VII.
Paimenelämä oli Jerikosta kadottanut paljo suloansa sittenkuin hän oli tutustunut rukkiukon kanssa ja aina nähtiin hänen siitä pitäen ajavan karjaansa Mayerin mökille päin, sillä hän väitti siellä olevan paremmat karjanlaitumet, kuin muualla. Kun lehmät lypsivät tavallisuuden mukaan, ei paimenelta sitä kiellettykään ja vähitellen rupesivat muidenkin talojen karjat sielläpäin käymään, mutta Jeriko ei toisten paimenten leikkeihin usein ottanut osaa. Päinvastoin oli hänellä omat huvinsa. — Tavallisesti nähtiin Jerikon istuvan erillään muista pojista jollakin kivellä nikartelemassa jotakin, mutta ei kukaan hänen tekeleistään voinut päättää, mitä hän aikoi sommikoida. Paitsi sitä koetteli poika kaikkia esineitä mitä vain käsiinsä sai, eikö niistä ääniä lähtisi. Ihmeellinen taito näkyi hänellä olevankin saamaan jonkunlaisia ääniä kappaleista, joista niitä ei luulisi ensinkään lähtevän. Hän soitteli milloin tuohen julmalla, milloin luunkappaleella tai omatekoisella kanteleellansa; mutta ei nuo säveleet näkyneet soittajaa oikein viehättävän, koska hän kyynelsilmin aina, kesken soiton, singahdutti soittimensa syrjään ja vaipui ajatuksiinsa.
Usein katosi poika kokonansa karjansa luota ja kun kerran toiset paimenet salakkali häntä seurasivat, nähtiin hänen hiipivän rukkiukon mökkiin, johon muut eivät tohtineet seurata. Ei Jeriko milloinkaan yhtynyt paimenlauluihinkaan, paitsi erääsen, jossa toivotaan päivän loppua sanoilla:
"Mene päivä männikölle,
Viere vemmel koivikolle,
Päästä paimenta kotihin,
Laske lasta lämpimähän,
Vilusta värisemästä,
Pakkasesta parkumasta!"
Pistäytyipä poika toisinaan kotoakin rukkiukon mökkiin ja vasta iltamyöhällä saapui pirttiin, jossa hänen leposijansa oli. Sikke-muori ei oikein pitänyt noista Jerikon iltamatkustuksista ja käski pojan aina olemaan läsnä arvoituksilla oltaessa, "sillä se teroittaa järkeäsi", sanoi hän.
Muutamana iltana oli Sikke-muori niin hyvällä tuulella, että lupasi yhdestä ainoasta arvaamattomasta arvoituksesta lähteä Hymylään, jossa hän jo oli käyttänyt muita kaikkia, paitsi Jerikoa.
Sen kuultuansa lakkasi Tiina paikalla värttinäänsä pyörittämästä ja Pekkakin, joka peräpenkillä haravan vartta vuoleskeli, taukosi työstään jotakuta ongelmaa keksiäkseen. Tiina ehätti heti äidillensä selitettäväksi arvoituksen sanoen: "teiri puussa, suolet maassa, vielä sittenkin kukertaa; mikäs se on, äiti?"
"Kyllä tiedän", sanoi Sikke-muori "sinä tahtoisit värttinän sijaan saada rukin, mutt'ei siitä synny mitään, se tuottaa vain taloon kotivarkautta ja kaikkea muuta pahuutta; vaikka kaikki ihmiset kuuluvat nyt hullaantuneen semmoisia hankkimaan".
Viimein luuli Pekka keksineensä muorille selittämättömän pulman ja voiton hymy huulilla lausui hän: "puinen kirja, luiset puustavit, laskut suorin selvittävi, tilit tarkasti tekevi; mikäs se on?"
Siinä oli Sikke-muorille kotvaksi miettimistä ja Pekka jo hyvillään tuumaili: "ei nyt auta anoppikulta, kuin läkkää pois Hymylään. Hyi, hyi Hymylään, Hymylän koirat haukkumaan, mene Kaisa katsomaan, kuka sieltä tulee. —"
"Älähän nyt noin hätäile", puhui Sikke-muori. "Eihän se ole muuta, kuin semmoinen kapine, jolla laukkuvenäläiset laskunsa tekevät, vaan en nyt sen nimeä muista".
