IX.
Kolkko ja kuollut oli seutu, jonka kautta Jeriko nopein askelin kulki ja valittavasti narisi lumi hänen jalkojensa alla. Ei missään näkynyt, ei kuulunut elämää, kaikkiaalla vaan vallitsi kuolon hiljaisuus ja kolkkous. Tien varsilla seisovat puutkin olivat kuolleina, liikkumattomina ja oksiin tarttuneet lumijoukot peittivät niitä, kuni kateliinat. Ilman kylmyys tuntui polttavan vaeltajan sieramia, kun hän sitä hengitti ja ohuen puvun läpi tunkeutuva viima kangistutti hänen jäseniänsä. Viimeinkin vilkahti valo tuolta edestäpäin ja pari kolme kertaa haukahti siellä koira. Kuta lähemmäksi valoa Jeriko saapui, sitä äkeämmin alkoi koira äännellä ja töytäsi viimein tulijaa vastaan. Likelle päästyään lakkasi tuo uskollinen eläin haukkumasta, urisi tuttavasti ja hääri häntäänsä liehuttaen Jerikon ympärillä, mutta hän vain potkasi sitä ja vingahtaen pakeni pentu taloon.
Vilusta väristen saapui kulkija vihdoinkin kotiin ja toivoi kasvatusisän huomaamatta voivansa hiiviä vuoteelleen. Tuo toivo petti, sillä rukkiukko valvoi vielä ja näkyi ahkerasti tutkivan isoa kokolehti-raamattua, josta hänellä oli tapa aamuin illoin lukea kasvatillensa joitakuita lukuja. Ukko käänsi hiukan päätänsä Jerikon sisäänastuessa ja yrmeällä äänellä lausui: "aikuinen mies ja juoksentelee, kuin mikäkin hulttioin poika". Hiukan pidettyänsä väliä sanoi hän lujasti: "missä sinä näin kauan olet maleksinut ja antanut minun turhaan odottaa — missä olet ollut?"
"Tuollahan tuota vain olin kylällä, enkä luullut vielä näin myöhän olevan", vastasi Jeriko vihasta tai liikutuksesta vapisevalla äänellä ja paineli kohmistuneita käsiänsä uunin rintaan.
Ukko loi terävän silmäyksen nuorukaiseen, joka ei uskaltanut hänen silmiinsä katsoakaan, ja sanoi: "siellä taitaa olla aika pakkanen tuolla ulkona?"
"Kyllä siellä on kylmä ja vielä käy niin kova viima", vastasi Jeriko hajamielisesti. Vanhus kuuli kasvattinsa äänestä, että jotakin eriskummaista oli hänelle tapahtunut, vaan ei virkkanut mitään. Sitten selaili hän raamattua vähän aikaa ja rupesi lukemaan sitä ääneen pannen muutamille värssyille erityisen painon. Luettava paikka oli Salomon sananlaskujen 19 luku. Lukemisen lopetettua otti vanhus kynttilän käteensä ja meni perähuoneesen mutisten hiljaa: "väärän todistajan ei pidä pääsemän rankaisematta". Sitten hän kutsui kasvattinsakin sinne. Jeriko totteli ja istahti vuoteen reunalle katsomattakaan vanhukseen, jonka vakavissa kasvoissa kuvastihe surkuttelu ja sääli.
Tuo muutoin jo köyristynyt vartalo oli nyt suora, koko ryhti oli käskevä ja osotti murtumatonta voimaa; korkean nenän hienot sieramet liikkuivat kiivaudesta, otsan rypyt olivat syventyneet ja sen verisuonet pullistuivat, mutta silmistä heiasti lempeys, eikä nuo kokoon vedetyt, tuuheat kulmakarvatkaan voineet kaikkea hyvyyden vivahdusta jyrkiltä kasvoilta kokonansa poistaa.
