XI.
Nyt vasta tunsi Jeriko itsensä oikein yksinäiseksi ja hylätyksi, sillä Sormulaisen käytös osotti selvästi, mitä sekä Loviisalla, että hänellä oli edessä, kärsimystä ja tuskaa. Katkerammalta, kuin ensin, tuntui nyt Jerikosta rukkiukon kuolemakin, joka oli ollut syynä Loviisan tunteen purkaukseen. Hän tunsi oman onnettomuutensa, mutta paljoa kovemmalta tuntui mielestä se, kun Loviisakin joutui hänen tähtensä onnettomaksi.
Ikäänkuin houriossa saapui Jeriko viimein rukkiukon mökille, josta hänen ihmeeksensä vilkkui valkea. Siellä tapasi tulija lukkarin itseänsä odottamassa. Lukkari selitti sitten Jerikolle, että hän suuresti epäili, oliko Meyer elämästä erinnyt luonnollisella kuolemalla ja kyseli tiesikö Jeriko Meyerillä olleen rahoja matkassa.
Jeriko ei luullut hänellä niitä olleen, mutta lukkari sanoi: "en sitten käsitä, mitä varten he ovat hänet kuristaneet kuoliaaksi, sillä eihän hänellä olisi luullut olevan niin kovia vihamiehiäkään".
Jeriko sanoi luulevansa halvauksen äkkiä kohdanneen Meyeriä, mutta lukkari vain pudisteli päätänsä uskomattomasti ja erimielisinä rukkiukon kuoleman syystä, he vihdoin toisistaan erosivatkin.
Yksikseen jäätyänsä sai Jeriko vihdoinkin rauhassa ajatella asemaansa. Koko yön hän istui akkunan poskessa mietteissään, tuijotellen ulkona olevaan pimeyteen. Yö oli synkkä ja sumuinen, ettei edes tähtien tuike voinut sitä vähäistäkään valaista, mutta semmoinen yö sopikin hyvin yhteen Jerikon nykyisen mielialan kanssa.
Aamupuolella seestyi ilma kumminkin hiukkasen ja pilvet ohenivat siksi, että yksi ja toinen vilkkuva tähti pääsi niiden välitse pilkistämään. Jeriko nousi silloin ylös istuimeltansa akkunan pielestä ja sytytti uuden kynttilän entisen, jo kauan sitten hänen huomaamattansa loppuun palaneen sijaan. Sitten etsi hän kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista paperia, mutta, kun ei löytänyt, repäsi viimein kasvatusisänsä hänelle lahjoittamasta raamatusta kansilehden, johon Meyer oli piirtänyt lauseen: "vaella minun edessäni ja ole vakaa".
Tuo kummallinen lause tuli siten, ikäänkuin alkulauseeksi siihen kirjeesen, jonka Jeriko sitten vapisevalla kädellä kirjoitti Loviisalle. Siinä sanottiin:
"Illalla, tuona kamalana hetkenä, jona seisoimme minulle ja sinullekin rakkaan kasvatusisäni ruumiin vieressä, huomasin, että sydämeni on minulle puhunut sinusta täyttä totta. Minusta onkin aina ollut, kuin olisi meillä joku oikeus toisiimme ja nyt tiedän niin olleenkin, sillä molempien sydämessä ovat samat tunteet toisiansa kohtaan vallinneet. Se on minulle lohdutuksena nykyisessä murheessani ja on oleva vastaisissakin huolissani, sillä mitä muuta olisi minulle elämässä tarjona, kun kohtaloni riistää minulta nyt kaiken toivonkin saada sinua koskaan omakseni kutsua. Mieleni on paha, hyvä Loviisa, kun näin olen ollut syynä sinun onnettomuuteesi, sinun, jonka onnen tähden mielelläni elämäni antaisin, mutta ettei kohtaloni enää teitä kiusaisi, jätän nyt synnyinseutuni ja lähden maailman myrskyihin etsimään rauhallista valkamaa, jonka kohtaloiden Herra varmaan lienee minullekin jossain valmistanut, jos ei muualla, niin haudassa. Jää siis hyvästi kallis Loviisa, joka olet ollut päiväpaisteena elämäni pimeällä polulla ja tule onnelliseksi Kallen kanssa! Hänellä on hyvä sydän ja varmaan hän hellyydellänsä hankkii sen onnen, jota minä en voi sinulle valmistaa. Kaikenlainen onni tulkoon osaksesi, Loviisa hyvä! Toivon, vaelluksemme päätyttyä, tuolla täydellisyyden majoissa toisemme tapaavamme, sillä tuskin enää tässä elämässä kohdannemme.
