PIELINEN.
I. SYKSYLLÄ.
Kolkkona ja synkkänä kuvastuu syksyinen taivas ison ja pitkän Pielisjärven päilyviin vesiin, kun aina lyhyt kesä kukkineen, tuoksuineen, ja muuttolinnut poikineen ovat pohjoisesta paenneet pois luonto-äidin hellimmin lempimiin seutuihin. Vaihtelevia näköaloja on tosin syksylläkin nähtävänä Pielislaakson kymmeniä peninkulmia pitkillä reunamilla; mutta kaihoa kumminkin herättää katselijan sydämessä silloin tuo vakava alkuperäinen luonto ja sen jynkkä mahtavuus.
Oneilta tuntuvat syksysin nuo aukean aavat vesipeilit; ja tumman harmailta näyttävät silloin nuo monimutkaiset salmet, jotka kiertelevät monessa kohden jyrkin kallioseinin vedestä kohoavien saarien välissä. Kolin korkeat kukkulat, samoin kuin muutkin rannoilla kaareilevat vaarat, luovat kummallisia, hirvittäviä varjoja hiljoikseen edestakaisin liikehtivälle, ikäänkuin raskaasti henkivälle ulapalle.
Syvään ja pitkään, kuni tuskaansa pidätellen, huokailevat syksyllä tuulet noilla elottomilla, autioilla rannoilla. On kuin nekin kirjaviksi käyneiden lehtipuiden: koivujen, pihlajoiden, haapojen ja muiden kanssa kilpaa surisivat kesän ihanuuden liian aikaista katoamista.
Johonkin saareen tuntemattomalla tavalla eksynyt lehmus ja saarni ovat jo aikoja sitte riisuneet päältään kesäisen juhlapukunsa. Onpa iäti vihanta havumetsäkin, jonka rannimmaiset, mäntyiset ja kallioon kiintyneet jäsenet, kuni armoa anoen, ryömivät pitkin maata, uskaltamatta latvaansa taivaalle nostaa, jo kääriintynyt tavallista tummempaan talviverhoonsa. Murheellisina huojuvat honkien latvat, ja valittavalta, sydäntä särkevältä kuuluu tuolla lahdella liitelevän, myöhästyneen kalahaaskan särmikäs kirkuna.
Kuitenkin elää Pielinen syksylläkin. Vilkasta elämää ja innokasta toimintaa tulevaisuutta varten onkin sen povessa, syvyyksissä, jos kohta ylhäällä, pinnalla, kuolema ja epätoivo näyttävätkin yhä enemmän ja enemmän voittavan valtaa. Syvyydestä syöksähtää elämä ylemmäksi. Se se saattaa matkaan virkeyttä ja liikettä sekä pinnalle että yksinäisille, hyljätyille rantamillekin.
Kulovalkean tavoin alkaa näet kylästä kylään, pitäjäästä pitäjääsen kulkea viesti: "mujeet kutevat." — Ne sanat, ikäänkuin tenhoisa taikavoima, luovat aina uutta eloa ja hyörimistä Pielisen unhotetuille ja syrjäisimmillekin rannoille. Kaikille sen selille, alkaen aina Mikon sillasta Ahveniseen asti, ilmestyy nyt lukemattomia, mikä minnekin päin pyrkiviä venheitä. Tarkastaja huomaa niiden parittain katoavan ja poikkeilevan, tarmokkaiden käsien ohjaamina, pitkien niemenhuiskaleiden kainaloihin, saariin ja tyvenihin lahdekkeisiin. Noin satasylinen tahi pitempikin nuotta on aina toisessa venheessä, jossa nainen istuu airoilla. Muutoin ovat molemmat venheet täynnä puuastioita, eväskontteja, patoja, viinalekkereitä ja jos jotakin.
Maata viljelevä, salskea karjalainen on muuntunut kalastajaksi muutamiksi viikoiksi ja kansoittaa joksikuksi kuukaudeksi nuo siellä täällä kaihossa olleet, harmaat ja sammaltuneet kalasaunansa. Raskasta on työ syystuulissa järvellä ja epämukavaa asuminen ahtaassa saunassa, eikä saalis useinkaan palkitse siihen pantua vaivaa, mutta elämä Pielisellä on niin vahvistavaa, raitista ja vapaata. Siksipä kuuluukin aina illoin kalasaunoista ulos tuuleen ja pimeyteen surullisen viehkeitä, hieman yksitoikkoisia, mutta kuitenkin miellyttäviä lauluja, joita ei ole kukaan tehnyt, vaan jotka ovat syntyneet ja yhä uudestaan syntyvät, laajenevat ja supistuvat aina tuntemattomain lakiensa mukaan. Iloinen puheen porina on noissa alkuperäisissä asunnoissa vallalla aina, kun naapurinuottueita on vieraaksi saapunut. Muutoin istutaan niissä illoin puhellen entisistä rajarauhattomuuksista, varsinkin Rädystä, Tiaisesta ja tuosta ylevästä virkavallan vastustajasta Yrjö Sormusesta; taikka kerrotaan siellä toisilleen vanhoja satuja, kummitusjuttuja ja "ollaan arvoituksilla".
