Kulku-ukon kertomuksia kansan elämästä

by Juho Heikki Reijonen

II

ILLISKO

Kun ei edes noin vinkeästi tuulisi, eikä pyryyttäisi tuota lunta, niin pakkasesta minä vähät huolisin. Ainahan sitä kylmän kanssa miten kuten loimeen tulisi, jos ei muutoin niin juoksemalla ja kämmeniään yhteen räpyttämällä; mutta tuo kuiva lumi oikein poskia tikkuilee, varsinkin vastatuulessa. — — — Ei, kyllä minä asetun jo yhteen kohti — — — vaikka väkisin, niinkuin isä neuvoi.

Oikein ääneen lausui eräs juoni, keskenkasvuinen matkamies nuo ajatuksensa kahlatessaan pitkin lumesta tupruavaa tietä. Viimeinkin, illan alkaessa hämärtyä, rupesi kumottamaan edestä päin kirkko ja sen juurelta muhkean näköinen kylä.

Ei ollut poika ennen ikinä koskaan näin etäällä käynyt, mutta nyt oli täytynyt tänne asti, vieraihin pitäjiin, tulla. Leipä oli näet loppunut kotoa ja isä oli pojalle sanonut: "Timo, sinä olet viitterä poika ja jo toisella kymmenellä. Kyllä sinä jo henkesi maailmalla elätät tavalla tai toisella, mutta älä rupea kuhnustelemaan ja kiertelemään kaukaa näillä omilla kylillä. Täällä ei ole paljo kenelläkään mitään antamista, kun täällä eivät muut menesty, kuin lapset; varsinkaan köyhillä. Mutta pyri sinä etäälle, ja kun missä näet mielestäsi mukavan paikan, niin pysyttele siinä, vaikka väkisin. Ole kuitenkin aina viisas ja katso eteesi, jotta eivät toiset ovelammat leipäpalaa suustasi anasta, vaan sinä päinvastoin osaat itsellesi toimeentulon aina hankkia."

Äiti taas oli itkuissaan evästykseksi neuvonut poikaansa pysymään aina nöyränä ja rehellisenä ja — mihin maailmassa joutuneekin — pitämään Jumalaa silmäinsä edessä.

Isä oli kuitenkin keskeyttänyt äidin opetukset lyhyesti lausumalla: "mihinkäpäs tuota on mekään rehellisyydellä päästy."

Äiti oli siihen mutissut vastaukseksi jotakin sellaista, että ahneuden voittamat kukistavat oman huoneensa, mutta poika ei ruvennut kuuntelemaan vanhempainsa keskinäistä kinastelua sen pitemmältä. Hän lähti vain matkallensa, jolla ei ollut mitään tiettyä päätä, eikä määrää.

Määrätön maleksiminen ympäri maita, ja mantereita oli joskus Timosta tuntunut miltei hauskaltakin. Somahan oli harjujen harteilta ja töyryjen ryntäiltä katsella kuinka lähimpien särkkien tummanviheriän verhon takaa kaukaiset vaarat kajastelivat sinisen harmaina ja harmajan sinertävinä eri värivaihtoluissa; ja miten niiden ääriviivat etäisyydessä sulivat taivaan sinehen. Hauskaa myös oli katsella kaikkea kattavan puhtaan lumen pinnalla tuhansien kidetähtien päiväpaisteessa kimaltelemista ja nähdä miten tuo valkoinen vaippa kuulteli milloin maidon valkeana, milloin taas sintusinisenä, milloin punahäiveisenä, aina auringon aseman ja ilmakehän kirkkauden mukaan.

Toisinaan kuitenkin kävi mieliala katkeraksikin kulkiessa, kun ihmiset eivät antaneetkaan ruokaa ilmaiseksi, vaan komentelivat kaikellaisiin askareihin, aivan kuin äiti aina siellä kotona. Jotkut vielä muutoinkin rajoittelivat vapautta ja jos ei totellut heti, niin hätistelivät pois nurkistaan yön selkäänkin lähtemään.

Niinhän se oli Murtovaaran ukkokin tehnyt, mutta saappaistaan olikin sen takia päässyt "Oli se sukkela temppu", ajatteli Timo itsekseen, "kun juohtui mieleeni kiehittää ne saappaat jo iltasella hankeen kauas talosta. Ja sitte aamusella sai se äkäinen koiranpenikka, jota iltasella hännästä vetäsin, sekä syyn että selkäänsä ukon uusien saappaiden häviämisestä. — — — Ja entäpäs se keikkajuttu Pelkolassa!" — — —

"Tuhma oli se Pelkolan emäntä, kun oi omaa vesikelkkaansa enää tuntenut sitte, kuin minä vain heitin laudan pätkän sen pajuille ja ihmettelin mitenkä se minun kelkkani oli yön seutuna niin jäiseksi tullut."

"Annastiina lienee sillä käynyt kaivolta pimeässä vettä", arveli vain emäntä ja lohdutteli minua, että "pianhan sen jään jossakin yöpaikassa sulatetuksi saat."

"Markka lähti sitte siitäkin kelkasta, kun sitä puoli päivää perässäni vetelin", puheli poika puoliääneen itseksensä. "Olisi kaiketi sillä saanut muualla enemmänkin, mutta kukapa sitä olisi viitsinyt pitemmältä vedellä niin jykevätekoista ja raskasta rakkinetta."

Metsä loppui silloin ja tuulenpuuskat yltyivät aukealla yhä rajummiksi. Tiheinä pyörteinä pöllyten ja tupruten kirmailivat lumipilvet pitkin peltoja yli aitojen ja kautta kujien. Hetkisen kuluttua tuikki jo tulia kylästä kaikkialta ja entistä innokkaammin ponnisteli poika kylää kohden, vaikka vimmaiset lumisiruset kovasti kasvoihin koskivat ja olivat silmät ihan soaista.

Kohta saavutti kulkija kylän ensimmäiset talot. Asiantuntijan silmillä hän puolipimeässä niitä tähysteli. Jo päätti poiketakin muutamaan taloon, mutta lähempätä katsottuna se näytti kovin köyhältä ja ränstyneeltä. Keskempää kylää kuumotti nyt muutamia oikein uhkeita rakennuksia, joista joku oli oikein kaksinkertainen, koska oli niin korkea kuin hyväkin mäki.

