VI.
Tietämättömänä kaikesta siitä tuskasta ja melusta, jonka hän katoamisellaan oli matkaan saattanut, pakeni Jeriko, kylmän kylvyn saatuansa, alussa itsekään ajattelematta, mihin hän menisi. Eipä hän edes tiennyt, minkä vuoksikaan hän pakosalle lähti; se tuntui vain hänestä selvälle, että taaskin oli yksi toivo rauennut tyhjiin, toivo paremmista ajoista ja paremmasta kohtelusta, — ja tuo tunne oli katkera. Hän ei tiennyt rikkoneensa mitään ketään vastaan ja kuitenkin koettivat kaikki kiusata häntä.
"Oi, kuin edes äiti olisi sanomassa mitä tehdä", huokasi poika ja kyyneleet pihahtivat esiin! Hänestä oli, kuin olisi joku ajanut häntä takaa ja yhä eteenpäin juoksi poika juoksemistaan puiden, kivien ja pensaiden välitse, pitämättä lukua jalkojansa pistelevistä risuista ja oksista. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tuntui takaa-ajaja pääsevän ja yhä hitaammin sujui pojan juoksu. Viimein vaipui hän aivan väsyneenä eräälle kallionkielelle jaksamatta enää liikahduttaa jäsentänsäkään ja ummessa silmin, rukoilevan asennossa, odotti siinä takaa-ajajaansa.
Ei kuulunut muuta, kuin pojan oma tuhuttaminen ja hänen sydämensä ankara tykytys. Tuokion kuluttua tohti pakolainen avata silmänsä. Ei näkynyt ketään. Tuon jyrkän kallion alla päilyi syvä, sinertävä järvi ihan ihmissilmän tavoin kuvastaen läheisiä esineitä tyyneen pintaansa. Näköpiirin reunan alle painuva kesäinen aurinko koristi kulta- ja purppurareunuksilla läntisellä taivaalla välkkyvät pilvet, joiden kuvat veden kalvossa näyttivät hiljaksensa liikkuvan.
Koko veden selkä näytti huoletonna lepäävältä immeltä, jonka terveydestä hohtaviin kasvoihin eivät elämän myrskyt vielä ole vakojansa ehtineet piirrellä, eikä turhaan haihtuneet toiveet ole ennättäneet mitään kalseutta näkyviin jättää. Hymy-huulin levähtää neitonen silloin ja iloisena herää taas täysin siemauksin hengittämään elämän kevään tuoksuista ilmaa aavistamatta, mihin kärsimyksiin vielä kerran nuo, uinuvien kalojen tavoin, hänen sydämmensä pohjalla piilevät tunteet, toiveet tai himot hänet syöksevät; aavistamatta, miten kolkkoja syvänteitä, miten rumia salakaria elämän vihuriset myrskynpuuskat vielä kerran paljastavat hänenkin sielunsa syvyyksistä; aavistamatta, miten katkottuina, muodottomina, hirveinä hänen sielunsa kuvastin myrskyn pauhatessa heiastaa ympäröivät esineet, tapaukset ja menneet muistot. Semmoisena tyynenä, ja hymyilevänä levähti järvikin Jerikon sitä kalliolta katsellessa.
Tuolta etäältä taivaan ja maan yhtymäkohdasta näytti saarien, kaitaisten salmien ja sinertävien selkien yli kohoavan hienon hienoa kirkasta utua. Se levisi kautta koko taivaan, niinkuin revontulet talvisina iltoina. Poika katseli kesäisen luonnon hiljaista juhlallisuutta. Vähitellen täytti himmeä loiste koko avaruuden. Rannat, metsät, kaukaiset kummut, yksin rannalla kököttävä nuottikotakin saivat tuossa valossa omituisen miettivän näön. Semmoiselta mahtoi vasta syntynyt luonto näyttää valon alkuaineessa, ennenkuin luopa sana asetti avaruuteen auringot ja kuut, joiden valon kaltaista ei tuo lienteä valo ollut; tuntuihan vaan, niinkuin joku hellä näkymätön käsi olisi kaikki esineet kietonut pehmoiseen valovaippaan. Rantavedessä kasvava valkolumme peitti kainona kukkansa veden pinnan alle ja lehdokki avasi kupunsa laskeakseen voimakkaita tuoksuvirtoja viimehtimään kirkkaasen yöilmaan. Linnutkin, ihmetellen luonnon loistoa, vaikenivat vähitellen, ainoastaan kyntörastas kaiutti sulosointuisalla laulullansa hiljaista metsää. Puiden lehdet, ruohot, kallioa siellä täällä kattava sammalkin kaunistuivat siinä valossa viehättäviksi; haavan hieman väräjävät lehdet hohtivat, kuni hopea, saniaisten ja pihlajan vehreät lehvät muuttuivat melkein läpikuultaviksi.
