X.
Jerikon mielestä eivät lähteneet nuo kamalat sanat: "sitä isäsi osaa," vaikka hän kuinka olisi niitä koettanut poistaa. Hän mietti lähteä heti paikalla isänsä luo ottamaan asiasta selkoa, sillä voihan Mustan-Heikin puheessa olla todellakin perää, miksikäs hän niin paljon muutoin seurustelisi hänen isänsä ja Riston kanssa. "Mutta mitäs teen sitten, jos isäni huomaan varkaaksi," mietti onneton poika. "Mitäs muuta, kuin ilmoitan ruununmiehille, sillä enämpi tulee kuulla Jumalaa, kuin ihmisiä."
Meyer saapui viimein illan suussa kotiin Sormulasta ja hänelle kertoi
Jeriko Mustan-Heikin vieraissakäynnin ja esitykset.
"Annetaan nyt toistaiseksi asian olla sillänsä," sanoi vanhus "ja pidetään silmällä niinhyvin Mustaa-Heikkiä, kuin isääsikin, mutta nyt ei pidä koko jutusta olla tietävinäänkään. Se minusta kuitenkin on ihmettä, että hän uskalsi tehdä sinulle niin hävyttömän tarjouksen."
"Ei hän varmaankaan olisi sitä tohtinut tehdä, jos ei olisi minua nähnyt tuolla kosken rannalla," sanoi Jeriko, "mutta nyt hän sen vuoksi luottaa äänettömyyteeni."
"No ollaankin sitten ääneti ja katsotaan laatua, tulee aika, tulee neuvo," puhui Meyer. "Loviisaa on meidän myös pitäminen silmällä, sillä en hänestäkään saanut vielä oikeaa tolkkua."
Kuullessaan Loviisaa mainittavan remahti Jeriko nauramaan, johon nauruun Meyerkin sydämellisesti yhtyi, saatuansa tietää, mitä hänestä kylällä puhuttiin… "Mutta miksi he eivät sinua älynneet sulhaseksi panna, vaan minun, vanhan kannon," sanoi Meyer Jerikolle?
"Säätyerotus on heidän mielestään tärkeämpi, kuin iän ero," vastasi
Jeriko.
"Niin säätyerotus", mutisi Meyer. "Hm! Sormulainen on kyllä ylpeä suvustaan, mutta ehkä kaikki kävisi hyvin, jos Loviisasta vain oikean tolkun saisi."
Hiljakseen kului sitten aika rukkiukon mökissä. Joskus kävi rukkiukko Sormulassa "purjehdusvesiä kopeloimassa," niinkuin hän sanoi, mutta tytöstä hän ei saanut sen selvempää. Loppupuolella talvea tuli vielä sitten Sormulan herran veljen tyttö seutuun ja se teki Meyerille Loviisan taipumusten tutkimisen aivan mahdottomaksi. Ukko ei näet saanut silmänräpäystäkään Loviisan kanssa kahden kesken viettää, ennenkuin Himmi, se oli tuon sukulaisen nimi, häiritsi heitä. Alussa viehätti tuo hempeän näköinen tyttö ukkoa, mutta heti kyllästyi vanhus häneen. Meyerin piti näet lakkaamatta puuhailla vieraan kanssa, milloin selittää hänelle, mitä Chamisson Schlemilillä tarkoitetaan, kuinka pitkä Rinaldo Rinaldinin parta oli, tahi muuta semmoista, milloin taas kuunnella, kuinka hirveitä Bachin sonaatit olivat huonosti soitettuina. Sanalla sanoen, Himmi oli tuommoinen kirkkaasti säihkyvä salama, jonka häikäisevää loistetta mielellämme kaukaa ihailemme, mutta Herra varjele joutumasta lähempiin tekemisiin sen kanssa! Paitsi sitä oli tyttönen tottunut ihailemiseen, ja nuoremman ihailijan puutteessa tyytyi hän Meyeriin, jonka lauseita hän aina, kahdeksannen käskyn mukaan, koetti "parhain päin kääntää."
Kerrankin istui ukko kärsimättömänä kuuntelemassa muuatta sävelteosta, jota Himmi surkeasti rääkkäsi, kun tyttö äkkiä soittoansa keskeyttäen kysäsi: "kuinkas minä teistä soitan, herra Meyer?"
