VI
MAAILMANLOPPU KORPIVAARASSA
Honkaset olivat arvattavasti iät kaiket asuneet korkean Korpivaaran liepeillä, ihan pohjoisen napapiirin alla. Luonto oli heitä kasvattanut siellä sukupolven toisensa perästä ja Suomen luonto on mahtava siellä. Siinä on voimaa ja siinä on uhmaa. Se on samalla korkea ja syvä, mutta välillä ovat alhaiset rämeet ja pohjattomat rimpisuot. Vanhat, väkäleukaiset eukot, pieni piipun nysä hampaissa, siellä illoin kertovat lapsille terävällä, särkyneellä äänellä muinaisista sissisodista ja verisistä rajarettelöistä hirveitä juttuja; taikka pöyristyttäviä tarinoita aaveista, haltijoista ja hetteiden hengistä.
Pitkät, pitkän pitkät vuosikymmenet, kukatiesi vuosisadatkin, oli siellä eletty puutteissa ja kurjuudessa, koetellen taikojen tenholla taivuttaa onnensa oikkuja mielensä mukaan ja huokaillen ihmisen kohtalon kataluutta. Turhaa oli siellä uudistuksia ehdottaa elämässä, sillä sittekin, kaikesta kurjuudesta huolimatta, käy ihmisten olennon sisimmissä syvyyksissä vanha tyytyväisyyden pohjavirta oleviin ajallisiin oloihinsa. Nälkää kärsien retkottivat useimmat Korpivaaran voimakkaat miehet laiskoina pirttien penkillä päivästä yöhön ja yöstä päivään, pettuleivän hengissä pitäminä. Tavallisesti uinailee silloin sielukin toimettomana yhdessä ruumiin kanssa kitkerän, tervakselta ja palturitupakalta tulevan savun seassa, tuumien ja tuomiten ajallisten olojen parantamisen miltei synniksi sallimusta vastaan.
Semmoista oli yleiseen Korpivaaralaisten elämä siihen asti, kuin kotoansa poikana aavoille merille karannut Kalle Honkanen tienoille takaisin tuli. Se oli kasvanut kovin pitkäksi vierailla mailla ja oli siinä miestä muutoinkin kerraksi. Hän se hehkuvilla sanoillaan sai välinpitämättömyyden unesta hereille ensin oman sukunsa ja sitten koko seudun. Ihmisissä syntyi omituinen tunteiden kuohu, kun oli autuuden hurmausta maistella saatu.
Innosta kiiluvin silmin julisti näet Honkais-Kalle "nyt kohta" eli ensi syksynä tulevan tuomiopäivän lauvantain. Ja silloin loppuvatkin Korpivaarallakin kärsimykset! Sen tiedon oli hän matkoillansa maailmassa saanut ja kiiruhtanut kotiin saattamaan siitä sanaa omaisilleen, että ne ajoissa ymmärtäisivät katsoa eteensä ja olisivat valmiit silloin, kuin kiskaistaan auki korkeuden kuorien ovet ja paljastuvat kadotuksen kauhistavat kuljut.
Alussa katsoi usea kyläläisistä Kallen touhuvan turhia, mutta hänellä oli kanssansa kirjoja ja kuvia, joissa silmin nähtävästi oli esitettynä mitä tuleman piti. Se saattoi jo monen horjumaan, mutta useimmat uskoivat vasta silloin, kuin hän piti suuren kokouksen Honkalan avarassa tuvassa. Hikoillen kuumassa, ihmishengityksen ummehduttamassa ja puolihämärässä huoneessa, jossa päre muurin rengossa, tuskiaan ritisten, vaivoin palamaan pääsi, seisoi sinä iltana Honkais-Kalle väkijoukon edessä, oikea käsi ojolla ja silmät säihkyvinä niin, että niistä tuntui tulisäkeniä sinkoilevan joka soppeen. Suustansa hän sumppusi sanoja kuin pärskyvä koski kuohujansa ja äänensä jylinällä huumasi ensiksi kaikki naiset, paitsi äitiänsä.