Tuokion katseli vanhus ääneti edessänsä istuvaa, alakuloista kasvattiansa ja hänen rintansa kohoili valtavasti. Sitten alkoi hän kolealla, sydämeen ja ytimiin tunkeutuvalla äänellä kiivaasti puhua:
"Jo kauan sitten olen huomannut jonkun kompastuksen tapahtuneen elämässäsi, vaan en ole tahtonut sinulta mitään kysyä, ett'et luulisi minun tahtovan salaisuuksiisi tunkeutua. Aluksi luulin tuon huolesi heti itsestään haihtuvan, niinkuin ne lapsena usein tekivät ja suoraan sanoen olipa minulla hiukan toivoa, että sinä luottaisit siksi minuun, että kertoisit minulle surusi syyt, joll'et muun vuoksi, niin saadaksesi minulta jonkun hyvän neuvon. Nyt huomaan kuitenkin tuonkin toivon pettäneen minut, niinkuin se melkein läpi elämäni on tehnyt. Sydämesi on pysynyt minulle sulettuna ja nähtävästi pidät velvollisuutenasi itse kantaa huolesi. Sitä vastaan ei minulla ole mitään muistuttamista, enkä tahdo toisten murheita kannettavakseni kerätä, sillä tarpeeksi on kantamista omissanikin, kun minä houkko luulin voivani ihmiskunnalle pelastaa elämän lokavirrasta yhden ihmistaimen. Vanha sydämeni murtuu nähdessäni rintani lämmöllä elvyttäneeni myrkyllistä, itsekästä matoa.
Sinä olet muuttunut viime aikoina päivä päivältä yhä kärtyisemmäksi, itsekkäämmäksi; ei mikään enää ole mielesi mukaista ja koko käytöksesi osottaa uhkaa ja ylönkatsetta. Toisinaan peittäytyvät nuo kauniit omaisuutesi katkeraan, matelevaan nöyryyteen, jonka alla vihan liekki hehkuu. Sinä luulet koko maailman olevan vastaasi siksi, kun itse olet koko maailmaa vastaan ja upeasti vaadit sinä, että kaikkien pitäisi nöyrinä kumarrella sinua. Ja minkä vuoksi? Siksikö, kun olet Jumalalta saanut muutamia eteviä ominaisuuksia: voimakkaan ruumiin ja terävät hengen lahjat? — Vai siksikö, kun sinulla on elämässä ollut parempi tilaisuus noita lahjojasi kehittää, kuin monella muulla köyhyydessä syntyneellä onnettomalla? Sinä jo tahdot joskus nöyryyttää minuakin, tahdot saada omat mielipiteesi tunnustetuiksi ja vallalle.
En varmaan tiedä, oletko itsekään tuota kaikkea huomannut, mutta niin asian laita kuitenkin on. Minä hartaasti toivon, ett'et sitä ole havainnut, mutta niinhän lienee toki, että sydämesi pohjalla on luulo minun jo olevan vanhuuden höperön, joka muka en enää tulisi sinutta toimeen, mutta sen sanon sinulle: se on mitä suurin erehdys. Humalaseiväs pysyy pystyssä kyllä itsekseen, mutta tuo kasvi se tarvitsee tukea kasvaakseen. Minä en laisinkaan tarvitse sinua, josta minulle on ollut enämpi murhetta, kuin iloa, sillä lapsena oli kasvatuksesi kokonaan laiminlyöty, nyt olet tullut ylpeäksi — minä en tarvitse sinua, vaan sinä sitä enämmän minua saadaksesi kuulla selvää totuutta ja oppiaksesi pitämään sitä arvossa." —
Katkera hymy väikkyi nuorukaisen huulilla ja, kun hän tahtoi ruveta jotakin vastaamaan, tyrehtyi häneltä ääni, niinkuin itkevältä lapselta epäselväksi sorinaksi — niin kurjana ja hylättynä piti hän itsensä kuullessaan senkin olevan häntä vastaan, johon hän vielä hiukan luotti. Käskevästi viittasi Meyer nuorukaiselle ja sanoi: "älä keskeytä minua poika, vaan kuule loppuun asti sanojani, vaikka totuus olisikin muuta, kuin hunajaa".
"Vähitellen olet sinä paatunut; lapsellisesta vallattomuudesta jouduit sinä ilkeään pilkantekoon, siitä taas olet edistynyt niin pitkälle, ett'et enää kammo rikostakaan, vaan rohkeasti rupeat siihen. Jatka vielä hiukan samalla tavalla, niin teilausrattaalla valkenevat luusi. Sinä jo riennät hyvää vauhtia sinne päin. Tänä iltana olet sinä aivan punastumatta uskaltanut valhetella minulle; sanot olleesi kylällä, mutta siellä et ole ollut, etkä sinne voi mennäkkään, sillä itsekkäisyydessäsi olet jo ennättänyt loukata siellä kaikkia ja he mittaavat sinulle aivan samalla mitalla; mitä kaloja olet onkinut, niitä nyt saat".
