PIELINEN.
II. KEVÄÄLLÄ
Säälimätön ja jäly on Pohjolan talvi. Kevätpäiväntasaus on jo käsissä, mutta surkeasti ulvoo yhä suorahäntäinen susi jäällä aution saaren jyrkän rantakallion alla; eikä näytä vielä hetikään siltä, että talven valta vähäistäkään varvenisi. Pielisen pohjoista päätä ympäröivien juonteiden selänteiden takaa hiivii vaan yhä uudestaan esiin kasvoja kovasti viiltävä viima. Päästyään aukealle ulapalle ryöpsähdyttää se matkaansa parven keveitä, kimaltelevia lumikiteitä. Hurjissa, säännöttömissä pyörteissä karkeloiden ja hyppien kiitävät nuo lumihiuteet eteenpäin, kunnes peninkulmien päässä patoutuvat korkeiksi kinoksiksi pitkän Paalasmaan rantoja vasten. Tuulen kourissa ähkivät valittavasti aarniometsän valtavat aihkit, ja tykässä oleva kuusikko karistaa pois oksiltaan enintä irtanaista luntansa. Kuni armoa anoen naksahtelee hädissään Törön saaren yksinäinen ja ainoa kelohonka ja ojentelee alastomia oksiaan kohden lounaista taivasta.
Sieltä, muutamain vaaleanharmaiden pilvien raosta, kuumottaa haalean näköinen aurinko hiukan, kuin kaukaisen tulisoihdun himmeä loimo, mutta itse päivän terää ei kuitenkaan näy.
"Kirpeätä on vielä tuo pohjoinen tuuli", murahtaa kelsiturkkinen talonisäntä kuormansa päältä toisen rankakuorman perässä hölkkäjuoksua pistävälle ja hiljaa itsekseen hyräilevälle pojalle.
"No onkinhan tuo vielä", arvelee poika, "mutta ei minusta reen jalas enää ruikuta niin surkeasti kuin tänä aamuna menomatkalla."
Isäntä istuu ääneti kauvan, mutta kotirantaan kohottaessa murahtaa hän taas: "eipä todellakaan taida ilma enää olla niin äleätä kuin äsken."
Vähitellen vaimenee tuuli tyynemmäksi ja pilvet paksunevat, mutta käyvät samalla mehevämmän näköisiksi. Näyttää kuin notkahtelisi taivas, ja kohta alkaakin korkeudesta tippua valkoista vitilunta isoina, litteinä paloina. Ne leijailevat ilmassa hetkisen, laskeutuvat hitaasti jäälle ja muodostavat sille vähitellen tiiviin peitteen, pehmoisen, kuin haahkan höyhenistä. Yömpänä muuntuu lumen tulo römpsyiseksi räntäsateeksi. Jo alkaa ilmestyä vettäkin selälle. Tummanruskeaksi tulee kohta Pielisen vasta äskettäin niin valkoinen ja puhdas pinta. Tuuli on kääntynyt, ja unisena nuokkuu nyt hiljoikseen lenseässä etelätuulessa pullearintaisen Rekisaaren lakkapäinen petäjikkö.
Eräänä iltana seestyy kuitenkin sää vielä kerran. Väreilevät tähdet kiiluvat taas kirkkaina tummalta taivaalta, kunnes päivän tähti, idän härmäisistä huuruista yleten, himmentää niiden hiljaisen tuikkeen. Loivarantaisen lahdelman kupeella saa silloin Sariolan vanha Kala-Matti hiki päässä syteä made-avantoaan. Puhkeaahan se jää viimeinkin ja vaivalla saapi vanhus konttiin kootuiksi avannon reunalla ketturoivat limaskaiset ja tyhmän näköiset mateen-vonkaleet. Silloin alkaa kuulua hätäistä huutoa jostain etäältä, tuolta Nunnanlahdelta päin. Ei auta muu kuin täytyy lähteä kulkemaan avuksi, ääntä kohden. Vanhus varjostaa kädellä kilolta silmiään, mutta ei näe, niin pitkälle kuin silmä kantaa, mitään muuta kuin kaikilla suunnilla päiväpaisteessa hohtavan lumiaavikon. — Se ei enää kuitenkaan ole ihan yksitoikkoista ja sileää, vaan niinkuin sanotaan "lumi jo lainehtii." Päivä on näet hautovilla säteillään saanut toiset paikat pinnasta hieman alenemaan ja siten on se lumivaippaankin saanut syntymään omituisia koukeroita ja kuvioita, jotka nyt eri tavalla heijastavat takaisin niihin sattuvia säteitä.