Hän kuvasi kuulijoillensa kuinka he kaikki olivat eläiminä eläneet ja penkoneet mustimmat pahuuden pohjat; kuinka he olivat ainoastaan ajallisia ahertaneet; eläneet yksistään itsellensä; kiskoneet toisiltansa korkoja; juopuneet viinasta ja kiinnittäneet sydämensä katoovaan tavaraan ja kunniaan; korottaneet itsensä, kaikkia vastaan, mutta nyt on viha täytetty. "Rimpekän uuhi ja Soljakan härkä", joista oli kauan käräjiä käyty, kun olivat aikoinaan Korpivaaralla muka kontion kaatamina kadonneet; ja Matolammen niityn heinät, jotka kyläläiset, olivat vääryydellä naapurikylän asukkailta säännöllisesti joka vuosi anastaneet, kuuluivat joka korsi kohta seisovan korpivaaralaisia syyttämässä korkeimman tuomioistuimen edessä; eikä silloin kuulunut riittävän yhtään kyläläisten yhteinen päätös, ett'ei kukaan kyläläisistä niistä asioista mitään tiedä, vaan jokainen sanoisi karhun repineen elukat ja syöneen heinät.
Ulinata alkoi silloin kuulua karsinapuolelta ja Kuuselan Anni jo voivotteli sitäkin onnettomuutta, kun ei heidän Mattinsa ollut ennen maailman loppua "saamistaan" perinyt. Toiset, emännät, tyttäret ja eukot, tyrskivät muista syistä ja jopa mylleröivät miehisetkin miehet tunteidensa kuohuvissa pyörteissä, joiden riehuen ryöppyävät harjat kohdakkoin hukuttivat yhteen huumaukseen koko Korpivaaran kylän.
Nuorissa miehissä oli kyllä vielä joitakuita, jotka sanoivat rovastilta rippikoulussa kuulleensa tuomion tunnin olevan sekä tuntemattoman että tutkimattoman. Kalle Honkanen kuitenkin selitteli heille ennen kyllä niin olleen, mutta nyt oli Ameriikassa eräs viisas mies saanut asian selville. Hän vahvisti vielä opetuksensa oikein raamatusta, lukemalla siitä monta paikkaa ja lopettamalla lukunsa jollakin lauseella, jossa kiellettiin raamatun sanoja lukitsemasta.
"Rovasti ja muut papit ovat sen kuitenkin tehneet", huusi Kalle lopuksi. "Ja miksi? Siksi, että saisivat yksin taivaassakin herrastella ja kellastella, mutta musta kansa ja talonpoikainen rahvas joutuisi ikuiseen itkuun, vaivaan ja työhön. Mutta nyt on aika läsnä ja minä olen saanut sen tietää."
Niin selvää todistelua oli vaikea kumota, mutta yhä epäilivät useat ja niiden seassa Kallen oma äitikin, joka esitti: "en usko, ennenkuin näen".
Olisittepas nähneet minkä vaikutuksen se teki Kalleen. Hän itki, pyysi, uhkasi ja rukoili, ett'ei toki hänen oma äitinsä alkaisi levittää epäuskon myrkkyä kansan sekaan, joka aikoi ja tahtoi pelastetuksi tulla.
Äiti ei kuitenkaan taipunut poikansa tuumiin, vaan viikkomääriä vastusti "sellaista hullutusta", kunnes viimein oikein jalansyten lähti asiasta puhumaan kirkonkylään sekä rovastille että nimismiehelle. Ei tiedetty mitä rovasti oli sanonut, mutta nimismies oli suoraan tunnustanut ei voivansa vangita Kalle Honkasta niin kaukaan, "kuin hän ei ollut mitään rikosta tehnyt"; eikä tyhmien narraaminen kuulunut mikään rikos olevan lain mukaan.
"Eivät uskalla herrat; eivät uskalla herrat, kun tietävät kyllä Kallen puheissa olevan perää", riemuittiin kylässä.
Kirkossa kyllä kerrottiin sen perästä pitkin kevättä pidetyn saarnoja ja selityksiä viimeisestä tuomiosta ja erehdyttävästä opista, mutta niistä saapui sanoma Korpivaaralle ainoastaan kulkupuheiden kautta, sillä Kallen kumppanit eivät kirkossa käyneet. Jos sitte jollakin vielä epäilyksiä oli, niin vaikenivat ne vähitellen, kun innokkaimmat uuden opin ystävistä uhkasivat ajaa oppinsa "halolla uskottomain päähän".
Työtä ei kylässä paljo kukaan tehnyt ja siitä oli tietysti nälkä seurauksena, aluksi köyhimmille, sitte vantterammillekin eläjille. Kalle keksi kuitenkin siihenkin neuvon.
"Kalle, nyt tulee nälkä kylään ja kuolema jo ennen tuomiota", sanoi eräänä päivänä itse Kuuselan Matti Honkaselle. "Mitä sinä arvelet, kuollako lemmessä, vai koettaako olla hengissä loppuun asti? Mitä arvelet parhaaksi?"
