Kulku-ukon kertomuksia kansan elämästä

by Juho Heikki Reijonen

V

HULIVILI

Huliviliksi sitä Tiinan Taavettia kutsuttiin yleiseen kylällä jo aivan pienuudesta pitäen. Myhkymäen Ritalassa ne jo olivat hänelle sen nimen antaneet ja sitä nimeään hän sitte sai kantaa niin hyvin nikkarimestarina kuin paimenpoikanakin ollessaan. Vaikka hän loppuijällänsä oli kunnanmiehenä ja sai rintaansakin rahan, niin oli hän kumminkin mankkina ollut Ritalassa vain tavallisena juoksu- ja paimenpoikana tahi "kättä-pitempänä", niinkuin sitä siellä päin sanotaan.

Armossaan ne olivat rikkaat ritalaiset Taavetin taloonsa ottaneet, kun poika oli, niinkuin emäntä usein selitteli: "minulle vähän sukua äitinsä puolelta".

Kalalahden kyyry kuppari taas arveli Hulivilin olevan taloon "vähän sukua isänsäkin puolelta", sillä Tiina oli aikoinaan palvellut Ritalassa "monta Herran vuotta", ja näyttänyt kerran kupparille paksua kultasormusta. Kun kuppari oli kysynyt; "talon Matiltako sait?" niin ei ollut Tiina suoraan sanonut sitä eikä tätä. Olihan vain vastannut: "sainpa hänet keneltä hyvänsä, mutta ei se ole pelkkää pinspakkia; ja on minulla huivikin puhdasta Ruotsin silkkiä."

Koko kylähän taas sen tiesi, että Ritalan Matti oli muutamasti käskenyt Laukku-Iivanan tuomaan hänelle suuren silkkiliinan, "parhaan mitä rahalla saapi". "Niin, jotta", päätti Kalalahden kuppari vakuuttelemisensa aina, "niin jotta kyllä se taitaa Hulivili olla Ritalan sukua ei vain äitinsä, vaan isänsäkin puolelta, hi hi hii, vaikka emäntä koettaa toisin uskotella."

Miten sitte lienee asia ollutkaan, mutta se kyllä tiedettiin, että paljo oli siinä sietänyt jähinää Ritalan vanhusten pitää, ennenkuin saivat nuoren Matin ottamaan emännäkseen Peltolan Maijun, vaikka se oli toimen ihminen ja toi tullessaan taloon tuhansia toista kymmentä, muusta maan päällisestä puhumattakaan. Maiju-emäntä se sitte itse kävi Tiinalta Taavetin paimenpojaksikin muutamien vuosien perästä hakemassa ja lupasi pitää pojasta huolta "ihan niinkuin omasta lapsestaan." Eikä se emäntä siinä valehdellutkaan, sillä niin sai Taavetti Ritalassa olla, kuin itse tahtoi. Eivät sallineet isäntä eikä emäntä Taavetilta talossa mitään puuttua, ja aivan sille teetettiin aina vaatteetkin oikein uusista kankaista, niinkuin talon omillekin lapsille, vaikka paimenpojat saavat, tavallisesti tyytyä kuluneihin ryysyihin. Ja auta armias, jos joskus joku rengeistä tai piioista rupesi Taavetille jotakin kiusaa tekemään tai jotakin kolttosta kostamaan! Kyllä silloin sanoja löytyi muutoin harvapuheiseksi käyneeltä Matiltakin, emännästä puhumattakaan. Parhaansa mukaan emäntä aina puolustelikin poikaa kaikille kyläläisillekin, varsinkin jos Matti itsekin sattui saapuvilla olemaan.

Kerrankin kuin kylän herrastuomari arveli poikaa tuhmaksi, penäsi emäntä vastaan: "ei se ole tuhma älyltään, mutta kyllä hieman laiskanlainen muuhun, kuin lukemiseen ja nikarteluun. Ei se suinkaan ole tyhmä, mutta muutoin niin ylenannettu hulivili, että ei sitä uskoisi sen ikäisestä."