Aina sydämellinen ystäväsi
Jeriko eli vaihdokas."
Päivä alkoi jo sarastaa silloin, kuin Jeriko sai kirjeensä valmiiksi ja tuskin oli se ehtinyt valeta, kun jo Sormulan herra, nimismiehen kanssa, tuli Meyerin asuntoon laillisena perillisenä panemaan vainajan omaisuutta "sinetin taakse". Jerikon täytyi silloin taas kerran lähteä kodistaan, eikä hän suinkaan paljoa tavaraa kanssansa saanut. Rukkiukon viulun antoi kuitenkin Sormulainen hänelle lausuen: "ota tuo matkaasi, sillä minä en sitä tahdo, vaan sinä sillä ehkä voit leipäpalaisen ansaita. Tuskinpa kunniallisella työllä kykenisitkään leipääsi ansaitsemaan, kun olet saanut laiskana kasvaa".
Muistoksi rukkiukosta ottikin Jeriko viulun, aikoen sitä soitellessaan muistella niitä nuoruutensa päiviä, joita oli saanut Meyerin luona viettää, ja niin hän lähti tuosta asunnosta, joka oli hänelle ollut kotina niin kauan ja jossa hän oli mieheksi varttunut.
Käytyänsä isänsä luona ja luvattuansa auttaa häntä, jos hänen, toivonsa mukaan, onnistuisi jossakin kaupungissa saada työtä sorvarien luona, lähti Jeriko reppu selässä kotiseudustaan patikoimaan. — Oli mitä kauniin syksyinen päivä, kun vaeltaja Pitkänmäen rinteeltä loi jäähyväissilmäyksen kotiseutuunsa. Sinne kuului kirkonkellojen ääni. Luultavasti soitettiin sanomakelloja rukkiukolle. Jerikon mieli kävi siitä alakuloiseksi, mutta rivakasti hän kuitenkin lähti jatkamaan matkaansa, toivoen toisissa oloissa pian muuttuvansa iloiseksi ja unhottavan huolensa.
Aluksi suuntasi vaihdokas kulkunsa läheisimpään kaupunkiin, mutta siellä ei vielä hänen mielensä kovin iloiseksi tullut, sillä kehräherrat kyselivät häneltä kisällikirjaa. Jeriko huomasi, ettei hänellä olekaan laillista oikeutta edes elättää henkeänsä "kättensä työllä", ja yhä eteenpäin, kauemmaksi ja kauemmaksi täytyi hänen rientää. Maaseuduilla kävi matka kuitenkin hieman paremmin. Ihmiset olivat ystävällisempiä ja yksinkertaisempia maalla, kuin kaupungeissa, mutta paljon sai Jerikoparka sittenkin kurjuutta kokea, niin että hän oli melkein epätoivoisena, viimeinkin saapuessaan Turkuun.
Turhaan koetti Jeriko siellä, tuntemattomassa kaupungissa, hankkia itselleen jonkunmoista paikkaa. Työtä hän siksi tosin sai milloin mitäkin, ett'ei juuri kerjäämään tarvinnut ruveta, mutta kuitenkin täytyi hänen lopulla lähteä tarjoamaan viuluansa joko kaupaksi tahi pantiksi. Onnensa satutti Jerikon erääsen taloon, jossa silloin sattui olemaan vieraana muuan ruotsalainen kauppias Tukholmasta.
Kun Jeriko siellä viuluansa kauppaeli, pyysi eräs talon puotilaisista hänen soittamaan sitä, että saataisiin kuulla, "millainen tuolla on ääni?"
Jeriko totteli pyyntöä. Hän soitti alussa vienosti jotakin suruista säveltä. Vähitellen näkyi soittaja kuitenkin unhottavan ympäristönsä. Hän oli olevinaan kotona, kaukana tuolla salojen sylissä. Linnut lauloivat kilpaa kummuilla; päivän säteet leikkivät keskenänsä sisäjärven tyynellä, kiiltelevällä pinnalla; raikkaita lauluja tuntui liikkuvan ilmassa, mutta laulajoita ei näkynyt. — Hämmästyneinä kuulijat sekä katselivat että kuuntelivat tuota kummallista soittajaa, joka tuntui viulullansa osaavan loihtia, mitä tahtoi. Kaikissa ihmisissä on näet rakkautta tosikauniisen, vaikka se harvoin näkyviin pääsee. Kaikista enimmän kuitenkin näytti tuo äskettäin sisään tullut muukalainen saavan nautintoa vaihdokkaan soitosta, jota yhä kesti — kesti vielä kauan ja siinä yhdistyi sekä luonto, että taide.