Köysimies se tavallisesti, verkkoja korjaellessaan, pieni piipun-nysä hampaissa, toimittaa kertojan virkaa sillä aikaa kuin "airokas", parhaillaan oleva nuori nainen, keittää ilalliseksi kaloja hiiloksella tahi "koukussa", kalasaunan ulkopuolella. — Somalta näyttää tuo tulen ääressä puuhaava tyttö solakoine vartaloineen, ja hänen tavattomasti suurennettu varjonsa kallion rinnassa, aavemaisesti kumarrellen ja kyykkien, matkii hänen liikkeitänsä. Ohuen sumun läpi pilkistelevät tähdet nähdäkseen vilkkuvia kuviansa pikkuisen lainehtivassa, pimeässä vedessä, jonka pintaan siellä täällä rannikoilla palavat nuotiotulet heittävät pitkiä, heleän kirkkaita ja juomuilevia valoviivoja. Pian on yksinkertainen illallinen valmis ja syötykin. Haukotellen heitäksen perämies kiukaan vastapäiselle lavitsalle pitkäkseen. Köysimies pistää piippuunsa uuden tupakan; airokas huuhtaisee kiireesti kupit ja lusikat ja sitte tupsauttaa sammuksiin hikevässä huoneessa sameasti valaisseen päreen, ennenkuin riisuuntuu ja rupeaa levolle kiukaan puoleiseen nurkkaan. Yhä hämärämmin ja hämärämmin hehkuu köysimiehen piippu pöydän takaa rahilta ja näyttää sammuvin silmin katselevan kaunista airokasta. Tekisi tytön mieli pyytämään, jotta köysimies ei enää polttaisi pahalle haisevaa piippuansa, mutta ei oikein uskalla. Hän on näet jo kädet ristissä lukenut: "valvo Herran" ja "Isä meitänsä", eikä ihan varmaan tiedä, eikö olisi syntikin puhella vielä siunattuaankin.
Ulkona tuntuu tuuli vielä humisevan ja laineiden säännöllinen loiskinta rantakiviä vasten kuuluu sieltä niin ihmeen selvästi. Rauhoittavasti se vaikuttaa väsyneesen mieleen. Kohta kuuluu köysimiehen puolelta pieni kolahdus. Piippu on pudonnut lattialle ja säännöllinen hengitys todistaa heti kaikkien kalasaunan asukasten vaipuneen virkistävään uneen. Aamulla on oikein harvinainen sää. Pielisen pinta on käynyt ihan tyyneksi. Ei tunnu tuulen vienointakaan henkäystä missään, eikä näy pienintäkään pilven levettä koko tuolla kuulakalla, kylmän näköisellä taivaalla. Aurinko loistaa vaan vaaleana tuolta mäkien päältä, aavojen vesien takaa, ja vielä kalpeampi kuu kulkee kainona vastakkaisella puolella taivaan korkeata kupua. Veden pinta heijastaa tuota vaaleata valoa ja silmiä väsyttää katsellessa sen yksitoikkoista hohdetta. Silloin tällöin tuntuu kyllä aurinko sysäävän luotaan ilmaan joukon kirkkaampia ja lempeämpiä säteitä, mutta kuitenkin on sen valo niin kuollutta, eikä anna lämpöä laisinkaan. Nuotan ainat ovat jäässä heti veden kalvosta kohottuaan ja kylmävät paljaita käsiä. Kastuneet vaatteet myös jäykistyvät ja verkotkin käyvät jäähileihin, mutta mielellään kuitenkin vetää keuhkoihinsa tuota raitista, virkistävää ilmaa. — Se tekee elämän niin kevyeksi, niin pirteäksi ja raittiiksi.
Hiljaa ja huomaamatta kerääntyy sillä välin musta, paksu pilviryhmä kauas luoteiselle taivaan rannalle, jylhien Wiekin vuorien yläpuolelle. Alkaa kuulua kaukaista huminaa ja puiden oksat käyvät levottomiksi. Lukemattomia pieniä laineita ilmestyy ulapalle keskenänsä kisailemaan. Ikäänkuin lumottuna ne kiertyvät, sulavat toisiinsa ja muodostavat äkkiä pitkiä, avaroiden selkien yli ulottuvia, vaahtoharjaisia aaltoja. Tuuli yltyy yhä rajummaksi ja kautta taivaan kiirehtii vimmaisessa vauhdissa synkkiä, uhkaavia pilvivaippoja. Yhä uusia ja taas uusia pilvihirviöitä riuhtoo myrsky irti alkuperäisestä pilvivuoresta ja hurjassa raivossa kiidättelee niitä hujan hajan tummaksi käyneelle taivaan laelle. Siellä ne kohisten tungeksivat toisiansa ja pimittävät ilman, mutta kuitenkin samoavat kaikki samaanne päin, uhaten hävitystä ja kuolemaa kaikille.