”Nuo mahtavat olla oikeita herraspaikkoja”, ajatteli poika. "Minkähän tähden niillä herroilla pitää olla paremmat asunnot, kuin muilla ihmisillä — — — ja minkähän tähden ne kuolevat nekin, vaikka syövätkin joka vero voita, sian silavata ja talkkunaa. — — — Eiväthän ne tosiaan taida talkkunaa syödäkään, vaan mitäs se nyt taas olikaan se puuro, jota Ohtois-Pekka sanoi herrasväen syövän, kun minä kehuin silavaa maailman parhaaksi koko ruokakomennossa? Mitenkäs se sanoikaan — — — niinhän se tosiaankin, jotta 'et ole sitte syönyt riisiryynipuuroa'. Ja kun minä kysyin: oletkos sinä, niin sanoi: 'enkä ole, vaan niin sanovat'."

Sieltä korkeasta talosta päin kuului tuulen tohinan läpi jotakin kuminallista kilahtelemista, niinkuin olisi siellä jossakin kulkusia kilistelty ja väliin kalahdellut kaileääninen aisakellokin. Pojassa heräsi uteliaisuus ja hän kiiruhti kiiruhtamistaan näitä outoja ääniä kohden.

Muutamaan tienkäänteeseen tultua hulmahtikin pojalle läpi pimeyden vastaan oikein silmiä huikaiseva valovirta. Pitkän matkan päähän punerrutti se sekä ilmassa sihisten hyppelehtivät lumisiruset että hankien pinnat ja nietosten huiput. Silmän vähän valoon totuttua, huomasi katsoja vaaleiden akkunaverhojen lävitsekin vilkasta liikettä ja aaveenomaisesti häälyivät liikkujain varjot toisin paikoin ristivalon loisteessa hohtavalla lumellakin.

Outo tunne soljahti pojan rintaan. Hänen mielensä alkoi palaa tuonne sisään, jossa varmaan oli iloa, lämmintä ja paljo ruokaa. Oli kuin joku tenhovoima olisi voimakkaasti vetänyt poikaa taloon, jonka korkea, avonainen portti tuntui ikäänkuin kutsuvan tulijaa sisään. Epäröiden astui poika pihaan, joka akkunoista hehkuvista tulista oli vielä valoisampi kuin tien puoli, ja täpösen täynnä valjaissa ole via ja helyjänsä kiisteleviä hevosia. Poika melkein huumautui nähdessään ympärillään niin paljo komeutta ja valoa, jota tulvi joka taholta, upeita ajopeliä, pehmeitä karhun ja poron taljoja, kirjavia rekipeitteitä ja tupsutettuja loimia. Kuinka kauan lienee siinä jo, tyrmeyksissään kaikesta tuosta uudesta, väristen seissutkaan, kuin sisältä alkoi kuulua soinnukkaita säveliä ja ihmisvilske akkunain kohdalla taas kävi vilkkaammaksi.

"Kannelkoon noilla noin somia säveliä päästää, vai lieneekö oikein viulu", arveli poika. Silloin avaantui muuan päärakennuksen ovista ja ulos tuiskuun töytäsi siitä paljain päin joku naisolento.

"Oletko sinä kenen kuskipoika?" kysäsi tulija.

"Enhän minä — — — minä vain tässä omia aikojani — — —"

"No, tule sitte auttamaan minua puun kantamisessa keittiöön!"

Poika ei liikahtanut paikaltaan, mutta nainen tiuskasi: "tule sukkelaan; vai luuletko minun ilmaiseksi apuasi tahtovan?"

Pojan aivoissa vilahti ajatus voista, ja riisiryynipuurosta; ja niin hän lähti halkovajaan hänkin.

Sinä iltana saikin poika kantaa keittiöön monta halkosyltystä ja tehdä piioille paljo muutakin palvelusta, mutta ei hän silti kauppaansa katunut. Hänhän sai nähdä herraskemuja ja olipa salin ovella katsomassa sitäkin, miten herraslapsia kastetaan. Selma pantiin pienoisen nimeksi. Se kuului olevan patronin ainoa lapsi, kun viisi vanhempaa oli kuollut pienenä ja sitte ei ollut enää vuosikausiin talossa lapsia ollut. Ja tyytyväisiä kuuluvat nyt patrooni ja patronessa taas olevan. Tyytyväinen oli poikakin. Ei ollut hän näet vielä elämässään saanut eikä syönyt sellaisia herkkuja, kuin hänelle vierasten lähdettyä keittiössä illalliseksi anneltiin.

"Tuskinpa vain lienee se Ohtois-Pekan riisiryynipuurokaan sen parempaa", ajatteli poika käydessään levolle keittiön nurkkaan, johon piikatytöt olivat hänelle vuoteen tekaisseet, kun eivät hennoneet häntä myöhäisen yön selkään talosta pois ajaa. Sitte oli seuraavana päivänä talossa niin paljo kaikellaista puuhaa, että poikakin oli tarpeesen apuna. Hän käpelehtikin kaikkialla, juurikuin olisi jokaiselle ollut apuinensa aivan välttämätön, vaikka ei hänestä taitanut suurta apua kenellekään olla. Keittäjättärestä hän kuitenkin näytti kaikkein enimmän pitävän, koska mieluimmin sen käskyjä täytti.

Mandaa auttamassa oli poika ruokasalissa silloinkin, kuin sinne sattui itse patrooni pistäytymään. Se näytti levänkin perin ystävällinen mies, koska niin herttaisesti taputti Mandaa poskelle ja kutsui häntä "käpysekseen".

"Hst!" sanoi silloin Manda ja patrooni huomasi pojan läsnäolon.

"Mikäs pojan illisko sinä olet?" kysyi patrooni hieman vihaisesti pojalta, joka häntä alta kulmainsa tirkisteli.

"Minä olen Timo Tahvon poika", vastasi puhuteltu kumartaen ja muistaen äitinsä kehoitusta nöyryyteen.

"Illisko sinä olet", sanoi patrooni nopeasti ja poistui huoneesta.