"Mutta olettehan juuri te itse useinkin sanonut heidän tekevän minulle väärin", puhkesi Jeriko lausumaan ja ääni osotti selvää uhkaa.
"Olen kyllä", vastasi Meyer tyynesti ja kovuus oli hänen äänestään lievennyt, "olen kyllä silloin, kuin he todella ovat niin tehneet, mutta muulloin en. Jos he joskus ovatkin olleet sinulle kohtuuttomat, niin ei sinulla ole syytä siitä nurista, sinä olet näet pistävällä pilkalla ja mielessäsi heitä halveksimalla kylliksi palkinnut heille. Ja mitä syytä on sinulla muita ihmisiä halveksia, kysyn vieläkin kerran?"
"Mitä syytä!" huudahti Jeriko, "mitäkö syytä? Kaikki vihaavat minua, he ovat ryöstäneet minulta kaikki; kaikki halveksivat minua, niiden seassa tekin, ja miksi?" Hammasta purren jatkoi hän kähisevällä äänellä: "kaikki polkevat minua lokaan siksi, kuin olen köyhä, vaan minä tahdon näyttää heille —"
Jeriko oli hypähtänyt seisallensa, innoissansa puristanut kätensä nyrkkiin ja puhui erittäin kiivaasti, mutta lopetti yht'äkkiä lauseensa nähdessään ukon silmän nurkassa kirkkaan kyyneleen kiiluvan. Hän aavisti edessänsä seisovan miehen, joka ei käyttänyt kovia sanoja masentaaksensa häntä, vaan kaikesta sydämestään tahtoi hänen parastansa.
Meyer kuivasi kädellään tuon silmän nurkkaan kohonneen harvinaisen vieraan ja innokkaasti, ilosta loistavin silmin huusi hän: "tee niin, tee niin poikani! Näytä työllä, ahkeruudella ja lahjojasi oikein käyttämällä, — näytä koko ihmiskunnalle, että sinä voit ja tahdot uhrata kaikki voimasi voittaaksesi totuudelle, oikeudelle ja kauniille ihmisten sydämet; näytä kaikille sortajillesi ja panettelijoillesi, että tahdot saada totuuden vallalle ihmisten seassa ja uhrata henkesikin sitä tarkoitusperää saavuttaaksesi! Se on paras kosto, joka miehelle sopii! Nyt on sinulla miehen ikä, ota itsellesi miehen horjumaton mielikin. Ahkeroi rehellisellä työllä toteuttaa Luojasi ajatuksia maailmassa; puolusta kynsin ja hampain ja rohkeasti, sitä mitä omatuntosi oikeaksi sanoo, niin olet kostanut kaikki kohtaasi tehdyt vääryydet. Silloin voit elämäsi iltana tyynesti katsella päivätyötäsi, olkoon se miten vähäpätöinen hyvänsä. Sitä parempi, jos sinun on sallittu paljon toimittaa, mutta jos vähänkin olet aikaan saanut, niin sekin on hyvä, sillä silloinkin on maailmassa elämäsi ollut tarpeellinen ja sinä olet sitä edes hiukan työlläsi edistänyt vahvistumaan hyvässä; mutta älä pyri ohjaamaan maailmaa oman pääsi mukaan, sillä se on turhaa työtä. Suuret nerotkaan eivät sitä voi eläessään ohjata, vaan vasta kuoltuaan: maailma ei näet suostu kulkemaan yhden miehen mielen mukaan ja hukka sen perisikin, jos se sen tekisi".
Ukko vaikeni, ikäänkuin katsoakseen mitä hänen sanansa Jerikossa vaikuttivat, mutta kun poika kuunteli, eikä mitään virkkanut, jatkoi hän taas: "sinussa ei ole vielä vakavuutta, luonteesi on sangen heikko ja epäröivä; toisinaan olet aivan, kuin lapsi, toisinaan tahtoisit taas hurjan jättiläisen tavoin repiä rikki kaikki, mitä eteesi sattuu. Älä liiaksi riuhdo onnea puoleesi, nauha voi katketa ja onnea et enää löydäkään. Anna järkesi vallita, niin luonteesi tasaantuu; jos sen taas annat vapaasti reuhata, saattaa se sinut perikatoon joko niin, että järkesi muuttuu joutilaaksi, ja sen valo sammuu, tahi niin, että toivon ovet sulkeutuvat ja sinä syöksyt epätoivoon ja itsemurha seuraa".