Vieras viittasi kädellään, ikäänkuin varottaakseen toisia, ett'eivät soittajaa häiritsisi, mutta se oli tarpeetonta, sillä kaikki näyttivät siltä, kuin olisivat nielleet Jerikon soittoa.
Nyt muuttui soitto vähitellen. Päivä pimeni, pilvijoukot tuntuivat hohisten rientävän eteenpäin taivaslaella ja metsässä huokailivat korkeat puut notkistellen latvaansa myrskyn edessä. Jo jyrisi pitkäisen pauhu pilvissä ja sähisten risteilivät siellä salamat. Oli sitten, kuin olisi rakeita ravoisasti satanut, mutta vähitellen tyyntyi taas kaikki. Viulu tuntui nyt valittavan, kuni kärsivällinen lapsi sairasvuoteella, mutta jo seuraavassa tuokiossa virtaili siitä rohkaisevaa toivoa. Sitten seurasi taas tyyntä, hiljaista hyrinää, mutta äkkiä parkasi soitin, kuin olisi sen sydän särkynyt ja kaikki ollut hukassa, kadotettu — itse toivokin.
Sitä sydäntä särkevää ääntä ei kestänyt kauan. Taas puhui tuo kummallinen viulu lohdutuksen sanoja, ikäänkuin antaaksensa uutta uskallusta toisiin ponnistuksiin ja taisteluihin, ehkäpä tappioihinkin.
Yhä haaveksivammin liikutteli Jeriko käyräänsä, yhä vieri uusia säveliä ja kuvia soittimen kieliltä. Siinä oli ikihonkiemme humina, siinä virtaimme vilkas juoksu, purojemme solina ja koskiemme juhlallinen kohina; siinä kuului uudisasukkaan kirveiden iskut ja kaatuvien puiden rytinä; kuului ankaroiden taistelujen temmellys, sairasten valitus, puutteiden liikuttava sävel, mutta kaikkien muiden sävelien ohessa oli eräs, joka vähitellen yhä enämmän sai valtaa ja oli viimein, kuni kaikista kärsimyksistä pelastetun joukon korkeuteen kohoava halleluja tai kiitollisuudesta pakahtuvien sydämien riemuisa ylistysvirsi.
Kyyneleet kiilsivät kuulijain silmissä, kun Jeriko taukosi ja viulua sydäntänsä vasten puristaen selitti, ettei hän kuitenkaan voi siitä luopua, vaikka epätoivossaan oli aikonut sen tehdä.
Ruotsalainen kauppias silloin syleili Jerikoa, kuin kadonnutta, mutta jälleen löydettyä veljeänsä ja nyt vaihdokkaan elämässä oli tapahtunut uusi käänne; häntä oli ymmärretty, kun hän antoi soittimensa puhua sielunsa syvimpiä tunteita. Uusi ystävänsä vei hänet sitten veljenään kotiinsa ja vieläkin todistaa muutamat heidän yhdessä säveltämänsä kappaleet heidän olleen todellisia veljeksiä, vaikka tuo ruotsalainen veli ei uskaltanut sydämensä tunteita niin selvästi esiin tuoda, kuin suomalainen luonnon lapsi. — Meren takana herätti Jeriko heti huomioa ylhäisissäkin piireissä niin paljon, että hänelle siellä uskottiin erään sotaväen soittokunnan johtaminen, vaikka hänen soitannollisessa kasvatuksessaan vielä ilmestyikin muutamia pieniä puutteita.
Nyt tunsi Jeriko tosiksi kasvatusisänsä sanat, "ettei jokaisella soittoniekalla ole ollut opettajana Arnold Mark Meyer", ja hän olisi ollut täydellisesti onnellinen, jollei vaan Sormulan Loviisa olisi ollut Kallen kihlattu morsian, mutta sittenkin oli hän onnellisempi, kuin milloinkaan oli uskaltanut uneksiakaan.