"Hm," vastasi vanhus "minä tässä juuri ihmettelen, millaisiksi kauniimmatkin kappaleet teidän käsissänne muuttuvat, mademoiselle Himmi."
"Oikeinhan sinä soitat, kuin runottaret, Loviisani," kuului silloin äkkiä heidän takaansa miehen ääni ja lausuen: "*Terpsichore affectus citharis movet, imperat, anget*!" (T.soitolla tunteita tuottaa, vallitsee, paisuttaa!) sulki Kalle punehtuvan Himmin syliinsä ja tulisesti suuteli häntä.
Siihen iloon todistajaksi joutui Loviisakin, joka nähtyään Kallen tulevan, oli kiiruhtanut saliin. Yleinen hämmästys, Kallen anteeksipyynnöt, Himmin anteeksianto ja vallaton sormen pudisteleminen Loviisalle seurasivat toisiansa, kuin vesipisarat rankkasateella. — "Vai niin ne ovatkin asiat," sanoi Himmi, "etkä sinä, Loviisa-kulta, ole virkkanut minulle mitään?"
Kalle puolusti morsiantaan ja sanoi asian vielä oikeastaan olevan salassa, vaikka hän ei ollut kainostellut vanhaa isällistä ystäväänsä ja opettajaansa Meyeriä. Tästä edeskin päätettiin sitten vielä asiaa pitää salassa, kunnes se syyspuoleen, Loviisan päivillä, julastaisiin, vaikka Himmi ensin katsoi Loviisalle kohtuulliseksi rangaistukseksi sen, että asia tulisi ilmi. Viimein taipui kuitenkin hänkin, mutta uhkasi: "kyllä minä sinulle, Loviisa, vielä jonkun tempun teen, koska sinä et niin paljoa luottanut minuun, että olisit sanonut jo olevasi kihloissa."
Kallen kotiin saavuttua näytti Jerikolta kaikki toivo olevan hukassa, eikä rukkiukkokaan enää voinut lohduttaa häntä, sillä Kalle oli isänsä puheiden mukaan ihmeellisesti edistynyt sekä tiedoissa, että taidoissa. Senpätähden päättikin Jeriko, jos mahdollista, kokonaan tukahduttaa tunteensa Loviisaa kohtaan, eikä enää ajatella toisen miehen morsianta. Työtä ja tuskaa maksoi hänelle jo tuon päätöksen tekeminenkin, mutta vielä vaikeampi oli sitä toimeen panna, sillä ajatukset ne vain yhä pyrkivät Sormulaan. — Kallekin käyttäytyi hyvin ystävällisesti kasvinkumppaniansa kohtaan, joka seikka yhä vain lisäsi Jerikon omantunnon rauhattomuutta. Hän ei voinut Kallea kohdella entisellä ystävyydellä, sillä Kalle tuntui hänestä olevan hänen onnensa esteenä, vaikka selvä järki sanoi päinvastoin hänen itsensä koettavan Kallen onnea estää.
Monasti katui Jerikoparka, kun oli salaisuutensa Meyerillekään uskonut, mutta asia ei sillä korjautunut. Jeriko kartti taas rauhattomana kaikkien ihmisten seuraa niin paljo, kuin mahdollista ja etsi aina yksinäisyyttä. Kuitenkin oleksi hän joutohetkinänsä usein semmoisissa paikoin, joissa toivoi saavansa Loviisaa nähdä, mutta Sormulaan hän ei uskaltanut mennä, sillä hän häpesi itseänsä ja luuli Loviisan jo päältäpäin hänestä näkevän, mitä ajatuksia hänellä mielessä pyöri.
Rukkiukkokaan ei Sormulan asioista sanottaviksi kertonut, joten siis Jeriko ei tiennyt Loviisan ja Kallen välistä muuta, kuin sen, että Kalle oli Sormulassa jokapäiväisenä vieraana, ja luuli asiat siellä olevan aivan ennallaan.
