UURON KÖSSI.
Lapsena kuulin useampia kertoja mainittavan nimeä: Uuron Kössi. Ihmiset yleensä eivät pitäneet häntä oikein viisaana. Minä en muistaakseni ollut koskaan nähnyt sitä miestä, enkä hänen kanssaan siis ollut persoonallisesti tuttukaan. Uuron Kössin viisaus tahi hulluus eivät myöskään liikuttaneet minua hituistakaan, niin että meillä oli toistemme kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin. Minulla ei edes ollut pienintäkään käsitystä hänen ulkomuodostaankaan, vaikka lapset tavallisesti ajatuksissaan luovat jonkunlaisen kuvan siitä henkilöstä tahi asiasta, josta usein kuulevat puhuttavan.
Uuron Kössi oli siis minulle ihan vieras olento. Kohtalomme satutti meidät kuitenkin kerran yhteen ja siitä päivin säilytti Uuron Kössi minut tuoreessa muistissa. Sattui näet niin, että muutamana Juhannus-aamuna — silloin olin juuri päässyt lukioon — päätin olla sangen jalomielinen. Tässä jalomielisyyteni puuskassa ajattelin: nyt lähden jalkaisin kirkkoon, että piika Maijakin kerran sopii hevoskyytiin. Muistelen myöskin, että ajatuksissani kuvailin siten suovani kirkkomiehille hyvän tilaisuuden ihailla uutta, kiiltonappista univormuani, jonka loistetta minun kärryissä istuessani ainoastaan vilahdukselta olisivat nähneet. Niin suoriuduin tielle. Aamu-aurinko paistaa hellitteli täydeltä terältä. Mäkisellä maantiellä lainehti kirjava kirkkomiesjoukko. Tuolla nousi mäkirinnettä maalatut vieteri-kärryt, joissa istui mahtava talonisäntä puettuna uuteen verkatakkiin. Täällä kiirehti köyhä mökkiläinen laihaa hevostansa hölkkäraviin, etteivät häntäkään kirkosta jättäisi. Joutomiehet verkalleen astua lörkyttelivät puhallellen piippu-nysistään paksuja palturisavuja ilmaan. Vakava patalakkinen kerettiläinen näytti ikäänkuin kadehtien katselevan noita solakoita nuoria miehiä, jotka kokkapuheillaan tuon tuostakin saattoivat naurun kajahtamaan tyttöjen suusta. Silloin rypistyi kerettiläisen nenä, vaan ripein askelin riensi nuorten joukko eteenpäin, tytöt kantaen käsivarrellaan kirkkoröijyjään ja mustia kenkiään, pojat myöskin paitahihasillaan. Joskus katkesi kirkkomiesten jono, vaan kuta lähemmäksi kirkkoa tultiin, sitä tiheämmäksi kävi joukkokin. Pitkän-mäen seuduilta aina kirkolle asti alkoi tien vieressä vähän väliä näkyä pieniä tyttöparvia. Muuan veti jalkaansa puhtaat pumpuli-sukat, toinen oli jo ehtinyt pitemmälle ja pani jo kengänrihmojaan kiinni. Ritolammin rannat olivat täynnä pyöreävartaloisia tytön-tylleröitä, jotka joko huuhtelivat hikeä päivettyneiltä poskusiltaan tahi tiheillä luukammoilla sukivat kesäisen auringon vaalentamia kähäriään. Moni tyttö-hupakko salavihkaa kysyi myöskin pyöreältä taskupeililtä neuvoa, miten pää on pidettävä kirkkoon astuttaessa ja miten on hymyiltävä sille ja miten sille. Siellä täällä tien vieressä laitteli joku vanha muori aamiaista silmäterälleen, lapsensa lapselle, leikaten aika viipaleita eväsrieskasta, jolle sitte näin Juhannuksen kunniaksi levitti omasta mielestään oikein paksulta kaunista, punakeltaista kesävoita.
Sanalla sanoen siinä oli kaunis kesäinen taulu edessäni, mutta vahinko vaan, etten sitä joutanut oikein tarkastelemaan, sillä minua tuntui ikäänkuin hiukkasen hävettävän, kun huomasin kaikkein ihmisten huomion olevan kiintyneenä kauniisen univormuuni. Mielelläni suostuinkin sentähden loppu-matkaksi nousemaan Kankaalan Pekan kärryihin, joka kohteliaasti tarjosi minulle sijan sievän sisarensa Leenan vieressä.