Siitä päivin saikin poika aina olla illiskona, kun ei hänellä parempaa sukunimeä sattunut olemaan. "Eihän nimi miestä pahenna", ajatteli Illisko, joksi patronessakin häntä jo kutsui, käskiessään hetkiseksi leijaamaan pienokaista kätkyessä. — Siellä lasten huoneessa sitä vasta Illiskolle ihmeitä oli, semmoisia, joita ei olisi unissaankaan osannut niitä näkemätön nähdä. Siellä oli kuvia ja kuvastimia, peitteitä ja vaatteita niinkin hienoja, että oikein niiden läpi näki – – – melkein, niinkuin ei olisi mitään silmien edessä ollut. Ja itse kätkytkin oli niin komea ja kiiltävä, että siitä ihan kuvansa näki.

Lapsen leijaaminen tulikin Illiskolle sitte päivillä varsinaiseksi työksi, sillä kun ei kukaan käskenyt häntä pois, niin jäi hän taloon. Ikäväähän se tosin oli tuo päiväkausien istuminen pientä lasta keinuttelemassa, mutta olihan patronessa hänelle antanut jonkun poikavainajansa vaatteet, joissa ei enää kukaan olisi häntä tuntenut entiseksi Korpirannan Tahvon Timoksi. Ja alkoihan tuo vähitellen menetellä lapsen keinutteleminenkin mukiin, sittekuin sai kirjoja lukeakseen siinä istuessaan. Patrooni oli näet muutamana iltana kysynyt osasiko Illisko lukea.

"Osaan, koko katekismuksen kannesta kanteen", vastasi Illisko.

Patronessa kävi kirjan ja vuorotellen kysyivät sitte sekä rouva että herra häneltä jos jotakin aina seitsemän katumuspsalmin loppuun asti. Erittäinkin hämmästyi patrooni sitä muistin paljoutta ja järjen vähyyttä, jota Illisko osoitti lasketellessaan ulkoa, aivan ajattelematta, kaikki kappaleet, kysyipä häneltä katekismusta mistä tahansa.

Siitä päivin alkoi patronessa itse opettaa Illiskolle kirjoitusta ja laskennon alkeita milloin jouti ja milloin mieleen juohtui. Ja konttoristeilta tai puotilaisilta lainaili Illisko luettavikseen kirjoja mitä milloinkin sai, aina Barthin ja Bredowin historiallisista kertomuksista alkaen Koipeliinin linnustukseen asti. Jo ennenkuin patrooni hänet siirti Selman kammarista kauppapuotiin oli Illiskolle karttunutkin tietoja niin paljo, että hän ei ainoastaan tietänyt, että "suuri Rooman valtakunta sylesi paitsi Italiaa ja Helvetiaa, Portugalin ja Spanian, Ranskan Rheiniin asti" j.n.e., vaan kykeni keskustelemaan ihan asiallisesta monestakin tietopuolisesta seikasta.

"Se on terävä poika", vakuutti patrooni siinä vuosien varrella rouvalleen Illiskosta, kun rouva milloin lausui ilmi epäluulojansa, ettei Illisko ollut rehellinen, eikä muutoinkaan käytöksessään oikein mallikelpoinen. "Se on terävä poika, josta tekemällä hyvä tulee", vakuutteli patrooni aina silloin. "Puodissakin se on jo paras mies ja saa ihmiset ostamaan usein semmoistakin, jota eivät ole aikoneetkaan, eivätkä ikinä tarvitsisi, — — — ja sitä paitsi Illisko on aina taloon päin, jota muut eivät ole yksikään.

"Saattaa olla ovela asioissa", arveli rouva, "mutta outoja hänestä ihmiset puhuvat.

"Mitä outoja?" kysyi patrooni hämillään.

"Kyllä kai sinä arvaat, vaikka et ole tietävinäsi."

"Mistäpäs minä?"

"No, kun murun täytyy eroittaa palveluksesta nykyjään joka vuosi ainakin yksi palvelustyttö, jollei useampiakin."

Patrooni muisti äkkiä jonkin asian, jonka vuoksi hänen täytyi kiirehtiä konttooriin, eikä rouva sitte enää uskaltanut ottaa koskaan puheiksi Illiskon talosta eroittamista. Hän näet huomasi miehensä luottavan Illiskoon rajattomasti ja kiintyneen häneen, juurikuin omaan poikaansa. Ja onkinhan se Illisko hauska ja kohtelias ja ymmärsi hienoja seuratapoja paremmin kuin moni synnynnältään herrasmies. — Ja muhkea hän oli muodoltaankin, koska Selmakin — muista tytöistä puhumattakaan — häntä aina niin mielihyvällä katseli. Oli se kaikissa tapauksissa, Illisko, komea mies viiksineen ja kultasankaisine rillineen. Se täytyi patronessan kyllä myöntää.

Ikäänkuin itsestään, miltei kenenkään huomaamatta, oli Illisko, Selman kaupungissa koulua käydessä, siirtynyt jo kauppapuodin päälliköstä konttorin korkeimmaksi ja koko liikkeenkin ylijohtajaksi. Hän se hoiti kaikki raha-asiat, teki kaupat sekä ostot että myynnit ja usein patroonin käskystä kirjoitti metsäkontrahditkin omiin nimiinsä. Yhä enemmän vieraantuikin isäntä itse liikkeestänsä ja hoiteli ainoastaan huvituksiaan. Niihin taas ei Illisko sanonut itsellään olevan aikaa eikä haluakaan muuhun kuin pelaamaan joskus shakkia, jota eivät muut koko talossa osanneet, kuin Selma ja Illisko itse.

Shakkipelissä se tapahtui eräänä syysiltana sitte sekin seikka, jota patronessa oli jo pitkät ajat joskus pelännyt ja päättänyt ainoan lapsensa onnen vuoksi vastustaa "vaikka mikä olisi". Illisko näet kautta rantain kosasi Selmaa, jota todellakin oli erittäin hellästi valvatellut aina lapsesta asti.