Poika keksi kiiltomadon, joka ikäänkuin yön silmä hiljaisuudessa vienosti loisti. — Yön valoisa juhlallisuus tuntui sinipunertavalta taivaalta valuvan Jerikon sydämeen ja saattavan senkin juhlallisuutta heiastamaan — kokonaan sulamaankin. Jeriko ei ollut milloinkaan sellaista tunnetta sydämessään tuntenut. Hänestä tuntui, kuin koko hänen entinen elämänsä olisi ollut pahaa, tuskaloista unta, eikä häntä ennen olisi ollut olemassakaan, vaan joku sisällinen voima nyt vasta olisi selittämättömällä tavalla hänet näille ihanille ilmoille saattanut.
Poikaparkaa melkein rupesi pelottamaan, mutta kun hän taas nosti silmänsä ja katseli ympärilleen hymyili koko luonto viehkeästi hänelle ja hänen täytyi hymyillä sille vastaan. Silloin rauhottui Jeriko ja aavisti enkelien nyt liikkuvan ilmassa, jonka takia koko maa, niinkuin tuo korkean kupeva ja hiilakan sininen taivaskin niin kauniilta näyttivät. — Huokaus kohosi yksinäisen katselijan rinnasta. Hän olisi rukoillut jotakuta enkeliä hänenkin luoksensa tulemaan, mutta ei uskaltanut, — eipä oikein olisi osannutkaan.
Enkeli tuli kuitenkin. Pitkin välkkyvin siivin liihotteli se korkeudesta alas pojan luo. Hohtavan valkea puku sillä oli, niinkuin saarnastuolin päällä seisovalla kirkkoenkelilläkin ja kellankarvaiset, pitkät kiharat ympäröivät sen lempeitä kasvoja. Hymyillen läheni se hiljoikseen poikaa, jonka rinnan täytti suloinen tyytyväisyyden tunne.
Vaihdokas luuli tuntevansa tuon hentovartaloisen olennon. Hän oli sen jo ennenkin nähnyt, mutta missä — sitä hän ei voinut muistaa. Nyt oli enkeli jo aivan lähellä, sen siipien löyhytteleminen jo tuntui Jerikon kasvoilla — sehän olikin hänen äitinsä. Lempeästi silitteli äiti poikansa suortuvia ja Jeriko kertoi, ett'ei "uusi äiti" koskaan hänen päätänsä silitellyt, mutta pyysi enkeli-äidin hänen sanojansa salassa pitämään. Luottavasti laski poika sitten kiharaisen päänsä enkeli-äidin pehmoiseen syliin ja katseli hartaasti niitä kauniita kuvia, joita se hänelle näytteli. Siinä kertoeli enkeli-äiti monta sievää satua pienistä patalakkisista tontuista, järven pinnalla kisailevista keijukaisista ja muutamia julmia juttuja puunpituisista jättiläisistä.
Kertomusten aikana pojan sydän milloin riemusta sykähteli, milloin taas oli pelosta pakahtua, kun pahat haltijat veivät vallattomia lapsia jylhien vuorten komeroihin, joissa kaikenmoisia hirviöitä asui. Siellä pakotettiin pienoisparat leivän verosta syömään koivunhiiliä, joille voin asemasta oli sammakon kutua silitetty, mutta poika tunsi, ett'eivät haltijat hänelle olisi tahtoneet mitään pahaa tehdä. Kissa-Kerttu olisi tahtonut ryöstää häntä pois enkeli-äidin parmoilta, jossa oli niin hyvä olla, mutta ei toki voinut ja poika iloitsi siitä.