Sormulassa eivät kumminkaan asiat olleet aivan sillä kannalla, kuin Jeriko luuli, sillä Himmi teki siellä kostotyötänsä. Kun Loviisan äiti viime aikoina oli tullut kivuloiseksi, täytyi tyttären tavallista enämmän hyöriä taloustoimissa ja ainoastaan silloin tällöin jouti hän viettämään hetkisen toisten parissa. Sitä enämmän oli Himmillä aikaa. Hän hääräsi alinomaa Kallen luona, niinkuin paarma hevosen ympärillä. He soittivat yhdessä, lauloivat yhdessä ja keskustelivat yhdessä. Alussa paheksui Kalle sitä, kun Loviisalla oli niin vähän aikaa hänelle uhrata, mutta vähitellen haihtui kaipaus ja Himmin seura palkitsi hänelle kaikki. Himmi, jos kukaan, osasikin kiinnittää nuoren miehen itseensä. Hän oli lukenut paljon kaikenmoisia kirjoja ja Kallen täytyi ihmetellä hänen mielikuvituksensa laajuutta ja tietojensa paljoutta. Erittäin hurmaavaa oli Kallesta kuunnella, kun Himmi hopeanheleällä äänellä kertoi muinaisista ritareista ja kuninkaista, joiden nimiä ylioppilasparka ei ollut edes unissaankaan nähnyt, sitä vähemmän ilmisissään lukenut tahi kuullut. Himmi ei kuitenkaan koskaan näyttänyt loistavan tiedoillaan, vaan paremmin kyseli Kallelta, oliko se tahi se seikka niin ja heti siirtyi aineesta toiseen, jos Kallea milloin näytti ikävästyttämään rupeavan.
"Oliko", kysyi Himmi kerrankin, "oliko kuningas Arturilla kuus'toista, vaiko neljäkymmentä ritaria pyöreän pöytänsä ympärillä?"
"Arturilla?" tuumaili Kalle. "Arvattavasti niitä oli neljäkymmentä, vaikka en minä heitä niin tarkoilleen muista". Kalle ei tarkoilleen muistanut edes, missä ja milloin moinen kuningas oli hallinnutkaan, vaan oli liian ylpeä tunnustamaan sitä.
"Niin neljäkymmentä niitä oli, nyt minäkin sen muistan", lausui Himmi ja rupesi ihmettelemään, miten tarkka muisti Kallella oli ja miten vaatimaton hän kuitenkin oli. Molemmin puolin ihmeteltiin sitten toistensa hyviä omaisuuksia, kunnes Kalle innossaan sanoi sen miehen onnelliseksi, joka läpi elämänsä saisi niin ihmeellisen naisen kanssa elää ja jakaa "myötä- ja vastoin-käymiset". Sillä kertaa ei enämpää puhuttu, sillä Loviisan tulo keskeytti puheen, mutta siitä lähtien muuttui noiden kahden väli entistä sydämellisemmäksi.
Kalle ei voinut olla mielessään Loviisaa ja Himmiä toisiinsa vertailematta. Aina kallistui silloin voitto Himmin puolelle; hänen vaakalautansa jäsähti maahan. Loviisan kohosi, kuin kevyt höyhen, ylös korkeuteen.
"Hyvän karjapihan ja oivallisen talouden hoitajan minä kyllä Loviisasta saan, mutta aatteles miten hän käyttäytyisi, jos esimerkiksi joutuisi piispan salonkiin Turussa, jossa minulla oli kunnia olla, sillä isäni on piispan sukua. Hävetä minä saisin silmäni korvani täyteen; mutta Himmi liehuisi siellä, kuin kotonaan", mietti Kalle.
Ensimmältä hävetti häntä itseäänkin tuommoiset mietteet, mutta vähitellen tottui hän niihin. Siihen lisäksi osasi Himmi muutamilla hämärillä lauseilla uskottaa Kallelle, että Loviisalla kyllä olisi enämmän aikaa seurustelemiseen uhrata, jos heidän seuransa häntä huvittaisi. Harmikseen huomasi Kalle niin olevankin asian laidan ja niin todella olikin. Loviisa, kun näki, ett'ei toiset häntä kaivanneet, ei tahtonut tungettelentua heidän joukkoonsa, vaan nähtävästi karttoi heitä. Se loukkasi Kallen ylpeyttä ja seuraus oli selvä, hän uhalla lellitteli Himmiä sitä enämmän.