"Niin todellakin, helmilautahan se onkin", tiesi nyt Karja-Annikin ja otti Laurin lahjoittaman, venäläisiltä ostetun esiliinavaatteensa käsitöikseen. Sikke-muori ihaili sen koreutta ja kyseli hintaa, mutta ennenkuin Anni sai kaikki esiliinaa koskevat seikat selitetyksi, kysäsi Jeriko saisiko hänkin arvoituksen sanoa.
"Sano vaan", tuumaili Sikke-muori pilkallisesti, "sano vaan, niin saadaan nähdä, voipiko vaihdokas vanhan ämmän ongelmoissa voittaa".
Luvan saatuaan sanoi poika hymyillen veitikkamaisesti: "mikäs se on: ei siin' ole hinku, vaan kumminkin se vinkuu, kyllä sill' on kaulaa, mut suutta se laulaa, sen kaula on käyrä, ja kielet siinä kiinni?"
Kaikki rupesivat miettimään pojan ongelmaa ja viimein sanoi Sikke-muori: "sitä et sinä toki tiedä itsekään".
"Tiedänpä kyllä", väitti poika "ja jos ette sitä huomeneen mentäessä arvaa, niin on muorilla matka Hymylään". Sen sanottuaan luikahti poika pihalle ja viipyi myöhään yöhön poissa.
Pojan antama arvoitus vannehti aika tavalla Sikke-muorin päätä, vaan kaikki oli turhaa, se ei selvinnyt, eikä edes antanut muorin saada untakaan. Lopuksi rupesi muorin sappea karvastelemaan, ja hän mutisi itsekseen: "tuommoinen mankki, jonka korvantaukset tuskin ovat kuivat, panee pulmillaan vanhain ihmisten pään ihan pyörälle. Mistä ihmeestä se pungastaneekin semmoisia arvoituksia, joita ei ole ikinä ennen kuultu. — Saranalla olisi kaulaa, mutta kieliä ei; kanteleella on kielet, mutta eihän sillä ole kaulaa; mistä hän semmoisia viisauksia keksineekin. — Varmaankin se rukkiukko niitä hänelle neuvoo ja nyt minun täytyy Hymylään lähteä; mutta maltahan rukkiukko, et tästä lähtien enää kovin monta rukkia tarvitse kaupaksi tehdä".
Muori syännyksenteli yhä enemmän. Kun Jeriko viimeinkin tuli kotiin ja väsyksissä hiivi vuoteelleen, lupasi muori panna tuoreesen muistoon hänen yöjuoksunsa ja nukkui vihdoin itsekin. Aamusella sai kuitenkin paimen luvattoman kylänkäyntinsä anteeksi, mutta siitä hyvästä täytyi hänen muorille selittää arvoituksensa. Sikke-muori pilkkasi vielä sitten vävyänsä, kun hän ei voinut arvata "niin helppoa arvoitusta, kuin rukkiukon viulu oli".
Niin kului kesä ja joutui syksy. Yhä useammin kuului metsästä paimenten syystoivotus:
"Sa'a lunta luppaele,
Ränteäkin räppäele!
Jo on törkyjä talossa,
Hauteina hautumassa,
Kyllin syödä kourusarven,
Ahmailla emännän viljan."
Sormulan karjakin vietiin viimein maitomökiltä kotiin. Ilma oli sumuinen, puut tien varsilla seisoivat surulsina ja kirjavia lehtiä putoeli niistä tuontuostakin tielle. Alakuloisena palasi Jeriko kotikyläänsä ajatellen, mitä hänestä tulisi, kun häntä ei enää paimeneksi tarvittaisi. Oikein häntä värisytti miettiessään, että taas joutuisi Kissa-Kertun ja Riston kiusattavaksi, vai lieneekö syystuuli sen aikaan saanut.
"Jospa rukkiukko olisi isäni, niin ei hätääkään, mutta nythän en enää saa häntä nähdäkään, kuin toisinaan; enkä enää milloinkaan saa hänen kuulla soittavan", ajatteli poika. Hiukan lohdutti häntä kuitenkin se seikka, että hän nyt rukkiukon avulla oli oppinut tavaamaan, "ja sitä ei uusi äiti osaa, eikä Ristokaan, tuskinpa koskaan oppinevatkaan", lausui hän ääneen perille päästessä.
