III
UKKO-TUOMARI
Muutamana kesäisenä aamuna oli Ukko-Tuomari hyvin huonolla tuulella, vaikka milloinkapa se mies lienee hyvällä tuulella ollutkaan sen perästä, kuin rouva kuoli ja virastaan luopui. Minulle se juonitteli siitä, kun ruuna oli aamusella päässyt Hietalan kaurapeltoon, eikä uskonut jotta hietalaiset itse olivat jättäneet veräjänsä auki, saadakseen edes jotakin hyvää kaurastansa, sillä se oli kauraa semmoista, ettei pastori Hälisen pellolla parempaa — pelkkiä pillikkeitä, narskuja ja ohdakkeita koko pelto.
Kuoppalan Kaisa, talouden hoitaja taas oli kuullut kunniansa kuumasta kahvista ja kärpäsistä. Kaisan olisi näet pitänyt pitää huoneet puhtaina hyönteisistä, jos kohta Ukko-Tuomari itse piti yöt päivät akkunoita auki milloin pilveksen, milloin päivän puolelta ja intti kärpäisten tulevan keittiöstä, eikä ulkoa sisähuoneihin. Ei sillä miehellä muutoin ollut niinkään paha palvella, kun vain jaksoi sen marmatusta kuunnella ja joka seikasta sille perinpohjaisen selon tehdä. Osasi se olla hyväkin ja jos sillä sattui olemaan mieluista työtä, niin kohteli se meitä kuin veli veljeään. Mutta kun ei ollut työtä, niin auta armias sitä surinaa ja pörinää, mitä se mies piti!
Kuoppalan Kaisa sanoikin kerran: "kun se olisi sen virkansa pitänyt, niin meillä olisi elämä, kuin taivaan pankolla, mutta nyt se vain ikävissään ja joutessaan kurnuttaa kaikesta." Taisi siinä Kaisan puheessa olla paljon perääkin, koska minäkin panin merkille, että mitä sekavammissa oikeus-asioissa ihmiset kävivät Ukko-Tuomarilta neuvoja kysymässä, sitä ystävällisempi hän aina meillekin oli. Semmoisina päivinä hän oikein omin käsin auttoi minuakin työssä, joko minä sitte perkkasin puutarhaa tahi sahasin halkoja, ja tuumitteli kaikista asioista, niinkuin ilmoihminen ainakin.
Muutamastikin hän kysäsi minulta: "mihinkä sinun mielestäsi, Taavetti, minun pitäisi panna omaisuuteni ja rahani?"
"Pankkiahan ne sanovat hyväksi — rikkaat", arvelin minä.
"Ehei", hymähti Ukko-Tuomari. "Ja sitte ne perisivät kuoltuani von
Stoltz-Dummerjahnit joka pennin."
"Eivätköhän nuo paroonit sitte niitä tarvitsisikin", rohkenin minä huomauttaa.
"Kylläkai niille Tulosenkin tuhannet kuoltuani kelpaisivat", tuumaili hän. "Mutta eläkööt lankomieheni pitkällä nimellään ja tehkööt työtä, niinkuin on muidenkin täytynyt tehdä. — Ei, hyvä mies, tule pennikään minun, mökin pojan, varoistani lämmittämään niiden korkeasti vapaasukuisten herrojen kämmentä, ei pennikään."
"No onhan niitä vennon vieraitakin, joille hyvä ei pahaa tekisi, niinkuin esimerkiksi tuo Kaisa ja minä", sanoin minä piloillani ja nauraen.
"Ei, niin julma minä en toki tahdo olla", vastasi hän toimessaan. "Jos te tai joku muu saisi suhteellisesti suuret varat käsiinsä ihan ilmaiseksi, niin olisi se teidän sekä ajallinen että iankaikkinen onnettomuutenne. Ansiotta saatu tavara näet aina, milt'ei poikkeuksetta, vie saajansa perikatoon. Kuinka moni tukkirahoja kosommalta saanut mies on täälläkään jaksanut rikkauden kuormaa kantaa, vaikka köyhänä olikin oikein kelpo mies. Tuossa on esimerkiksi tuo Hietala, joka konjakkiin ja viineihin on upottanut sekä toimensa että tuhantensa. Ja onpa hän lapsilleenkin opettanut laiskuutta ja turhuutta niin, että tytötkin maailman nauruna ja kummituksina pitkin teitä maleksivat, vaikka kotona kyllä työtä riittäisi ja nälkä huutaakin taukoamatta: työhön, työhön!"