Selma pyysi ajatusaikaa ja sanoi neuvottelevansa vanhempiensa kanssa. Patroonilia itsellään ei juuri ollutkaan erityisesti mitään hyvää asiaa vastaan; vaikka hänkin olisi mielellään suonut ainoan tyttärensä pääsevän arvokkaampaan avioliittoon. Mutta rouva kauhusta aivan pyörtyi, kuullessaan pahat aavistuksensa tosiksi. Hän selitti Selmalle mahdollisesti ehkä voivansa taipua siihen, että tytär menisi puolisoksi talonpoikaissyntyiselle miehelle, mutta ei ikinä Illiskolle; "ei ikinä!"

"Mutta onhan hän kelpo mies", pisti patrooni väliin. "Ja jos Selma häntä rakastaa, niin — — —"

"Niin, Selma ei tunne häntä", pauhasi patronessa, "etkä sinäkään. Vai lienettekö te miehet kaikki sellaisia, että ainoan lapsesi antaisit mokomalle miehelle, joskin asian tunnet ja todeksi uskot.

"Ole joutavia", mutisi patrooni, mutta rouva huudahti: "joutavia! Onko se joutavia, että Illisko on vuosikausia pestannut kaikki palvelijat taloon ja minun on joka tullut vuosi täytynyt niitä sitte palveluksesta eroitella ja surkutella tyttöparkojen onnettomuutta?"

"Illiskoako ne kaikki sitte ovat 'onnettomuudestaan', niinkuin sinä sitä sanot, syyttäneet?"

"Eivätkä ole, ei suorastaan yksikään, mutta tietäväthän kaikki ihmiset Illiskon heitä kaikkia salaisesti auttaneen ja yhäkin auttavan. Talon kunnia siitä kärsii ja sentähden vaadin minä Illiskon eroitettavaksi koko talosta. Nyt ainakin hän on eroitettava jo."

"Paljon enemmän se talon kunnia sitte kärsii", mutisi patrooni ja poistui, jättäen äidin ja tyttären kahden kesken asiata pohtimaan. Mennessään hän vielä kuitenkin lisäsi: "Illiskolle on vuosien varrella kertynyt pääomia ja arvoa — — — ja ne olisivat hyvät liikkeessä olemassa — — — näin huonoina aikoina."

Aili kysyi sitte tyttäreltään suoraan rakastiko Selma Illiskoa, mutta Selma ei antanut tunteistaan suoraa selkoa edes äidilleenkään. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin oli muuttunut niin paljo, että osotti selvää inhoa, Illiskoa kohtaan, vaikka oli aina ollut hänelle ystävällinen.

Patrooni ja Illisko yhdessä tekivät kaiken voitavansa taivuttaakseen tuumaan sekä äitiä että tyttöä, mutta turhaan. Patrooni kyllä kehotti Illiskoa kärsivällisyyteen, mutta ajan oloon näkyi patronessan kiukku vain kasvavan ja hän yhä tiukemmin vain vaati Illiskon talosta eroittamista. Silloin patrooni tarjosi Illiskolle osaa liikkeessänsä.

"Sitte hän ei ainakaan voi; enää aina nalkuttaa sinun erottamisestasi", sanoi patrooni.

"Otan kyllä osankin", lausui Illisko päättäväisesti, "mutta vaadin
Selman kaupantekijäisiksi."

"Mutta kun. Selma ei nyt kerran suostu, niin ota vaikka puolet koko liikkeestä. Puolet koko liikkeestä", — rukoili patrooni, "äläkä tee hävyttömyyksiä, vaan anna asiat olla ennallaan."

Illisko vastasi kuivasti: "ei haluta."

"Eikö haluta", kähisi patrooni tuskaisesti ja huokasi. "Mutta ihminen, mitä sinä tahdot?"

"Minäkö? — — — No, olkoon menneeksi: minä tahdon sitä samaa, jota kaikki muutkin kaipaavat. Minä tahdon vapautta, riippumattomuutta kenestäkään ja elämiin iloa. Minä tahdon elämän onnea, jota ei häiritse kenenkään käskynvalta. Minä tahdon vapautta elämän kuormasta, joka samentaa ihmisen onnen ja tekee olon tuskalliseksi. Minä siis tahdon samaa, jota te etsitte nautinnoissanne, juopottelussa ja muussa.'

"Haaveita, haaveita", mutisi patrooni. "Ota puolet liikkeestä, äläkä syökse minua, vanhaa miestä häpeään, ylenkatseeseen ja kurjuuteen. Sinun haaveksimaasi onnea ei kuitenkaan ole missään olemassa."

"On varmaan", väitti Illisko. "Äitini oli onnellinen. Kentiesi olisi minustakin tullut onnellinen, mutta täällä ovat sisälliset voimani uupuneet, koko olentoni saastunut. Selma sen voipi vielä puhdistaa, muut eivät."

"Haaveita. Ja noiden haaveidesi tähden tahdot sinä nyt syöstä minut häpeään, ennenkuin rupeat liikkeen osakkaaksi?"

"Tuskinpa toinen voinee toista koskaan häpeään syöstä enempää kuin kunniaankaan korottaa. — — — Ja mitä tuohon puoleen liikkeesen taas tulee, niin se on jo ennestään minun, vaikk'ei nimellisesti.'

"Sinun?" naurahti patrooni hämmästyneenä.

"Niin", lausui Illisko tyynesti. "Minun nimessänihän on jo kymmenkunta vuotta tehty kaikki edullisimmat metsien ostot — — — tahi, jos niin tahdotte kaikki ne kaupat, jotka eivät täyttä päivän valoa siedä. Omasta tahdostannehan on niin tehty. Tavarat ovat siis olleet minun, vaikka antaakseni teidän sahoillenne työtä olen puitani niissä sahauttanut, johon ei suinkaan olisi ollut pakkoa. Kirjain mukaan ovat viimeiset ostot kruunun metsistäkin enimmäkseen minun. Minä vielä olen ollut siksi jalomielinen, että liikkeessäni käyttämistäni varoista olen teitä aina hyvittänyt paria prosenttia enämmällä, kuin pankeille olisin tarvinnut maksaa. Pääkivuistanne saa siitä selvän kuka tahansa, vaikka omasta käskystänne en ole niitä pitkiin aikoihin enää näyttänyt edes konttoristeillenne. Teitä itseänne en ole kuitenkaan koskaan kieltänyt niitä tutkimasta, niinkuin hyvin tiedätte."