Kaukaa ei tuo onnellisuus kuitenkaan kestänyt, sillä vuoden parin perästä täytyi Jerikon taaskin kokea, miten itsepäisesti tuoni hänen suosijoitansa ja ystäviänsä vainosi. Jeriko sai saattaa ystävänsä maanpoveen, ystävän, jonka kanssa hän oli valvonut monta yötä valmistaessaan erästä hehkuvalla tunteella sepitettyä suurta sävelteosta, joka on tuon vainajan tehnyt tunnetuksi ja kunnioitetuksi. Jerikosta tuntui ystävän kuoltua puoli hänen omasta itsestään olevan poissa.
Nyt ei vaihdokas enää viihtynyt Tukholmassa, vaan pyysi ja sai eron virasta. Matkoille paloi hänen halunsa, sillä tuntemattomissa, vieraissa ja vaihtelevissa oloissa luuli hän paremmin, kuin paikoillaan voivansa viihdyttää suruista sydäntänsä.
Maasta maahan, kaupungista kaupunkiin kierteli sitten soittaja ja hänen nimensä maine kiirehti aina miehen edellä. Tuo nimi ei kuitenkaan enää ollut Jeriko Kaikunen, vaan vieras lippu jo silloin, niinkuin useimmin nytkin, peitti meidän miehemme. "Echo"na kaikui silloin Jerikon sukunimi, vieläpä saksalaiset sitäkin tiesivät väännellä, niin että tänäkin päivänä kopeilevat he vielä vaihdokkaasta, niinkuin olisi hän nähnyt päivän valon jossakin Pommerilaisen omenapuun varjossa, vaikka hänen kehtonansa oli vipuheija revontulista rikkaan pohjoisen taivaan alla.
Kymmenkunta vuotta oli Jeriko kierrellyt suurissa sivistysmaissa keräten kunniaa ja kultaa ja tietämättä mitään syntymäseutunsa oloista. Hän oli kyllä määräaikoina lähetellyt rahoja isällensä, mutta kun ukko Kaikunen ei ollut kirjoituksen taitava, ei Jeriko edes tiennyt, olivatko lähetykset päässeet perillekään tahi eikö. Sitten, noin monen vuoden kuluttua, luuli Jeriko kylliksi vakaantuneensa, että voisi rauhallisesti katsella Loviisan ja Kallen onnea, ehkäpä vielä siitä iloitakin. Sentähden hän, kun päivät taas pitenivät ja kukkaset alkoivat herätä talviunestaan, päätti seurata pohjoiseen pesimään rientäviä lintuparvia ja rakentaa hänkin sinne jonkunmoisen pesän, vaikka siitä tulisikin paras, nimittäin kumppani, puuttumaan.
Pääskyset, kiurut, peipposet ja muut siivelliset soittoniekat olivat jo ehtineet saada pesänsä kuntoon, jopa ensiksi tulleilla oli perettäkin silloin, kuin Jeriko joutui syntymäseutuunsa.
Pitkänmäen rinteellä käski matkustaja ajajan seisahduttaa hevoset ja mielihyvällä katseli hän kesäpuvussaan koreilevaa luontoa. Kaikki tunsi hän vielä talot, pellot, lahdet, salmet ja saaret, yksin tuon suuren kivenkin Lampelan rantapellon pientarella. Kummako se, olihan hän usein pienenä paitaressuna kiivennyt sille ja hypännyt sieltä Keidaslammin kirkkaasen veteen vilvastuttamaan itseänsä helteissään. Kaikki näytti olevan ennellänsä, mutta kuitenkin oli kaikki muuttunut. — "Saa nähdä, missä nyt Risto on, missä isä, tuo kurja isä. Miten ottaa Loviisa minut vastaan? Vieläkö Tiistilän isäntä nytkin pitää minulle nuhdesaarnoja viulun soitosta ja ennen kaikkia vieläkö Sormulan herra sulkee minulta ovensa, niinkuin viimein", ajatteli Jeriko.
Kyyditsijä ihmetteli itsekseen, mitä varten herra noin kauan tarkasteli kylää, johon hän kuitenkin oli menossa, mutta ei uskaltanut kiirehtiä niin suurta herraa, joka ajoi parilla, vaikka oli aivan yksikseen. "Kuka sen tietää, millainen mahtipukari se on", arveli mies.
Vihdoinkin lähdettiin eteenpäin ja heti oltiin Lampelan kohdalla. Tuossa oli nyt hönni, jossa ukko Kaikunen oli asunut, mutta nähtävästi oli se nyt autiona. Aavistaen pahinta, kysäsi Jeriko kyytimieheltä: "onko Kaikunen, se entinen kellonsoittaja, kuollut?" "Ei, kyllä se elää, vaan akkansa kuoltua kuului muuttaneen Lampelaan", selitti kyytimies ja lisäsi: "älkää pahaksi panko, mutta mistä herra sen Kaikusenkin tuntee?"
