VIII.
Elämän pienet vastoinkäymiset olivat jo nuorena pusertaneet Jerikon silmistä monta katkeraa kyyneltä. Lapsen huolet haihtuvat kuitenkin pian, sillä jokaisessa kuolleessa, niinhyvin kuin elävässäkin esineessä löytää hän ystävän ja lohduttajan. Meyer-ukko, Kalle ja Loviisa olivat olleet maailman edustajina Jerikolle ja heidän ystävyytensä oli helposti haihduttanut lapsuuden huolet. Ilon aurinko paistoi täydeltä terältä pojalle hänen nuoruuden ikänsä alkuvuosina. Tuo nuori, viaton sydän oli sopusoinnussa maailmansa ja itsensä kanssa aavistamatta mitä taisteluita tarvitaan, ennenkuin nuorukainen taipuu maailmassa vallitsevan järjestyksen alaiseksi. Nyt olivat nuoruuden viattomat hetket eletyt, nuoruuden kauniit, taivasta tavoittelevat tuulen tuvat rakennetut ja kovalla kädellä ryhtyi kohtalo noita pilvissä häilyviä, mielenkuvituksen luomia rakennuksia kukistamaan.
Jonkunmoista katkeruutta synnytti jo se seikka, että Kalle, joka oli taidoissa ja tiedoissa jälempänä Jerikoa, pääsisi nyt edelle, paljoa edelle hänestä päästessään opinnoitaan jatkamaan; mutta ystävyys voitti katkeruuden.
"Jäähän minulle sitä, mitä Kallelta puuttuu", mietti nuorukainen. "Saanhan minä yhä nähdä Loviisaa ja kuka on sanonut, ett'en kerran saa häntä omanani puristaa rintaani vasten. Hän on tosin rikas, minä köyhä, mutta työllä ja toimella voin minäkin koota varoja tahi ainakin jokapäiväisen leivän ansaita. Hyvä onkin, kun Kalle menee — hänestä tulee muutamien vuosien perästä pappi ja hänellä ei voi olla suurempaa iloa, kuin sitoa meidät yhteen katkeamattomilla siteillä".
Niin pitkälle oli Jeriko mietteissään päässyt, kuin Loviisan Kallelle kuiskaamat sanat: "sinun, ikuisesti sinun", äkkiä katkasivat kaikki ne siteet, jotka yhdistivät hänet elämään. Nyt oli elämä hänestä arvoton ja katkeralta pilkalta kaikuivat Kallen sanat "tule ottamaan osaa onneemme". Maailma ja Jeriko seisoivat nyt vastatusten, toisillensa vieraina ja vihollisina. Metsäin yksinäisyydessä koetti nuorukainen viihdyttää vimmaa, jota tunsi jouduttuansa ensimmäisen kerran tappiolle taistelussa maailman ja kohtalonsa kanssa.
"Vai niin", ajatteli Jeriko, "vai niin, että minä olin kylliksi houkko luulemaan itseäni ihmiseksi, jolla olisi oikeuksia maailmassa. Se oli erehdys, se on Meyerin syy; hän on kasvattanut minut siinä luulossa, kenties uskoi hän niin itsekin, vanha hupsu! Ei elämä meille köyhille tarjoa onnea, vaan kurjuutta ja ylenkatsetta; ja sitähän me ansaitsemmekin. Mikä on isäni? Juopporenttu. Mitä ovat veljeni ja minä itse? Ihmiskunnan hylkyjä. Ja mikä on elämämme tarkoitus? Mikä se on muu, kuin kuolema ja sitten väetämmehän mekin ruumiillamme jotakin auhtoa kangasta niin, että se onnellisten silmien viehätteeksi jaksaa kasvattaa jonkun surkean ja vaivaisen näköisen orvokin. Iloitkaa te onnelliset, te rikkaiden lapset, joilla on oikeus onnessanne poleksia rikki köyhäin sydäntä; iloitkaa! me sorrumme, te saatte pilkata tunteitamme! Mitäs meidän tunteistamme, tukahduttakaa ne viinaan; lohduttakaa meitä sillä: upottakaa ihmisyytemme siihen, mutta upottakaa nopeasti, ett'emme raivostuneina revi rikki teidän laitoksianne, ett'emme herää huomaamaan olevamme ihmisiä!"