Loviisa näki tuon, mutta kärsi valittamatta. Hänen olikin jokseenkin helppo kärsiä, sillä ihmeekseen hän huomasi, ett'ei hänen sydämensä, vaan paremmin hänen ylpeytensä, ollut loukattu.
Sillä kannalla olivat asiat Sormulassa, kun tytöt muutamana päivänä istuivat salissa. Tapansa mukaan tuli Kalle heidän luoksensa ja Himmi uteli: "kuuluuko kylälle mitään uusia?"
"Eipä erityisiä, armas Himmi", lausui Kalle ja kääntyen Loviisaan päin lisäsi hän: "tiellä tapasin vaihdokkaan molempine isinensä ja hän näytti minusta niin kummalliselta, kuin olisi maansa myönyt ja rahansa syönyt".
"Eihän tuo ihme olekaan, kun hän, poikaparka, ei ole ollut terveenä pitkiin aikoihin", sanoi Loviisa ja jätti Kallen selittämään Himmille: "mikäs olento se vaihdokas on?"
Loviisasta oli sisällä niin tukahduttavan kuuma, että hänen täytyi saada hengittää raitista ilmaa ja hänen sydämensä tykytti niin rauhattomasti, kuin olisi se tahtonut rinnasta pois hypähtää. Hän riensi järven rannalle ja istahti juuri sille kivelle, jolla Jeriko vuosi takaperin oli istunut tuona iltana, jolloin Kalle lupasi hänelle ikuista uskollisuutta. Tuskin oli siitä vuotta kulunut ja nyt Kalle jo nimitti Himmiä "armaaksi". Koko vuosi oli ollut niin tavattoman pitkä, eikä Jerikokaan hänestä enää mitään välittänyt. Koko vuoden oli hän päinvastoin karttanut häntä ja näyttipä siltä, kuin olisi tuo entinen lapsuuden ystävä inhonut häntä, samoin kuin Kallekin nyt näkyi jo tekevän.
"Ilkeä, kevytmielinen mies koko tuo Kalle; sanoo Jerikoakin vaihdokkaaksi; hyi, ett'ei hän häpeä! — Niin Jeriko — onko hän sitten parempi? Ei hän tänä vuonna enää tuo Hirvatsaaresta kukkiakaan, niinkuin aina ennen", mietti Loviisa kyynelsilmin. "Voi! jos vielä kerran saisi nähdä tuota samaista Jerikoa", huudahti tyttö ja näytti itsekin säikähtävin sitä vienoutta ja kaipioa, joka hänen äänessänsä ilmestyi.
Hetkisen ihmetteli Loviisa, miksi hänellä kyyneleet oli silmissä, mutta päätti heti: "kummako on, jos ne joskus pihahtavatkin esiin, kun äitikin on ollut niin sairaana ja Kalle sitten —"
Huolimatta kaikista noista surun syistä, kääntyivät Loviisan ajatukset yhä uudestaan Jerikoon ja hänen kummallisuuteensa. Hän muisteli kaikkia, mitä Jeriko oli hänelle puhunut ja tehnyt, ja huomasi hänen aina olleen hänelle mieliksi, kun Kalle sitä vastaan oli usein ollut kiusaksi. "Minä kärsin aivan ansiosta" ajatteli neitonen, "jos en niin kevytmielisesti olisi Kalleen kiintynyt, niin olisi tämäkin vuosi ollut onnellisempi, hauskempi, kuin se todella oli; nyt se on ollut pelkkää varjoelämää. Niin, niin! Jerikokaan ei silloin olisi karttanut minua, niinkuin hän nyt on tehnyt, luullen arvattavasti sopimattomaksi seurustella toisen kihlatun morsiamen kanssa. Mut jospa hän pitäisikin minusta ja olisikin sen tähden minua niin tarkasti paennut? — vielä vai; — silloin hän toki tahtoisi nähdä minua, mutta sitä hän ei tahdo. Voi kuitenkin! jos Jeriko tietäisi mitä tämä rintaraukkani tuntee, niin ei hän minua näin jättäisi yksinäni suremaan", puhui Loviisa itsekseen ja hyräillen laulua:
"jos kultain kuulis', hän tykön' tulis' lohduttamaan minua",
lähti hän astumaan kotiansa kohti, sillä hän muisti pitävänsä isänsä ja äitinsä kanssa tänään vielä mennä pappilaan vieraaksi ja oli sitä kotonakin yhtä ja toista toimitettavaa.
