II.
»Aa lullaa lasta, tuulipa lullaa lasta…»
Hämärävaloisessa aitassansa sängyn laidalla istuu Hilma heiluttaen köysiin ripustettua matalaa pärekoppaa, jossa lapsi selällään maaten, suuret silmät kattoon luotuina kuuntelee äitinsä laulua ja kehtonsa kannatinköysien nukuttavaa kitinää aitan orresta.
Vihdoin raotettiin aitan ovea, ja talon huutolaismummon ryppyinen naama näkyi aukeamassa.
»Terlveisiä saunasta», toivotti hän, säräyttäen r-äännettä omituisen pehmeästi. »Läksin vähän jaloittelemaan».
»Niinpä se onkin sauna ollut Riikalle rakas, että tokko lienette hennonnut poistua nurkkia ulommaksi koko pitkänä talvena», arveli Hilma.
»Rlakas, rlakas on vanhalle lämmin sauna, kun viima vinkuu lakeistorlvessa ja pakkanen paukkaa nurlkissa. Hyvä on siellä ollut kehrläilläkseni ja karlttaillakseni. Mutta nyt lämpimäin tultua alkaa aurlinko vetää vanhaakin ulos kuin karlhua pesästään».
»Riikka tulee sisään vain», kehoitti Hilma.
»Kun tuosta pääsisin; on niin korlkea tuo kynnyksesi… Ääh… ähäh… jaksoinpas tuon jalan kompurlan nostaa vielä noinkin korlkean kynnyksen yli. Mutta nyt ei… nyt ei nousekaan toinen; jäin tähän puntarluksiin, niinkuin olisi toinen jalkani haudassa, toinen haudan parhaalla. Nykäisehän tuosta kepin päästä… eihän se tällainen kuiva akan käppyrlä paina höyhenen verltaa… Kas niin!»
Aittaan päästyään mummo jäi seisomaan kumaraisena lattialle, tukien molemmin käsin sauvansa ponteen ja tuijottaen kiiluvilla silmillänsä kehtoon kuin lapsia ryöstävä satujen syöjätär. Vähitellen hänen sisään painuneet huulensa vetäytyivät hymyn tapaiseen, hän kohotti toisen kätensä kopan ylle ja koukkuiset sormet harassa jäljitteli linnun lentoa, samalla pitkäveteisesti honottaen:
»Haaukkaa lentää, kiitää, kaataa…»
Edelleen haukan lentoa matkien hän yhtäkkiä iski kätensä lapseen ja alkoi kopeloida sen rintaa, höpöttäen nopeasti:
»Kups-kups-kups-kups…»
Kun lapsi, joka nyt oli lähes vuoden vanha, kutittamisen takia hymyili, potki ja nauraa kikatti, vaikutti se mummoon niin lämmittäväsi, että hän vapisevalla äänellänsä alkoi hyräillä jonkinlaista laulun tapaista:
"Herlan terlttu, kullan nuppu, sokerlitoppa leijaa…"
Hetken lapsen kera kömpelösti leikittyään hän istui rahille ja katsoi Hilman ohi jonnekin aitan ahtaita seiniä ulommaksi. Sanoi vihdoin kuin muistelmistaan heräten:
»Pyörläytinhän sitä minäkin pojan ennen nuorlianna.»
Vaikka Hilma oli senkin seitsemät kerrat kuullut Riikan hiukan ylpeillen kertovan nuoruuden aikaisen tarinansa, teeskenteli hän kuitenkin mummon mieliksi uteliasta osanottoa, ikäänkuin asia olisi hänelle aivan outo.
»Missäs se poikanne on nykyään?» kysyi hän.
»Kaukana, kaaukana… Turlussa asti oikein», sanoi mummo ja viittasi kädellänsä kuin jonnekin maailman ääriin.
»Työmiehenäkö se siellä on», pisti Hilma.
»Vai työ… hehee, tyttöseni! Herla se on, pappi oikein, kappa selässä ja liperlit kaulassa.»
»Vai liperit.»
»Liperlit, liiiperlit… mitenkäs muuten arlvoltaan. Se on käynyt korlkeita kouluja ja suorlittanut suurlia eksalamia.»
»Mutta eihän sitä ole tainnut teilläkään olla omituista miestä — vihittyä?» oli Hilma utelevinaan.
»Vihittyä?… Hehee — ei muuta kuin viitan alla vihitty ja vaipan alla vahvistettu… Enkähän minä siitä — olipahan vain synnyttäminen niinkuin rluumiin puhdistus.»
»Kukas se poikanne isä oli?»
»Herla se oli sekin, maanmittarli oikein. Asui kerlan kesällä piikuustalossani ja… hihi… minä olin kuvankorlea minäkin ennen uutena.»
Hilma tarkasti lähemmin mummon kasvoja, ja häntä melkein värisytti ajatus, että aika voi haaskata kauniin noin rumaksi; ehkä hän itsekin joskus tulee tuommoiseksi.