Pitkään nukkui Jeriko korkealla Eräkkälän kalliolla ja uneksi äitivainajastaan. Viimein tahtoi äiti lähteä pois. Poika, estääkseen lähtöä, tarttui häneen sylin kiinni. Käsiin tuntui niin kovalta ja poika heräsi. Hetkisen hieroi hän silmiään ja ihmeissään katseli paikkaa, jossa hän oli, eikä alussa muistanut, miten hän sinne oli joutunut. Viimein muisti hän kaikki: pakonsa, Karja-Annin, tuon yön omituisen kauneuden ja lempeän valon, jossa valossa kotiseutunsa oli niin kauniilta näyttänyt. Öinen kuva painui lähtemättömäksi pojan sydämeen. Hän istahti kivelle vertailemaan nyt herännyttä luontoa yölliseen uinuvaan luontoon. Kaikki oli nyt toisin. Päivän kirkas tähti oli jo kohonnut korkealle taivaan rannasta, hiljaisuus oli poistunut, liikettä ja elämää näkyi kaikkiaalla. Tuokion muisteli hän ihanoita uniansa enkeli-äidistä, mutta hiukova nälkä pakotti hänen haaveksimisesta kääntämään mietteensä tosioloihin.
"Kaikki olikin vaan tyhjää unta", huokasi poika, "ja mihinkäs minä nyt joudun?" Hiukan asemaansa aprikoitua, päätti hän parasta olevan palata takaisin maitomökille, pyytää siellä kaikilta anteeksi, vaikka ei hän tiennyt oikeastaan, mitä hänellä oli anteeksi pyytämistä. Niin oli parasta tehdä, sillä Riston ja uuden äidin luo ei hän tahtonut enää ikinä mennä. "Ennen vaikka mihin, vaan ei sinne", sanoi poika ääneen ja lähti osailemaan takaisin maitomökille.
Se oli kumminkin helpommin sanottu, kuin tehty, sillä pakomatkallansa oli Jeriko kulkenut niin kiireesti, ett'ei ollut joutanut laisinkaan paikkoja tarkastamaan. Nyt hän ei tiennyt edes suuntaakaan, mihin päin lähteä, eikä ihmisasuntoakaan näkynyt missään, josta tietä olisi voinut kysyä. Järvisarjan takaa näkyi kyllä pari taloa, mutta ne olivat pojalle samat, kuin kaunis, saavuttamaton kangastus väsyneelle erämaan matkustajalle. Päiväpaisteessa välkkyvin siivin kiitelevät kalasääkset eivät myöskään osanneet tietä neuvoa.
"Ei tässä nyt auta muu, kuin rantoja myöten osailla Järv'salmen sillalle ja sieltä minä kyllä osaan tien", mietti poika miehevästi.
Kovin kaukaa ei hänen tarvinnutkaan ihmisasuntoa etsiä, sillä jonkun matkaa kalliolta oli korkeiden rauduskoivujen ympäröimä soma kenttä ja sen reunassa pienoinen mökki. Se oli siistikäs rakennus, joka enemmän muistutti pientä herrastaloa, kuin talonpojan mökkiä. Kaikki mökin ympäristössä oli niin siistiä, että poikaa milt'ei pelottanut lähestyä sitä. Hän rohkasi kuitenkin mielensä ja päätti käydä kysymässä tietä.
Juurikuin hän oli oven ripaan tarttumaisillaan alkoi sisästä kuulua kummallinen tärisevä ääni, ikäänkuin tuo koko mökki olisi hänelle vihoissaan mörissyt. "Prr, tsirrrr, surrurrur" tärisi ääni pojan korvissa ja saattoi hänet äkkiä peräytymään, sillä yölliset unikuvat kummittelivat vielä hänen mielessään. Uskaltamatta enää mökkiin yrittää lähti poika metsää kohden astua huppuroimaan, toivoen sattumalta maitomökille joutuvansa.
