeyttämä ääni.
"Jaha, tehkää sitte niin hyvin ja istukaa täällä — antakaa anteeksi, vaan vaimoni ei vielä ole vaatteissaan. Minä eilen illalla istuin kestikievarissa tuon uuden, Helsingistä tulleen räätälin luona ja me kulautettiin totilasi toisensa perästä niin, että pääni tuntuu vähän raskaalta vieläkin. Se on sivistynyt mies tuo räätäli, oikein hieno mies; kyllä se Holapalta leivän lopettaa. Pormestarikin kuuluu luvanneen tänä päivänä tulla antamaan takin mittaa tuolle uudelle räätälille, vaikka raatihuone on nyt Holapan talossa; — se ei liene Holapasta mieleen, jos hän sen sattuu saamaan tietää. — Tehkää hyvin ja painakaa puuta, minä olen viidessä minuutissa valmis palvelemaan herroja."
Niin sanoen riensi kelloseppä sisähuoneesen, josta rouvan nyyhkytystä yhä kuului. — Piika toi heti viina-karahviinin ynnä lasia ja kohteliaasti nyykistäen sanoi rouvan pyytäneen "herrojen olemaan niin hyviä", ja herrat todellakin olivat niin hyviä.
Pian oli mestari pukeutunut ja kun hän tuli vieraitansa hoitelemaan, alkoi henkikirjuri: "herra Utriainen! Me olemme oikeastaan tulleet tänne tiedustelemaan, ettekö te tietäisi mikä siihen on syynä, että herra pormestari tänä aamuna, noin kello viisi minuuttia yli neljä, täydessä virkapuvussa, miekka vyöllä, kolmikulmainen hattu päässä ja pyhän Stanislain sekä pyhän Annan neljännen luokan ritariston merkit vasemmalla puolen rintaa ja kannukset jalassa, on voivotellen ja parkuen tavannut kadulla leskirouva Kivelinin sisäpiian Annan ja hänen kanssaan kadonnut tietämättömiin — vai onko heitä sittemmin nähty?" kysyi henkiherra kääntyen muihin tovereihinsa.
Hongelin toimitti kyllä nähneensä Annaa, vaan ei herra pormestaria.
Henkikirjuri jatkoi: "me nyt oikeastaan tulimme kysymään teiltä, tietäisittekö kenties te mikä siihen on syynä, sillä me kaikki olemme siitä mitä suurimmassa sielun tuskassa, eikä kukaan kristitty tiedä koko asiasta mitään. Se on kumminkin selvää, että jotakin sen täytyy merkitä, sillä herra pormestari oli juossutkin niin kovaa, että leskirouva Kivelin oli siihen kopinaan kesken uniensa herännyt."
"Itse herra pormestari — nainut mies ja jo niin varhain liikkeellä, hyi hittoja! Tietysti piilee siinä joku salaisuus, vaan minä puolestani en tiedä siihen asiaan hölyn pölyä. — Te sanotte, ettei kukaan tiedä mitään, mutta selko siitä kumminkin olisi saatava, sillä kuka tietää kuinka tärkeä asia se mahtaa olla; ja lyhyesti sanoen: minun yksinkertainen mielipiteeni asiasta on se, että meidän raadin jäseninä ja kaupungin porvareina on asiasta saatava aivan selvä tieto. Eiköhän herra tohtori —"
"Ettäkö pormestari olisi tullut hulluksi? Sitä en minä usko, hän on liian viisas sellaisiin ryhtyäkseen", keskeytti henkikirjuri talon isännän puhetta.
"Ja paitsi sitä on herra tohtoria eilen illalla haettu Paltamoon, jossa herra nimismies on sairastunut", tiesi viskaali.
"Mutta", jatkoi kelloseppä, "täytyyhän pormestarinnan tahi jonkun muun siellä raatihuoneella tietää jotakin tähän asiaan, menkäämme siis miehissä sinne; se on minun ajatukseni sekä raadin jäsenenä että kaupungin porvarina. Minä pistäydyn vaan muuttamassa toisen takin ja olen valmis seuraamaan herroja."
Nyt vihdoinkin oli rouva Utriaiskakin ennättänyt saada vaatteet päällensä ja tuli tervehtimään vieraita. "Voi hyvä isä!" huudahti hän katsoessaan ulos akkunasta, sillä koko katu niin pitkälle kuin silmä kantoi — rouva Utriaiska oli lyhytnäköinen — koko katu oli ihmisiä täynnä.