Hiljaa oli Jeriko kuunnellut kasvatusisänsä puhetta, vaikka se ei sisältänytkään mitään uutta, paljaita vanhoja ja yleisiä totuuksia vain. Hänen täytyi ihmetellä miten perinpohjin Meyer hänen sydämensä tunsi, tuon sydämen, joka hänestä itsestään oli tuntunut niin käsittämättömältä, onnettomalta ja särkyneeltä. Häntä harmitti, kun täytyi omassatunnossaan myöntää vanhuksen sanat tosiksi, sillä eihän hän tosiaankaan ollut tehnyt vielä mitään koko elämässään; toisia oli hänen kaikesta kiittäminen. Tuo tunne oli hyvin katkera. Jerikon täytyi hävetä itseään, hän häpesi kiittämättömyyttään, lapsellisuuttaan ja huikentelevaisuuttaan, jota hän ei ennen luullut itsessään löytyvänkään. — Nyt oli hän mielestään paljoa onnettomampi, kuin äsken tuolla kosken rannalla, mutta uhka oli paennut. Sen oli tuo pikkuinen vesipisara ukon silmän nurkassa saanut aikaan.
Jeriko tunsi itsessään runsaasti elinvoimia ja nuoruuden innostuksella päätti hän, Meyerin johdolla, ryhtyä miehen tavoin tosityöhön, sillä hän oli nyt vakuutettu kasvatusisänsä olevan todellisen ystävän hänelle. Koko eletty ikä tuntui hukkaan menneeltä, mutta sitä innokkaammin oli nyt ryhtyminen toimeen, että Meyerkin ennättäisi hänet oikeana miehenä nähdä.
Äännettömyyden katkasi Meyer sanomalla: "nyt en minä aio sinulle enää saarnoja pitää, sillä luulen sinussa olevan niin paljon miehuutta, että tohdit mieheksi ruveta kuultuasi, ett'et vielä semmoinen ole, ja parhaan ymmärrykseni mukaan annan sinulle neuvoja, jos niitä kysyt, mutta väkisellä en niitä sinulle tuki".
"Antakaa niitä minulle aina", tuumaili Jeriko, "ja ennen kaikkea antakaa minulle anteeksi tyhmä käytökseni".
"Sitä ei nyt enää muistella", sanoi vanhus, "entiset ovat olleet ja menneet, mutta nyt vallitkoon molemminpuolinen luottamus välillämme ikuisesti".
"Minua hävettää —" alkoi Jeriko.
"Vaiti häpeilemisistä; kaikilla meillä on jotakin kaduttavaa; vaiti siis semmoisista ja kerro nyt minulle, mikä sinua oikeastaan vaivaa, sillä totta tosiaan se on minulle selittämätön arvoitus".
Jeriko taisteli lyhyen, mutta kovan sisällisen taistelun ja hikiherneet nousivat hänen otsallensa. Joku ääni tuntui tuolla sydämessä kuiskuttavan: "älä kerro, hän nauraa sinulle;" toinen ääni puhui: "kerro, sillä miehekkäämpää on voittaa ylpeytensä, kuin olla sen orja". Naurakoon, jos tahtoo, päätti Jeriko; minä sanon hänelle selvän totuuden ja hän kertoi kaikki mitään salaamatta, — hänestä oli tullut mies.
Puoliyöhön asti pilkotti valkea Meyerin mökistä sinä iltana ja naapurit kummastelivat, mitä ihmettä siellä nyt mahdettiin tehdä. Maalarin Maija ei jaksanut hillitä itseänsä, vaan nousi vähissä vaatteissaan vuoteelta, heitti ison villahuivin hartioilleen ja juosta sipsutti naapuriin. Ovi oli tosin kiinni, mutta Maija ei sitä hämmästynyt. Hän jyskytti ovea ja huuteli: "ohoi! avatkaa, avatkaa! Hohoi! avatkaa, minä ihan palellun!"