Tuskin oli Loviisa ehtinyt rannalta poistua, ennenkuin pensaiden takaa hyppäsi ylös nuori mies ja kiiruhti kylälle päin. "Jumalalle kiitos! ett'ei hän minua keksinyt", mutisi nuorukainen, "hän olisi ehkä luullut minun itseänsä vaanivan. — Hupsu minä olen, kuin olenkin; luulin hänen mainitsevan nimeäni, vaikka kultaansahan hän vain ajattelee! Parasta on, ett'ei hän enää saa minua nähdä, sillä kuka takaa, että minä vielä voisin hillitä itseni? Parasta on erota näkemättä, ajatelkoon hän mitä tahansa — ja sainhan minä hänet nähdäkin, mutta murheelliselta hän näytti. Se oli arvattavasti erehdystä ja minä vaan näen kaikkien kasvoilla oman tuskani kuvastuvan. Mitkäpä murheet häntä nyt painaisivat; ilohan hänellä on, kun huomenna saa kainostelematta, kaikkien nähden ja kuullen, kutsua Kallea omakseen. Silloin hän ei muistakaan köyhää, hyljättyä vaihdokasta, mutta älköön, samahan se on".
Niin mietti mielessään onneton Jeriko, mutta asia ei hänestä kuitenkaan taitanut aivan "sama" olla. Kotiin saavuttuansa hän, näet, pyysi pyytämistään, että Meyer, niinkuin jo aikoja sitten oli luvannut, lähettäisi hänet matkoille, "vaikka jo tänä iltana tahi viimeistäänkin huomenna".
Meyer suostuikin tavallansa tuohon pyyntöön, kuitenkin siten, että Jerikon oli vasta pappilan Kallen kanssa yhdessä lähdettävä, "ja Kalle enämmän maailmaa nähneenä voi sinua siellä perillä hiukan ohjailla", sanoi hän. Jerikon täytyi tyytyä siihen, vaikka se olikin hänestä vastahakoista.
Huomenna sanoi Meyer lähtevänsä Jerikon lähtöä valmistelemaan ja meni Sormulaan. Siellä kutsui hän herran kahdenkeskiseen ja kauan he sitten keskustelivatkin Jerikosta.
Kovin ällistyi Sormulainen alussa, kun rukkiukko aivan peittelemättä ilmotti tulleensa kosimaan Loviisaa kasvatillensa. "Varmaan olet sinäkin huomannut, että tyttäresi ja pappilan Kallen välillä on ollut yhteisiä tuumia, mutta se on ollut molemmin puolista erehdystä", lausui Meyer.
"No, mutta onko poika, kasvattisi, tullut hulluksi ja sinä myös vanha mies?" kysyi Sormulan herra.
Meyeriä suututti tuommoinen kysymys ja kiivaasti kysäsi hän vastaan: "mitä hulluutta siinä sitten olisi?"
"Mitä hulluutta?" huudahti toinen, "et suinkaan sinä täydellä todella vaatine minun antamaan ainoata lastani entiselle paimenpojalleni, talonpoikalurjukselle, joka vielä on köyhempi kerjäläistäkin ja korkeintaan kelpaa minun talkoissani työväelle viulua kihnuttamaan, — hahaha! sehän olisi siivoa!"
"Ensiksikin", vastasi rukkiukko vakavasti, "Jeriko ei ole mikään lurjus, vaan kentiesi kunniallisempi, kuin moni muu, eikä minusta muutoinkaan tuo niin ihmettä olisi, jos renkivoudin pojan tyttö joutuisikin naimisiin kunnialliselle talonpojalle, mutta Jeriko sitä paitsi onkin saanut paljoa paremman kasvatuksen, kuin moni herran nimeä kantava".