"Tunnenpahan vain", vastasi Jeriko ja käski ajaa Lampelaan.
Talossa nousi hirmuinen häläkkä, kun huomattiin vaunut kujoisten suussa kääntyvän sinne. Pienet pojat ja tytöt suikuilivat mikä mihinkin nurkkapieleen, josta sitten avossa suin uteliaasti pilkistelivät, kun luulivat milloin vaunuissa tulijan silmän välttyvän. Naiset töytäsivät aittoihinsa tai muihin piilopaikkoihin, joten vierasta vastaan ottamaan jäi vain talon nuori isäntä. Kartanokoirakin, pystykorvainen Vahti, hämmästyi alussa vaunujen tulosta niin, ettei ollut sanaa suuhun tulevaa, vaikka se ei tavallisesti ollut ensimmäinen säikähtämään.
"Hyvää päivää Matti!" lausui tulija reippaasti hypähtäen alas vaunuista ja löi kättä isännälle.
Nöyrästi kumarrellen vastasi Matti tervehdykseen. Samassa pistäytyi etehiseen sisähuoneista pari valkohapsista vanhaa miestä katsomaan "kuka kummitus sieltä semmoisilla ajopelillä tuli".
Niitä tervehtimään kiiruhti Jeriko. Hämmästyneinä ja ääneti katselivat vanhuksetkin tuota solakkavartaloista herraa, joka heitä niin sydämmellisesti tervehti.
"Ettekö enää tunne minua?" kysäsi Jeriko nähdessään kaikkien niin oudosti itseänsä tarkastelevan.
"Suokaa anteeksi", puhui Lampelan vanha isäntä, "minä en jaksa muistaa, — ettehän vain liene meidän uusi voutimme?"
"Ettekö tekään enää tunne minua isä?"
"Tekö poikani?" huudahti vanha Kaikunen, "se on mahdotonta, minä olen vaan Taavetti Kaikunen —"
"Sen kyllä tiedän ja kuitenkin olen poikanne."
"Jeriko?"
"Sama kappale."
"Jumala olkoon kiitetty! Hän on armollinen, Hän on kuullut rukoukseni! Sitä en minä olisi ansainnut", sopersi vanha Kaikunen ja ilokyyneleet kohosivat hänen silmiinsä halatessa poikaansa.
"Hänen armonsa on suuri", virkkoi Lampelan vanha isäntä kätensä ristiin pannen ja vesikiehteissä olivat hänenkin silmänsä.
"Voi miten iloiseksi mamseli nyt on tuleva", huudahti Kaikunen lapsellisella ilolla.
"Mikä mamseli?" tiedusti Jeriko.
"Sormulan mamseli, Loviisa mamseli", selitti isä pojallensa. "Hän on ollut minulle niin hyvä, niin hyvä, jotta et voi uskoa ja puhuu usein sinusta".
Sisällä sai Jeriko sitten kuulla Kallen ja Himmin olleen avioliitossa, mutta Himmin muuttaneen maan majoille jo pari vuotta sitten, katkeroitettuaan ensin turhamaisuudellansa sekä miehensä, että oman elämänsä. Sormulan herra taas oli halvattuna sairastanut monta pitkää ja vaikeaa vuotta, kunnes kuolema viimein oli vapauttanut hänet kärsimyksistään. "Nyt äitinsäkin kuoltua, emännöi Loviisa yksin Sormulassa, mutta kyllä siinä talous yhä vain on korjaantumaan päin", sanoi Lampelan Matti.
Vielä samana iltana lähti Jeriko isänsä kanssa Sormulaan tuliaiskäynnille. Kylällä katselivat ihmiset pitkään uljasta, Kaikusen rinnalla kävelevää, herraa. Maalarin Maija, joka vielä omien sanojensa mukaan oli yhtä "kappera jalalta, kuin ennenkin, kun vaan milloin asia vaati", oli jo jollakin tavoin saanut tietää "vaihdokkaan, sen Kaikusen pojan tulleen kotiin ja olevan nyt suuren herran, ihan maaherran arvoisen", jonka vuoksi kyläläisten uteliaisuus Jerikon suhteen pian tuli tyydytetyksi.
Matkalla huomasi Jeriko Riihimäen rinteessä kaksi mustaa ristiä tiepuolessa.