Ja sitte kahvia juodessa emäntä kertoi: "kun rovastin renki oli tässä kesällä tämän kylän voisaatavia kuormahevosilla noutamassa, niin oli siitä hulivililtä kysynyt: 'missäs se talon hevoshaka on?' Toinen oli tiedustellut: 'käskikös isäntä teidän panna hevosenne talon hakaan?'"

"'Vieläkö sitä pitäisi rovastinkin hevosille hakalupaa pyytää', oli siihen renki tiuskaissut. 'Neuvo sinä, tolvana, vain heti missä hevoshaka on, niin kyllä minä sinulta perästäpäin luvat kysyn.' Ja eikös tämä hulivili neuvo, jotta: menehän tuota tietä Korppivaaraa kohden, ja kun tulee ensimmäinen veräjä, niin siitä vain lasket heppasi sisään. Kyllä sitte hakaa riittää ja syömistä kanssa; mutta muistakin panna veräjä kiinni."

"Ole toimeamatta", oli renki vastannut vihaisesti ja tehnyt työtä käskettyä. Oli sitä sitte seuraavana päivänä rovastin hevosista huhuilemista, kun sinne Korppivaaralle päin ei olekaan aitaa enempää, imin ehkä puoli sataa syltä veräjästä eteen päin. Vanha isäntä oli näet aikonut aidata Korppivaaran liepeille suuren ha'an, mutta jättänyt sen kuitenkin sikseen. Illan suuhun varhaisesta aamusta sai sitte rovastin renki huomenna hevosiaan hakea. Tietäähän sen, peninkulmaiselta salolta. Ja vihainen oli mies, kuin kuusipuu tuli viimeinkin eläimensä löydettyään. Kyllä kaiketi hän olisi Taavettia sitte lämmittänyt, jos olisi pojan vain käsiinsä saanut.

"Teki se vekara minullekin viime talvena pienen jutkun", puuttui herrastuomarikin puheesen. "Kun minä juoksija-mustallani eräänä aamuna ajoin tästä teidän ohi jäälle Kopelon isännän raudikon kanssa kilpomaan, niin sattui se hulivili-vekkuli seisomaan tuolla portilla. Tuskin oli ohitse ennättänyt, kun poika rupeaa täyttä kurkkua huutamaan: herrastuomari, herrastuomari! Aisanne on saverikossa kiinni! — — Huomasinkos minä siinä menossa, että niinhän sen olla pitääkin. Ja enkös minä hölmö seisauta juoksija-mustaani ja hyppää katsomaan mikä aisalla on hätänä. Tarkastelin aisat moneen toviin, ennenkuin hoksasin kaikki olevan kunnossa. Kun minä siitä aloin poikaa potuutella, niin eikös tämä hyväkäs vastaa: 'eivätpäs teidän kirkkokärryjenne aisatkaan ole', ja oli hyvin toimessaan ja tyhmän näköisenä. Silloin vasta pölähti päähäni unhottaneeni hänelle kesällä maksamatta sen viisikolmattapennisen, jonka hänelle lupasin kirkkokärryjeni sepässä käyttämisestä. Sitä se nyt minulta velkoi."

Matti vain hymyili toisten puhellessa, mutta emäntä selitti: "semmoinen vekkuli se hulivili aina on, mutta on se muutoin kaikissa askareissaan ripsakka poika." — Kun Taavetti kuitenkin vähän vantterammaksi kasvoi, niin alkoi Maiju-emännän innostus poikaan tuntuvasti vähetä. Omat lapset alkoivat näet aikaväliin valitella Taavetin komentelevan heitä kuin vertaisiaan. Sitä paitsi näytti usein selvästi siltä, kuin ei poika olisi tahtonut tyytyä enää tavallisten palkollisten ruokaankaan, vaan persoili samallaisia paloja, kuin muutkin lapset, vaikka jo oli iso poika. Miten kuten kiersi Maiju-emäntä häntä kuitenkin rippikoulu-ikään asti, mutta sitte torui kovasti, kuultuaan kuinka, poika oli koulussa pannut rovastin pyörälle ja pulaan.