Kotveroisen käveli hän metsässä oman onnensa nojassa, kunnes viimein huomasi olevansa aivan eksyksissä. Silloin juohtui pojalle mieleen, kuinka hän kerran ennenkin, Riston kanssa marjassa ollessa oli eksynyt, ja kuinka he olivat kotiin osanneet käännettyään paitansa nurin. Samaa temppua päätti Jeriko nytkin käyttää ja paremmaksi vakuudeksi, käänsi hän tällä kertaa kaikki vaatteensa, yksin lakkinsakin nurean puolen päällimmäiseksi. Jokseenkin kirjavana, mutta hyvässä toivossa perille saapuvansa, jatkoi sitten eksynyt matkaansa. Ennen pitkää alkoikin puiden välistä häämöittää avonainen paikka ja siinsipä sieltä vettäkin. Iloisena riensi poika sinnepäin, mutta kovin hämmästyi hän nähdessään joutuneensa tuolle kummalliselle mökille, joka hänelle äsken vihoissaan mörisi.
Tällä kertaa oli mökin ovi auki ja sisästä kuului nyt aivan toisenlainen ääni. Ei se ollut kanteleen, ei paimen torven, eikä huilunkaan sävel, vaan ihmeen kauniilta se kuului. Poika hiivi varovasti lähemmä nähdäkseen, mikä se niin monella äänellä pani ja toivoi taas saavansa nähdä enkeli-äidin siellä kanteletta ramputtelevan, sillä ei hän luullut muiden sillä tavoin voivan soittaa.
Ovelle päästyänsä näki poika sisässä istuvan harmaapartaisen miehen. Yhdellä seinällä oli kummallinen, kehrällä varustettu rakkine, jonka alla näkyi pieniä lastuja koko läjä. Keskentekoisia rukkeja, tuoleja ja piippuja oli ympäri huonetta. Toiseen huoneesen vievästä ovesta näkyi pitkä pyssy ja sapeli, jotka olivat ristissä pitkäpartaisen miehen kuvan päällä. — Mökin asukas, hyvin kulmikas ukko, ei näyttänyt vierasta ensinkään huomaavan; hän vaan kahvinruskeasta, pitkäkaulaisesta laatikosta kiskoi havukirveesen vivahtavalla aseella säveliä, niinkuin olakoivusta kiskotaan tuohta. Toisinaan nuo sävelet lähtivät pitkinä, eheinä suikaleina, toisinaan ne taas kiemurtelivat tuhansissa sykkyröissä, niinkuin kuivat höylänlastut.
Nuo sävelet löysivät vastakaiun Jerikon rinnassa. Häntä pelotti vain, että äänet tuosta laatikosta ehkä loppuvat ja unhottaen nälkänsä, nurin käännetyn pukunsa ja kaikki, astui hän kynnyksen yli äänen kiskomista paremmin nähdäksensä. Siinä seisoi poika avossasuin kuunnellen sävelvirtaa, ikäänkuin olisi tahtonut sen laineilla nälkäänsä tyydyttää. Toisinaan kohisivat äänet valtavana koskena, toisinaan kulkivat ne hiljaisena, tyynenä vuona ohitse sitten vähitellen muuttuakseen valittaviksi huokauksiksi, jotka tunkeutuivat sydämen sisimpiin syvyyksiin. Silloin ei poika enää jaksanut kyyneliänsä pidättää, vaan niitä tulvehtimalla tuli hänen silmistään; mutta ne olivat suloisia, ei onnettomuuden, vaan puhtaan kaunotunteen pusertamia pisaroita.
Soittaja säpsähti hiukan kuullessaan ihmisääntä ihan vierestään, loi kummastuneen katseen vieraasensa, jonka merkillinen puku yhä enemmän herätti kummastusta hänessä.
Jeriko, nähtyään itsensä huomatuksi, alkoi puheen kysymällä: "mikä ihmeellinen äänilipas se tuo on?"
"Se on viulu se", sanoi ukko, "mutta mikäs ihmeellinen otus sinä olet ja mistä sinä tänne tipahdit?"
"Niinkö minä", puhui vaihdokas ja kotiseutunsa puheenparren mukaan vastasi sitten kiertelemällä: "olenpahan vain tuolta kirkonkylältä".