"Toinen noista on varmaan pystytetty rukkiukon kuoleman muistoksi", lausui hän isällensä, "mutta mitä varten siinä on kaksi".
"Toisen panivat siihen Mustalle Heikille, joka sitten, toisena syksynä hirtti siinä itsensä", kertoi vanha Kaikunen.
Viimein saavuttiin Sormulaan ja siellä tietysti oli ilo suuri.
"Loviisa!" ja "Jeriko!" olivat sanoja, joita nuoret vaihtelivat keskenään tuokioisen, sillä muuta he eivät liikutukseltaan pitkään aikaan kyenneet sanomaan, vaikka sydän kumpaisellakin oli täynnä tunteita ja sanoja.
Jerikon onni oli täydellinen, kun hän syleili vieläkin suloista, vaikka monenlaisista suruista ja kärsimyksistä kalvennutta, uskollista Loviisaa, mutta yht'äkkiä tempasihe tyttö irti hänen syleilystään.
"Ei, ei", nyyhkytti Loviisa, "minä en voikaan tulla omaksesi — sinä et tiedä mikä hirveä rikos meidät erottaa!"
Säikähtäen kysäsi Jeriko: "mikä?"
"Isäni, isäni", tyrski Loviisa, "oli syynä Meyerin kuolemaan".
"Kuinka? Ei suinkaan! Hänhän kuoli halvaukseen?"
"Ei, ei", selitti Loviisa, mutta ei voinut jatkaa.
Silloin kertoi vanha Kaikunen, että Sormulan herra oli kuolinvuoteellaan tunnustanut hänelle Mustalla Heikillä Riihimäen rinteessä kuristuttaneensa Meyerin kuoliaaksi, kun rukkiukko oli uhannut velastaan myyttää Sormulan ja sitten lahjoittaa kaiken omaisuutensa Jerikolle. Loviisa oli sattumalta viereiseen huoneesen kuullut tuon kamalan tunnustuksen ja surrut sitä sitten niin, että oli pelätty järkensä menettävän.
"Niin", lausui hiukan tyyntynyt Loviisa, "nyt näet, ett'et voi minua, hänen tytärtänsä, puolisoksesi ottaa".
Kului hetkinen, ennenkuin puhuteltu kykeni puuttumaan puheesen, mutta se aika oli Loviisasta sanomattoman pitkä.
"Älkäämme tuomitko", lausui Jeriko vihdoin, "he ovat korkeimman, mut samalla armollisimman tuomarin tuomittavina, ja Hänen edessänsä on puhtainkin meistä saastainen".
Ilokyyneleet kiilsivät taaskin vanhan Kaikusen silmissä, sillä hän huomasi poikansa jo nuorena löytäneen sen kalliin helmen, jonka hän vasta vanhana, harmaapäänä oli käsittänyt.
Silloin aukeni ovi ja sisään astui Kalle, Jerikon ja Loviisan kasvinkumppani, joka nyt oli pitäjäässä kappalaisena.
"Jeriko! ja ihan ilmi elävänä", lausui tulija.
Jerikon täytyi sitten illan kuluksi Kallelle jutella vaiheistaan ja matkustuksistaan vieraissa maissa.
"No pitäisihän sinun sitten olla yhtä tunnettu koko Europassa, kuin itse tuo mainio Echo", lausui Kalle kuultuansa Jerikon matkoista.
"Tietysti", vastasi Jeriko leikillisesti, "tietysti olenkin ihan yhtä tunnettu, sillä minähän juuri olen tuo mielestäsi "mainio" Echo".
"Oletko sinä Echo", huudahti Kalle ikäänkuin kunnioituksesta seisomaan nousten, "nykyajan viuluniekkojen kuningas? Oletko sinä se?"
"Olen, se on nykyinen nimeni", lausui Jeriko ja viitaten juuri illalliselle kutsumaan tulevaa Loviisaa jatkoi hän, "jos minä olen kuningas, niin on tuossa tuleva kuningattareni ja hartain toivoni on, että sinä otat vaivaksesi yhdistää meidät toisiimme avioliiton siteillä".
Kalle huokasi syvään, mutta kuitenkin tuntui hänen onnentoivotuksensa tulevan sydämestä. — Kihlatut astuivat sitten ensin ruokahuoneesen ja heitä seurasi sinne vanha Kaikunen ja Kalle-pappi, joka, viimeksi mainittu, siunasi ruoan, ennenkuin sitä nautittiin, sillä niin oli vanhan kansan tapa.