Rovastilla oli näet tapana aina poikain kanssa leikkiä laskea, ja varsinkin oli hän ovela tekemään niille raamatun kahlaamiskysymyksiä, semmoisia kuin: milloinka aasin kiljunta kuului kaikille ihmisille; ja olivatko vanhan testamentin koirat hännällisiä vai hännättömiä? Muutamana päivänä oli rovasti Hulivililtäkin, joksi häntä rovastikin kutsui, udellut Sepeteeuksen poikain isän nimeä. Taavetti oli tosin vastannut siihen, mutta kysäissyt nöyrällä äänellä: "saisinkos minäkin rovastilta kysyä yhtä asiaa, josta en ole selvillä?"

"Joo, miksikäs ei? Mikäs se olisi?"

"Sitähän minä vain olisin kysynyt", oli poika selittänyt, "sitä vain, jotta joko profeetta Malakian ennustuskirjan toisen luvun kahdeksan ensimmäistä värssyä ovat toteentuneet, vai vastako ne ovat toteentumassa?"

Rovasti oli hakenut paikan raamatustaan, silmäillyt sitä jonkun aikaa ja ollut sitte vähän aikaa vaiti, mutta jäänyt vastausta vaille. Onneksi ei pojilla ollut koko raamatusta monellakaan mukanaan, mutta kyllä ne kaikki olivat jälkeen päin ottaneet selvän siitä, mitä niissä värsyissä puhutaan, eikä rovasti sen erän perästä ollut, ainakaan sinä syksynä, vakavissa asioissa leikkiä laskenut, koskaan.

Hulivili pääsi toki helposti ripille, mutta — niinkuin sanottu — torui emäntä hänet ensi kerran oikein kovasti rovastin kanssa kujeilemisesta niin törkeällä tavalla. "Pitäisihän sinun toki vähän hävetä", oli emäntä sanonut lopuksi, "varsinkin kun olet synnissä syntynyt, eikä pakkaantua parempiasi neuvomaan."

"Niin, niin," oli Hulivili myönnellyt, "päänänsä synnissä syntynyt ja sinä opetat meitä. Niinhän sanassakin sanotaan; mutta suokaa anteeksi, sen minä tein ajattelemattomuudessa, vastoin tahtoani, niin sanoakseni lapsen huimuudessa."

"Mutta sitä ei saa lapsen huimuudessakaan tehdä", vakuutti emäntä.

"Niinkö syntymistä? En minä sitä enää toiste teekään, enkä olisi silloinkaan tehnyt. Mutta uskokaa pois, hyvä emäntä, se tapahtui se minun syntymiseni ihan vahingossa ja — — —

"Ole vaiti ja suoriudu työhön", keskeytti häntä emäntä ja lähti pois toimiinsa.

Tuli sitte riihenpuimiset ja muut kiireet niin, että ei joutanut emäntä kaikkina päivinä väelle oikein keittämään. Siitä syntyi hieman nurinaa ja emäntä epäili Hulivilin yllyttäneen toisia ruoan kuivuutta moittimaan, vaikkakaan ei itse lausunut niin halaistua sanaa. Poika väitti epäluulot tuulesta temmatuiksi, mutta sanoi arvelevansa omasta puolestaan, että: "ennen kuoltaisiin kuutta päivää aikaisemmin, mutta elettäessä elettäisiin vähän rennommasti näin rikkaassa talossa."

Sen takia toimitti emäntä seuraavana muuttopäivänä Taavetin pois talosta, ja niin joutui Tiinan Taavetti puusepän oppiin.