Kirkolle ei ollut enempää enää kuin yhden virstan matka, vaan kuitenkin ajaa suhautti Pekka monen hevosmiehen ohitse, sillä niinkuin yleiseen tiettiin, oli hänen "Lintunsa" pitäjän parhaita juoksijoita. Jalka-miehiä sivusimme tusinoittain, joista kumminkin ainoastaan yksi veti huomioni puoleensa. Hän oli pienenläntä, kumarahartiainen vanhus, jonka hopeanharmaat tai valkoiset hiukset pitkinä suortuvina valuivat alas hartioille. Hänellä oli päällään pitkä, saristunut, sininen takki, vyötetty keskeltä lianharmaalla villavyöllä. Kädessään piti vanhus paksuröhmyistä käsnäkeppiä. Hänen kasvonsa olivat, niin paljon kuin niitä ennätin nähdä, ryppyiset ja syvä-juonteiset.
"Mikä kesän märäntö tuo on?" kysäsin minä.
"Onpahan muuan vanha työmies Uuron kylästä", vastasi Pekka.
"Kummallisessa puvussa hän käypi; hänessä taitaa olla vilutauti."
"Eikö mitä, terve hän on kuin lampaan vuona, mutta hän muutoin vaan käy turkissa kesät, talvet."
"Sepä kummallinen mies on", tuumailin minä.
"Kyllä hän toimastaankin on kummallinen", myönsi Leena ujosti, "mutta hän ei taida olla oikein viisas."
"Mikä hänen nimensä on?" kysäsin taaskin; en niin paljo uteliaisuudesta, tahdoinhan vaan sanoa jotakin, saadakseni tuon kauniin vieruskumppanini yhtymään pitempiin puheisin kanssani.
"No, en minä hänen oikeata nimeänsä muista, mutta Uuron Kössiksi häntä kylän kesken kutsutaan."
"Vai niin, vai hän se nyt olikin Uuron Kössi, olen minäkin hänestä kuullut", vastasin minä, mutta silloin jo olimme kirkkomäen alla. Pekan kortteeritalo oli vähän syrjässä, jonka vuoksi minä tässä, kiitettyäni kyydistä, erosin heistä ja läksin hautausmaalle hautakirjoituksia lukemaan. Yhden ja toisen vanhan tuttavani oli Tuoni talven kuluessa korjannut ja pienet puuristit osoittivat eläville paikkaa, jossa heidän ruumiinsa mätänivät. Täällä lepäsivät kaikki, rikkaat ja köyhät, hyvässä sovussa rinnakkain, eikä toisella ollut parempi kuin toisellakaan; tomuksi täytyi kaikkein tulla.
Vähitellen keräytyi kirkon ympärille väkeä. Jo näin Uuron Kössinkin kiirehtivän Herran huoneesen. Mutta hänpä ei mennytkään sinne sisälle, vaan istahti portaille ja otti lakki-kulunsa käteensä. Silloin tällöin heitti siihen joku kirkkoon menijä kopekan tai puolen, vaan suurta summaa noista almuista ei näyttänyt karttuvan. Tuleepa tuossa verkaan puettu pikku poikanulikka, joka mielestään näytti olevan jotakin. Hän keikuttelee päätään, ottaa liivinsä taskusta kellon, katsoo siihen ja näyttää olevan hyvin olevinaan. Jopa huomaa tuo pikku narri Kössinkin. Silloin ottaa hän nyrkinkokoisen mukula-kiven ja lähenee kerjäläistä. Ihmiset väistyvät tämän pienen keikarin tieltä ja kivi lentää Kössin lakkiin. Ympärillä seisova joukko rähähtää kohti kulkkuaan nauramaan, ikäänkuin pojan käytös olisi ollut sekä sopiva että sukkela.
En tiedä suututtiko pojan kelvoton teko, vaiko joukon hyväksyminen minua enemmän; mutta jos olisin ilennyt, olisin minä ruvennut poikaa kurittamaan, sillä Kössi itse ei näkynyt koko asiasta olevan milläänkään. Heittihän vaan tyynesti kiven pois ja kysäsi hiljaisesti: "kuka tuo kiven heittäjä oli?"
Joukko häpesi vähän käytöstään, kun ei Kössi noussutkaan raivoon, niinkuin se oli luullut, ja eräs joukosta vastasi: "se on Aholan Heikki Yl'kylästä". Kössi silmäsi poikaa ja siinä ilmestyi enemmän sääliä kuin suuttumusta. Silloin kajahti kirkon kellot. Se oli merkki, että papit saapuivat jo paikalle, ja ihmiset hälvenivät kirkkoon. Minä ajattelin: "kummallinen miespä todellakin tuo Uuron Kössi on!" ja aloin nousta portaita myöten kirkkoon.
Kerjäläinen ojensi minullekin lakkiansa, johon minä melkein ehdottomasti heitin ainoan rahani, hopearuplan.