Niemen kären kaarrettuaan huomaa ukko tuonnempana, railon reunalle kohonneella vallilla jotakin mustaa. Hän ohjaa kulkunsa sitä kohti. Yhdistynein voimin saadaankin viimein vedestä ylös märkä, vilusta värisevä hevonen ja kastunut jauhokuli-kuorma.
"Hullu, kun läksitkin keväiselle jäälle yksinäsi", sanoo ukko.
"Niin, vaanpa kun kylmi yöllä — ja se oikasee ainakin kolme peninkulmaa — — ja maantiekin on jo ihan mustana", selittää rahdinvetäjä nurpein mielin ja katkonaisesti.
"Onhan tuo sitäkin, mutta kierrä nyt kuitenkin Kouan salmea. Siinä on virran vettä ja varmaan jo uve-avannoitakin", neuvoo vanhus kuorman kulettajaa ja eroaa hänestä.
Siitä pitäen ilmestyy yhä enemmän päiviä jylhien vaarojen vietteille ja punertava häive näkyy koivua kasvavien kaskesmaiden kaltevilla rinteillä. Yhä enemmän valaa aurinko valoansa horroksissa olevaan luontoon. Piakkoin ovatkin vaarojen palteet yhtenä pälvenä, jonka keskellä, siellä täällä vain, silmä kohtaa lianharmaita lumipeitteen riekaleita. Kurki kiljahtelee ilosta kaukaisella suolla, ja kevätvedet iloisesti solisten huuhtelevat kumpujen kylkiä. Loistavan vihreänä esiintyy silmälle rantahuhtien talvisten hankien alla uinunut oras. Sen ihanuutta ylistää lirityksillään korkealla ilmassa lentävä, juuri kotiin saapunut kiuru, ja toivosta sykähtää silloin ihmisenkin rinta.
Jopa on virtainen vuo paikoitellen rannikoilla kovertanut jääkuoren auki. Sen huomaavat ylhäisillä mailla elohon heränneet kevätpuroset. Kaikki ne alkavat nyt kilvassa pyrkiä tuonne sulasilmäkkeitä kohti. Matkalla tapaavat ne toisensa, yhtyvät ja vallattomien varsojen lailla kirmaillen syöksyvät yli kivien ja kantojen pitkin jyrkkiä kuiluja Pielisen laajaan syliin päin. Tuolla alempana juoksee joen tapainen, yli äyräittensä paisunut puro. "Yhteen, yhteen!" pauhaavat laineet. Nytkös vasta on iloa ja ääntä! Maltti katoaa kokonaan. Hurmaavassa vimmassa kiehuen hypähtelevät vaahtoiset vedet toistensa ylitse yhteen. Pelosta vapisevat paikoillaan kalliokuilujen partailla kasvavat, vanhat ja vakavat, naavaiset puut tuota temmellystä katsellessaan, kuullessaan. Kuitenkaan niistä välittämättä vyöryvät voimansa tuntevat vedet eloisissa pyörteissä yhä eteenpäin silloin tällöin kuohullaan kosketellen pihkaisten puiden partoja. Tempaavatpa toisinaan jonkun niistä mukaansakin, ja kauas kiirii raittiissa, selkeässä aamuilmassa vilkasten purojen pauhu.
Salmiin ja saarien seuduille ilmestyy yhä useampia tummia, sulaneita juovia. Niissä lipattavat pienoiset laineet luovat mieluista, viehkeätä värivaihtelua aavan jääkannen kalpeaan pohjaväriin. Kun villalepeiden kaltaisista pilvistä putoilee lämpöinen kevätvihma jäälle, himmenee se vähitellen sekin. Kohta on se muuntunut teräsharmaaksi, ja tuolla jäykällä pinnalla väreilee nyt ohut vesikerros tuulen mukaan. Korkealle taivaan kannella kohonnut aurinko loitsii jo esiin kosteasta kulosta siellä täällä niemien neniin viattoman näköisiä vilukoita ja joitakuita sinisiä vuokon-silmiäkin.