Äkkiä säpsähti Jeriko, sillä joku laski hänen olkapäällensä kätensä ja kysyi: "miksi niin alakuloinen, poikani?"
Se oli Meyer, joka oli lähtenyt Jerikoa vastaan.
"Miksi niin alakuloinen, poikani?" toisti rukkiukko kysymyksensä, mutta ei saanut mitään vastausta.
"Kallen lähtöäkö noin suret", jatkoi vanhus, "sehän on narrimaista. Heitä hiiteen semmoiset huolet, sillä kerran pääset sinäkin matkoille ja minä toivon sinun tuottavan kunniaa sillä matkallasi sekä minulle että itsellesi, sillä, suoraan sanoen, jokaisella soittoniekalla ei ole ollut opettajana Arnold Mark Meyer".
"Kunnia", huoahti Jeriko, "kunnia ja ihmisarvo ovat rikkaita varten, eikä meikäläisiä".
"Meikäläisiä?" sanoi rukkiukko kummastuneena. "Poika, tiedä se, että juuri meikäläiset eivät rikkauksista välitä, sillä meillä ovat rikkaudet taiteen maailmassa, me kohoamme sinne, johon ei mitkään rikkaudet voi toisia laskea. Tähtitarhoissa liehuu meidän sielumme, eikä se tongi kylmää kultaa maan ytimissä. — Sinä olet tänään kummallinen, luulisin sinun melkein kadehtivasi Kallea, mutta se on joutavaa, jos sinusta se tulee, mitä sinusta toivon, niin ei sinulla ole siihen vähääkään syytä. Taiteen ala on näet ääretön, kuin avaruus ja siellä on rikkauksia, joita ei maihin sovi verratakaan. Mutta harvoille taiteen hengetär aarteitansa tarjoaa ja vielä harvemmat jaksavat häntä seurata sinne, jossa yltäkyllin saisivat, mitä etsivät. Kalle varmaankin väsyisi tiellä, sinä ehkä pääset perille, älä siis häntä kadehti".
"En laisinkaan", murisi Jeriko, "tiedänhän, ett'ei minulla ole elämässä mitään oikeuksia; miksi siis muita kadehtisin?"
"Ahaa", mietti Meyer, "elämän taistelu on alkanut, hm! mikähän ensimmäisen tappion tuotti? — No hyvä, kuta aikaisemmin, sitä parempi".
Turhaan koetti Meyer sitten keksiä syytä Jerikon suruun ja turhaan kysyikin hän sitä, sillä Jeriko ei sanonut olevansa oikeutettu sitä sanomaan. Meyer luuli asian koskevan vanhaa Kaikusta ja jonkun loukanneen poikaa isän tähden, "mutta aika kaikki haavat parantaa", arveli hän.
Siltä kuitenkin näytti, kuin aika ei Jerikon haavoja parantaisikaan. Koko syksyn ja talven alun pysyi hän jörömäisenä, kalpeni kalpenemistaan ja karttoi kaikkea ihmisseuraa niin paljo, kuin suinkin taisi, ilmoittamatta edes kasvatusisällensäkään, mikä häntä oikeastaan vaivasi. Sormulassakaan ei hän käynyt, niinkuin ennen ja vaikka hän usein soitteli viuluansa, näytti hän rukkiukon mielestä paremmin taantuvan, kuin edistyvän sen käyttämisessä. Jeriko ei näet enää koskaan tahtonut mielellään soitella niitä kappaleita, joita Meyer käski, vaan päinvastoin hän aina valitsi mitä viehkeimmät liirutukset. Useimmiten hän kuitenkin soitteli aivan olemattomia kappaleita, ihan omasta päästään ja ne vasta oikeata sekamelskaa olivat niin, että Meyer oli melkein epätoivoon joutua. Vanhuksesta tuntui kuin olisi kasvatti tavoitellut jotakin, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mihin päin hän oikeastaan pyrki.