Hyvä-oppinen se kuului puutöissä olleenkin, mutta nimismies sen toimitti opista pois oikein kaupungin mestarien kouluun. Se oli näet, nimismieskin, tullut tuntemaan Taavetin aika huliviliksi ja piti hänestä paljo, vaikka Taavetti oli häntä kerran aimo tavalla "nenästä vetänyt", niinkuin nimismies itse kuului kertoneen.

Muutaman kerran oli näet Kopelon isäntä kiukuissaan sanonut Myhkymäen herrastuomaria "rapamahaiseksi laudanpainajaksi”, kun herrastuomari oli väittänyt hänen mustansa ”vielä vanhoillaankin juoksevan paremmin ja puhtaammin kuin Kopelon konisaksan kaikki hirnakat yhteensä."

Luonnollisesti syntyi siitä käräjiin kahdenpuolinen kunnianloukkausjuttu, johonka vieraaksi mieheksi kutsuttiin Tiinan Taavettikin. Hänpä piti koko asiaa joutavana eikä mennytkään, vaan sai huutosakon. Toisen kylän lautamiehen kanssa oli sitte aikojen päästä nimismies tullut sitä sakkoa Taavetilta perimään. Tiellä oli sattunutkin etsittävä tulemaan ruununmiehiä vastaan, ja silloin oli nimismies, joka ei vielä Taavettia tuntenut, kysäissyt häneltä: "mies, tiedätkö, onko se nikkarinoppilas Taavetti Kanervainen tätä nykyä kotosalla?"

"Tiedän."

"Mitä? Ettäkö on?"

"Ei ole."

"Onko se sitte jossakin työssä, vai minne se on mennyt?"

"Tänne päin se äsken lähti kylästä kävelemään", oli Taavetti sanonut, lähtiessään jatkamaan matkaansa eteenpäin.

Saihan se nimismies kuitenkin myöhemmin Taavetilta sakon pois, sillä
Taavetti kävi itse sen hänelle suorittamassa kirkolla.

"No, mutta tehän olette se sama mies, joka tuli meitä vastaan!" oli nimismies kivahtanut silloin Taavetille.

"Niinhän minä olen."

"Mutta miksi ette sitä silloin sanonut?"

"Eihän herra nimismies kysynytkään kuka minä olen."

"Olisihan teidän kuitenkin pitänyt arvata minulla olevan teille asiaa."

"Kyllä minä sen arvasinkin, mutta mitäpäs siitä, kun minulla ei kuitenkaan ollut silloin rahaa, ei miestä pienempätä."

"Teilläkö ei rahaa, joka olette puettukin, juurikuin herrasmies."

Kuinka olivat sitte keskustelleet yhtä ja toista, mutta lopuksi nimismies mieltyi Taavettiin niin, että toimitti hänet kaupunkiin ja antoi hänelle sellaiset paperit, että, poika pääsi heti "ulosoppineeksi", johonkin suureen puusepäntehtaaseen. Parin vuoden perästä hän sitte sieltä palasi sällin kirjat kainalossa ja otettiin oikeudessa varsinaiseksi pitäjään mestariksi, niillä mutkilla ja metkuilla kuin laki siihen aikaan vaati.

"Nyt ne varmaan ovat hulivilin temput jo jääneet jälelle päin Tiinan Taavetiltakin", tuumaili Myhkymäen herrastuomari sitte käräjiltä kotiinnuttuaan. "Ei se nyt enää arvo toki anna pietiä, kun miehestä tehtiin oikein virallinen pitäjään mestari oikeudessa. Ei se anna enää arvo myöten, vaikka kyllä kai sen luonto koko ikänsä sinne päin vetää."

Samoin arvelivat muutkin tuttavat; mutta joulun tienoissa kerrottiin kylällä ja naurettiin taas joka nurkassa Tiinan Taavetin postikonttorissa käynnillä. Mies oli näet mennyt sinne sanomalehtiä tilaamaan, kun oli niihin tottunut kaupungissa oloaikanaan. Etehiseen päästyään oli Taavetti sitte kävellyt aikansa permantoa pitkin ja poikin, ryähdellyt, niistellyt nenäänsä ja mitä lienee tehnytkään. Kun ei sittekään alkanut ilmestyä postinhoitajan päätä avonaiseen luukkuun, niin mitäs muuta, kuin Tiinan Taavetti astuu rohkeasti sisään toimitushuoneesen.