Talven valta tuntuu murretulta, mutta yht'äkkiä vetääntyykin huhtikuun taivas taas pilvien peittoon. Ankarana tuiskuna tupruaa jälleen lumi uudestaan kietoen maat ja metsät, vuoret ja vedet talviverhoon. Puut kaikki ovat valkoisia kukkia täynnä, ja kylmänä aamuna on keli mitä parasta Pielisen pinnalla. Rannat raikuvat taas teiriparvien iloisista kukerruksista ja lainkiertäjän pyssyn äänekkäistä pamauksista.
Viimein vihastuu kevään hengetär talven sitkeästä taipumattomasta vastarinnasta. Kun eivät hänen lämpöiset henkäyksensä eivätkä suopeat sadekuurot ole saaneet talven valtaa väistymään, lähettää hän ankaran itätuulen repimään rikki talven viimeisiä kahleita. Parahdellen ratkeilevatkin ne nyt toukokuun valoisana, lempeänä yönä. Jäälautat erkanevat voivotellen rannoilta. Kohisevain aaltojen pieksäminä ne tuskissaan ajeleutuvat silloin kaikenmoisiin pakopaikkoihin: lahdenpoukamiin, saarten siimesrikkaille rannoille ja pitkälle pistävien niemien neniin.
Siinä on ryskettä ja röykettä, kun jäät toisiansa töykkien murskaantuvat tuhansiksi muruiksi, joista suurimmat sitte mielettömässä, räiskävässä sekasorrossa hyrskien hyppivät toistensa hartioille, ja innokkaasti pauhaavat aallot, vimmoissaan tyrskien, paiskelevat noita vapautensa vihollisia rannan järeitä, vankkumattomia kallioita vasten. Siten selkä toisensa perästä riuhtoo kuorensa rikki. Jääjärkäleiden täytyy kohota korkeiksi töyryiksi minkä millekin rantamalle. Eivätpä löydä rannoillakaan rauhaa niille sulloontuneet ja hauraiksi käyneet hyhmäiset joukot. Sinnekin karkaavat valtavat, voimakkaat vesivyöryt. Ne tempaavat takaisin tuhoisiin ryöppyihinsä jään jäännökset, joita sitte sylissään hierovat ja jauhavat, murskaavat ja sotkevat, alliparvien niille valittavaa kuolinvirttä veisaellessa.
Ihanana ylenee rohkeapiirteisten vuorien välistä uusi päivä. Sen lämpimät säteet saattavat viimeisetkin särmikkäät jääneulaset toisistaan irtaantumaan. Siitä syntyy hiljaista sihinää, jota säestää siellä täällä vielä verkkaan väikkyvillä laineilla kuppelehtavien ja kimaltelevain jääkokkareiden helähtelevä ääni, kun ne joskus toisiansa vastaan tölmäisevät.
Tuoreskerkkäiset, kasvavat männyt kuvastuvat laineiden välkkyvään harjaan, ja tuulen suojassa koko ranta, ylösalaisin kääntyneenä, näkyy veden pinnasta. Koivut heristävät jo kellertäviä hiirenkorviaan ja tuometkin alkavat availla umpujaan. Peippo, pesänsä aineita etsien, pyörähtelee edestakaisin pensaikossa, mutta pyrstöllänsä viipoitteleva västäräkki katselee kivikkorannalla sinne tänne suikkelehtavaa rantasipiä, samalla kuunnellen lahorastaan kuusistosta kuuluvaa kaihomielistä, mutta soinnukasta säveltä. Yhä kirjavammiksi käyvät myös jo nurmikkoniityt ja kumpuraiset kentät, mutta savipohjainen pelto uudisasukkaan mökin ympärillä on vielä kovin kosteana ja liejupintaisena. Sen salainen, taltumaton elinvoima puhkeilee jo kuitenkin ilmi, maan pintaa pieniin kumpuihin kohotellen.
"Ähä kutti!" sanoo sitä nähdessään mökin mies myhähdellen. "Täytyypäs kirren sieltä maan höngästä ylös kimpuilla, kun päivä oikein läätää."