Meyeriä harmitti kovasti tuo Jerikon uneksiva olento ja hän näki suuret toiveensa Jerikon suhteen ihan tyhjään rauenneen, mutta hän ei keksinyt keinoa, millä asiat saisi muuttumaan. — Rukkiukko luuli Jerikon haaveilemiseen syyksi Kallen kirjeet, joissa elävästi kuvailtiin sen aikuista "suuren maailman" elämää ja toimia. Joskus rukkiukko varovasti kysyikin syytä kasvattinsa alakuloisuuteen, mutta ei saanut tyydyttävää vastausta. Sitä olikin Jerikon mahdoton antaa, sillä hän ei itsekään tiennyt, mikä häntä vaivasi. Nuoruuden voimista tunsi hän koko olentonsa uhkuilevan, mutta sydän tuntui tyhjältä. Hän koetteli soitolla poistaa sydämensä tyhjyyttä, mutta juuri silloin, kuin hän oli tyytyväisin soittoonsa, keskeytti Meyer häntä ja tuomitsi tuommoisen soiton mitättömäksi "sekamelskaksi". Sen vuoksi tuntuikin Jerikosta elämä kolkolta. Hänestä oli elämä kuin autio, ääretön kangas, jolla kohtalonsa oli hänet määrännyt harhailemaan edestakaisin ilman mitään päämäärää.
Sillä kannalla olivat asiat, kun taas sattui tulemaan kirje Kallelta. Rukkiukko toi sen itse pappilasta ja kummasteli suuresti, kun poika, joksi hän yhä Jerikoa nimitti, ei siitä ensinkään näyttänyt ihastuvan. Päinvastoin muuttui hän kalmankelmeäksi sen luettuansa ja mutisi "tämä vielä, mutta olkoon. Niinhän on köyhien kohtalo: haittana hako vesillä, tiellä köyhä rikkahilla".
Kallen kirje oli tällä kertaa hyvin lyhyt. Siinä oli vain sanat: "Turussa Joulukuun 7 p:nä v. 18.. — Uskollinen ystäväni! Nyt en enää ehdi kirjoittaa, kuin pari sanaa, sillä isä-ukolle ja Loviisalle kirjoittaessa meni aika ja posti lähtee heti; kysele siis heiltä elämästäni. Terveenä olen toki ollut ja toivon niin teidänkin siellä kotona olevan. Lukeminen käy yleiseen sanoen *lente festinare* — (hitaasti rientävää) vauhtia, sillä "beanina" ollessa on ihmisen tutustuttava muuhunkin, kuin kirjaan. — Mutta nyt itse asiaan. Loviisa ei näet, isänsä tähden, enää uskalla ottaa kirjeitäni suorastaan vastaan, vaan käskee kirjoittamaan sinun kauttasi. Älä siis minua syytä vaivoistasi ja uudesta virastasi, vaan Loviisaa. Ei, hyvästi nyt hyvä ystävä, sillä se todella olet minulle — missä sinä, siellä sydämeni; siksi säilytä Loviisan ja ystäväsi salaisuus, niinkuin omasi soisit säilytettävän. Niin tiedän tekeväsikin, mutta hyvästi nyt. *Nihil novi; valeas vigeasque, optat amice: tuus Carolus*!" (Ei mitään uutta; voi hyvin ja elä terveenä toivoo ystävällisesti: Kallesi).
Jeriko olisi ennen tehnyt vaikka mitä, kuin ruvennut Kallen rakkausseikkoja edistämään. Siksipä hän ensi aluksi päättikin heittää Loviisalle menevän kirjeen liekkeihin, mutta hiukan tyynnyttyänsä, vaikka katkerin mielin, lähti sitä kuitenkin Sormulaan viemään. Hän tapasi Loviisan yksin pirtissä leipomassa, sillä tuohon aikaan ei vielä pidetty sopimattomana, jos herrastytötkin hyörivät taloudellisissa puuhissa.