"Miksi te tulette ovesta", oli postinhoitaja Taavetille ärjäissyt ja noussut pöydän äärestä, jossa oli istunut, viinilasi nenän alla pappilan maisterin, nuoren tuomarin ja parin muun herran kanssa, joista toinen oli ollut Kiiskilahden hovin tavattoman lihava herra.

"Ettekös te näke, että luukku olemus auki?"

"Kyllä, kyllä", oli Tiinan Taavetti tuumaillut ja tyynesti toimittanut asiansa. Sitte hän oli katsahtanut hyvin totisena luukkuun ja alapas yhtäkkiä tunkea siitä päätänsä ulos.

"Mies, mitä te nyt teke?"

"Uloshan minä tästä vain pyrkisin."

"Hullu mies! Eihän siit' kukan mahdu."

"Sitähän minäkin arvelin, mutta tuumailin toisekseen, jotta kun siitä kerran on läpi sopinut niinkin lihava mies, kuin tuo herra tuolla karahviinin takana, niin ehkäpä sopisin minäkin laiha mies…"

"Menkä te ulos ovesta!" oli postinhoitaja ärjäissyt. "Menkä te ulos ovesta!"

Kiitokset lausuttuaan, oli Taavetti pujahtanut ovesta pois, mutta postinhoitaja oli sadatellut häntä hulluksi kauan aikaa. Vasta sitte oli vaaleten vaiennut, kun pappilan maisteri oli inttänyt: "ei se ole ensinkään hullu, vaan on elämässään nolannut paljon älykkäämpiä miehiä, kuin sinä, esim. minun isäukkoni. Ja katso sinä vain ajoissa eteesi, että et viininesi ja virkatunteinesi joudu vielä sen miehen takia tanssimaan esimiestesi edessä tahi parhaimmassa tapauksessa sanomalehtien palstoilla."

"Jaa, jaa; se oli paha asia, kun oli virka-aika ja se katsoi niin ilkeästi tänne pöytään", oli Kiiskilahden herrakin huokaillut.

Ei siitä jutusta kuitenkaan kuulunut sen kummempia perästä päin, ja muutoinkin tuntui Taavetti vakaantuneen kaikin puolin ja hulivili hänessä joutuneen haudatuksi. Niin ei kuitenkaan ollut. Se nähtiin sinä syksynä, jona Ritalan ainoalle tyttärelle tuli se suuri tulemus ja häpeä, jota Maiju-emäntä loppu-ikänsä itki ja arvattavasti itkisi vieläkin, jos eläisi. Eivät olleet Ritalan Matti eikä Maijukaan aavistaneet mitään Anna-Mariastaan siihen asti, kuin tytär tuskiin tuli, vaikka Tiinan Taavetti oli toisinaan heille sanonut, että Kiiskilahden nuori kapteeni kävi heillä liian usein kylässä. Tuskinpa olisi isä ja äiti tienneet mitään, vaikka tyttö olisi saunaan kuollut, jollei Tiinan Taavetti olisi tuonut heille sanaa sisään.

Aluksi siitä Matti raivostui ja huusi: "mistä sinä, Taavetti, tiedät, että se on juuri sitä?"

"Minä olen häntä pitänyt silmällä kuin sisartani", oli Taavetti vastannut ja koettanut tyynnytellä kaikella tavalla. Emäntä Maiju oli taas ollut kalpea kuin kuolema ja vasta sitte oli parahtanut itkemään, kun Anna-Maria oli saunasta sisään saatu ja Matti kamalasti tyttärensä kironnut. Ei kukaan ollut Anna-Mariasta sen enempää tietävinäänkään, niin että Tiinan Taavetin täytyi itsensä käydä Kalalahden kyyry kuppari sille avuksi ensi hätään, vaikka satoi ja myrskysi niin, että hirvitti.