"Kuka siellä ihmisten yörauhaa häiritsee", kysyi Meyer äreästi ovea avatessaan?
"Ei kukaan; minä vain juoksin kysymään kumpiko teistä sairastaa?" puhui
Maija.
"Sairastaa? Ei kumpikaan", sanoi rukki-ukko.
"No miksikä te sitten valvotte?" tiedusteli Maija.
"Me keitämme öljyä sinun myllysi voiteeksi ja hankimme sille jauhamista", sanoi Meyer, sulkien oven aivan Maijan nenän edessä. Jerikoa nauratti kasvatusisänsä vastaus, sillä Maijaa kutsuttiin kylän kesken "rollimyllyksi;" mutta Maijaa itseään tuo vastaus ei ensinkään naurattanut. Hän kierti akkunan alle, painoi korvansa seinään ja koetti kaikin mokomin saada selvää siitä, mitä sisässä puhuttiin.
Kauan seisoi muijaparka siinä vilusta väristen kuulematta mitään muuta kuin yhden ainoan sanan, mutta siinä sitä olikin. Se sana oli "Loviisa", ja siitä ynnä Meyerin vastauksista sai tuo vikkelä eukko selväksi koko asian menon. Huomenna jo ennen puolta päivää tiedettiin sitten kylällä kertoa, että rukkiukko ja Sormulan Loviisa kuulutetaan ensi pyhänä pyhään "aviokäskyn säätyyn". "Sormulan herra kuuluu pakottavan tyttärensä siihen, sillä rukkiukko on rikas, kuin juutalainen", tiesi maalarin Maija.
Loviisasta mökissä todellakin keskusteltiin. Meyer lohdutteli siellä kasvattiansa parhaan mukaan ja sanoi jo aikoja sitten huomanneensa tytön pitävän Jerikosta enämmän, kuin Kallesta. Hän lupasi paitsi sitä ottaa asiasta selon ja sanoi arvelevansa Loviisan lähteneen lemmen vesiä purjehtimaan tuulen mukaan, kysymättä neuvoa sydämensä kompassilta.
"Kuitenkaan ei minulla tätä nykyä suuria toiveita ole, sillä Sormulan Herra ei tunnusta sinua vertaisekseen ja ehkäpä hän vaatii vävyltänsä varojakin, sillä hänellä on jokseenkin tiukat asiat", lausui Meyer lopuksi ja sitten vihdoinkin ruvettiin levolle.
Seuraavana aamuna nousi Jeriko vuoteeltaan virkeämpänä, kuin moneen aikaan ja melkein iloisena ryhtyi työhönsä. Siinä unhotti hän vähitellen koko ennen kuvailemansa kurjuuden ja ystävällisesti silmäili Meyer tuota rotevaa, sorvaustuolin edessä työskentelevää nuorukaista.
"Lakkaapas hetkiseksi tuosta työstä", sanoi vanhus, "ja soita minulle hiukan, niin minä lopetan Loviisan tilaaman ompeluruuvin ja vien sen sitten hänelle". Tumma punerrus levisi Jerikon kasvoille, mutta ukko lohdutteli häntä: "älä ole milläsikään; minä jo samalla tiellä kopeloin purjehdusvesiä, sillä niinkuin illalla jo sanoin, luulen minä Loviisan unhottaneen kysyä kompassilta neuvoa matkan suunnasta".
Nopeasti kului Jerikosta aika, sillä Meyer-ukko oli sanoillansa sytyttänyt hänessä uutta toivoa ja huomauttanut kaikenmoisia pikkuseikkoja, jotka todellakin näyttivät vahvistavan hänen sanojansa.
Viimein lähti vanhus Sormulaan ja kärsimättömän kauan hän siellä viipyikin. "Mitähän jos se nyt minun siellä jo kihlaa," arveli Jeriko, "olisi se hiukan hullua, mutta ei siinä ole paljoa takeita, sillä hän näytti milt'ei minua itseäni innokkaammalta saadakseen asiaa kuntoon". — Vihdoinkin viimein kuului portailta askelia. Jeriko riensi tulijaa vastaan, mutta kovin ällistyi hän nähdessään edessään Mustan-Heikin inhottavan naaman.