"Ihminen, mikä sinä oikeastaan olet?" huudahti patrooni tuskaisesti.

"Timo Illisko", vastasi toinen hymyillen, "ja toivoakseni, kun nyt asiat tunnette, kohdakkoin teidän rakas vävypoikanne."

"Minä, minä", sähisi patiooni, "minä — — —"

"Pelkään sinua", keskeytti Illisko häntä. "Tiedän sen jo aikoja sitte. — — — Mutta olkaa järkevä, niin ette tarvitse peljätä mitään — — — ja pelko onkin nyt jo myöhäistä. Minulla on nyt jo valta käsissä, mutta en käytä sitä teidän vahingoksenne, kun vain taivutatte hänet tulemaan vaimokseni. Ja minä en ole teidän laisenne aviomies, vaan rakastan todella Selmaa — — — Selmaa itseään, enkä rahojanne. Hänellä ei ikinä tule olemaan aihetta halveksimaan minua, sillä häntä en voisi, enkä tahtoisi ikinä pettää. Minä lupaankin saattaa Selman niin onnelliseksi, kuin ihminen suinkin voi; enkä epäile Selmankaan tosi tunteista kohtaani, kun saa tietää totuuden. Taivuttakaa siis rouvanne, niin kaikki käy hyvin."

"Minä en voi", ähki patrooni.

"Sitä en usko sellaisesta naisten ystävästä kuin te olette."

Patrooni aukoi suutansa, kuin henkeänsä haukkova ja pyyhkieli otsaansa, mutta ei saanut sanaa suustansa. Hetkisen odotettuansa, jatkoi sen takia Illisko puhettansa:

"Sanotaan ihmisen saavan niitä kaloja, mitä pyytää. Te huomasitte minut näpistelijäksi, pikku varkaaksi poikasena, mutta ette ollut siitä millännekään. Silloin te laskitte verkon pyydystämään minua ja pojan synneillä sidoitte miehen kavaltamaan talonpoikain ja kruunun metsiä ja auttamaan itseenne muissa synneissänne. Huomattuani tuumanne, päätin minäkin laskea merran veteen ja te menitte suinpäin siihen. Mutta minä luovun kostostani, jos olette kerrankin mies ja koetatte parantaa, mikä vielä parannettavissa on. Mutta jos ette tee mitä tahdon ja tunnusta totuutta loukatulle vaimollenne tai muutoin toimita Selmaa omakseni, niin minä kukistan kunnianne ihmisten edessä; vedän päällenne ylenkatseen, rikon kotinne onnen ja otan omakseni väärin kootun rikkautenne. Toisin sanoen: minä osotan teidän oivallisesti onnistuneen kasvattaessanne yhtä lurjusta lisää maailmaan. — — — Nyt minä lähden muutamaksi viikoksi metsiini, sillä en luota sokeasti ostomiehiini. Matkalta tultuani tahdon sitte heti joko kaikki saatavani puhtaassa rahassa — tahi Selman suostumuksen."

Patrooni aikoi sanoa jotakin, mutta Illisko ehkäsi sen sanomalla:
"Selma, ja sitte liikettä jatketaan — — — tahi rahat ja vararikko!"

"Illisko, sinä olet julma. Miten minä voisin vaimolleni — — —, miten minä voisin pakoittaa ainoaa lastani?"

"Ainoaa lastani", matki Illisko ylenkatseellisesti. "Sanokaa vain rouvallenne ja Selmalle, ettei tyttö olekaan isänsä ainoa lapsi, niin kaikki käy hyvin."

"Hyvin", ähki patrooni, "sinä sanot hyvin! — — — Armahda minua, illisko! Kotini, onneni, ihmisten kunnioitus — — ajattele sitä — — ja vanha vaimoni ja Selma — — — ja mitä minä olen sinulle tehnyt! Minähän olen sinusta tehnyt miehen; kerjäläispojasta kaikkien kunnioittaman arvon miehen. Illisko, armahda minua vanhaa miestä!"

"Olen kyllästynyt konnuuteen ja valheesen. Tahdon alkaa uutta elämää Selman seurassa, jolla on äitini rehellinen, puhdas katse ja joka aina vihloo sydäntäni, jos kohta lämmittääkin ja puhdistaa sitä. — — Kun hänet omakseni saan, niin laitan kaikki hyväksi taas ja rupean kaikkien kunnioituksen ansaitsevaksi arvon mieheksi, jota ei yksistään rikas ole. — — — Äveriäinkin Sakeus näkyy olevan liian lyhyt ylettymään arvoon ja onneen. Mutta Sakeus saattaa korjata vääryydet ja parantaa paljo pahaa. Niinkuin sanoin: kun Selman saan, niin paljo parannetaan ja kaikki käy hyvin. Rouvanne terveyshän horjuu. Hänet toimitamme ulkomaille ja te pysytte täällä luonamme. Selma ja minä sitte autamme yhdessä niitä, joita teidän auttaa tulisi ja liike palautetaan rehellisille urille, käyköön syteen tai saveen. Yksin en minä sitä voi, mutta Selman kanssa minä sen voin, voin varmaan. — — — Ja muutoin, nyt pyydän viimeisen kerran: olkaa mies! onhan epärehellisyys raskas taakka, ainakin toisinaan ja yksinäisyydessä erittäin. Tunnustakaa totuus, muutoin hukka perii meidät kaikki ja jos minä raivostun, niin kuolette te vielä kerjäläisenä."

Illiskon lähdettyä asioimistoimille metsiin, tutki patrooni itse, konttoristien kummaksi, monta päivää pääkirjoja, joihin hän ei ollut enää vuosikausiin kajonnut. Kuta kauemmin hän taas kirjoja tutki, sitä vaiteliaammaksi hän näytti käyvän ja sitä pitempään hän aterioilla tuijotteli milloin vaimoonsa, milloin Selmaan, mutta aina vain salavihkaa. Ei kuulunut nyt leikkipuhetta enää patroonin suusta, vaan syvä huokaus tunkeutui usein esiin hänen rinnastansa. Rouvakin huomasi tuon miehensä alakuloisuuden, mutta hänen kysyessään kahden kesken syytä siihen, vakuutti patrooni aina: "eihän minulla mitään ole."