Iloissaan vinkuu ilmassa vihuri, kiskoen mukaansa sinne aaltojen harjoilta savun tavoin tupruavaa vaahtoista vihmaa. Aallotkin kiihtyvät kiihtymistään, ajelevat ja tempovat toisiaan ja näyttävät tahtovan tavoitella taivaalla temmeltäviä pilviparvia. Vesi sihisee kuin kiehuen valtavasti vyöryvien vesivuorten huipulla, kääntyy torveksi ja perän kautta syöksee pärskyen sisään venheisiin, jotka ovat antautuneet myötätuulen valtaan. Ylemmäksi, aina ylemmäksi kohoavat aaltojen harjat; syvemmiksi, yhä syvemmiksi käyvät syvennykset niiden välillä; enemmän ja aina enemmän lisääntyy ilmaan hienoa, tuulen edellä lentävää vetistä utua, ja tuuli syytää yhä uutta vettä vasten silmiä.
Ei näe eteensäpäin kuin muutaman sylen, eikä voi vapaasti hengittääkään, kun myrsky niin voimakkaasti ajaa pois edestään ilmavirtoja. Eteenpäin — eteenpäin sysää tuuli ja vesien vimmainen tyrsky heikkoa, saumoissaan natisevaa venhettäkin. Milloin tuo keikkuva pursi on melkein pystyssä perällään, milloin se, kokka edellä, syöksähtää taas alas aallokkoon, ja sydäntä vihlaisee joka kerta, kun se äkkiä aaltojen väliin suistuu. Ei ole kuitenkaan aikaa ajatella siinä muuta kuin matkan suuntaa, sillä nopeasti suljahtelevat aallot ja veden hyrsky pois aluksen alta, ja ulvova myrsky rientää vielä niistäkin edelle.
Veden kohina alhaalla on kuin vuolaan ja palavan kosken, mutta myrskyn torvet ilmassa soittavat vieläkin valtavammin ja äänekkäämmin. Siinä soitossa on ulvomista ja vinkuvaa vihellystä, korkeita, valittavia ja kimeitä säveliä sekaisin uhkaavien, järisyttävien äänien kanssa, ja veden pauhina antaa sille juhlallisen perussuunnan ja soinnun.
Viimein tyyntyvät kuitenkin riehaantuneet luonnon voimat. Synkät pilvet purkaavat lumisen sisällyksensä myrskyn syvälti myllertämien vesien pinnalle. Lahdille ja salmille alkaa tuulellakin ilmestyä pieniä tyyniä paikkoja. Talven henki kutoo silloin Pieliselle ja sen syvänteiden lukemattomille asukkaille pakkaselta suojelevaa pukua. Tulee niin tähtikirkas yö, ja silloin on mataloille lahdille ja virrattomille salmille syntynyt sileä, taivasta kuvastava kirkas kansi, mutta vapaina vierivät vielä laineet syvemmillä selkävesillä. Ne eivät näytä aikovankaan antautua laiskoina uinailemaan pitkää, pimeätä talvea, vaikka kallioa kattava sammal ja jäkälä on jo kuurasta valkeaksi käynyt ja puut rannoilla huurteella peitetyt. Hiljaa hiivii kuitenkin yhä edemmäksi ja edemmäksi rannasta jäinen peite. Jonakuna päivänä on viimeinenkin sula silmäke peittynyt kirkkaalla, kuultavalla jäällä — Pielinen on masennettu, voitettu!
Pohjoisessa sytytetään talven vallan ja voiman kunniaksi suuria sähiseviä soihtuja. Ne hulmuavat kauas taivaan kannelle ja leimahtelevat siellä, yhä muotoansa muunnellen, mutta — yhtä äkkiä kuuluu hirmuinen pamaus ja jyrinä. Ei ainoastaan maa, vaan vuorien perustuksetkin vapisevat silloin, valittavaa voivotusta kuuluu Pieliseltä pitkien matkojen päähän kylmänä yönä.
Järvi on talvelle osoittanut, että jättiläistä ei voiteta väkisin, jos ei se vapaaehtoisesti antaudu, ja yhdellä ainoalla tempauksella on se kovaan jäähän kiskaissut peninkulmia pitkän railon, jossa vesi taas vapaana lainehtii. Se on pitkä, liikkumaton, sininen joki tuo railo, mutta se osoittaa Pielisen voimaa ja halua valoon. Viimein jäykistyy kumminkin senkin pinta. Pielinen lepää, ja talvi on täydellä todella tullut, — pitkä ja ikävä talvi.