"Näin ukon menevän morsiamensa luokse, niin arvelin, jotta pistäydyn täällä sinuakin kerran katsomassa," sanoi vieras ja istahti käskemättä rahille pöydän ääreen.
"Morsiamensa luokse? Kukas hänen morsiamensa olisi," tiedusti Jeriko nauraen.
"Sormulan Loviisahan tuo kuuluu olevan, hehehe! Vanha hupsu, ei älyä, että rahojen tähden Sormulainen valkeahapsisen vävyn ottaa, hehehe!" tuumaili Musta-Heikki.
"Sormulan Loviisa!" sanoi Jeriko vaaleten, mutta heti purskahti hän nauruun pitäen koko jutun hulluutena. "Vai Loviisa? Kuka sen jutun nyt lienee keksinyt?"
Vieras ei virkkanut mitään, vaan kaivoi poveltaan vaskihelaisen piippunysänsä, koputti siitä perskat pöydän nurkalle, pisti ne poskeensa ja pani sitten vielä uuden tupakan. Sitten hän vetäsi pari pitkää henkisauhua ja viimein vastasi: "Kuka lienee, mut niin puhutaan."
Taas oltiin hiukan ääneti, mutta kun talon mies ei alottanut puhetta, jatkoi Musta-Heikki: "eilen olit sinä vaihdokas-parka jokseenkin huonolla tuulella: sinä siis tiesit tuon ukkohupakon naimapuuhista?"
Hän tirkisteli viekkaasti Jerikoa, joka vuoleskellen jotain puukappaletta näytti miettivän, mitä asiaa Mustalla-Heikillä oikeastaan mahtoi olla, sillä häntä ei juuri nähty usein kunniallisten ihmisten seurassa. Yksinänsä asui hän vain Hiisikosken myllyllä ja näytti tulevan hyvästi toimeen, vaikka syrjäisessä myllyssä ei usein jauhattajia käynyt, eikä Heikki mitään varsinaista työtä tehnyt. Miestä epäiltiin varkaaksi ja niiden suojelijaksi, varsinkin kuin hän vilkkaasti seurusteli kansalaistensa mustalaisten kanssa, mutta mitään varmaa ei hänestä tietty. Pari eri kertaa oli nimismies pitänyt talontarkastusta myllyllä, mutta ei mitään varastettua sieltä löydetty ja nyt Heikki oli jo kauan aikaa saanut olla aivan rauhassa ja hätyyttelemättä. Päinvastoin tiedettiin Mustan-Heikin toisinaan viime aikoina taikatempuillaan toimittaneen kadonneita tavaroita takaisin ja varsinkin oli hän taitava eläintautien puoskaroija.
"Nyt se konna antaa rikkautensa Sormulaan ja heittää sinun lehdellä soittamaan, hehehe! Siihen se on mennyt sinun työsi, kuin tina tuhkaan, hehehe! Nuoruuden aikasi olet menettänyt saamatta äyriäkään ja hän on pitänyt sinua aivan, kuin orjaa; mutta kylläpä minä sinun sijassasi tietäisin, mitä tekisin, hehehe! ja se olisi hänelle parahiksi, hehehe!"
"Mitä te sitten tekisitte?" kysäsi Jeriko ja hänen alahuulensa kohosi pilkallisesti.
"Minä tekisin vain, niinkuin toimen mies ainakin, hehehe! Sinun isäsi on toimen mies, iso perhe elätettävänä ja päivästä päivään vaan mennään; äitisi on kanssa toimen ihminen, erittäin toimellinen ja Risto kanssa, — sillä keinoin minä tekisin, hehehe!" sanoi Musta-Heikki.
"Niinkö pitäisitte viinakauppaa ja toisinaan joisitte itsennekin aivan toimettomaksi," tiedusti Jeriko inholla.
"Eihän pieni ryyppy tee pahaa, mutta ei pidä itseään ani toimettomaksi juoda, siitä on vain huolta ja lörpötetään joutavia," tuumaili vieras, "ei pidä mieltä juoda, vaan pitää katsoa eteensä, niin toimen mies tekee ja pysyy aina leivässä käsin, hehehe!"
"Niin minäkin aion pysyä, kuin rehellisesti teen työtä," sanoi Jeriko.
"Hullu paljo työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin, hehehe!" nauroi vieras.