Kuppari kyllä koetti parastaan, mutta Anna-Maria yhä huusi ja piehtaroi. Silloin sanoi Taavetti isäntä-Matille: "kyllä teidän nyt on lähetettävä hakemaan lääkäriä."

Matti ei edes vastannut mitään, mutta eräs Anna-Marian veljistä oli sanonut: "terveellä on yhdeksän kymmenettä toivetta, sairaalla ainoastaan yksi. Ja senkö vuoksi pitäisi tämmöisessä Herran ilmassa lähteä oppinutta lääkäriä hakemaan! Kun ei Kalalahden kuppari voine Anna-Marian auttaa, niin kuolkoon meistä nähden — — — ja kumpahan kuolisikin!"

"Kumpahan kuolisi edes", sanoivat toisetkin kolme veljeä!

Taavetti pyysi silloin talon renkiä kanssaan lääkäriä hakemaan järven toiselta puolen, mutta sekin arveli: "kukapa sinne syyspimeässä lähtisi moni-virstaiselle selälle, etenkin kun rajusää on äitymään päin."

Silloin katosi Taavetti tuvasta, ja kauas pimeään hän kuuli nuoren, tuskin seitsemäntoista täyttäneen, äidiksi tulevan Anna-Marian sydäntä vihlovat voivotukset ja "armoa, armoa" huudot. — Matka myötätuulessa menikin Taavetilta hyvin pian, ja hän tapasi lääkärin vielä valveilla, mutta lääkäri ei tahtonutkaan lähteä yöllä niin vaaralliselle retkelle.

"Kuulkaapas, tohtori", sanoi silloin Taavetti. "Te lähdette nyt; se on varma se; tahi saatatte minut murhamieheksenne. Minä olen tässä sitä varten, että te tulette pelastamaan, jos voitte, varmasta kuolemasta kahta ihmiselämää. Mutta jos kieltäydytte lähtemästä, niin oma elämänne on paikalla mennyttä."

"Eivät ne olleet sanat, vaan ääni ja Taavetin kasvojen ilme, jotka pahoittivat lääkärin tarttumaan konelaatikkoonsa ja kiireesti pukeutumaan matkaa varten.

"Mutta jos me hukumme molemmat, sillä tällainen matka käy yli ihmisvoimain?"

"Teidän ei sittekään tarvitse pelätä mitään", sanoi Taavetti tavattoman ontolla äänellä ja kammottavan vakavasti. "Minä sanon tuolla ylhäällä, että syy on minun. Kuuletteko, syy on minun ja puolustan teitä, että te uhmasitte vaaraa säästääksenne minua murhasta."

Lääkäri vaikeni ja vapisi, sillä hän luuli olevansa mielipuolen kanssa tekemisissä, mutta ei uskaltanut pakoonkaan pyrkiä, sillä kumma liekki paloi matkatoverin silmissä. — Venheessä sitte ei virkattu monta sanaa, eikä sellaisessa myrskyn mylläkässä ääni olisi juuri kuulunutkaan.

Kaikki luonnonvoimat näyttivät riehaantuneen, sillä vettä tuli tuiskuna sekä ylhäältä että alhaalta, ja vaahtoa vain laineiden sihinä ja kohina oli ihan tyrmistyttävää ollut.

"Luokaa vettä", kuuli lääkäri joskus tuhtojen puolelta äänen perään, ja hiki päässä hän sai pidellä, melaa. Tuntikausia oli jo oltu vesillä pilkkopimeässä, kun lääkäri huomasi pilkahtavan valoa keulan edestä viimeinkin.

"Tulta edessä päin, huusi hän.

"Sitä kohti", kuului pimeyden sylistä vastaus. "Ja jos minä uuvun, niin pitäkää vasemmalle — — — siellä on maa lähinnä."