"Eiväthän ne toki kaikki ole Hietaloita", pistin minä vastaukseksi. "Ja voisihan herrassyötinki antaa varansa vaikka vaivaisille ja köyhille."
"Jo veikkonen olen ajatellut sitäkin, mutta silloin ihmiset sanoisivat minun heidän laitostensa vuoksi vanhoja ja köyhiä muistaneen. Ja toisekseen, useimmat ihmisethän ovat itse syynä vanhuutensakin vastuksiin, eikä minussa ole miestä palkitsemaan kenenkään nuoruuden tai miehuuden iän hurjastelulta. Sen saavat tehdä kunnat, joiden se lain mukaan on tehtäväkin."
"Mutta onhan niitä kouluja ja sen semmoisia laitoksia, joihin rikkaat lahjoituksia tekevät, kuten sanomalehdissä kerrotaan."
"Onhan niitä; on", sanoi Ukko-Tuomari. "Ennen muinoin eli Kuukkajärvellä suutari, joka näki nälkää kolme vuotta voidakseen lahjoittaa keisarille kunnon kengät ja sillä tavoin saadakseen nimensä sanomalehtiin. Minä en kuitenkaan ole mikään Kuukkajärven suutari. Mutta mitäs arvelette, jos olisi perustaa turvakoti vanhoille ja vaivaisille hevoskaakeille, että ne saisivat rauhallisen kodin ja hyvän hoidon vanhuutensa päivinä, sitte kuin herrat ja narrit ovat niitä tarpeekseen asti rääkänneet kilpa-ajoissa ja muissa?"
"Eiköhän noille olisi paras hyvä työ hyppysellinen ruutia ja pieni lyyjymurikka", arvelin minä ja jätin ukon yksikseen tuumailemaan, lähtien työhöni.
Luullakseni olisi hän kuitenkin pannut tuumansa toimeen, jos ei muutoin niin sen hullunkurisuuden takia ja uhmatakseen rouvansa ylpeitä sukulaisia, sillä omia omaisia oi ukolla enää elossa ollut, mutta sitte tapahtui muuan pieni seikka. Sinä aamuna näet, josta jo mainitsin, olivat, kärpäset erittäin äkäisiä ja pureksivat lakkaamatta Ukko-Tuomarin kaljua päätä. Erittäin oli niistä pari pörisijää hyvin innokkaita ukon kiireellä kisailemaan. Vanhus huitoi niitä käsillään ja paukutteli päälakensa liian punaiseksi, mutta aina ne ymmärtävät tehdä semmoisen keikauksen, jotta ukon iskut sattuivat aina harhaan.
Ukko-Tuomarin parhaillaan kärpäisjahtia pitäessä avaantui sitte ovi ja sisään ilmestyi noin iältään tuskin viisivuotinen ja hyvin huonoihin tamineihin puettu poikalapsi. Se oli pölyssä ja niin liassa, jotta poskilta valuvat hikihelmet jättivät jälkeensä aivan silminnähtävät puhtaammat vaot.
"Sinäkö se olet se Ukko-Tuomari, joka kirjoittelet ihmisille asiakirjoja", kysäsi poika, pitemmittä esipuheitta.
Ukko-Tuomari katsoi pitkään poikaan, mutta virkkoi viimein: "minähän se olen, mut mikäs otus sinä olet?"
"Minä olen Mäki-Maljan Hermanni tuolta kylän laidalta."
"Mitä varten sinä sitte tänne tulit? Olisit mennyt Kaisan luo keittiöön kerjäämään."
"Ei äiti anna meidän kerjätä, vaan minä tulin teettämään asiakirjaa sinulla, niinkuin oli käynyt teettämässä suutarin Mikkokin."
"Älähän mitään, vai asiakirjaa!" lausui Ukko-Tuomari ivallisesti.
"Kenenkäs kanssa sinulla olisi asioita?"
"Jumalallehan sitä pitäisi kirjoittaa", toimitti poika.
Ukko-Tuomari hypähti pari askelta eteen päin, tarttui pojan rintapieleen ja ärjäsi: "poika, kuka lurjus sinut lähetti tänne ja opetti Jumalata pilkkaamaan?"