Jeriko ei vielä ollut selvillä Mustan-Heikin käynnin tarkoituksesta, vaan päätti hänen antaa puhua suunsa puhtaaksi ja olla vieraan tuumiin myöntyvinään. Sentähden sanoikin hän: "olisipa se hauskaa elämää, kuin ei tarvitsisi työtä tehdä, mutta eiköhän silloin hampaat joutuisi naulaan?"
"Eikö mitä, hehehe!" sanoi vieras luullen nyt löytäneensä Jerikon aran paikan ja hymyillen jatkoi hän: "elää siitä niin moni työttä, esimerkiksi sinun isäsi ja vaikka ken, kun vain elää osaa. Eikäpä nuo taida Ristonkaan työt liiaksi haittailla, hehehe, vaan kuitenkin hänellä aina on heliseviä taskussaan enempi, kuin monella muulla, hehehe!"
"Sanokaa suoraan ja peittelemättä, mitä tarkoitatte tuolla puheellanne," sanoi Jeriko, "sillä minä en ymmärrä, mihin tahdotte tulla?"
Asiaa mahtoi pitää tarkasti joka haaralta miettiä ja punnita; koska Musta-Heikki pyöritteli kotvasen piippuansa, vetäsi siitä sitten oikein jättiläissavun, joka mitä ilkeimmällä katkulla täytti koko huoneen ja sitten hän vasta mutisi: "enpähän paljo mitään." Heikki kysäsi, "etkö ota pikku ryyppyä," ja saatuaan jyrkän kieltävän vastauksen, näytti päättävän puhua selvemmin, käyköön sitten syvin tai matalin; mietti vieläkin vähän ja alkoi:
"On syksyiltoja, on pimeitä kuuttomia öitä; mitä varten niitä olisi, jos ei jotakin varten? On lukottomia aittoja, on yhtä ja toista rikkaille tarpeetonta kampsua, niinkuin rukkiukollakin on rahoja jossakin piilossa homehtumassa, toimen mies katsoo, missä ne ovat ja laskee ne piilosta päivän valoon. Sitä isäsi osaa, hehehe! Hätäkös on ottaessa niitä, kun on hyviä ihmisiä, jotka tavaroista maksavat hyvän hinnan, niinkuin esimerkiksi tuolla Hiisikoskella, minä näet sen, ja rahat säilyvät siellä hyvässä tallessa. Ei löydä lempo soi! nimismieskään, hehehe, ei löydä tavaroita, ei rahoja, hehehe! Tulee näet välistä mustalaisia, rohkeita Roms'ia, mustasilmäisiä Juvas'ia ja tavarat ovat toisilla markkinoilla, ota niistä sitten enää selvä, hui hai! ne kissa vei, hehehe! Toimitat taikauskoiselle emännälle silloin tällöin takaisin jotakin pientä, ei epäile kukaan, pysyt rehellisenä miehenä, etkä tarvitse työllä selkääsi katkaista, hehehe! Sukkela temppu, hehehe, eikös ole?"
"Se on hävytön valhe, että isäni on varas," kiljasi Jeriko vihasta tulipunaisena, "ja nyt ulos sinä iankaikkinen hehehe, sinä pyövelin ruoka, äläkä avaa toiste tämän, huoneen ovea, muutoin —"
"No, no ei olla niin kiivaita, ei olla niin kiivaita," keskeytti Musta-Heikki, "on nähty mies valmiina koskeen hyppäämään, on pelastettu miehen henki, voisi olla ilkeää, jos ihmiset saisivat sen tietää; voisi loppua tuttavuus Sormulassa, hehehe ja voitaisiin panna kammitsa isän jalkoihin, hehehe!"
Jeriko ei jaksanut enää hillitä itseänsä, vaan voimakkain käsin heitälti hän vieraansa ovesta ulos. Tulisina hiilinä hehkuivat Mustan-Heikin silmät, kun hän hangesta ylös päästyään pudisti nyrkkiänsä ovea kohti ja kähisi: "tätä muistat sinä vielä, muistat lempo soi!" Sitten lähti hän astumaan, tyyntyen tyyntymistään matkalla ja mutisi: "ei hän uskalla virkkaa siitä kellekään ja jos virkkaa, niin onhan minullakin — kieli, mutta toistaiseksi olemme kumpikin vaiti, hehehe!"