Iltana ennen Illiskon kotiin tuloa pysyi patrooni taas koko illan aivan vaiti. Vasta kaikkien levolle mentyä hän kysyi vaimoltaan: "mitä sillä Selmalla sitte oikeastaan on Illiskoa vastaan?"

"Mitä", toisteli patronessa, "vielä tuota, viitsii, kysyäkään."

"Hm; kukapa se kenenkään olennon ja elämän niin tarkoin tuntee, että tuomitsemaan kykenee", huokasi patrooni.

"Illiskon tuntee koko maailma heittiöksi", päätti patronessa. "Ole nyt muutoin vaiti, sillä minua väsyttää niin hirveästi ja nukuttaakin jo."

Patronessa nukkuikin kohta, mutta patrooni ähki ja vierittelihe vuoteellaan koko iltayön. Muistelipa rouva sittemmin unissaan kuulleensa toiselta vuoteelta jotain tyrskeen tapaistakin. Aamupuolella hiljeni kuitenkin kaikki ja patrooni jäi vielä levolle puolisonsa huoneesta lähtiessä. Hetki kului sitte toisensa perästä, eikä patroonia alkanut liikkeellä näkyä. Sen vuoksi hiivi patronessa viimein huoneesen miestänsä herättämään.

Heti kuului sitte makuuhuoneesta sydäntä vihlaiseva kiljahdus ja romahdus. Selma ja muuan palvelustyttö syöksähtivät kohta sinne. Heidän huutonsa kuultuaan kokoontui ennen pitkää huoneesen milt'ei koko talon väkikin.

Patronessa oli tainnuksissa lattialla miehensä vuoteen vieressä. Mies taas pullotti vuoteella selällänsä tuskan vääntämin kasvoin, pullistuneet silmät avoinna ja kädet levällään. Lakanasta kierretty hiihna oli solmittu hänen kaulaansa ja jäykistyneet kädet pitelivät lujasti hiihnan kumpaistakin päätä.

Paikalle haettu lääkäri todisti kuoleman tapahtuneen jo tuntikausia sitte; ja nimismies, patronessan ja Selman suostumuksella, uskoi toiminimen rahat ja kirjat vanhimman saapuvilla olevan konttoristin huostaan. Se sattuikin olemaan sellainen mies, joka ei luottamustoimestaan luopunut edes illan suussa kotiin saapuneen Illiskonkaan hyväksi. Siitä sydäntyi Illisko niin, että selitteli Selmalle ja patronessalle asioita semmoisia, jotta hänet, onnettoman vainajan muiston häväisijänä, ajamalla ajettiin jo samana päivänä pois talosta. Hän lähtikin, mutta uhkasi kostoa ja loukkasi lähtiessään kuolleen muistoa kaikkien kuullen.

Huolimatta kaikista huhuista ja Illiskon vehkeistä haudattiin patrooni lääkärin todistuksen nojalla loistavasti satojen saattamana; mutta sitte alkoivat heti ne pitkälliset käräjäjutut ja rettelöt toiminimen ja Illiskon välillä, joista paisui monen asianajajan kukkaro ja jotka aikanaan herättivät suurta huomiota koko maassa. Paljo selveni oikeuden käymisissä semmoisia seikkoja, jotka eivät olleet kunniaksi kumpaisellekaan puolelle, mutta kaikista tutkimuksista ja toteen näytöistä huolimatta jäi asioihin monta hämärääkin kohtaa.

Viime lopuksi Illisko kuitenkin menetti enimmän osan suurista vaatimuksistaan. Hänelle ei ylioikeuksissa tuomittu muuta kuin joku tuhat muutamasta metsäkaupasta, kolmen vuoden palkka ja joitakuita satoja kulunkeja. Sadat eivät kuitenkaan kuluihin riittäneet, eikä elämään niinä useina vuosina, jotka juttu kesti ja jotka Illisko oli enimmäkseen käyttänyt lakipykäläin tutkimiseen ja kaikellaisten ongelmoiden lainoppineilta utelemiseen. Lopullisen päätöksen tultua, horjui tosin koko toiminimenkin liike perustuksillaan, mutta Illisko olisi ollut puilla paljailla, jollei onnekseen olisi osannut jo ajoissa sijoittaa erääseen vankkaan rahalaitokseen muutamaa kymmenkuntaa tuhatta.

Aikomus hänellä oli asettua nyt kauppiaaksi kirkonkylään, mutta yleinen mielipide oli, niinkuin tavallisesti, voittajan puolella. Patronessaa peläten ei kukaan vuokrannut hänelle huonetta, eikä yksikään naapurisovun vuoksi edes uskaltanut myydä maatakaan. Illiskon täytyi sentähden siirtyä syrjäkyliin. Hatajärven kylässä oras nuori isäntä antoikin jo ensi kysymällä huoneet, kun sai lupaan puolitoista sataa vuokraa vuodessa. Niin siirtyi Illisko Hatajärvelle "yleisöä palvelemaan", niinkuin hän itse kaupanpitoansa nimitti.

Kauppa kulkikin väkirikkaassa ja laveassa kylässä hyvästi, vaikka Illisko itse — kunnan verojen kohoamisen pelosta — valitti sen aina huonosti käyvän. Kyläläiset olivatkin erittäin mielissään, kun kaupan kyläänsä saivat. Eikä todella pysynyt enää Hatajärvelle "talvellakaan tie tukossa, kun kerran kauppias kylään saatiin", kehuivat kyläläiset naapureilleen.

Paljo se kauppa kylään liikettä lisäsikin. Vierailla alkoi näet olla alituiseen asioita kylään, mutta ilmestyipä sitä liikkumista kylänsä ulkopuolella vähitellen kyläläisille itselleenkin. Heidän näet täytyi milloin hakea kylään lääkäriä sitomaan jonkun miehen tappelussa saamia haavoja, milloin taas kulkea käräjillä, milloin missäkin.