"No herrainen aika!" huudahti Loviisa nähdessään Jerikon; "pilvistäkös sinä pirahdit ja minä kun luulin vuoren väen sinut taas korjanneen, niinkuin Sikke-muori uskoo niiden sinua pikkupoikana kuletelleen?"
"Niin ne kulettelevat nytkin", sanoi Jeriko katkerasti, "mutta niiden tie ei käy rikkaiden ovien editse —"
"Mutta oletko sinä kipeä?" keskeytti Loviisa puhujaa, "sinä olet valkea, kuin palttina, etkä ole lähettänyt minulle sanaa, minä olisin toimittanut sinulle järnestestamenttia".
"En minä ole kipeä, vaan minulla on neidelle kirje Turusta", toimitti
Jeriko, antaen Loviisalle kirjeen.
"Neidelle, hihihi", nauroi Loviisa raikkaasti, "kukas sinua nyt on neuvonut minua neidittelemään? hihihi!"
"Suokaa anteeksi, ett'en sitä ennen ole tehnyt, vaan sitä en tosiaankaan huomannut, ennenkuin tänä syksynä", sanoi Jeriko.
"Vai et huomannut; hyväpä kun viimeinkin huomasit", puhui Loviisa loukatun äänellä.
"Ja sen lupaan, ett'en sitä enää koskaan unohdakaan", puhui nuorukainen. "Muutoin pyytäisin neiden kirjoittamaan sulhaselleen, ettei hän kirjoittaisi enää minun kauttani, sillä kasvatusisäni voisi huomata asian".
"Minä viis' Kallen kirjeistä, vaikka hän ei kirjoittaisi laisinkaan. Tiedätkö sinä, että hän puhuu minulle kirjeissään katutappeluista ja muista semmoisista", lausui Loviisa. "Kohta hän mahtaa puhua juomingeista ja Luoja tiesi mistä".
"Sehän on rikkaiden etuoikeus, pieksää ja sortaa alhaisoa", sanoi
Jeriko.
"Se on tyhmyyttä", puhui Loviisa kiivaasti, "tyhmyyttä, eikä muuta, vaan te kaikki miehet olette semmoisia, hyi teitä! Toinen kirjoittaa tappeluista, toinen ei käy vaihtamassa sanaakaan, vaikka häntä vaihdokkaaksi sanotaan; eikä nyt enää, niinkuin ennen, saa kertaakaan soittoa kuulla, vaikka sinä lupasit minua viulullasi puhutella ja sitä kieltä minä parhaite ymmärränkin. Nyt olet sinä, niinkuin Kallekin, syönyt sanasi — hyi teitä! En enää kärsi teitä silmieni edessä, vaikka ethän tuota tosin —"
"Hyvästi", sanoi Jeriko ja meni.
"Noo!" sanoi Loviisa ihmeissään, kun näki Jerikon ovesta pujahtavan ulos, "kerran vuoteen häntä nyt enää saa nähdäkään ja sittenkin on hän jo tiessään, ennenkuin on ennättänyt sanaakaan vaihtaa! Hyvästi! Eikö hän siis enää ai'o takaisin tullakaan? Mikä hänelle niin äkkiä tuli? Loukkasinkohan minä häntä jotenkin? Eihän hän vain liene vaihdokkaasta suuttunut; leikkiähän se oli ja olenhan minä häntä niin usein vaihdokkaaksi sanonut. — Ei kuulu", sanoi tyttö avaten ovea, "pois hän meni, poikaparka, ennenkuin ennätin saada selville, mikä häntä vaivasi, vaan sairas hän oli varmaankin. Senhän näki jo päältäkin. — Tämähän on perin hullua, enkä minä ymmärrä tästä mitään".