"Kukas sinä olet sieltä ja mitä varten tänne olet tullut?" kyseli vanhus yhä poikaa tarkastellen.
"Enhän minä ole kukaan", mutisi Jeriko kainosti vastaukseksi, sillä hän luuli ainoastaan aika-ihmisten joitakin olevan.
"Oletko sinä hullu, vai viisas?" tiuskasi ukko ja näytti todellakin rupeavan poikaa löylynlyömänä pitämään, koska hän vetäsi oven kiinni ja pani oikein salvan eteen.
"En, vaan minä olen Kaikuis-Taavetin poika kirkonkylältä", selitti
Jeriko ja peläten isännän vihaista ääntä vetäysi ovelle.
"Seis mies!" komensi vanhus, "ei tässä nyt jäniksen selässä olla, vaan ensin otetaan miehestä selko. Senkö sinä olet sen renttu-Kaikusen poika, joka ennen oli kellonsoittajana?"
"Sen ja Kissa-Kertun", vastasi tutkittava itkussasuin.
"Mutta miksi sinä olet vaatteesi nurin kääntänyt?"
"No kun olen eksyksissä", toimitti poika.
"Hullu se taitaa sittenkin olla — eksyksissä ja vaatteet nurin — hm! — Kaikusen poika — ota siitä selko, jos saat", mutisi vanhus parrassaan ja kyseli vielä: "miksikäs sinä taannoin itkit sitten?"
"Kun sinä kiskoit ääniä tuosta lippaasta", sanoi poika terhakasti ja osotti sormellaan viulua.
"Mitäs varten sinä tänne tulit ja mitä täällä teet?"
"Minä olen paimenena Sormulan maitomökillä", sai vanhus vastaukseksi.
"Sormulasta olet paimena, niinkö? Ja rouvako sinut tänne lähetti?"
"Ei, minä tulin itse", vastasi taaskin poika, "ja olin yötä tuolla kalliolla".
"Milläs tavoin sinä tulit; venheelläkö?" kysäsi isäntä.
"Juoksemallahan minä tulin", selitti Jeriko.
"Puhuikos rouva mitään rukistaan?" sanoi ukko.
"Eihän minulle muuta sanonut, kuin käski huutamaan, jos näkisin suden tulevan".
"Jotain sotkosta tässä nyt on, mutta tottapahan selviää", mutisi vanhus itsekseen. "Tänään on torstai — lauantai-iltana menen minä kirkolle; hm! mutta olisi hän saanut viisaamman asiamiehen hankkia. — Poika parka on päästä vialla — tottapahan ylihuomenna selviää".
Hetken kestävä äänettömyys seurasi. Yht'äkkiä katkasi vanhus sen ja kysyi, osottaen toisessa huoneessa olevaa pyssyä: "tiedätkö mitä tuolla tehdään?"
"Tiedän, sillä ammutaan, lintuja ja oravia" sanoi Jeriko.
"Niin, sillä ammutaan", myönsi vanhus, "mutta jos sinä tahdot täältä lähteä pois, ennenkuin minä sinut vien Sormulaan, niin minä ammun sillä sinutkin; muista se". Sitten antoi hän Jerikolle ruokaa, joka pojalle olikin hyvään tarpeesen.
"Tunnetko minua?" kysyi ukko pojalta syötäessä.
"Tunnen; etkös sinä ole se rukkiukko?" tuumaili poika.
Tuo Jerikon uusi tuttava oli todellakin rukkiukko, josta ei pitäjään väki tiennyt paljo mitään. Sotaherrana hän oli ollut aikoinaan, vaan sitten saanut jostakin syystä eron virastaan ja Sormulan rouvalle oli hän sukua — sen verran hänestä tiedettiin. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa muutoin, kuin kauppa-asioissa ja sitä paitsi Sormulassa. Sorvaustyöllä elätti hän itseään, vaan ei sallinut kenenkään tulla tilauksia luoksensa tekemään; ne piti tehdä Sormulassa, johon hän tilatut tavaratkin toi. Jo pari vuosikymmentä oli rukkiukko paikkakunnalla asunut, mutta ei kukaan ollut vielä ennen Jerikoa, hänen kynnyksensä yli jalkaansa astunut, eikä hänkään avannut muiden ovea, mutta kirkossa istui hän paikallansa joka sunnuntai olipa ilma millainen hyvänsä.