"Oi sitä epäuskoa, oi sitä epäuskoa!" huudahti Kalle. "Minä sanon, ettei kylässä kuole koko vuotena ketään oikeata ihmistä, kun vain olette äänelleni kuuliaiset. Minä hankin syötävätä koko kylälle; kuuletteko, koko kylälle!"
Ja Kalle piti sanansa. Hän hankki kylään kirjoitusmiehen. Ja monta päivää kirjoitettiin sitte Honkalan kylkeiskammarissa kauppakirjoja, joilla useimmat isäntämiehet myivät omistamansa perintötalon numero sen ja sen Korpivaaran kylässä talollisen pojalle Kalle Honkalalle siitä ja siitä täydellisesti tänä päivänä suoritetusta kauppasummasta.
Niillä kauppakirjoilla se lähti sitte Kalle kaupungista asti Korpivaaralaisille elinettä hankkimaan. Kyllä olikin miehen tasku pullollaan papereista, kun sinne oli sullottu lähes kahdenkymmenen talon kauppakirjat. Viisi, kuusi isäntämiestä ja pari perintötorpparia oli Kallen äidin neuvosta jättäneet talonsa kuitenkin vielä toistaiseksi myymättä samoin kuin äiti itsekin.
"Miksi se äiti ei sitte suostu kauppakirjan tekoon?" kysäsi Kalle. "Vai onko pettuleipä niin mieleistä herkkua?"
"Siksi, että perithän sinä talon tavaroineen minun — kuoltuani kauppakirjoittakin. Eipähän tässä veljet eikä sisaret osalla perinnössä liene."
"Niin sitte", arveli Kalle, "mutta mitäs minä sitte enää talolla teen".
"Teeppä sitte, mitä tahdot."
"Mutta sitä ennenhän tulee loppu."
"Jos tulee, niin tulkoon", tuumaili äiti. "Mutta minusta se olisi ihmisten pettämistä narrata heiltä tavaroita tiloja ja taloja vastaan, joilla tuomion perästä tuskin lienee mitään arvoa. Jos nimittäin tuomio tulee. Ja jos ei tule, niin kävisi liian kalliiksi uhrata talonsa puolen talven leivästä."
"Sitä minäkin; sitä minäkin. Emäntä on oikeassa; oikeassa on
Anna-Mari", alkoi kuulua ääniä miesjoukosta.
Kalle sekoitti kuitenkin semmoiset äänet sanomalla: "mitäpäs petosta siinä olisi, sillä mitä he tavaroillaan kuitenkaan tekisivät kaiken loputtua. Kauppakirjoitta eivät kuitenkaan leiväksiä anna ne epäuskoiset mammonan orjat."
"Mutta jos porvarit ottavat talot omikseen ensi mikkelinä?"
"Eivätkä ota.". väitti Kalle rohkeasti. Sitä ennen ovat jo asiat selvillä,?
"Niin ovat, niin ovat", melusi suurin osa miehistä, mutta emäntä ja jotkut muut eivät sittekään kauppakirjaa tehneet.
Kalle kiiruhti kaupunkiin ja tuskin oli viikkokautta kulunut, kun jo saapuivat ensimmäiset ruokavarakuormat Korpivaaran kylään.
Paria isäntää jo rupesi kaduttamaan, kun eivät hekin olleet maatansa myyneet, vaan täytyi nyt raataa ja raastaa ja petäjäistä peiputella siihen sijaan, kuin maansa myyjät pitivät makean leivän päiviä lakkaamatta, Ja tavaroita niitä tuli, — tuli tulemastakin päästyä. Yksi vain jäi yhä tulematta, ja se oli Kalle Honkanen itse.
Soljakan Simo oli käynyt käräjissä ja kylässä hevostaan syöttäessä kertonut Kalle Honkasen olleen siellä myös ja ottaneen haudot kahdeksaantoista Korpivaaran taloon. Hän oli vielä surkutellut sitä, kun kyläläiset olivat "kontunsa kenkänneet semmoiselle maankulkijalle, joka tuskin edes lieneekään se, joksi itseänsä sanoo."
"Mistä se Simo sen päättää”, oli Kuuselan Matti silloin kysynyt vähän vihaisesti.
"Enpähän muusta; mutta eihän tuo ollut vanhan Kalle vainajan, enempää kuin Anna-Marinkaan näköinen, vaikka poikana oli ihan kuin äidistään leikattu, paitsi isän pitkää, suoraa nenää. Eikä se näyttänyt ennestään tuntevan ketään".