Leskirouva Kivelinistä oli nimittäin tuo puoli tuntia tuntunut pitkältä ja hän oli lähtenyt hankkimaan tietoja räätäli Holapan rouvalta. Tämä ei tiennyt koko asiasta mitään ja yks'kaks' olivat molemmat valmiit menemään Kolströmin Regiinan luo. Hän oli tosin kahvia juodessaan nähnyt viskaali Vialénin ja kauppias Hongelinin juhlapuvussa astuvan ohitse, vaan ei tiennyt sen enempää ja oli juuri menemässä Savanderskalta kysymään asiaa. Yhdessä lähtivät he nyt kaikki Savanderskan luo.
Savanderska, istuessaan avonaisen akkunan vieressä, oli taas nähnyt viskaalin, Hongelinin, Svendelinin, henkikirjuri Villgrénin ja paljo muita herroja, kaikki juhlapuvussa, menevän kelloseppä Utriaisen työhuoneesen ja tuli jo portailla vieraitansa vastaan, sillä hänellä oli aikomus mennä Kandelinskalta kyselemään "mitä tuo herrojen paljous merkitsi?"
"Ja itse herra pormestari astui jo tänä aamuna varhain meidän akkunamme alatse", säesti leskirouva Kivelin.
Vieraat tekivät kokonaisen käännöksen ja niin mentiin Kandelinskan luo. Regiina Kolström kyllä teki alussa esteitä, sillä Kandelinska oli puhunut hänen juovan sikurikahvia, joka ei ollut totta, vaan hänkin lopulta seurasi toisia.
Kandelinskan nisupuotiin oli äsken "vähissä hengin" juossut kelloseppä Utriaisen Karoliina ja kertonut Utriaisen viime yönä lyöneen rouvaansa halolla päähän ja "nyt tänä aamuna oli herra pormestari nähty kadulla puhelevan tuon kauniin Kivelinskan Annan kanssa."
"Herrainen aika, sitä en olisi kuolemakseni tiennyt", huudahti leskirouva Kivelin käyden kalman kalpeaksi.
"Sitte", jatkoi Kandelinska, "sanoi Karoliina heille tulleen paljon vieraita, kaupungin herroja ja muita tuntemattomiakin. Ne olivat siellä juoneet ja elämöineet, kunnes viimein rupesivat tappelemaan, ja Utriaiska parka oli koko ajan sydän sylissä istunut kamarinsa nurkassa ja itkenyt niin katkerasti, ettei ollut tahtonut vaatteitakaan päällensä saada. Vahingossa kuuluu viskaali tuossa tappelun metakassa lyöneen kellosepän vasaralla henkiherraa keskelle vatsaa niin pahasti, että henki on vaarassa. Minä lähden paikalla, kun kengän rihmani saan kiinni, lohduttamaan Selma-parkaa, joka tuskin vielä tiennee koko asiasta mitään."
"Mitäs tohtori on sanonut", uteli Regiina Kolström, joka oli vanha piika, ja niinkuin koko kaupunki tiesi, tohtoriin vähän rakastunut.
"Tohtori on jo illalla viety Paltamoon nimismies Kelanin luo; ettekö te vielä sitäkään tiedä", sanoi Savanderska hiukan halveksivasti Regiinalle.
"Voi kuitenkin, voi kuitenkin", valitteli Regiina, "jos Edvard edes olisi kotona, niin ei Villgrén varmaankaan kuolisi — — ja hänenkin nyt piti sattua pois!"
Yhdessä mentiin nyt "Selma-parkaa" lohduttamaan. Paljo ihmisiä tavattiin kadulla, joille kerrottiin mitä tiettiin ja jotka taas kertoivat mitä he tiesivät.
Niinpä tiesi Olinska pormestarin parhaillaan olevan Kivelinskan Annan kanssa pakomatkalla Ruotsiin, "vaan älkää Jumalan luomat sanoko minun sitä kertoneen", lisäsi hän.
Selma Villgrén saatiin seuraan ja itkien, valitellen astui tuo rouvaparvi lisäämään sitä joukkoa, joka jo ennestään seisoi kelloseppä Utriaisen talon ympärillä. Sen joukon puheissa oli jo noin kymmenkunta henkeä murhattu silloin kuin nikkari Kempas saapui paikalle. Hän kysyi kovalla äänellä: "mikä siihen on syynä, että kaikki ihmiset juoksevat tänne kuin hullut?"