Lauri oli tullut karjaa ottamaan vastaan ja Jeriko kuuli, kuinka hän lupasi Annille toimittaa häät nauriin listimisen aikaan. Heti tarjoutui poika heille palvelukseen, mutta nauraen hylkäsi Lauri tarjouksen, tuumaillen: "sitten menisi meidänkin aikamme hukkaan sinua etsiessä, kun paholainen taas jonkun kerran sinut kuleteltavakseen ottaisi."
Silloin päätti poika lähteä pois koko tienoilta, sillä hän huomasi, ett'ei hän nyt enää voisi loukkauksia niin helposti sulattaa, kuin ennen. Muutaman päivän perästä muutti Jeriko kuitenkin päätöksensä, sillä rukkiukko pyysi häntä luoksensa oppiin. Meyerille oli näet alkanut kesän kululla tuiskuta tilauksia niin, ett'ei hän itsekseen voinut enää toimeen tulla ja paitsi sitä oli hän tottunut pojan seuraan ja ikävöi häntä. Sentähden tulikin rukkiukko Sormulaan poikaa luoksensa hakemaan ja mietti: "minä koetan kiitollisuudella kiinnittää pojan itseeni ja saan siten todella nähdä, onko ihmiskunnassa vielä mitään hyvettä jälellä, sillä rakkautta, koira vieköön! ei heissä ole rahtuakaan tai kuinkas olisi Maria voinut minulle semmoisen kolttosen tehdä?"
Sormulan herra luovutti Jerikon mielellään palveluksestaan ja taivutti vielä Meyerin myymään mökkinsä Laurille hyvästä hinnasta ja muuttamaan asuntonsa kirkonkylään, jossa hänellä olisi paremmat tulot ja muutoinkin mukavampi elämä. Suuri hinta houkuttelikin ukon kauppaan, sillä hän piti paljon rahasta ja täytyyhän ihmisen jostakin pitää, niinkuin vanhain naisten kissalempikin osottaa. —
Meyerin elämässä oli ollut aika, jolloin hän ei rahalle antanut mitään arvoa, vaan tuhlaeli sitä tuhottomasti tyydyttääkseen nuoren kevytmielisen vaimonsa oikkuja, joka viimein karkasi erään nuoren upseerin kanssa. Sentähden erosi Meyer ihmisseurasta ja pakeni yksinäisyyteen, jossa Jeriko hänet kohtasi. Pojan asema säälitti rukkiukkoa hän rupesi tuon onnettoman suojelijaksi, sillä hän tunsi itsekin olevansa hylätty, siihen sijaan kuin ennen ollessaan soittokunnan johtajana eräässä rykmentissä, oli ollut ihailtu ja kunnioitettu taiteensa tähden.
Lyhyesti sanoen Jerikon uusi kasvattaja oli noita lentotähden kalttaisia ihmisiä, jotka yht'äkkiä valaisevat ympäristöänsä, sitten heti sammuvat ja unhotetaan; hän oli niitä, niinkuin hän myöhemmin kasvatillensa sanoi, "joiden elämästä kirjoissa lukiessaan nuoret naiset kyyneleitä vuodattavat, mutta, joita kaikki joko välttävät tahi katsovat ylön elämässä kohdatessaan".
Tuo paljon kokenut rukkiukko kohtelikin Jerikoa enämmän poikanaan, kuin oppipoikana ja opetti hänelle kaikkea mitä itse tiesi ja taisi. Poika sai oman viulunsakin, sillä ilolla oli Meyer huomannut hänellä olevan luontaista taipumusta sen soittamiseen. Kaikin tavoin koetti rukkiukko sitten pojan kykyjä kehittää sekä sanoin, että töin.
"Sinun pitää", lausui Meyer kerrankin oppilaalleen, "sinun pitää oppia oikein hyvin viulua soittamaan, sillä sen rinnalla ovat muut soittimet roskaa; mutta varjele Herra ihmistä kuulemasta sitä huonosti soitettavan! Huono soittaja on ilkeä ihminen, sillä kuta puhtaammat tunteet sinulla on, sitä puhtaammin soitat. Viululla yksin voi luoda ja tietysti hyvä luo hyvää, paha pahaa".