Kun rukkiukko oli pitäjääsen tullut, oli hänestä kaikemmoisia huhuja liikkunut. Jotkut olivat tietävinänsä, että hän oli murhannut päällikkönsä, toiset kertoivat hänen murhanneen päällikkönsä kanssa paenneen vaimonsa, mutta jo aikoja sitten olivat kaikki rukkiukkoa koskevat huhut lakanneet, eikä kukaan nyt enää välittänyt hänestä vähääkään. — Joskus olivat ihmiset, hänen mökkinsä ohitse soutaessaan, kuulleet sieltä outoja ääniä, joita luultiin yliluonnollisiksi. Moni arvelikin ukon elävän hyvässä sovussa pahan hengen kanssa ja yleiseen kammoksuttiin häntä ja hänen asuntoansakin.
Rukkiukko eli yksinäisyydessään, jonkinmoisessa salaperäisyyden hämärässä ja omituinen kolkkous tuntui hänestä leviävän kaikkiaalle, missä hän liikkui. Tuo yleinen kammo oli syynä siihenkin, ett'ei kukaan vaihdokkaan etsijöistä mennyt Arnold Mark Meyerin mökkiin — se oli rukkiukon oikea nimi — kadonnutta poikaa kysymään.
Vielä seuraavana sunnuntaina puheltiin kokkomäellä vilkkaasti kadonneesta pojasta ja useimmat päättivät haltijoiden ottaneen hänet halttuunsa. Muutamat toivoivat pojan Jumalanpalveluksen aikana ilmestyvän sakaristoon, sillä sinnehän kuului menninkäisillä olevan tapana heittää ryöstämänsä lapset, kun niihin olivat kyllästyneet. Suuresti hämmästyivät sen vuoksi ihmiset, kun näkivät rukkiukon jäykkänä astuskelevan kirkkomäelle ja kadonneen pojan seuraavan häntä.
Monen olisi tehnyt mieli puhutella poikaa, mutta ei kukaan rohennut, kun hän ilmestyi rukkiukon seurassa. Kirkonmenojen jälkeen täytyi Jerikon kuitenkin kertoa vaiheensa väkijoukolle, joka kuunteli häntä paljoa hartaammin, kuin papin saarnaa kirkossa ja juurta jaksaen poika seikkailunsa kertoikin.
Kansaan levisi puhe enkelien ja jättiläisten taistelleen Jerikon sielusta ja enkelien voittaneen, sillä rukkiukko oli rukoillut pojan puolesta. Poika oli näet lopettanut kertomuksensa vakuuttamalla, ett'ei rukkiukko ole ollenkaan paha, "vaan hän on hoitanut minua, niinkuin oma äitini ja hän soittaa niin kauniisti, niin jott'ei sitä osaa sanoa", ja silloin, sitä sanoessa, pojan silmät oikein hehkuivat ilosta.
Siitä päivästä alkaen ei enää kukaan ymmärtävä ihminen pitänyt Jerikoa vaihdokkaana, "sillä rukkiukko oli hänelle hankkinut sielun", sanoivat ihmiset ja niin todellakin oli asian laita, vaikka vähän toisella tavoin, kuin ihmiset luulivat.
Meyer oli soitollaan ja ystävällisellä kohtelullaan herättänyt Jerikossa rakkautta ja itsekin tullut pojan kautta takaisin kiinnitetyksi ihmiskuntaan, josta kohtalon rautakoura oli häntä kauan erotettuna pitänyt. Ihmisten rukkiukkoa kohtaan tuntema kammokin haihtui haihtumistaan ja häntä ennen ympäröinyt salamyhäisyys muuttui myötätuntoisuudeksi, sillä nyt tiedettiinkin hänen olevan "hyvän ukon, joka on mahtanut saada paljo kovia kokea", lausui Lampelan kunnioitettu isäntä.