Loviisa peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen istui hän noin rahilla pöydän edessä ja kun sitten otti kätensä pois kasvoiltaan, olivat ne kosteat kyynelistä. Avaamattomana oli kirje hänen sylissään, kun hän huokasi: "kaikki hylkäävät nyt minut, Jerikokin! Mutta hän ei saa enää karttaa minua, en kärsi sitä. Kalle on pois ja Jerikokaan ei enää välitä minusta mitään. Ei hän nyt enää soutaisi Hirvatsaareenkaan minulle nimipäivikseni kukkia hakemaan. Kaikki on pois ja kaikki on toisin, kuin ennen."
Loviisa nousi istualta, jolloin kirje putosi hänen, helmastaan lattialle. "Hyväinen aika!" huudahti tyttö. "Olen kokonaan unhottanut kirjeeni, jota niin hartaasti olen odottanut. — Kaikki on tänään niin kummallista ja oma sydämeni on kaikista kummallisin".
Hän otti kirjeen maasta, mutisten sitä avatessaan: "Niin se on, kirjeparka, ett'en enää, nähtyäni Jerikon niin kummallisena ja kalpeana, tunne vähintäkään halua sinua lukea".
Sillä aikaa, kuin Loviisa mietti kotipirtissään lapsuuden ystävänsä kummallisuutta, riensi Jeriko Sormulasta pois kiirein askelin, mutta kotiinsa päin hän ei mennyt. Vaikeata oli hänen ollut seisoa työstä punoittavan Loviisan edessä, joka lempeillä silmillään katseli häntä aivan, kuin ennen jonkun leikkikalun saatuaan. Hänen päätänsä poltti ja valtimo sykki ohimoissa niin, että sen jyske selvästi kuului. Työllä ja tuskalla voi hän hillitä itseänsä sulkemasta Loviisaa syliinsä, kuten ennen usein oli tehnyt. Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä vastaansanomaton oikeus Loviisaan ja kuin olisi Loviisa itsekin sen lukemattomia kertoja myöntänyt. Olivathan he, Loviisa ja Jeriko, aina lapsina leikissä olleet mies ja vaimo ja olihan Loviisa vielä nytkin, suurempina ollessa, luottavammin, sydämmellisemmin kohdellut häntä, kuin Kallea. Nyt viime vuosina oli tosin heidän välinsä ollut toisenlainen, kuin ennen, mutta olihan se luonnollistakin, sillä eihän täysikasvuiset voi seurustella, niinkuin lapset. Kyllä Loviisan oli täytynyt monasti huomata hänen tunteensa ja kuitenkin hän voi juuri hänen kädestään ottaa vastaan Kallen kirjeen; kuitenkin voi hän hymysuin sanoa: "hyväpä kuin viimeinkin huomasit erotuksen meidän asemissa". Vielä voi Loviisa riimittää häntä vaihdokkaaksikin. Mitä varten hän olisi sen tehnyt, jos ei juuri huomauttaakseen, että rikkaan Sormulan ainoa tytär on liian korkealla vaihdokkaan saavutettavaksi; mitä varten, jos ei juuri näyttääkseen, että hän häpeää vaihdokasta ja tuttavuutta hänen kanssaan. Loviisa tahtoi särkeä kaikki yhteyden hänen kanssaan ja häpesi sitä, jonka sydän oli rakkaudesta häntä kohtaan halkeamaisillaan. Varmaankin hän sitä tahtoi ja olihan hän selvään sanonut ei enää häntäkään kärsivänsä silmiensä edessä. — Mutta jospa se vain oli Loviisan tavallista pilaa? — Entäs kirje, jonka hän niin säkenöivin silmin otti vastaan? Ei totta se oli, täyttä totta.
Nuo mietteet pyörivät sikin sokin Jerikon kiihtyneessä mielessä ja ajoivat häntä yhä eteenpäin pitkin tietä. Hän ei huomannut, mihin hän juoksi, ennenkuin oli joutunut kosken reunalle.
Tuossa oli mylly, joka, ikäänkuin joku harmaa kummitus, näytti kohoavan kuohusta. Se seisoi, eikä missään näkynyt liikkujaa. Luultavasti oli Musta-Heikki taaskin mennyt kylään viekottelemaan vanhaa Kaikusta ryyppimaän. "Mylläri, tuo sama Musta-Heikki, se on isäni paha henki", ajatteli nuorukainen ja istahti myllynportaille, vaipuen mietteihinsä.