Jeriko ei koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi, kuin nyt rukkiukon luona. Hän sai vielä leikkikumppaniakin, sillä pappilan Kallea ja Sormulan pikku Loviisaa oli Meyer ottanut opettaakseen yhdessä Jerikon kanssa.
Loviisalle laittelivat pojat katinleikoista kaikenmoisia koristeita ja näyttivät pitävän hänestä kumpikin hyvin paljo, koskapa he kilpaa suosittelivat häntä.
Leikin ei kuitenkaan annettu tositöitä häiritä, sillä rukkiukko painoi oppilaittensa mieleen syvälle oman elämänsä ohjeen, jonka hän oli lainannut eräästä kirjasta ja joka kuului:
"Työ ja taistelu, käskyt on Herran,
Eloa on työ, mut' laiskuus kerran
Häpeähän saattaa
Ja kuolemahan kaataa."
Tosityötä oli pojallekin yltäkyllä, kun kaikki piikaihmisetkin rupesivat talon tyttärien kanssa kilpailemaan värttinän hylkäämisessä. Ainoastaan Sikke-muori, Honkalan Leena ja pari muuta emäntää, jotka kaikissa asioissa Sikkeä seurasivat, nurisivat rukkeja vastaan, sillä Sikke-muori vihasi sekä rukkeja, että niiden tekijää.
"Niinkuin olen sanonut", lausui tuo arvoisa vanhus, "ne rukit vain tuottavat kotovarkautta ja muuta pahuutta taloon. Ja tietäähän sen, kun niiden tekijäkään ei ole oikea kristitty! Minä olen aina hänen pyhyyttänsä epäillyt, vaikka Lampelaiset ja monet muut kuuluvat häntä ylistelevän kupliksi vesien päälle, vaan saavatpahan vielä nähdä, mikä siitä lopuksi tulee. Nyt se vielä pilaa Kaikusen pojankin ja kuuluu tehneen piipun kopan Jeriko-paran päivän näkemättömästäkin".
Honkalan Leena keskeytti muoria kysyen: "onkos se totta, kun kylällä sanotaan rukkiukon Sormulan pirtin uunilta viskanneen pellolle lehmän pääluun; se muka oli siellä hänen tarvispuittensa tiellä, vaan eiköhän Sormulan lehmäonnikin liene mennyt samaa tietä?"
"Menihän se! Tottahan se on", tiesi Sikke-muori, "eihän siin' ole savua, joss' ei tulta; tottahan se on ja nyt kuuluu se vielä opettavan poikaa soittamaan viuluakin, vaikka tietäähän jokainen siinä koneessa asuvan jotakin, joka ei oikealle kristitylle sovi".
"Se on tietty se", myönsi Honkalan Leena.
"Tiettyhän se on, eikä niistä rukeistakaan ole mihinkään, eikä se maalarin Maijakaan niitä muutoin kehuisi, vaan saadakseen ukollensa työtä; mutta älä sinä toki hanki tytöllesi mokomaa hyrisijää", puhui Sikke-muori.
"En toki", sanoi Leena "ei siitä kunnian kukko talolle laula, jos rukin ostaa, kaikkihan se vie lehmäonnet ja muut".
Maalarin Maijan tai rukin ystävien puolue kasvoi kuitenkin kasvamistaan ja rukintekijöiltä ei puuttunut koko talvena työtä. Ihmiset ihmettelivät suuresti nähdessään rukkiukon ja vaihdokkaan ystävyyttä ja tuumailivat: "kyllä se rukkiukko vielä kuollessaan määrää vaihdokkaan perillisekseen, eikä sitten sillä pojalla hätää ole".
Maalarin Maija taas kertoi kylällä pojan edistyksistä yhtä ja toista ja vaikka Maijan arveltiin panevan vähän liikoja, odotettiin kuitenkin uteliaisuudella kylänlukua.
Se tulikin kevättalvella. "Mäkitupalaisen Taavetti Kaikusen lapset Risto, Peti, Anni ja Jeriko! ovatko ne täällä?" huusi pastori römäkällä äänellä. —
"Eivät ole", lausui Risto pyrkien väkijoukon taakse piiloon, mutta aika-ihmiset lykkäsivät hänet seisomaan Jerikon rinnalle, joka jo seisoi papin edessä. Risto ei tuntenut i:täkään ja sai tukkapöllyn, Petille ja Annille tapahtui sama temppu ja kiukkuisena ojenti luettaja Jerikolle kirjan ärähtäen: "lue tuosta!"