"Niin, niin", vastasi Sormulainen pilkallisesti, "sinä olet opettanut hänen, niinkuin jo sanoin, aika tavalla viulua kihnuttamaan ja sillä hän voi ansaita äyrin, pari ja muutaman ryypyn silloin tällöin".
"Pilkkaa sinä vain asioita, joista et ymmärrä rahtuakaan", tuumaili Meyer, "mutta saat nähdä, että poika vielä viulunsa "kihnuttamisella" hankkii itsellensä paremman ja puhtaamman nimen, kuin sekä sinä, että isäsi vapaaherran talouden hoitajina".
Sormulainen punastui korviaan myöten ja sopersi: "mutta eihän hän paljaalla nimellänsä elä, eikä elätä vaimoansa?"
"Hän, veikkonen, elää viulullansa ja jos ei sen kautta varoja kokoontuisikaan, ei sekään suuria haittoja tee, sillä minä jätän kaikki rihkamani hänelle; ja jos et sinä, kuolemaani ennen, saa Sormulaa velattomaksi, niin tulee Jerikosta Sormulan perillinen, vaikka hän tytärtäsi ei saisikaan. Sinulle en näet aio jättää äyriäkään: nyt tiedät sen, tee siis kuin tahdot."
Kun asia oli semmoisen käänteen saanut, vaipui Sormulan herra ajatuksiinsa ja pyysi miettimisaikaa "edes pari viikkoa", johon Meyer mielellään myöntyikin.
Pari viikkoa oli sitten kulunut, kun eräänä päivänä Meyer lähetti
Jerikon pappilaan Kallen kanssa sopimaan lähtöpäivästä. Jeriko moni,
mutta ei tavannut Kallea kotoa. Hänen oli sanottu menneen Sormulaan.
Sinne lähti taas kerran rukkiukkokin.
Mitä rukkiukon ja Sormulan herran välillä sitten lienee tapahtunut, siitä ei kenelläkään ollut tietoa, mutta hyvin liikutetulta oli vanhus näyttänyt Sormulasta kotiin lähtiessään. Kotiinsa palaavaksi ei häntä näkynyt, ei kuulunut. — Jeriko odotteli kauan, mutta kun ei Meyer palannut, lähti hän ikävissään kävelemään. Hän meni hautausmaalle, ikäänkuin sanomaan jäähyväisiä äitinsä haudalle ja mielensä tuntui tänään erinomaisen raskaalta. Vaihdokas luuli syksyilman alakuloisuuteensa syyksi, sillä vinheä tuuli pudotteli tuontuostakin sateista liejuiselle tielle kellastuneita koivun lehtiä ja taivaskin oli synkässä pilvessä.
Hautausmaan näkö sopi hyvin yhteen hänen alakuloisen mielensä kanssa. Jerikon äitinsä haudalle istuttamien pihlajien lehdet alkoivat käydä kirjaviksi ja ahnaat tilhit olivat jo puoliksi hävittäneet nuo punaiset marjatertutkin. Haudankaivaja kiroili kuuluvasti "tuota siunattua vettä", jota oli näinä aikoina niin runsaasti tullut, ettei siltä enää "tahdo hautojakaan saada kuivina pysymään".
Haudankaivajan seura ei Jerikoa tuntunut huvittavan ja kun kalmuri asettui istumaan hänen viereensä puna Marjetta-vainajan haudalle, lähti poika kotiinsa.
Rukkiukko ei vieläkään ollut kotona ja kärsimättömänä, lähtöpäivästä selon saamisen vuoksi, odotteli Jeriko häntä. Ilta tuli ja pimeä vallitsi jo kaikkiaalla, mutta Meyeriä ei alkanut näkyä, ei kuulua. Vihdoinkin viimein kuului etäältä askelia. Ne lähenivät ja tuokioisen kuluttua töytäsi sisään maalarin Maija.