"Sitähän minäkin aluksi vähän vierastin", puuttui Kuuselan vanha setämies puheeseen, "mutta uskoin sen sitte Kalleksi, kun se sanoi nähneensä maailmalla, niin paljon ihmisiä, jotta entiset olivat unohtuneet ja sitä paitsi toiset kasvaneet, toiset vanhenneet, niinkuin muiden muassa minäkin. Ja se on totta se. Ja toisekseen, toistapahan sen oma äiti lienee pojakseen tuntenut."
"Niin, ja kenenkäs nimiin se käräjissä huudot otti", uteli Matti?
"Tietysti Kalle Honkasen nimiin, niinkuin kauppakirjatkin olivat kirjoitetut", selitti Simo.
"Siinäpä se", päätti Matti. "Ei suinkaan se toisten nimiin rupeaisi kauppoja tekemään, jos kerran on tosi mielessä; eikä se mies valhettele."
Ikävällä odotettiin sitte Korpivaarassa Kallea kotiin viikkoja ja viimein kuukausia, mutta mies oli kadonnut, kuin tina tuhkaan. Alkoi jo useampia harmittaa ja hävettää ja maansa myymättömät rupesivat jo naapureitansa pilkkailemaankin takana päin. Kuuselan Matti piti kuitenkin yhä uskollisesti Kallen puolta, vakuuttaen Kallen kyllä kohta palajavan, "kun asioiltaan ennättää".
"Mutta jos se ei tule", huokasi Anni, "niin tuntuu minusta, että ei tule loppuakaan, ja mihin me sitte joudutaan? Mieron tielle maattomat raukat; hyh, hyh, hyh, huu — u — uu!"
Epäilykset kasvoivat kasvamistaan niin, että kesällä monessa talossa ruvettiin heinälle aivan, kuin ennenkin, vaikka muutamat yhä nauroivat koko työn touhulle. Mutta sitte tapahtui jotakin, joka leimautti "maailman lopun uskon" taas täyteen liekkiin. Muutamana iltana näet kuulivat kyläläiset, istuskellessaan ennen maata menoa aittojansa luhtien portailla, metsästäpäin kummallista kilinää ja helinää. Se kävi yhä selvemmäksi, kunnes jo polkua pitkin näkyi kulkevan kummallinen kulkija.
Kuuselan Matti kertoi siitä, että se oli pitempi pitkänkin miestä ja valkeampi valkeintakin vitilunta. Kasvotkin sillä oli vitivalkeat. Sen minä selvästi näin. Kun se kulki meidän aittojen taitse Honkalaan päin, niin kimaltelivat sen ympärillä kirkkaat taivaan tähdet ja kuului soitto semmoinen, kuin olisivat soineet kaikki taivaan ilotiu'ut tai kimisseet kaukaiset kanteleet. Ihmisen sillä olivat silmät ja suu. Ja ääni oli kuin tuulen humina. Ei se minulle muuta sanonut kuin: "loppu tulee, mikkelinä tulee; älä epäile!"
Semmoisen kuiskauksen olivat kuulleet muutkin kuuselaiset, mutta eivät tienneet, mistä se tuli. Sillä "enkelin suu oli ihan varmaan kiini, kun se minuun katsoi", selitti Kuuselan setämies.
Honkalaan oli "enkeli" mennytkin ja ottanut emännän päänpohjista kaapin avaimet, vaikka emäntä itse vuoteella nukkui. Sitte se oli siirtyilyt kaapin eteen ja alkanut sitä avata. Sydän kurkussa ja kauhistuneena oli Anna-Mari katsellut ilmestyksen elkiä siihen asti, kuin se sai kaapin auki ja oli ojentanut kätensä hyllylle rahakopsaa kohti. Silloin oli Anna-Mari hypännyt vuoteelta, kuin vimmastunut kissa ilmestyksen kimppuun ja huutanut: "miehet, miehet! Rosvo, rosvo!"
Kun talon ovesta sisään töytäsivät, niin oli Anna-Mari hampain riippunut "ilmestyksen" oikeassa kädessä, mutta samassa oli se kummitus runtannut emännän luotaan nurkkaan ja "yhtenä humauksena" ryöpsähtänyt läpi akkunan ulos.
Emäntä oli tajutonna sitte kauan aikaa ja puri hampaittensa välissä jotakin, joka oli hyvin miehen verisen peukalon näköinen sitte, kun puukon hamaralla hampaat aula saatiin ja esine niiden välistä permannolle putosi. Koirakin oli haukkua räventänyt sillä aikaa ruispellon pientareita, mutta ei siellä mitään näkynyt, vaikka renki-Reeti pellosta aamuyöhön kirves kädessä kummitusta etsi.