Selvällä, vapisemattomalla äänellä luki Jeriko luettavansa ja lukipa pastorin käskystä vielä toisenkin värsyn. Ihastuneena katseli pappi poikaa ja puhkesi lausumaan: "*omnibus numeris absolutus*! (kaikin puolin täydellinen!) *Mi fili, bene legis*! (hyvin luet poikani!)"
Pastori rupesi siitä lähtien opettamaan Jerikollekin latinaa samalla kertaa, kuin omalle Kallellensakin ja niin tuli pojista täydelliset koulukumppanit.
"Ihan siitä väännäksen vielä herra tuosta Kaikusen pojasta", puhelivat ihmiset kylällä sen kuultuaan.
Molemmat pojat kasvoivat sitten yhdessä ja perehtyivät toisiinsa, kuin parhaat veljekset. Tuota elämää kesti monta vuotta ja kaikki rukkiukon oppilaat olivat jo käyneet rippikoulun. Silloin kylmeni poikien väli, sillä he huomasivat molemmat lempivänsä Loviisaa, eikä kumpikaan ollut Loviisan tunteista selvillä. Selvä järki sanoi kuitenkin Jerikolle, ett'ei hän koskaan voinut toivoa omakseen rikkaan Sormulan ainoaa perillistä, mutta siitä huolimatta elätti hän rinnassaan tuota suloista tunnetta, kuitenkaan virkkamatta siitä kellenkään mitään.
Lähestyi niin aika, jolloin Kallen piti lähteä pois kotoansa opinnoitaan jatkamaan. Koitti viimein tuo surullinen lähtöpäivä ja Jeriko tunsi oikein iloitsevansa siitä, kuin Kalle nyt tulisi Loviisan seurasta erotetuksi. Iltasella meni hän järven rannalle kävelemään ja odottamaan Kallea, joka oli sieltäpäin tuleva.
Jeriko istahti kivelle ja tuumaili pyytää Kallelta anteeksi, kun hän oli iloinnut ystävänsä poislähdöstä. Hän päätti avata koko sydämensä ystävälleen ja kysyä häneltä neuvoa sammuttaaksensa rakkauttaan Loviisaan. Noihin mietteisinsä oli hän niin vajonnut, ett'ei laisinkaan kuullut askelia, jotka lähestyivät. Viimein luuli hän kuulevansa Loviisan äänen hiljaa kuiskaavan sanat: "sinun, ikuisesti sinun".
Säikähtäen hyppäsi Jeriko ylös ja näki aivan lähellänsä näön, joka vihlasi hänen sydäntänsä, kuni terävä puukko. Tuolla rantaäyräällä seisoi Loviisa ja Kalle. Hellästi oli Loviisa kietonut käsivartensa Kallen kaulaan, jonka oikea käsivarsi ympäröi tytön hentoa vyötäistä.
Rakastuneet huomasivat Jerikon ja iloisesti huudahti Kalle: "Jeriko! tule ottamaan osaa onneemme; meidän sydämemme ovat löytäneet toisensa; mutta pidä se vielä salassa".
Kylmästi ja hajamielisenä lausui Jeriko onnentoivotuksensa ja lähti horjuvin askelin kotiinsa päin.
"Mikäs Jerikolle on tullut; hän näytti niin kummalliselta?" kysäsi
Kalle.
"En tiedä", sanoi Loviisa, "luultavasti hän suree poislähtöäsi, niinkuin minäkin".
"Älkää surko, tulenhan minä takaisin ja sitten pidämme häät, mutta siksi olkoon kaikki vielä salassa", sanoi Kalle.
Sillä välin kävellä huppuroi Jeriko metsässä sinne tänne, kuin mieletön, mutta viimein rohkasi hän itsensä ja päästi kamalan naurun. "Haha haa! vaihdokashan minä olen ja minäkö nostaisin silmäni Sormulan neiteen, haha haa! Hupsuja on kaikenlaisia! Vaihdokas ja enkeli — sehän olisi kaunis pari, haha haa!" Kolkosti vastasi metsän kaiku tuohon särkyneen sydämen nauruun ja tuuli huokaili niin syvästi puiden latvoissa Jerikon metsästä kotiin lähtiessä.