I
Hohonmaan Isoaholan nuorin poika. Pekka, oli odottamatta ja ilman tiettävää syytä muuttunut käytöstavoiltaan niin omituiseksi, että näytti, kuin hänen henkinen tasapainonsa olisi horjahtanut mielipuolisuuden rajoille.
Kun juuri saapunut kesä kukkasineen, lintuineen herätti iloa toisten nuorten mielissä, näytti sen tulo Pekan sieluun tekevän päinvastaisen vaikutuksen. Vaikka oli kiireiset kevätkylvön ajat, hän ei ottanut töihin osaa juuri muuta kuin nimeksi. Valitellen pahoinvointia hän oleili yksin kamarissansa päivät pitkät tai kuljeskeli hajamielisenä metsissä. Joskus — ja se oli arveluttavinta — hänen kuultiin puhua höpisevän itseksensä: sadattelevan itseänsä, puolustautuvan ja yrittävän kiivaasti kumota niinkuin jonkun toisen vastaväitteitä. Toisinaan hän tuskaisin kasvonilmein pudisti kärsimättömänä päätänsä, samalla päristäen huuliansa, niinkuin olisi nielaissut liian väkevän ryypyn tai muuta hyvin katkeraa, jonka aiheuttaman vastenmielisyyden tahtoi voimakkaalla röyhtäisyllä henkäistä ulos rinnastansa. Kesken synkkää tuijotustansa hän saattoi yhtäkkiä iskeä kätensä ristiin kuin rukoillen, mutta heti sen jälkeen päästää suustansa mitä katkerimman naurun: herherherherhana! ikäänkuin olisi hädässänsä kääntynyt yhtaikaa sekä ylhäälle että alhaalle, pitämättä tällä kertaa lukua sillä, mistä päin apu tulee, kunhan se vain jostakin tulisi. Toisinaan hän suljetuin huulin puuskutti pitkät tovit sieraimillansa kuin höyrykone, mutta kun silmät olivat kyynelettömät, ei voitu sanoa, oliko se itkua vai naurua tai sekoitus molemmista. Varsinkin muutamin ajoin Pekka oli niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, että hän oli ulkomaailmalle sokea ja kuuro kuin soiva metso. Kun hän kuitenkin joskus havaitsi tulleensa huomatuksi oudoissa eleissänsä, karahti hän kasvoiltansa punaiseksi, sulkeutui kamariinsa ja kiukutteli siellä häpeissänsä, ilkeämättä tuskin silmiänsä näyttää.
Kaiken lisäksi huomasi isännän valpas, vartioiva silmä Pekan joskus iltamyöhällä hiipivän salaa jonnekin ja palaavan vasta aamupuolella yötä. Mutta missä tämä kävi ja millä asioilla, siitä hän ei saanut selkoa. Ehkäpä poika kulkee Kankaanpäässä tyttärissä, sillä sinne päin hän näkyy aina askeleensa suuntaavan. Ja hyvä niin — hyväpä niin, ajatteli isä: se onkin Kankaanpää kulmakunnan varakkaimpia taloja. Ei sopisi Pekan kuitenkaan kyttäillä noin varkain kuin renkipojat öisin piikojen aittoihin. Olisi valjastettava talliori kiiltävien kiesien eteen ja karautettava kosiotaloon selvällä päivällä, että pois tieltä, köyhät! Vaan omapa on asiansa, miten kulkee… Mutta mistä hemmetistä johtunee Pekan kummallinen käytös, että on melkein kuin löyhäpäinen ja haluton kaikkeen — eihän se vain Kankaanpään Eveliina epiänsä tehne. Kuka hänen tuli ja tiesi.
* * * * *
Muutamana iltayönä Pekka taas tapansa mukaan nousi unettomalta vuoteeltansa ja otti esiin pyhävaatteensa, aikoen pukea ne yllensä. Mutta hetken mietittyään hän nakkasi kiivaasti vaatteet takaisin säiliöön ja pukeutui arkitamineisiinsa. Pisti sitten rahalompakon povitaskuunsa, laskeutui akkunasta ulos ja lähti kulkemaan maantietä samalle taholle kuin ennenkin. Kotitalonsa näkyvistä päästyään hän pysähtyi ja katsoi ison aikaa Kankaanpäähän, joka ylävälle paikalle rakennettuna loisti etäältä punaisena ja komeana. Hänellä oli kiihkeä halu jatkaa maanteitse matkaansa sinne, mutta pakottautui kuitenkin poikkeamaan syrjäpolulle, joka metsän kätkössä alkoi vähitellen kampeutua aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mistä hän oli tullut.