Sillä tavoin jo pysyi tie selvänä, mutta sileimpänä ja tasaisempana sen pitivät kauppamiehen kuormain kulettajat. Eikä sitä olisi ennen aavistanutkaan kuinka paljo kaikellaista tavaraa yhdessä ainoassa kyläkunnassa kulumaan saa, jos sitä vain saatavana on. Ja saatavana sitä oli monenmoista sekä käteisellä rahalla, että velaksikin. Ja osasi Illisko tavarata kaupitakin.

"Ei se tuo Illisko ole ylpeä, eikä mikään turhan tarkka kitkuttaja", tuumailikin sen vuoksi Illiskon kortteeritalon isäntä kerrankin apellensa, Liippilän lautamiehelle. "Kirjan päälle olen minäkin jo ottanut monta vuotta, vaikka aina on itse vuokransa käteisellä korvannut. Pari kertaa olen pyytänyt jo tiliäkin tekemään, mutta on vain sanonut: 'suuriinko nuo noussevat tuon vertaiset otot; ennättäähän ne selvitellä vastakin', ja ryypyn on aina tarjonnut. Niin; on se oikein rahvaan mies. Konjakkiakin antaa velaksi, vaikka kenelle. — — — Tietysti ei se sitä kuitenkaan konjakiksi kirjoihinsa pane, vaan 'tavaraksi' kuuluu tuppaavan. Ja on se valmis antamaan tavaraa, vaikka keskellä yötä, niinkuin monasti on tehnytkin."

"Hm", arveli lautamies. "Eiköhän sittekin olisi parempi, jos et siltä mitään 'kirjan päälle' ottaisi. Vuosien varrella voi otoistasi sittekin kertyä koko summa, varsinkin kun sinä, niinkuin moni muukin isäntämies, annat sille syksyllä rahoja tarvitessasi viljasi polkuhinnasta ja sitte keväällä ostat ne korkohinnalla takaisin. Minä pelkään sen miehen ottaneen pahan kelkkaansa ja kyllä siinä on miestä vetämään sen perille asti. Niissä muinaisissa sen käräjärettelöissä opin minä näkemään, jotta ei niitä Illiskolta keinoja eikä koukkuja puutu."

"Mitäpähän koukkuja tuolla sitte olisi, kun on niin reima mies kaikin puolin", vastasi isäntä huolettomasti ja kehoitti appensa tekemään totia vielä "pikkuisen palan päälle".

Niin eleltiin Hatajärvellä huolettomina ja kaikin puolin toisiinsa tyytyväisinä pitkät ajat. Tulipa sitte muutamana syksynä kova kato, ei vaan Hatajärvelle, vaan koko maahan. Silloin vaati Illisko kaikilta velallisiltaan velkakirjat ja kiinnitti ne taloihin. Nyt tuli tosiaankin tiukka aika, sillä Illisko ei antanutkaan enää isäntien oman mielensä mukaan, kuten sitä ennen, metsiänsä myydä. Suuriksi olivat käyneetkin miesten silmät, huomatessaan miten suuriksi heidän velkasummansa Illiskolle oli ajan pitkään korkoineen jo ennättänyt kasvaa. Vielä suuremmiksi ne kuitenkin kävivät, kun yhtäkkiä kuulutettiin kylän useimmat ja upeimmat talot myytäviksi Illiskon saamisista. Miehet astuskelivat sitte alla päin ja naiset itkivät melkein joka talossa; mutta Illisko selitteli yhä ystävällisen näköisenä: "aika on huono ja minä tarvitsen omani, kun tässä takavuosina sain niin suuria vahingoita, kuten itsekin tiedätte."

"Pitääkö tässä nyt vielä talottomaksi joutua tuon ruojan takia", tuumaili nyt Illiskon kortteeritalon isäntä. "Enkä minä, kun oikein ajattelen, ole häneltä oikein tarpeellista tavaraa ottanut kovinkaan monen markan arvosta. Sen se nyt kuitenkin teki — — — sen tekosensa!"

"Harvoinkos on pää ollut sinulla, niinkuin monella muullakin, kolmantena jalkana lähtiessänne Illiskon puotikammarista", sanoi siihen emäntä ja tillahti itkuun kiukuissansa.

"Ole mukisematta!" tiuskasi silloin isäntä äreästi hänelle. "Ole mukisematta sinä ja muista kaikkia niitä karttuunipakkoja, sokeritoppia, pitsinippuja ja muita rimsramssuja, joita olet lakkaamatta puodista kantanut omiesi ja lasten hetaleiden helyiksi ja koristeiksi!"

Isännän ei kuitenkaan tarvinnut toki talostaan lähteä, vaikka monelta muulta huuti Illisko pakkomyynnissä sekä maat että mannut. Kauppamies näet armahti kortteeritalonsa isäntää ja teki hänen kanssaan sellaiset paperit, että "velka kuittaantuu ihan itsestään", kun isäntä vain elättää Illiskon talosta kuolinpäivään asti ja sitte kunnialla saattaa hänet hautaan. Sopimuskirjoissa oli monta monituista muutakin pykälää ja kohtaa, joiden vuoksi Liippilän lautamies arveli talon tulevan vielä monin kerroin maksetuksi. Illisko ei näet vielä ollut kuin noin viisissä kymmenissä ijältään ja "kovin paljo oli kirjaan koottu velalliselle velvollisuuksia", arveli lautamies. Isäntä kumminkin suostui ennemmin kaikkeen, kuin lähti perheineen maailmata kiertämään taikka rupesi apellensa huonemieheksi.

Illiskoa eivät nyt enää huolet haitanneet. Hän eli ja oli onnellisena, vaihtaen huutamillansa tiloilla lampuoteja ja arentimiehiä harva se vuosi. Kohta oppivat kuitenkin ihmiset mukaantumaan nöyrästi kaikkiin Illiskon oikkuihin ja mies oli sitte tyytyväinen. Hymy väikkyi alinomaa hänen huulillaan ja pääkin oli nyt aina pystyssä ja katse rohkea, kuin kaikesta riippumattoman miehen ainakin. Hänellä ei ollut enää mitään vakituista tehtävää, sillä hän oli jo lopettanut kauppansakin, arvellen: "miksi minä tekisin työtä muiden hyväksi, kun kerran voin antaa muiden tehdä työtä omaksi hyväkseni."