Poika pillahti itkuun ja vavisten, varpaista pääkuoreensa asti, koetti soperrella: "päästä pois, hyvä Ukko-Tuomari. Eihän minua kukaan, mutta kun olit kirjoittanut suutarin Mikolle, niin arvelin että jos kirjoittaisit minullekin, jotta Jumala herättäisi äidin ja hän nousisi Hannalle ja minulle leipää antamaan."
"Hm; vai niin", sanoi vanhus ja hellitti kätensä pojan pieluksista.
Irti päässeenä aikoi poika heti livistää tiellensä, mutta Ukko-Tuomari lausui entistä paljoa ystävällisemmin: "älähän nyt kiirehdi! Ehkä minä sittekin toimitan asiasi, kunhan kerrot sen tarkemmin minulle."
Kyselemällä sai sitte Ukko-Tuomari viimein tietää Mäki-Maijan nukkuneen eilen jo "aika päivällä", eikä nousseen lapsille, Hannalle ja Hermannille, illallistakaan antamaan, vaikka Hanna oli hyvin kovasti itkenytkin. Aamusella olivat lapset sitte taas koettaneet äitiään herätellä ja oikein istuallekin nostaa, mutta eivät olleet jaksaneet. Sitte olivat he omin päinsä etsineet leipää läpi koko nurkkakaapin, mutta eivät löytäneet mitään. Kun äiti oli aina neuvonut lapsia turvaamaan Jumalaan, niin olivat he sen tehneetkin ja yhteisestä päätöksestä oli Hermanni nyt lähtenyt Ukko-Tuomarin puheille, jonka suutarin Mikko oli sanonut auttavan aina kaikkia ihmisiä asiakirjain kirjoittamisella.
"Vai niin; vai ovat asiat sillä kannalla", oli huokaissut Ukko-Tuomari, jonka sydäntä oli kouristanut niin perin kylmästi ja oudosti koko ajan pojan kertomusta kuunnellessaan. "Vai ovat asiat sillä kannalla! — — Kyllähän sinua sitte pitää auttaa, mutta — — —"
Ukko-Tuomari nieleksi hetkisen jotakin ja viimein sai sanotuksi,
taputellen pojan likaista poskea: "menehän nyt ensin keittiöön ja käske
Kaisan antamaan itsellesi ruokaa, niin minä sillä aikaa kirjoitan
Jumalalle."
Poika totteli, mutta Ukko-Tuomari istui tuokioisen komean kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti, kirjoitti todellakin jotakin. Pää hänellä oli vasemman käden varassa ja kuumia kyyneliä tipahteli tuon tuostakin kirjoittaessa paperille. Ja vanhus mutisi alati itsekseen: "peto sitä pitää olla, ihan ilmeinen peto! Istua huolettomana tässä oman katon alla ja kiukutella kaikenmoisista, kun toiset aivan naapurissa napisematta, valittamatta kuolevat kurjuuteen ja nälkään. Jumala armahda minua vaivaista syntistä!"
Tottapa ne asiakirjat viimeinkin valmistuivat, koska, vanhus pesi silmänsä, tuli ulos ja käski minun kiireesti valjastamaan molemmat hevoset vaunujen eteen ja niin sitä mentiin Mäki-Maijan mökille, Ukko-Tuomari, Hermanni ja minä. Kylän väki sitä matkuetta katseli, mutta mökille me tultiin.
Sieltä palattaessa kysyi pikku Hanna, istuessaan vanhuksen rinnalla vaunuissa: "minkähän tähden se Jumala ei käskenyt sinun ottamaan äitiäkin tytöksesi?"
Ukko-Tuomari kuului vastaavan: "Jumala itse on ottanut äidin tytökseen."
"Paneekohan tuo äidin heinäniitylle", tuumaili Hanna siihen.
"Eihän taivaassa heinää tehdäkään", tiesi Hermanni. "Eihän siellä kuulu olevan eläimiä ensinkään."
"Ei, ei", myönteli Ukko-Tuomari, "ja siellä on kesä aina, jos olisi eläimiäkin." Minuun kääntyen hän sitte viittasi kädellään kohden kaunista Marjamäkeä ja lausui: "tuohon perustetaan koulu ja orpokoti kohdakkoin."
Ja niin siihen sitte perustettiinkin ja niitä laitoksia parhaillaan hoitaa nyt tuomari Hermanni Mäkisen kaksoissisar, neiti Hanna Mäkinen ja hoitaapa hän vielä kasvatusisäänsä Ukko-Tuomariakin, niinkuin hellin tytär ainakin isäänsä.