Hengästyneenä ja läähättäen selitti tulija: "vaihdokas, joudu pian Sormulaan. — Siellä on rukkiukko joko kuolleena tahi kuoleman kielissä — halvauksen kuuluu saaneen ja pappilan Kalle oli hänen löytänyt Riihimäen rinteessä, kun oli Sormulasta pimeässä kotiinsa päin ajanut — hevonen kuului säikähtäneen, eikähän tuo ihmekään — kuollutta ihmistä, pelkäähän sitä. — Joudu nyt vain pian, minä kerron tiellä tarkemmin, — lukkari vietiin jo sinne suonta iskemään. — No etkö sinä tulekaan — luulisipa sinun toki tahtovan olla hengen lähtöä katsomassa, mut oma asiasipahan se on — minä menen kuitenkin".
Maija oli jo mökistä ulkona, ennenkuin Jeriko käsitti, mitä oli tapahtunut. Hän riensi sitten myös ulos ja tiellä sivuutti sekä maalarin Maijan, että Lampelan ja Tiistilän isännät, jotka menivät lautamiehinä olemaan läsnä poliisitutkinnossa.
"Ei, herra nimismies", lausui lukkari silloin, kuin Jeriko töytäsi Sormulan asuinpirttiin, jonne rukkiukko oli viety — "ei, herra nimismies, ei tässä nyt enää suoneniskut auta, sillä hänessä ei ole henkeä hituistakaan".
"Mutta ei halvaus tavallisesti ensi kerralla tapa", selitti Kalle, joka siihen asti oli koetellut lohdutella hätäilevää Himmiä.
"Halvaus", jupisi lukkari hampaidensa välistä ja inholla silmäillen Kallea, "se on sama halvaus, joka kohtasi Kotilan isäntää puun oksassa ja se tappaa aina, jos ei vain kunniallisia ihmisiä satu saapuville".
"Mitä kanttori sanoo?" kysäsi nimismies.
"En mitään, en mitään", vastasi lukkari, "ihmettelen tässä vain, kun musta veri alkaa kohota kaulaan".
Sormulan herra ja nimismies siirtyivät ruumista lähempää tarkastelemaan ja edellinen tiesi mustan veren nousemisen kulkkuhalvauksen tuntomerkiksi.
Viimein saapuivat Lampelan ja Tiistilän isännät ynnä joitakuita muitakin kyläläisiä. Sitten pidettiin varsinainen poliisitutkinto ja kaikki asiaan kuuluvat piirsivät joko nimensä tahi puumerkkinsä nimismiehen kirjoittaman pöytäkirjan alle. Lukkari yksin oli, kuultuaan mihin päätökseen keskustelu ja tutkimus johti, luikahtanut matkoihinsa liian aikaiseen.
Jeriko oli koko ajan seisonut ruumiin vieressä, eikä laisinkaan näkynyt huomaavan, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Tulinen tuska repeloi hänen rintaansa, mutta ei pienintäkään vesipisaraa näkynyt hänen silmissänsä. Siihen sijaan vuoti vuolas kyynelvirta äskettäin sisään tulleen Loviisan silmistä. Koko hänen olentonsa värisi katsellessaan Meyerin kuolon jäykistänsä kasvoja, jotka vielä tuossakin tilassa näyttivät niin lempeiltä ja vakavilta. Loviisa heitti käsivartensa tuskissaan Jerikon kaulan ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa vasten.
Sormulan herra huomasi, mitä tyttärensä teki ja säihkyvin silmin hyppäsi hän tytärtänsä Jerikosta erottamaan.
"Loviisa, Loviisa", karjui Sormulainen, melkein tuhkaharmaana kasvoiltaan, "ettes häpeä syleillä tuommoista roistoa tässä isäsi ja sulhasesi silmien edessä!"
Himmi katsoa tuijotti punehtuen Kallea, joka myös oli tavattoman punainen.
"Meillä oli todellakin hieman puhetta sinne päin", soperteli Kalle silloin hämillään ja nolostuneena, "mutta tarkemmin asiaa mietittyäni, en minä vielä —"
Kallen selityksiä kuuntelematta ajoi Sormulan herra Jerikon ulos huoneestaan, ikäänkuin Jeriko olisi sen siellä olollansa saastuttanut ja kielsi "vaihdokkaan" vast'edes hänen tyttärellensä "livertelemästä". — "Kaikkia ne uskaltavatkin, hävyttömät", puhkui herra, vaikka Jeriko jo oli ulkona.