Vähitellen näytti kuitenkin jonkunmoinen tyytymättömyys ja kyllästyminen valtaavan Illiskon. Hän alkoi käydä luonteeltaan aina rauhattomammaksi ja entistään kiukkuisemmaksikin. Lopulta hän jo rupesi puhelemaan elämän turhuudestakin ja alkoi ahkerasti lukea kaikellaisia hartauskirjoja. Kirkossakin hän käydä nyt kuuppaasti joka pyhä, vaikk'ei ennen ollut joutanut sinne, jos korkeintaan kerran vuoteen. Rupesipa hän vielä seurakunnan hyväntekijäksikin.

Sinä talvena näet, jona rovasti pani hänet pyhäkoulun opettajaksi Hatajärvelle, osti Illisko kirkkoon lahjaksi komean ja kalliin lasikoristeisen kynttiläkruunun. Toisena talvena hän tuotti taas jouluksi alttarille Pietarista asti paksut ja parrakkailla pyhäin kuvilla koristellut vahakynttilät, jotka kestivätkin polttaa monta jouluaamua. Hämmästyksen huumaamiksi kävivät kuitenkin seurakuntalaiset vasta sitte, kun Illisko eräältä kaupunkimatkaltaan palatessaan toi kirkkoon oikean urkuharmoonion. Sittemmin kuultiin hänen huutaneen sen sattumalta jonkun vararikkoisen tirehtöörin huutokaupasta, mutta komea se oli, jos ei juuri kovaääninen.

"Kyllä se mahtaa olla kallis kappale", ihmettelivät emännät kirkkomäellä ensi kerran soittokoneen ääniä kuultuaan ja rovastin sen vihittyä m.m. sanoilla: "anna äänesi kuuluu, sinä Sienin soitto!" "Kallishan se varmaan on, kun soipikin niinkuin taivaan pankolla ja paikalla parahti, kuu rovasti käski."

"On voinut aikoinaan olla kalliskin", tuumaili siihen Liippolan lautamies, "mutta Illisko siitä vain ei ole paljoakaan maksanut, mokomasta vanhasta rämästä."

Sanomalehdet tietysti ylistelivät Illiskoa hyvistä töistään kupliksi vesien päälle, mutta Hatajärveläiset puhelivat takanapäin: "se kaiketi koettaa sillä tavoin ostaa itselleen omantunnon rauhaa entisistä kiskomisistaan ja konnuuksistaan."

Joku lahja oli kuitenkin Illiskolla vielä seurakunnalle annettava, mutta ei kukaan voinut arvata, mikä se oli. Siellä se oli pitkässä puulaatikossa pystyssä aitan nurkassa ja raskas se oli. Sen oli Illisko hankkinut heti, kun hänen terveytensä alkoi horjua. Kiviniemen kirkonmies arveli sen olevan Mooseksen kuvapatsaan, jommoisen hän oli nähnyt ennen, merimiehenä ollessaan, jossakin ulkomaisen kirkon kuorissa seista törröttämässä. Illisko oli kuitenkin sanonut, ettei kukaan saa laatikon sisällystä nähdä ennen kuin hänen kuoltuaan. "Sitte sen näkevät kaikki."

Nopeasti huonontuikin Illisko huonontumistaan eräänä talvena. Viimein hän ei jaksanut enää vuoteeltaankaan nousta, vaikka ei tuntenut mitään taudin tuskia. Talon emäntä esitti silloin, että: "eiköhän jo haeta pappia", mutta Illisko arveli: "niin huono en minä toki vielä ole."

Huono hän sittekin oli ja iltapäivällä uskoi sen jo itsekin, koskapa kutsutti kiireesti luokseen Liippolan lautamiehen ja joitakuita muitakin isäntämiehiä. Niille hän sitte ilmoitti kassakaapissa olevan hänen testamenttiinsa ja kirjeen Selmalle. Varmuuden vuoksi sanoi kuitenkin vielä tahtovansa todistajain kuullen ilmoittaa patroonin Selman perivän kaikki, niin hyvin kiinteän kuin irtaimenkin, mitä häneltä jälelle jää rahana taikka muuna.

Tuokioiden kuluttua näytti siltä, kuin olisi Illisko vielä tahtonut jotakin sanoa, mutta puhe jo haipui epäselväksi sorinaksi, josta vain erotti enää muutamia katkonaisia sanoja. — "Jos Selma — - — mutta sallit —- tu — — patsasta ei… — äiti……..- ja isä — —- koetin re — re — rehellinen — - ei kahta — — her — — voih!" Sitte seurasi pari tuskaista korahdusta ja Illisko oli vainaja.

Kun sitte kesällä ihmiset kävelivät hautausmaalla, niin näkivät he siellä komean hautapatsaan puhtaasta marmorista. Siihen oli kaiverrettu Timo Illiskon nimi, syntymä- ja kuolinaika kultakirjaimilla, mutta alareunassa suuren, aina tuoreen ja tuoksuvan kukkakiehkuran alla olivat kultaamattomat sanat: "ystävät pystyttivät patsaan."

"Kas konnaa, kun valehtelee vielä kuoltuaankin", sanoi eräs Hatajärven mies muutamana sunnuntaina patsaan kirjoituksia lukiessaan. "Ystävät; vaikka itse sen hankki!"

"Mutta tekihän se paljo hyvääkin", muistutti joku joukosta.

"Vieläkös mitä", intti ensiksi puhunut.

"Mutta Selma neiti kuuluu sen peruilla ostaneen Aulangon rustitilan ja oli sanonut siihen Illiskon muistoksi perustavansa köyhille koulun ja vaivaisille kodin, niin, jotta tekeehän se Illisko vielä kuoltuaankin jotain hyvää."

"Selma neitihän sitä tekee."

"Minkähän tähden tuo ei Selma neiti sille rouvaksi ruvennut, vaikka sanovat, jotta olisi aikoinaan päässyt", uteli eräs tyttö kirkkoväestä.

"Minkäkö tähden?" selitteli eräs emäntä. "Tietäähän tuon. Sehän oli, Illisko, alkujaan talonpoikaista sukua, vaikka lopulta semmoiseksi herraksi äityi."