Silloin avautui Utriaisen työhuoneen ovi ja kadulle ilmestyivät herrat raatimiehet viisaan, miettivän näköisenä jokainen ja kaikki juhlapuvussa. Ei milloinkaan ennen oltu kaupungin kadulla nähty sellaista saattojoukkoa kuin se oli, joka raatimiesten perässä kulki. Siinä oli naisia silkkihameissa, toisia yöröijyissä, muutamilla oli toisessa jalassa tohveli, toisessa kenkä ja moni oli avojaloinkin. Puolialastomia kaiken ikäisiä lapsia, sekä poikia että tyttöjä, puikkelehti aikuisten seassa. Joukkoa oli sangen paljo, sillä kotiin ei ollut jäänyt paljo ketään muita kuin viisi kapalolasta ja nikkari Kemppaan äiti.
Kun seurue oli saapunut Savanderin talon kohdalle, nähtiin kaksi kapalolastakin yhtyvän joukon jatkoksi — kaupungissa oli kaikkiaan seitsemän siihen luokkaan kuuluvaa henkilöä — ja kolmas osa koko kaupungin asukasluvusta oli jo naisten puheissa silloin tapettu. Jos silloin, kun saavuttiin raatihuoneen eteen, isolle torille, joku olisi kirjaan pannut kaikki ne henkilöt, jotka joukon puheissa olivat kärsineet suurempia tahi pienempiä ruumiillisia vammoja, niin ei koko Kajaaniin olisi jäänyt terveeksi yhtään sielua, paitsi jo ennen mainitun Kemppaan äiti, sillä hän oli kuollut pari päivää ennen, vaikkei vielä haudattu.
Henkikirjuri Villgrén valittiin yksimielisesti lähetyskunnaksi, jonka piti kansalle tuoda tarkka tieto siitä, "mikä on syynä kaikkeen tähän ihmeelliseen menoon", sanoi Kempas niin kovalla äänellä, että Selma Villgrénin oikea korva meni lumpeen. Henkikirjuri meni. Hän tapasi portailla rouva pormestarinnan, joka kyyneleet silmissä kertoi tänä kirottuna päivänä saaneensa kuulla asioita, joita hän ei koskaan unhottaisi. — Henkikirjuri tapasi itse pormestarinkin, vaan mitä hän siltä oli saanut tietää, sitä hän ei koskaan ilmaissut Selmallensakaan.
Pormestari itse astui heti kansajoukon eteen ja lausui juhlallisesti: "jollette te jok'ikinen kynsi nyt paikalla korjaa täältä luitanne, niin minä näytän teille millä oikeudella te teette kapinan ja kokoonnutte häiritsemään kaupungin rauhaa. Sanalla sanoen minä tuotan Oulusta kasakkia."
Hongelin ja Svendelin seisoivat häntä lähinnä ja edellinen lausui hyvän kaupan toivossa: "herra pormestari, ei teidän tarvitse Oulusta asti niitä tuottaa, sillä minä myyn Rettigin kasakkia markka neljäkymmentä penniä naula, eikä sitä helpommalla oululaistenkaan kannata antaa, sillä minä tuotan kaikki tupakat, paitsi punaruusun, suoraan Turusta."
Svendelin sanoi: "minä annan teille herra pormestari Helsingin kasakkia tehtaan hintaan tahi, jos summissa ostatte, voin vielä antaa kymmenen prosenttia hinnan alennustakin."
Vanha herra vaikeni, otti korilon ja kohensi kekäleitä.
Muuan vieraista kysyi: "mutta mikäs siihen sitte oikeastaan oli syynä, siihen pormestarin niin varhaiseen liikkeelläoloon?"
"Mistä minä sen tietäisin, eihän pormestari sitä sanonut."
"Te ette siis tiedä mitään muuta koko asiasta?"
"Tiedänpä niinkin. Minä tiedän, että sinä päivänä syötiin kaupungissa aamiainen kahta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti, ja että pormestari heti sen jälkeen sai uuden virkapuvun, ja vielä senkin, että Selma Villgrén ei miehensä sanonut enää häntä rakastavan, vaan pitävän salaisuuksia, joita ei ennen 'meidän välillä ollut nimeksikään', sanoi hän."