Koski pauhasi, ja hyrski tuossa aivan hänen allansa. Virta oli muuten jääkuoren peitossa, mutta koskeen ei pystyneet kylmän huurteiset henkäykset, vimmoissaan sohisi ja kiehui se, kuin raivostunut ihmissydän. Tuossa hypähtää laine ylöspäin kallioa kohden, tässä töytää toinen myllyn perustusta järkyttämään. Turhaa kaikki, kallio ei horju, eikä vankka perusta järkähdäkään.
Noinhan on ollut minunkin elämäni juoksu, ajatteli Jeriko. Minäkin olen pyrkinyt ylöspäin, olen kohottanut toiveeni Loviisaan, olen kokenut pyrkiä muiden ihmisten seuraan, mutta turhaa on ollut kaikki. Särkyneenä, pirstoutuneena, kuin laineen hyöky, vaivun minä taaskin syvyyteen ja vimmoissaan siitä kiehuu ja kuohuu nyt sydänparkani turhassa raivossa. Koski ja minä olemme toistemme sukua, me kuulumme yhteen. Tuossa jalkojeni allahan saapi sydämeni rauhan, ehkäpä tyyntyy koskikin minut nieltyään ja silloin ovat unhotetut kaikki tuskat, kaikki niin hyvin suloiset, kuin katkeratkin muistot. Muistot? Millaiset ovat sitten elämäni muistot?
Ne alkoivat pujotteleutua Jerikon sielun silmien eteen. Tuolta huurteisten puiden välistä pilkistelivät ne yhdessä mailleen menevän päivän kirkkaiden säteitten kanssa. Tuossa irvisti hänelle äitipuolensa Kissa-Kerttu, joka uhaten nosti keppiänsä häntä vastaan ja samalla potki taidottomana makaavaa juopunutta isää; tuossa kiihotti Risto kylän poikia hänen kimppuunsa ja tuon velipuolen punaiset hiukset nousivat pystyyn sihisten, kuin käärmeet ja ojentelivat päätään häntä kohden. Tuolla näkyi nuorten kisatanner ja yht'äkkiä ryntää poikajoukko leikkiä katsovaa Jerikoa kohti lasketellen pilkkapuheita viulua vinguttajasta, vaihdokkaasta, puutoukasta ynnä muusta; tässä taas ilmestyy Kotilan perheen tupa. Jeriko yhtyy toisten joululeikkeihin, vaan toiset väistyvät hänen edestään. Talon vanhin poika, Aapo, tulee juhlallisena häntä vastaan käskien hänen jättämään seuran, "sillä hän on ruvennut herraksi, eikä täällä ole päivän varkailla mitään tekemistä". Kun ei Jeriko tottele, tarttuvat Aapo ja Risto häneen kiinni "peitotakseen hänestä herruutta ulos" mutta tuolla jo kellottaa Risto tuvan peränurkassa ja Aapo voivottelee ovensuussa, johon hänet Jeriko koholla on lennättänyt. — Pönäkkänä kävelee tuossa Tiistilän kuudennusmies ja omantuntonsa rauhoittamiseksi varoittaa hän Jerikoa lakkaamaan jumalattomasta elämästään ja tappeluistaan, joll'ei kerran tahdo istua kirkonkuudennuksen keskelle kirkkoa asettamalla mustalla tuolilla. Tuolla taas tepsuttelee Tiistilän kopea Kaisa tanssissa Halolan häissä ja Jeriko uskaltaa pyytää tuota kyläkaunotarta tanssitoverikseen, mutta: "en minä kuokkavierasten enkä tappelukukkojen kanssa ole tottunut tanhuelemaan", kajahtaa Kaisan suusta hääväen nauruksi.