Viikkokausia häilyi Honkalan emäntä sen yön perästä elämän ja kuoleman välillä. Useat arvelivatkin hänen kohta kuolevan, mutta Kuuselan Matti ja pari muuta miestä väittivät, ettei: "koko kylässä ketään oikeata ihmistä kuole ennen maailman loppua. — — Kalle itse sen meille sanoi, eikä se mies valehtele."
"Kyllä se kuolee", väittivät toiset. "Mitenkäs se siitä enää virkoaisi, kun on jo niin heikkona?"
"Eikä kuole. Se on vain annettu meille merkiksi ja Anna-Marille varoitukseksi se sairaus. Hänhän ei uskonut vaan epäili, mutta kyllä kai nyt uskoo."
Ja taisipa Anna-Mari toisinansa uskoakin. Hän ei olisi uskonut, jos rahat olisivat kadonneet, mutta nyt ne olivat tallella, joka ropo, pitkässä kissannahkaisessa kukkarossa kopsassa kaapin hyllyllä. Siitä se lähti epätietoisuus ja levottomuus. Tautivuoteella pitkinä, ikävinä, yksinäisinä hetkinä tuli vielä mieleen monia ja niin kummallisia mietteitä. Tuleeko tuomio, vai eikö tule? Oliko hän epäuskossansa kironnut oman, ainoan poikansa, vai eikö ollut? Oliko se mies ollut Kalle, vaiko muu, joku muukalainen petturi? Oliko tuo ilmestys ollut lihaa ja luuta, vai oliko se todellakin henki; ja mistä oli se miehen peukalo hänen hampaihinsa tullut?
Kysymyksiä risteili sairaan aivoissa loppumatta, lakkaamatta, mutta vastausta ei niihin mistään tullut. Kaikki oli mykkää, kieletöntä. Joku tuntematon voima tuntui alati hiivivän hänen ympärillään ja ottavan hänet haltuunsa, valloittavan ilman väkivallatta, niinkuin halla kesäisen kasvillisuuden hedelmät. Hän juurikuin kuuli sen askelien sipsutuksen ja se läheni häntä lähenemistään pääsemättä kuitenkaan koskaan perille. Tuntui kuni kuuluisivat sen vienot kuiskaukset korviin; kuni sen hienot henkäykset koskettelisivat kasvoja — niin hienot, mutta kumminkin niin jälyt ja kolkot, kuin kuoleman kylmä viima. Olo tuntui onealta ja oli kuin hyytyisi suonissa veri. Kummallisia kuiskeita kuljeksi sinne tänne ilmassa ja ympärillä. Niitä tuli ylhäältä, tuolta vaarojen rinteiltä; tuli ikivanhoista aarniometsistä, kuusten naavaisilta oksilta ja upeasti taivaalle täyttävien honkien latvoista. Ja niitä kimpoili alhaalta päilyvien lähteiden laiteilta.
Riutuneena, kiusaantuneena täytyi sairaan kohottaa katseensa tähyilemään sinertävässä korkeudessa kiiluvaa taivaan sineä, jonka syvyyksistä siellä täällä pistää esiin valkeita pilvisaaria, outoja niemekkeitä harmahtavine vuoriharjuineen ja huippuineen. Ja sitte painuu tulipunainen päivän terä näkymättömiin, jonkun etäisen selänteen taakse. Tuntuu, kuin vaimenisi vesien solina, talttuisi myös kaukaisten honkien humina. Viileys vetäikse alangoilta ylemmäksi. Ensiksi kohoaa sieltä hienoa, harmahtavaa terhentä, tiivistyen tuokiossa savenkarvaiseksi sumuksi.
Vilun värisyttämänä toivoo Anna-Mari jo renki-Reetin tulevan tekemään tiliä päivän töistä ja kaukaa kajahtavat karjan kellot. — — Reetin viimeinkin huoneeseen tultua, kuuntelee emäntä tarkkaavasti kertomusta Luhdanpohjan niitännästä ja seitsemästä "suovan" teosta, mutta samalla hän on seisovinaan Korpivaaran korkeimmalla laella katselemassa tuomiopäivän tuloa. Sieltä täällä pilkahtaa tervanpolttajain tulia näkyviin kumisevilla kangasmailta. Sitte ne katoovat nekin, eikä näy enää muuta, kuin aaveenmoinen sumumeri joka suunnalla. Vihantina saaren nyppylöinä siitä vaarojen huiput pilkistelevät ylös kuulakkaan avaruuteen — toiset ylemmäksi, toiset alemmaksi, lähemmäksi altuetta. Tuntuu ilma kostealta ja tuomio viipyy viipymistään. On niin ikävän yksinäistä — — ei kuulu edes Kallea kotiin. Täytyy kytristäytyä yösydämeksi tuuhean kuusen oksien suojaan, eikä sitte enää näy mitään.
