LOHDUTUS.
Pekka Kilpeläisen mökki oli rakennettu aivan lähelle isoa Rimpisuota, joka hetteisestä povestaan puhalteli jäädyttävää hallaa lavealle ympäristöön — niin ainakin sanottiin niillä seuduin. Ihmekö siis, jos suurena nälkävuonna 1867 pakkanen oli puhtaaksi pannut Pekankin kaikki sekä syys- että suvi-touot, sillä tekihän se silloin tuhojaan kaikkiaalla, vieden monessa kohden koko vuodentuloksen, ja vapautti siten viljelijän kaikista puimapuuhista. Petäjän kuorta pureskellen oli Pekka kumminkin saanut perheensä eheänä yli ankaran talven, ja kauniisti vihoitti hänen isohko ruishuuhtansa Keinuvaaran päivärinteellä. Asian tuntijat arvelivat tuosta huuhdasta lähtevän vähintäänkin viisitoista tynnöriä viljaa, "jos vaan hallalta säästyy"; — niin hyvin oli Herra sinä vuonna siunannut Pekan työn.
Vihantana vielä kuitenkin oli Pekan viljavainio silloin, kuin hänen emäntänsä, koko tienoossa hyväsävyiseksi tunnettu eukko Anna-Mari, ilmoitti miehellensä jotakin, lopettaen ilmoituksensa lausumalla: "niin minä ajattelin, jotta jos sinä menisit kirkolle ja pappilasta pyytäisit hiukan joko jyviä tahi jauhoja lainaksi; niin saisin minä sairaana ollessani syödä selvää leipää."
Mielellään ei Pekka tosin olisi velkoihin ruvennut, varsinkaan näin uutisen rinnassa, vaan kuitenkin mietti hän: "teukko on oikeassa. Hän ei sitte viime kesän enempää kuin me muutkaan ole saanut selvää leipää edes nähdäkään, on vaan täytynyt pettua peiputtaa; eikähän rukiinen leipä liene kovin ylellistä herkkua saunaruoaksi." Ja niin hän lähti, kun lähtikin, pastorin puheille.
Varsin mielellään pastori antoikin Pekalle viisi leiviskää jauhoja, vaikkei hän niin paljoa pyytänytkään; sillä Pekka oli tunnettu ahkeraksi ja rehelliseksi mieheksi. Tyytyväisenä hän nyt kantoikin jauhosäkkiä kotiansa kohden, tuumaillen matkalla itsekseen, että hän kyllä, "jos Jumala suo", ennättää Pertun päiväksi puida rukiinsa ja saada velkansa suoritetuksi, niinkuin puhe oli ollut; "ja sitte sitä taas saa olla huolettomana, kun on velaton mies", lisäsi hän puoliääneen. Kovin väsyksissä hän oli kotiin saapuessaan, sillä taakka yhdessä heinäkuun paahtavan auringon kanssa oli tehnyt parastansa, saadakseen hien virtana valumaan kantajansa otsalta, ja oivallisesti onnistunutkin tuossa aikeessaan. Pian unehtui kuitenkin Pekalta väsymys, kun hän avatessaan pirttinsä ovea huomasi kätkyeesen ilmestyneen pari pienoista päätä.
"No, Anna-Mari! Sukkelaanpa sinä asiasi suoritit ja oikeinhan tällä kertaa lahjoitit kaksi työmiestä taloon, sillä luultavasti ne nyt ovat poikia?"
"Kuinkas muutoin", ehätti Keinuvaaran vanha Leena sanomaan, "ja kuinka ne sitten vielä ovat ihan sinun näköisiäsi!"
Totta on etteivät kaksoset olleet juuri kenenkään paitsi toistensa näköisiä, vaan kuitenkin näkyi heidän isänsä oikein sydämensä pohjasta iloitsevan niistä, niinkuin hyvin sopi arvatakin, koska hänellä ei ennestään ollut yhtään miespuolista perillistä. Pekka näki vanhan "tuudun" liian ahtaaksi kahdelle noin rotevalle pojalle ja sillä aikaa kuin Leena, Anna-Marin äitikummi, lähemmin kertoi kuinka hän, "juurikuin käsketty", oli sattunut tulemaan ristityttärensä avuksi, valitsi hän orsilta kuivia, kätkyeksi soveliaita lautoja.