Mutta ilmestyyhän tuolta suloisempiakin muistoja. Tuossa lohduttaa häntä vanha Meyer, sanoen kylän poikien ja varsinkin Riston itsensä olevan roiston alkuja, tuossa hakee Kalle häntä leikkimään ja Loviisa itse pyytää, että Jeriko tulisi hänen tanssikumppanikseen Sormulan rouvan nimipäivillä; sama Loviisa kehuu taas, että Jeriko oli etevin koko rippikoulussa; Loviisahan se on tuokin, joka sanoo: "sinä saatat soitollasi koko sydämeni sulamaan;" sama Loviisahan se on tuokin, joka niin ystävällisesti puristaa hänen kättänsä nähdessään nuo Hirvatsaarelta asti tuodut hämylehdokit, lemmikit ja vanamot: ainahan se on sama Loviisa, joka sanoo ymmärtävänsä sävelten kieltä ja kuitenkin on tuo sama tyttö nyt Kallen kihlattu morsian.
"Niin on", puhkesi Jeriko itseksensä puhumaan, "Loviisa ja Kalle ovat sulattaneet sydämeni ympäriltä sitä jääkuorta, johon muut ovat sitä koettaneet kietoa, mutta hekin ovat tulleet vihamiehikseni, enkä koskaan voi unhottaa näköä Sormulan rannassa. En koskaan löydä enää rauhaa, se näkö on aina edessäni, se on painajaiseni yöllä, se sekoittaa järkeni päivällä. Muut kadehtivat minua, Loviisa ja Kalle inhoovat minua, kun olen heidän vertaisekseen pyrkinyt ja kohta mahtaa Meyerkin minut hylätä. — Ei, hän ei voi enää elää minun työttäni, hän ei voi hylätä minua; mutta elättäköön hänet vaivaishoito ja silloinhan on hänellekin saman tekevä, onko minua olemassa tahi ei".
Hän nousi seisalleen ja katseli synkästi allansa ryöppyelevää koskea. Siellä syvyydessä pilkutti jotain kirkasta, joka ikäänkuin maanitteli itseänsä tavoittamaan ja takana seisoi musta haamu, joka ojensi kättänsä Jerikoa kohti valmiina tarttumaan häneen kiinni. Äänettömänä tuijotti Jeriko veteen uskaltamatta hengittääkään. Valo vilkkui siinä yhä. Viimeinkin käsitti Jeriko sen olevan tähden, joka turhaan koetteli saada kuvaansa kuohussa näkymään. Jeriko muisti yht'äkkiä äitinsä kuolin-illan, muisti kuolevalle äidillensä antaman lupauksensa, muisti äskeisen hirveän aikeensa, ja kaikkinäkevän Jumalan.
"Niinkö pitkällä", parkasi hän sydäntä särkevällä äänellä ja horjahti takaperin tuon mustan haamun syliin. Kauhistus valtasi hänen kokonansa, kun hän tunsi oudon syleilyksen ja kuuli korvansa juuressa kähisevällä äänellä lausutut sanat: "niin pitkällä, mutta heitä hornaan koko tuo puuha ja tule sisään ottamaan pieni ryyppy; — se antaa rohkeutta elämään ja synti olisi, jos noin reima poika joutuisi ahvenien ruoaksi, hehehe!"
Puhuja ei ollut ehtinyt lausettansa lopettaa, ennenkuin Jeriko jo oli irtautunut hänen syleilyksestään ja niinkuin raivotarten vainooma, samosi pois tuolta kauhistavalta paikalta.
Käheä nauru seurasi häntä ja tuo musta haamu mutisi myllypirttiin mennessään: "niin pitkällä, niin pitkällä, hehehe! Siitä pojasta tulee vielä kalu ja minä opetan hänelle rakkautta elämään, hehehe, tahi hirsipuussa kuolemaan, hehe! Tappaa itsensä, kun on pyöveliä olemassa — hulluutta, hehehe!"
Kun mies myllypirtin portailla otti sammuneesen piippuunsa valkean, valaisi liekki silmänräpäykseksi Mustan-Heikin kasvot.