Lääkäriä kammotti entistä enemmän, ja ajatuksissaan hän teki tiliä elämästään jollekin voimalle, jota ei vuosikausiin ollut ajatellut ja joka ei enää tuntunutkaan pelkältä sokealta voimalta. — — —

Aika tuntui peränpitäjästä melkein ijankaikkisuudelta, mutta äkkiä jysähti venhe rantaan. Kaitainen valojuova ylhäältä rantatöyräältä oli nyt tulijoilla oppaana taloon, mutta soutajaansa, jonka kynnenperistä tirskui veri, täytyi lääkärin tukea astuttaessa ylös töyrännettä. Talossa ei kukaan nukkunut, mutta ei kukaan myöskään tullut tulijoita vastaankaan, vaan väsyneen Taavetin oli opastettava lääkäri Anna-Marian sairasvuoteelle. Sitte hän hoippui tupaan ja nukkui penkille heti.

Aamusella oli ilma sees ja tyyni. Päivän terä valoi valoa ja lämpöä, juurikuin kirkkaana kesäpäivänä. Myöhään heräsi Taavetti ja emäntä tarjosi hänellekin kahvia sittekuin lääkärin oli ensin kammarissa kahvitellut. Taavetti kysäsi: "eikö Anna-Maria ole vielä herännyt?" kun hänelle kahvia tarjottiin.

"Ei, eikä enää herääkään", sanoi palvelustyttö, mutta kamarista kuului pienen äidittömän olennon itkua.

Talon miehet eivät olleet tietävinäänkään lääkärin pois saattamisesta, mutta Taavetti pyysi lääkärin odottamaan siksi, kuin hän ehtisi läheisessä mökissään pistäytyä.

Kun Taavetti oli saattanut lääkärin kunnialla kotiin, tarjosi hän sille tukun seteliä. "Oliko niitä paljo vai vähän, mutta satoja siinä oli", kuului lääkäri jälkeen päin kertoneen; mutta sitä hän ei ollut kenellekään kertonut, että hän oli Taavetille sanonut: "minä luulin sen olevan teidän vaimonne, mutta kuulin kuppari-muorilta kaikki. Ja sentähden, mestari, joskin teillä on oikeus pitää minua itsekkäänä ja arkamaisena raukkana, niin älkää kumminkaan minua pitäkö suorana lurjuksena. Siis rahanne taskuun!"

Taavetti oli silloin ojentanut sanaakaan virkkamatta kätensä oppineelle lääkärille, ja kyynelsilmin puristivat molemmat miehet silloin toisensa kättä, niinkuin pitkistä ajoista toisiaan tapaavat, rakkaat veljekset.

Seuraavana sunnuntaina haudattiin sitte Ritalan nuori Anna-Maria kirkkomaalla yhteiseen hautaan. Komean se olikin Taavetti viimeisen majan Anna-Marialle tehnyt, niin komean, ettei niillä tienoin ole sellaista ruumiskirstua nähty sitä ennen eikä sen jälkeenkään — luultavasti. Mutta haudalla tapahtui myös jotakin, jota ei oltu luultavasti nähty ennen, eikä jälkeenkään. —

Se oli nimittäin edellisenä päivänä Kiiskilahden nuori kapteeni, sen lihavan vanhan kapteenin poika, tuonut kotiinsa nuoren rouvansa, Suopuron kenraalin tyttären. Kirkonaikana oli sitte Kiiskilahden hovissa parhaillaan syöty tuliais-aamiaista, kun yhtäkkiä ruokasaliin ilmestyi Tiinan Taavetti. Kaikki vieraat, ja niitä oli ollut paljo nuoria ja vanhoja läheltä ja kaukaa, olivat hämmästyneet uudesta vieraasta, ja talonväki tietysti kyseli mitä miehellä olisi asiaa?