"Johon tuon luulisi vähemmälläkin roudan maasta lähtevän, kun päivän kehrä paistaa hellittää yhtä myötään täydeltä terältä, kuni keskikesällä ihan", tuumii mökin ruskeaksi ahavoitunut nainen siihen.
Pikku-Pekka hypähtää silloin ilosta ja kohti kulkkuaan huutaa: "laiva!
Isä ja äiti katsos; laiva tuolla Uramon saarien kupeella!"
Vanhemmat suuntaavat silmänsä sinne päin. Siellä mennä puhkuttaa todellakin vasta tumman vihreäksi maalattu höyrypursi, jonka lippu raukeasti leuhahtelee hiljaisessa iltatuulessa. "Vähäpä onkin nyt 'Valiossa' lastia, kun noin vilahtelee punaista laineiden lomista", lausuu vitkaan mökin vaimo.
"Mitäpäs siinä näin keväällä", myöntää mies piippuansa sytytellen. Hän jää aitan portaille istumaan ja silmät harhailevat kaukana siintävällä ulapalla. Höyryaluksen utuinen savu levenee sieltä ilmaan hienona autereena, mutta tuolta synkkäoloisen Porosaaren sylistä nousee ylös sakea savu laajeten pimeäksi pilveksi sen puoliselle taivaan rannalle. — Lienevätkö laskeneet siellä palon polttajat kulovalkean irti kevättuulien kuivaamaan metsään, vai kruunun maitako siellä päin taas lystikseen poltellevat?
Piippu on jo palanut, mutta juohtuu mieleen, että olisi tässä illan suussa käytävä katsomassa, saivatko Moilalaiset hyvästi onnistumaan ohrapalonsa Tuomipurolla. — — Hyvästihän se on palanut, koska on ilmestynyt tuonne puron varteen tuommoinen mustakantoinen kivikko kytö. Mutta tuollahan nuo ovat vielä viertomiehetkin lähtöä tekemässä. Noesta ja hiestä mustiksi käyneiden Moilalaisten kanssa palajaa mökin mies pois Tuomipurolta puhellen matkalla nuorelle isännälle vuodentulon toiveista.
Eipä se isäntä kuitenkaan malta miesten puheille nyt korvaansa kallistaa, sillä hänen edellään astuu kaitaista polkua pitkin pirteäsilmäinen piika-Anni. — Tyttö kuuristuu ottamaan tien vierestä valkokukkaista revonleipää, jolloin lyhyen hameen alta vilahtaa esiin täyteläiset, paljaat pohkeet. Niitä vasten lyövät hameen helmat tahtia joka askeleella, mutta nyt seisahtuu tyttö. Toisetkin jäävät yhteen kohti, sillä ensimmäinen kevätkäkönen kukahtelee tuolla Lehtovaaran liepeillä ja soinnukkaasti vastaa siihen raittiilta tuoksuvan metsän kaukainen kaiku.
Pirttivaaran mökin akkuna välähtelee niin somasti kotiin saapuvaa isäntää vastaan, ja komeina kaareilevat mahtavat Kolinvuoret etäällä taivaan rannalla. Ruusuisen hohteen luopi ilta-aurinko Pielisen rauhallisille, välkkyville ulapoille, joiden välillä, sinisillä vesillä, rusoreunaiset pilven hattarat näyttävät hiljaa edestakaisin häilyvän. — Yli selän, Ritoniemestä Salmelan herttaisille rannoille asti, kulkee rasvatyyni juova, ja sorsa, hiljaa kaislikon rinnassa lillien, narahtelee harvakseen. Muuten on kaikki aivan hiljaa, mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin läpi koko luonnon kävisi vienosti lausuttu ja kaino kuiske, niinkuin nuoren immen vastaus sulhonsa sanoihin. — Aurinkokaan ei tahdo enää malttaa lainkaan maillensa mennä, vaan viipyy viipymistään taivaanrannalla — tuolla Kekomäen metsäisellä kiireellä. Viimein se kuitenkin painaksen piiloon etäisten metsien syliin, ja ohutta, vaaleata utua alkaa sitte väikkyä niittyrantaisen lahden kaukaisessa perukassa.
Parin hetken kuluttua kumminkin ruskottaa jo taas kuulakka taivas idän puolelta, uuden päivän enteenä — enteenä rauhaisan ja kauniin kesäisen päivän.