Yhtäkkiä virittää kelkkeä-ääninen lahorastas heleän aamusävelensä jossakin tuolla pellon takana. Hetkisen kuluttua helähtää pieltä täältä muitakin yksityisiä säveliä ja jo piiraman perästä on koko seutu täynnä siritystä, liritystä, lintujen liverrystä ja laulua ja erilaisia ääniä.
Sairas tuntee itsensä pirteämmäksi kuin pitkiin aikoihin. Hän hiivii akkunan poskeen ja istahdettuaan arkulle, katselee ihmeissään tuhansia ja taas tuhansia pienoisia kastepisaroita, joita loistavissa värivivahduksissa säteilee kaikkialla kukkien kuvuissa, puiden lehdillä ja neulasilla, rehevässä ruohostossa pellon pientarella; yksinpä suo-aukon harvoilla saraheinän korsillakin ja vaivaiskoivujen pikkiriikkisillä lehdykkeillä. Elämää, liikettä, iloa ja surinaa näkyy ja kuuluu joka paikassa. Kultaisia kuituja ja taidokkaasti harkitulta, aamuauringon valossa kimaltelevia kuvioita ovat hämähäkit ripustelleet heilumaan sekä kasvavien puiden välille että paikoitelleet tantereenkin pintaa peittämään. Niinikään väriensä loistolla keskenään kilpailevia suvenkorento- ja muita hymiseviä hyttyisparvia liipoittelee edestakaisin ruskealle vivahtavan suomaan sinne tänne siroteltujen lampareiden ja lätäköiden laitamilla.
Virkistyneenä, vahvistuneena otti emäntä sinä aamuna ensi kerran ruokaa. Jos ei olisi ollut kiusaamassa tuo levottomuus tuomion tulosta, niin olisi hän kohta tuntenut itsensä ihan terveeksikin. Mutta se levottomuus oli olemassa ja kuuselaiset sitä kyllä pitivät vireillä. Melkein entistä enemmän he siitä nyt puhuivat, ikäänkuin olisivat itsekin jo alkaneet uskoansa epäillä.
Ja sitte tuli syksy. Toiset puivat puitavansa; moni jätti viljat vainioille vettymään ja vetelehtimään. Mikkelin lauantaina kylvettiin jo aikaisin aamulla joka talossa ja pukeuduttiin pyhäpukuun. Ei kukaan puhunut toiselleen paljo mitään, mutta huokauksia kuului kaikkialla, eikä aamiaissuurus maistunut edes niillekään, jotka eivät vieläkään sanoneet uskovansa koko maailman lopun hommaa. Ja kalpeina kävelivät nekin, vaikka koettivat tyynimielisiltä näyttäytyä.
Tuossa puolenpäivän rinnassa valmistui kuuselaisten joukko vihdoin lähtemään Korpivaaran kukkulalle ja muu kylän väki, joka oli heitä jo odottanut kotveroisen seurasi perässä. Samalla alkoi kokoontua uhkaavan näköisiä, synkkiä pilviä itäiselle taivaalle. Lapset asetettiin edelle, mutta vakavina, vapisevina, huokaillen ja horjuvin polvin seurasivat pienokaisia muut kyläläiset. "Kuinkahan minulle käy; kuinkahan minulle käy?" kiljaisi yhtäkkiä Kuuselan Anni; kääntyi takaisin ja juoksi suorastaan piiloon Pajulan riihen ruumenkorsuun. Setämies olisi lähtenyt Annia palauttamaan, mutta Matti kirosi ja huusi: "muista Lotin emäntää, setä!"
Pari, kolme miestä oli ottanut eväskontin matkaansa, mutta heitä Kuuselan Matti kovasti torui, selittäen, että ei saa raskauttaa ruumistansa ruoalla eikä juomalla. Kylään tuskin lienee jäänyt kymmentä henkeä, mutta Iso-Honkalan emäntää ja renki-Reetiä ei kulkijain joukossa näkynyt, vaikka heitä kuinka olisi katseltu.
"Eivätköhän nuo vieläkään usko?" kysäsi joku joukosta. "Eivätköön nuo usko — paatuneet?"