Väsyneen näköisenä, pää kumarassa kuin vanhuksella, kulki nuori mies yksinäistä polkuansa. Väliin hän pysähtyi mietteissänsä, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa eteenpäin, kunnes vihdoin ikäänkuin löysi itsensä Jylhänmäen talon riihen luota, jossa polku yhtyi ajotiehen. Silmissä ja huulilla halveksiva ilme hän siinä riihen suojassa katseli ränsistynyttä taloa ja vertaili sitä Kankaanpäähän, niinkuin oli viime aikoina usein ennenkin katsellut ja vertaillut.
Kaksijatkoinen asuinrivi muistutti hänen mielestänsä torniniekka kirkkoa, sillä myöhemmin rakennettu osa oli miltei kaksi kertaa niin korkea kuin entinen. Akkunoissa, jotka uudella puolella olivat suuremmat kuin vanhalla, kumotti siellä täällä lasiruutujen asemesta tuohilevy tai valkoiset päreet kuin kaihi silmässä. Useimmat lukuisista rakennuksista olivat enemmän tai vähemmän nyökällään, yksi yhtäänne, toinen toisaanne, niinkuin olisivat siinä kesäyön hiljaisuudessa torkkuen mietiskelleet kaiken katoavaisuutta. Erään rakennuksen harja oli köyristynyt ylöspäin kuin maurullaan olevan kissan selkä, toisen katto painunut notkolleen, muistuttaen laihaa hevoskaakkia. Huoneiden aidaksenharmaata värisointua häiritsi hiukan sikovajan päätyseinä, jonka yläosa oli maalattu punaiseksi, mutta jätetty kesken, niinkuin maalialueet olisivat jo alkuunsa loppuneet tai olisi tällaista loistoa pidetty liian ylellisenä.
Tätä rakennusryhmää kohti, jonka joka raosta köyhyys kurkisti, lähti Pekka riihen luota hiipimään, pysähtyi erään aitan eteen ja kopautti oveen pari lujaa iskua rystysillänsä.
»Kuka siellä?» kuului aitasta säikähtänyt naisen ääni, ikäänkuin kysyjä olisi tullut äkkiä herätetyksi unesta tai syvistä mietteistä.
»Kukahan lie», vastasi Pekka halveksivan välinpitämättömästi.
Telki kolahti alas, ja Pekka työntyi kumarassa matalasta ovesta sisään nariseville lattiapalkeille. Tervehtimättä hän istui vaatearkun kannelle, nakkasi oikean säärensä vasemman polvelle ja alkoi hermostuneesti viipottaa jalkoteräänsä.
Hilma, talon tytär, istui sänkynsä laidalla, niinkuin oli siinä riisuutumatta, kädet helmassa istunut monina iltoina ja monina öinä. Kumpikaan ei tahtonut päästä puheen alkuun, vilkuilivat vain silloin tällöin salavihkaa toisiinsa; ja milloin katseet sattumalta yhtyivät, kilpistyivät ne samalla alas kuin häveten.
»Tulin taas neuvottelemaan siitä…», keskeytti Pekka vihdoin kiusallisen äänettömyyden, mutta katkaisi lausumansa kesken, niinkuin hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa loppuun asti.
»Mistä?» kysäisi Hilma hiukan pisteliäällä äänensävyllä.
»Mistä!… Kyllä sen tiedät kysymättäsikin.»
»Siitä on jo niin paljon puhuttu, että siinä ei ole enää mitään neuvottelemista — selvässä asiassa.»
»Onko se sitten niin päivän selvää, että tilasi on sellainen kuin väität?»
»On se.»
»Entä jos sinä vain luulottelet sellaista tai valhettelet ja käytät sitä valhettasi verkkona, kietoaksesi minut pauloihisi?»
»Pauloihini!… Kun et osaa edes hävetä.»
Pekan jalka heilui entistä kiivaammin.
»Mitä meidän nyt sitten on tehtävä?» hän kysyi neuvottomana.
Kun Hilma ei vastannut mitään, jatkoi Pekka:
»Sinä kai haudot mielessäsi yhä sitä naimisiin menoa?»
»Ei suinkaan tässä liene mitään muutakaan pelastuskeinoa», vastasi
Hilma.