Silloin tällöin työtänsä keskeyttäen, katseli isä hymysuin rauhallisesti lepääviä lapsukaisiaan ja onnellisen äidin kasvot heijastivat samaa, kentiesi vieläkin syvällisempää iloa. Se ja vielä toinenkin päivä kului tyynesti ja hiljaisesti loppuun. Vanha Leena pani taikinan juuren, leipoi selvää leipää ja katsoi muutoinkin taloutta. Vieläpä jäi hänelle aikaa hoidella sekä lapsia että sairastakin, jossa toimessa hän, niinkuin yleiseen tunnustettiin, olikin erittäin taitava. Sanalla sanoen, Rimpisuon mökissä olivat kaikki muut iloisia ja tyytyväisiä, paitsi pieni Anni, kaksoisten nuorempi sisar. Tämä oli alussa veljiensä syntymisestä vähän nyreissään, koska hänen nyt täytyi muuttaa asuinsijansa tuosta rakkaasta kätkyestä vanhemman siskonsa sänkyyn. Vähitellen viihtyi toki hankin, kun sai leikkiä hopeaisella rintakoristeella, joka aikoinaan oli kuulunut hänen äitinsä kihlakalujen joukkoon ja johon oli taidokkaasti piirretty kirjaimet I.H.S. Rupesipa Anni jo katselemaan pikku veljiään melkein yhtä ystävällisillä silmillä kuin uunin korvalla kehräävää harmaata kissanpoikastakin. Kuitenkaan ei hän näitä, niinkuin vikisevää mirriparkaa, lakkaamatta tahtonut kuljetella ympäri huonetta, vaikka ne kyllä, hänen mielestään, olivat tähän maailmaan tulleet ainoastaan hänen leikkikaluikseen.
Mutta maan päällä ei ole koskaan pysyväistä onnea; sen sai Pekkakin ennen pitkää havaita. Äiti tuli päivä päivältä heikommaksi, vaikka hänen nyt, kun sai syödä selvää leipää, Leena-muorin arvelun mukaan, olisi päinvastoin pitänyt "kostua". Sitä mukaa kuin äiti heikkoni, kävivät kaksoisetkin yhä enemmän ja enemmän kärtyisiksi, pahajuonisemmiksi; ja tuskinpa olivat he viikkokauden ajan ehtineet maistella elämää, kun Pekka jo sai kuivista laudoistaan ruveta valmistamaan toisenlaista kehtoa, jossa heidät laskettaisiin maan poveen.
Äiti oli liiaksi heikko kantamaan niin suurta surua ja eräänä iltana, yökasteen nurmeen kohotessa, hän värähtelevällä äänellä lausui miehelleen: "minä tunnen tämän yön olevan viimeiseni. Käske Mari ja pieni Anni tänne, että siunaan heitä ennen lähtöäni."
Kun aurinko aamulla nousi vuorten takaa, valaisivat sen ensi säteet Anna-Marin rauhallisia, vaan kalman kalpeita kasvoja; eikä paljoa enempää verta näyttänyt olevan vaimovainajansa kylmää kättä puristavan Pekankaan poskipäillä. Mari, vanhin tyttö, joka jo ymmärsi mitä hän nyt oli kadottanut, itkeä nyyhkytti hiljakseen pankolla ja Leena-muori, hilliten omia kyyneliään, koetti virsikirja kädessään parhaan taitonsa mukaan lohduttaa tyttöparkaa. Kuolinvirteen herännyt pieni Annikin, enemmän seuran vuoksi kuin todellisesta surusta, yhtyi vuodattamaan kyyneliään yhdessä sisarensa kanssa; vaan hänen huolensa haihtui pian, kun hän sai pikku mirrin siliteltäväkseen, niin että hän jo hetkisen kuluttua mirrineen jatkoi viatonta untansa.