"En tiedä", vastasi talon paimenpoika, "mutta Reeti sanoi ensin tekevänsä valmiiksi ojalapion varren, koska maanantaina on käytävä mudan luontiin."
Tuuli oli sillä välin yltynyt oikeaksi myrskyksi ja ilkamoiden kuljetteli synkkiä pilviparvia samean näköisellä taivaalla. Saavuttaessa Korpivaaran tasaiselle kiireelle oli jo koko luonto kuin kiukustuneena. Illan pitkään myrskyn raivo kuitenkin tuntui vain yhä kasvavan. Siinä oli silloin sekä rajua voimaa että huimapäistä uhkaa; syvää umpimielisyyttä, salaperäisyyttä ja suurta, hurjaa epätoivon tuskaa. Ihmisten sydän oli kauhusta pakahtua, erittäinkin kun pimeys pelkoa lisäsi. Salon metsien ryske, silloin myrskyn kova kohina, naisten parku, lasten voihkina ja vanhain valittavat huokailut yhtyivät soitoksi semmoiseksi, joka kutisti urheintakin sydäntä sekä säälistä että kauhusta. Ahtolan vahtosuortuvaiset lapset raivoten sihisivät alhaalla metsälammikoiden laineilla ja järvien aallot vimmoissaan pohjapungistaan ja aavoilta seliltä puskuilivat rantoja vastaan. Tohisten pyörivät tuulet kumpujen ja kukkuloiden välillä, vinkuivat kallioiden rotkoissa, yhtyivät samansuuntaisiksi soilla, joille ei päivälläkään näy äärtä eikä päätä. Ne, riensivät rämeiltä, yhtynein voimin pyörrepäissä, yli likaisten lätäköiden ja hyllyvien hetteiden repimään, särkemään, hävittämään kaikkea. Kautta kankaitten kuului räiskettä murtuvista oksista ja sortuvista puista. Meluten, ähkien rusahtelivat kuivuneet kelohongat rämeiden reunoilla ja jyrkeät aihkit narisivat, nitisivät tuskissaan vaarojen huipuilla, Ilmassa liehui toisin paikoin tukuttain kosteita, kellastuneita, mätäneviä, erimuotoisia lehtiä ja kammoittavana tulena paloivat pelästyneen ilveksen silmät tuuhean kuusen oksistossa, kuin se runkoa vasten kytristyneenä, jonkun sylen päässä latvasta, kummastellen katseli vaaran laella vavahtelevaa, lammaskatrasta muistuttavaa ihmislaumaa.
Sanoin selittämätön oli surkeus, joka kaikkia Korpivaaralaisia kahlehti. Ainoastaan Hölmö-Teppo istui rauhallisena, selkä kallioa vasten ja koetteli turhaan saada sytytetyksi jo ammoin sammunutta piippunysäänsä. Itsekseen hän siinä mutisi: "tulta siitä pitää tulla, vaikka turkanen olisi". Yhtäkkiä hän sitte ihastuneena huudahti: "jo tulee; tuolta tulee; ettekö näe, tuolta puiden välitse tulee!"
Kauhun tunne karini kaikkien selkäpiitä ja joku rohkeimmista kysäsi: "mitä tulee?"
"Tulta", mutisi Hölmö-Teppo ja naiset alkoivat siunailla, voivotella ja viehkuroida maassa.
Tulta sieltä olikin tulossa puiden välistä. Vähän ajan takaa se kirkasvaloinen tervassoitsu kipunoita sinkautellen olikin jo aivan yhteen sulloutuneiden ihmisten edessä. Kiukkuinen ääni kajahti tulisoitsun sivulta: "täälläkö te, hupsut, vielä kaikki olette?"
"Renki-Reeti, renki-Reeti", kuului kymmenistä suista, juurikuin kaikki olisivat häntä odottaneet avukseen ja pelastus nyt olisi tullut.
"Niin on; mutta nyt kiirevilkkaan meidän väki kaikki kotiin. Emäntä ei jaksa tehdä mitään. Katselee vain Kallea ja vuoroin itkee, toisin nauraa."
"Mitä? Onko Kalle tullut kotiin? Miksi hän ei tullut tänne? Milloin hän tuli?"
Lumous oli lauennut ja kysymyksiä sateli Reetille joka kulmalta.
"Hupsuhan se olisi hänkin, jos syyttä pakotta olisi tämmöisessä Herran ilmassa lähtenyt metsiä pitkin haihattelemaan", oli ainoa selitys, jonka Reeti kyläläisille Kallesta antoi.