"Eihän minulla muuta", oli Taavetti selitellyt nöyrästi kumarrellen, "eihän minulla muuta, kuin tulin pyytämään, että nuori kapteeni olisi hyvä ja tulisi nyt heti katsomaan sitä kaunista ruumiskirstua."

"Mitä ruumiskirstua?" oli kapteeni kysynyt.

"Sitä Ritalan Anna-Marian ruumiskirstua. Se peitetään kohta maahan niin, että sitte sitä ei enää voi nähdä."

Sen kuultuaan oli nuori kapteeni hypännyt ylös, kuin ampiaisen pistämä ja vetänyt Taavetin kanssaan toiseen huoneeseen. Hän oli siellä yrittänyt puhumaan jotakin, mutta Taavetti oli vain painanut soturille lakin päähän, ja sitten ne olivat lähteneet kävelemään yhdessä. Eräät hovin palvelijat arvelivat kuulleensa Taavetin mennessä lausuneen kapteenille: "revin olkalappunne, jos kovin vastustelette." Kuitenkin oli näyttänyt siltä, kuin ei kapteeni olisi oikein mielisuosiolla kulkenut muassa; mutta hänhän oli vain yksi mies, ja mitä se yksi mies Tiinan Taavetin kourissa painoi.

Vieraita juoksi suuri liuta Taavetin ja kapteenin perässä, ja kaikki olivat ihmetelleet mitenkä kapteeni antoi toisen miehen oikealla kädellään niin hellästi halailla itseään ja miksi he niin kiireesti kulkivat. Mutta pian se oli matka kulunutkin, jos tuo ei ole hovista hautausmaalle kovin pitkäkään. Pappi oli jo kuitenkin rukousta lukemassa, ennen kuin hovista tulijat haudalle ehtivät, Taavetti ja kapteeni etunenässä. Ne molemmat asettuivat aivan haudan reunalle ja hartaan näköisinä kuuntelivat, kuinka rovasti jälkeen jääneille lohdutukseksi luki: "meidän kaikkien tulee ilmestyä tuomioistuimen eteen, että jokainen saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissansa tehnyt on, olkoon se hyvä taikka paha"; ja vielä: "hirmuinen on langeta elävän Jumalan käsiin?"

Taavetin käsi oli sillä välin siirtynyt kapteenin niskaan, ja hyvä se olikin, sillä kapteeni kumarteli monta kertaa hautaan päin niin syvään — paremmin kaunista kirstua nähdäkseen — että ehkä olisi tuupahtanut Taavetin pitelemättä hautaan. Hautauksen loputtua kääntyivät kaikkien silmät kapteeniin päin ja yhtäkkiä kuului yli hiljaisuuden Ritalan Maijun kimeä ääni: "kuulitteko, kapteeni: 'sen mukaan, kuin hän ruumiissansa tehnyt on, ja hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin'."

Kapteeni ei vastannut Maijun kysymykseen, mutta kun Taavetti kysyi: "eikös se ole kaunis kirstu", niin äkkäsi hän hyvin surkeasti: "o-oon, onhan se". Silloin Taavetti irroitti hänestä kätensä, eikä häntä sitte ole Suomessa koko kapteenia nähty. Seuraavana kesänä myi Kiiskilahden vanha kapteenikin vapaaehtoisella huutokaupalla talonsa kiluineen ja katuineen, mutta kun ei ollut muita huutajia, kuin lääkäri, Ritalan Matti ja Tiinan Taavetti, niin ei omaisuus ollut kovin kalliiksi noussut. Tiinan Taavetille se jäi ja siellä hän asuu yhä ottopoikansa Anna-Marian perillisen kanssa, mutta vakuuttaa viimeisen poikamaisen vehkeensä olleen korean ruumiskirstun kapteenille näyttämisen. Kuka sen kuitenkaan niin varmaan tietää, sillä hulivilin luonto se Tiinan Taavetilla empimättä yhä on, ja mihinkäpä siitä luonnostaan kenkään pääsnee, vaikka onkin raha rinnassa.