Varhain seuraavan sunnuntain aamuna vanha Rusko, surullisena pitäen päätänsä alhaalla, ikäänkuin olisi tietänyt mitä kuormansa sisälsi, veti nuo kolme ruumista kirkon kiviaidan viereen, ja vakavana, synkeämielisenä käveli Pekka perässä. Keinuvaaran vanha Leena lasten kanssa oli saattoväkenä ja hän milloin kantoi pientä Annia käsivarrellaan, milloin talutti häntä kädestä, lörpötellen lapselle kaikenlaista tämän äitivainajasta. Hän kertoi jo vuosikymmeniä sitten aavistaneensa, ett'ei Anna-Mari, vaikka hän olikin hyvä "kuin Herran enkeli", tulisi pitkä-ikäiseksi, "kun hän ristittäessä porasi niin hirmuisesti". — Vielä puheli muori yhtä ja toista kuolemasta, ylösnousemisesta ja minkä mistäkin, josta puheesta lapsi ymmärsi yhtä vähän kuin kärryissä kuljetettavat kuolleetkaan. Sitä tarkemmin seurasi Mari, vanhempi orpo, eukon kertomusta, ja tuon tuostakin vettyi tytön silmä, kun hän näki miten kirkas vesihelmi toisensa perästä pihahti muorin silmästä hänen ryppyisille poskilleen.
Kirkonmenojen päätyttyä ja ruumisten tultua hautaan olivat kaikki kirkkomiehet jättäneet kirkon lähitienoot ja äskeinen väen kihinä niin hiljentynyt, että tuulen vienoinen henkäys oli ainoa liikkuja kirkkotarhassa, sillä vaimovainajansa haudalla seisova Pekka oli liikkumattomana kuin kivi ja tuijotti silmiään rävähdyttämättä vasta täytettyyn hautaan.
Mitä kaikkea Pekka tuona katkerana hetkenä ajatteli, ei hän oikein itsekään tiennyt; raskas paino vaan tuntui ahdistavan hänen rintaansa. Siinä seisoi hän kauan ja hänen silmiensä ohitse kävivät kaikki entiset elämänsä päivät. Jotkut niistä hymyilevinä punaposkisina keijukaisina tepsuttelivat; toiset taas kärsivän näköisinä, puutteesta vaaleina, vaan kuitenkin tyytyväisyydestä loistavilla kasvoilla hiipivät siinä; mutta viimein eräs hirviö, puolison kuolinpäivä, kammottavana haamuna rautakourillaan likisti häntä. Silloin huokasi hän syvään ja kolkosti puhkesi lausumaan: "oi hauta, mikset minuakin kohtuusi sulkenut?"
Tähän heräsi isänsä sylissä levännyt pieni Annikin ja pudotti kädestään äitivainajaltaan perimänsä rintakoristeen, jossa oli ne kolme kirjainta I.H.S. ja jota Anni ei millään muotoa ollut suostunut kotiin jättämään. Pekka otti koristeen maasta ylös, ja silloin yht'äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa. Huoli haihtui ja melkeinpä iloisena hän jätti haudan tietäen nyt, ettei tuo pimeä hauta kätkenytkään hänen rakkaitaan, vaan ne nyt olivat oikeassa kodossaan, paremmassa maassa. Hyräillen värssyä:
"Mun sielun ruumiin' omas on,
Its' Herra armas tiedät tuon;
Siis omas ota huomahas,
En joukkoo julman pelkää taas",
lähti hän kylään Leena-muorin ja Marin luo; sillä nuo äänettömät kirjaimet I.H.S., joilla tarkoitetaan: Jesus hominum salvator, olivat häntä lohduttaneet. Usein oli hän ennenkin koettanut niiden merkitystä selittää, vaan aina turhaan. Nyt päätti hän niiden merkitsevän: Jeesushan heidät sai, ja jotakin sinne päin ne todella merkinnevätkin.