Enempää ei tarvittukaan, vaan käskemättä ja kilvan seurasivat kaikki Reetin tervassoitsua, eivätkä joukon tunteet tuntuneet kovin ystävällisiltä Kallea kohtaan. Kuuselan Matti uhkasi, hammasta purren ja karkeasti kiroten, Kalle Honkasen jo aivan "tänä yönä tuomion eloon asettaa". Sarapuron Pietari sanoi hänet "elävältä korventavansa", mutta Liukon Paavo tyytyi "hirttämään hänet ensimmäiseen parhaaseen puuhun", sittekuin Kirjalan ruotimuori oli vakuuttanut repivänsä "omin käsin" Kallelta silmät päästä.
Ei puuttunut sinä yönä sitte vieraita Honkalan pirtistä. Heti Reetin perästä näöt astui sisään Kuuselan Matti karahka kädessä ja käveli kiivaasti pöydän luo, peräpenkkiä kohti. Äkkiä hän kuitenkin seisahti ja karahka putosi kädestä.
"Missä Kalle on?"
"Tässä, – – Iltaa – – no ihan elävänä tosiaankin Kuuselan Matti. Terve mieheen, pitkistä ajoista, – – Kas, etkö sinä enää entistä paimentoveriasi tunne?"
Matti katseli hetkisen ällistyneenä edessään seisovaa, lyhytläntää, mutta vahvarakenteista, hartiakasta nuorta miestä. Katsoi, viimein ojensi iloisesti kätensä ja sanoi: "totta totisesti — — Sinä olet serkku — Kalle, sinä… vaikka paljo miehistynyt sitte viimenäkemän. Mutta missäs on se toinen Kalle?"
"En minä tunne mitään toista Kallea."
"Niin, mutta missä on se — — se — — pitkä – – –?"
"Se maailman lopun Kalle", täydensi joku ovensuussa seisoja kysymystä.
"En tiedä ja — I will have no dealings with him (enkä tahdokaan hänestä tietää)", nauroi puhuteltu, "jos hän näet on semmoinen kuvatus, kuin äiti on häntä tässä minulle kuvannut."
Maailman loppu unohtui siiloin kaikkien mielestä ja kohta porisivat talon kahvipannut ja kattilat tuvan hiiloksella, sillä emäntä tahtoi välttämättömästi koko kylän olemaan läsnä oikean poikansa tulijaisissa, joka ei ollut tullutkaan kotiin ihan "tyhjin nyrkin". Hölmö-Teppo tahtoi sittekin "antaa Kallelle selkään", mutta leppyi hänkin, saatuaan Kallelta hampaihinsa oikean sikarin, jommoisista hän "kyllä oli kuullut tarinoitavan, mutta ei ikinä polttanut".
Makeasti nauroi oikea Kalle Honkanen, kuultuaan olevansa oikeastaan melkein koko Korpivaaran isäntä, kun kihlakunnan oikeudessa hänellä jo oli huudot saatu miltei kylän kaikkiin muihin, kuin kotitaloonsa. Ja melkeinpä kiitolliset kyläläiset olisivat taitaneet hänet siksi ottaakin, kun hän vaivojansa säästämättä vuosikaudet riiteli kyläläisille takaisin ja voitti ne tukkimetsät, jotka hänen valhekaimansa oli myynyt kaupungin sahapatrooneille, saaden niistä käsirahoja kolmattakymmentä tuhatta. Sillä oli näet ollut tunnettujen miesten todistus siitä, että noiden kahdeksantoista talon mailta lähtee "vähintään satatuhatta tukkipuuta" ja lisäksi henkikirjurin virallinen vakuutus noiden kaikkien talojen olevan perintötiloja.
Kalle ei kuitenkaan halunnut itselleen useampia, kuin oman talonsa; varsinkaan sitte, kuu sai Soljakan Simolta anteeksi sen, että poikasena oli vahingossa onkitiellä sytyttänyt tuleen Heinälammin suon. Mielellään sen Simo anteeksi soikin, sillä sitte se suo vasta oli oikein ruvennutkin heiniä antamaan. Sitä pihaansa piilemään se oli Honkalan Kalle kuitenkin merille paennut; mutta mitäpäs siitä. Mitäpäs siitä, kun Simo kaikki anteeksi soi ja "kaupantekiäisiksi" antoi vielä kauniimman tyttäristänsä, sorean Saaran, Kallelle emännäksikin ja kolmannen osan irtaimistosta, vaikka vävy ei ollut sitä tahtonutkaan.