Pekka vaipui taas mietteisiinsä. Mielikuvituksellansa hän aluksi punnitsi Hilman ja Eveliinan kauneutta, ja tuloksena oli, että viimemainittu jäi siinä suhteessa paljonkin alakynteen. Mutta kun hän sitten vertaili molempien varallisuutta, arvoa, tätä viheliäistä aittakoppia Eveliinan kauniiseen kamariin, oli ero niin suuri, että Hilman kauneuskaan sen rinnalla ei paljoa merkinnyt. Pekkaa hävetti, että hänen pitää istua tällaisessa kölsässä kuin armoa kerjäten; ja ihan mahdottomalta tuntui ajatus, että hänen, rikkaan ja mahtavan Isoaholan pojan, pitäisi viettää häitänsä mokomassa taloröttelössä. Viimein hän yhtäkkiä lyödä läjäytti kämmenellä reiteensä.
»Ei ikinä!… Mitä siitä sanoisivat isä ja äiti, ja mitä muut ihmiset.»
»Mitäs minun isäni ja äitini sanovat minulle — varsinkin isä, ja millä silmillä luulet minua katseltavan, kun tässä pian alkaa seuraukset näkyä… ja ihminenhän minäkin olen.»
»Ihminen… Onhan se niinkin. Mutta etkö sinä voi ajatella, mikä elämä siitä syntyy, kun kissa ja koira kytketään iäksi yhteen; kun on tällaista jo alussa, niin mitä sitten lopussa. Näethän sinä, että minä en sinua rakasta enkä ole oikeastaan koskaan rakastanutkaan.»
»Siitä ei ole kovinkaan pitkää aikaa, kun vakuutit ihan toista, ja minä raukka uskoin. Muussa tapauksessa asiat eivät olisikaan niin onnettomasti kuin ne nyt ovat.»
»Mitä niistä kaikista vakuutuksista», sanoi Pekka, kättänsä huiskauttaen.
»Eipä näy olevan luottamista. Enkähän minäkään sinua enää rakasta, pikemminkin vihaan. Minun ei tulisi sinua yhtään ikävä, vaikka lähtisit täältä aitasta nyt viimeisen kerran; mutta lapsella täytyy olla isä.»
»Isä! Mistä minä tiedän, että olen sen isä — voihan se olla joku toinenkin.»
Tämän kuultuaan Hilma karkasi sähähtäen molemmin käsin rintaansa, niinkuin olisi saanut puukon piston. Loukkaus koski häneen niin kipeästi, että hän vastaukseksi ei saanut sanaa suustansa. Kun pakahduttava tunne ei päässyt muulla tavoin purkautumaan, kumartui hän vuoteeseensa ja kätkien kasvonsa pielukseen purskahti rajuun itkuun..
Pekan tuli surku hänen avuttomuuttansa. Kun itkusta ei tuntunut tulevan loppua ollenkaan, hän pelkäsi itkijän tukehtuvan pielukseensa. Hätääntyneenä hän pakottautui koskettamaan kädellänsä Hilmaa kevyesti olkapäähän.
»Älähän nyt, älähän nyt…»
Hilma nykäisi torjuvasti hartioitansa.
»Pois!… käärme.»
Siitä huolimatta Pokka kohotti hänet puoliväkisin sängyn laidalle istumaan ja hänen rauhoituttuaan sanoi:
»Näethän nyt itsekin, minkälaista yhdessäolomme tulisi olemaan: itkua ja parkua. Sinä et käytä järkeäsi etkä sääli minuakaan.»
»Säälitkös sinä minua?»
»Kyllä minä sinusta ja lapsesta huolen pidän, että ainakaan elannon puutetta ei tarvitse nähdäksenne, jos sinä puolestasi pidät asian salassa minuun nähden ja lupaat olla minua millään tavalla sekoittamatta koko juttuun.»
Näin sanottuaan Pekka otti esiin viimeisen valttinsa: viisisataisen lompakostansa.
»Tämän antaisin aluksi.»
Hilma otti rahan. Suuri summa häikäisi hänen silmiänsä. — Ehkä sittenkin olisi paras suostua tarjoukseen, poistua kauas muille maille ja elää siellä lapsinensa huoletonta elämää, sanoi järki. Mutta sitten iski mieleen toinen ajatus: Kaikista Pekan vakuutuksista huolimatta minä olen tainnut hänen mielestänsä olla alun alkaenkin vain kauppatavaraa, jota näin rahalla myydään ja ostetaan. Rintaa vihlaisi taas samanlainen kipeä pistos kuin äskenkin. Hän repäisi nopeasti rahan kahtia ja heitti kappaleet antajan silmille.
Pekka poimi palaset lattialta ja lähti hyvästiä sanomatta, niinkuin oli tervehtimättä tullutkin.