"Kiitoksia, nuori herra", lausui vanhus liikutuksesta värähtelevällä äänellä. Hän tarttui käteeni, puristi sitä kovasti; katsoi hetkisen hyvin kummallisesti silmiini. Hänen silmänsä näyttivät hehkuvan ilosta. Vielä kerran avasi hän suunsa ja kuiskasi: "kiitoksia! Nyt se on täytetty!" Näitä sanoja ei hän näyttänyt lausuvan minulle, vaan jollekin muulle.
Kirkossa asettauduin tavalliselle paikalleni. Kössi riensi myöskin heti sisään. Suorempana entistään astui hän halki kirkon ja laskihe alttarin eteen, käytävän suuhun polvilleen. Hänellä kuului tavallisesti ennen olleen tapana istua penkissä, vaan nyt hän oli koko Jumalan palveluksen ajan polvillaan käytävällä. Kaikki kirkossa olijat näyttivät pelkäävän hänen tänään tekevän jonkun häiriön. Satoja silmäpareja oli lakkaamatta kääntyneinä Kössin puoleen, vaan hän oli niin vajonnut hartauteensa, ettei huomannut mitään mitä ympärillä tapahtui. Kyyneleitä vuoti Kössin silmistä ja pari kertaa ojensi hän silloin kätensä taivaasen päin, kun saarnamies kehotti seurakuntaa kiittämään Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, jolla Hän taas maatamme oli siunannut. Sinä Juhannuksena oli epäilemättä Uuron Kössi hartain kristitty kotipitäjääni kirkossa.
Jälkeenpäin sain kuulla jo Kössin parikymmentä vuotta, jollei enemmänkin, joka sunnuntai- ja juhla-päivä istuneen kotipitäjääni kirkon portailla kirkkomiehiltä rahaa kerjäämässä. Kankaalan Pekka arveli, ettei Kössi ollut niin köyhä kuin hän näytti, sillä hän kaikista töistään otti aina maksun rahana, vaan ei kukaan ollut nähnyt hänen mitään rahalla maksavan. Minä olin alkanut pitää tuosta kummallisesta kerjäläisestä, mutta nyt kaduin, että olin antanut niin paljon sen mammonan orjan ahneuden tyydyttämiseksi. Uteliaana menin sinä kesänä aina samasta ovesta kirkkoon, sillä ainoastaan sillä ovella kuului Kössi kerjäävän, eikä koskaan muualla. Kössiä ei enää koskaan nähty almua anomassa, paikkansa kirkossa ei milloinkaan ollut tyhjänä. Sitä ihmettelivät kaikki, vaan ei kukaan tiennyt, mikä Kössin ahneuden oli tyydyttänyt.
Joku tuntematon hyväntekijä oli muistanut kotipitäjätäni suuriarvoisella lahjalla. Provasti oli näet saanut suuren rahasumman sitä varten, että niillä rahoilla perustettaisiin pitäjään lapsille koulu, jossa nuorisolle opetettaisiin "kristillisyyttä ja hyviä tapoja". Mitään lähempiä määräyksiä ei lahjoittaja ollut tehnyt, paitsi sitä, että eräs Heikki Ahonen Ylikylästä saisi siinä koulussa maksuttoman opetuksen. Tästä päättivät kaikki ihmiset, että lahjoituksen oli tehnyt tuo paikkakunnassa rikkaudestaan tunnettu Ylikylän Ahonen, jolle puoli pitäjästä oli velassa. Kummako siis, jos seuraavana kesänä kiitolliset seurakuntalaiset oikein miehissä keräytyivät viimeiseen lepo-kammioon saattamaan rusthollari Heikki Ahosta. Minäkin olin haudalla. — Samana päivänä haudattiin myös Uuron Kössi. Hänet pantiin yhteiseen eli niin sanottuun rahvaan hautaan. Kaikki ihmiset ihmettelivät, miksi provasti hautautti Uuron Kössin oikein koululla. Minäkin olin kantajana, sillä provasti sanoi niin olleen Kössin tahdon. Eukot tuumailivat: "Kunniallapahan Kössikin hautaan pääsi, vaikka hän ei ollut oikein viisas."
Pitäjään miehet miettivät yhteisillä varoilla hankkia hautakiven Heikki Ahosen haudalle, vaan provasti epäsi ja sanoi: "Ei se ollut Ahonen, joka teille koulun hankki, vaan sen teitte itse, vaikk'ette sitä tienneet, sillä asiamiestänne ette pitäneet oikein viisaana."
Minä en myöskään tahdo väittää hänen olleen "oikein viisaan", mutta sen kumminkin sanon, että löytyy maailmassa monta paljo hullumpaa viisasta.