»Isäkö sitten kouluutti poikansa papiksi?»
»Ei isä, muut rlikkaat kustansivat koulun, kun näkivät, että
Markuksella oli terlävä pää kuin parltaveitsi.»
»Miksette ole mennyt poikanne luokse vanhoilla päivillänne?» kysyi
Hilma.
»Johan sillä naurlaisi Turlun harlakatkin itsensä kuoliaiksi, jos minä, tämmöinen vanha ja rluma körliläs pyrlkisin herlasväkeen asumaan — ymmärlänhän minä toki sen verlan.»
»Eikö poikanne ole välittänyt teistä edes sen vertaa, että lähettäisi jotakin avustusta vanhalle äidillensä?»
»Lähettihän se aluksi virlkaan päästyään vähän kahvirlahoja ja ehkä lähettäisi vieläkin, mutta sen emäntä — eli rlouva — on niin korlkeahenkistä sukua, että se ei salli minua edes mainittavan, niinkuin sillä ei anoppia olisikaan.»
»Vaikka miniänne on kai rikas?»
»Rlikas, rliiikas… suuurlen hovin tytärl… kultaiset hampaat, hopeiset kurlkut ja kaikki», mummo melkein lauloi, ja näyttääkseen havainnollisesti miniänsä rikkautta ja mahtavuutta hän samalla teki molemmin käsin niin laajan, kokoavan liikkeen, kuin olisi tahtonut kahmaista koko maailman aarteet syliinsä.
»Kyllä on, kyllä on — teidänkin kohtanne…». kykeni Hilma vain jahkaamaan voimattoman vastalauseensa.
»Köyhän täytyy kärlsiä», sanoi mummo kohtaloonsa alistuen. »Enkähän minä ole heille surlkeuttani valittanut, en heiltä mitään pyytänyt enkä tiellänsä ollut. Mutta sitä pientä toivon kipinätä olen rlinnassani vuosikymmeniä virleillä pitänyt, että oma poika olisi hautani parltaalla siunaamassa ja arlkkuni kannelle multaa heittämässä — kappa selässä ja liperlit kaulassa — kun tästä kerlta vievät sinne, missä kaikki olemme yhtä vilkkaita ja samanarlvoisia… ja jossa suurlimmatkin synnit…»
Mummon mielikuvituksen luoma maanpäällinen loppunäytös oli hänen mielestänsä niin suurenmoinen hyppäys arvoasteikossa ylöspäin tuonpuolisessa elämässä, jossa suuretkin synnit ylenpalttisessa armossa anteeksi annetaan, niin mieltä liikuttava, että hänen piti nostaa esiliinan lievettä silmillensä kuivatukseen vanhuksen herkästi herahtavia kyyneleitä.
Vaiettiin hetken aikaa, jolloin kuului vain mummon tukahdutettua nyyhkytystä esiliinan takaa. Mutta pian hän lapsen tavoin unhotti kyyneleensä ja niistää pihautti sormiensa välissä nenäänsä, ikäänkuin siten karkoittaakseen turhan tunteilemisen arkisen todellisuuden tieltä.
»Mitenkäs se on, Hilma rlukka, sinun kohtasi? Onkos se sulhasesi antanut tuolle epanalle eläkerlahoja?» kysyi hän.
»Ei ole antanut — eikä ole väliäkään.»
»Rliitele! rliitele!» innostui mummo ja viittilöi kiihtyneenä käsillänsä kuin vihassa.
Jo pelkkä sellainen ajatuskin leimautti häpeän punan Hilman kasvoille.
»Eipä sitä olo tainnut Riikkakaan lapsellensa eläkettä riidellä», huomautti hän hieman loukkaantuneena.
»Olisin minä rliidellyt, mutta otappas hännästä kiinni maanmittarli, joka juoksee kuin kulkukoiria pitkin metsiä, ympäri! Suomen nientä… Hehee!… Arlkisin tein työtä, mutta pyhäisin, kun oli vähän vapaampaa, menin metsään muutamalle suudelle rajapyykille, joka oli mielestäni kuin sulhaseni minulle jättämä muistomerlkki olevinaan; istuin siellä korlkealla kivikasalla, itkeä tihuttelin ja katselin pitkin suorlia autioita rlajoja.»
Mummo katsoi taas Hilman olan yli, ikäänkuin hän olisi jälleen nähnyt nuo aikojen takaiset autiot rajat, jotka sen jälkeen olivat jo monta kertaa umpeen kasvaneet ja taas avatut, ja hänen silmälautansa räpyttivät toisiaan vasten tavallista kiivaammin.
»Yrittihän se Pekka kerta tyrkyttää minulle seteliä väkivetoon, mutta minäpä repäisin rahan kappaleiksi ja heitin palaset sen hävyttömän silmille», kellahti Hilma, osoittaakseen ettei hänen sulhasensa sentään ollut tarjonnut kiviä leivän asemesta.
»Rlepäisit rlahan rlikki! Voipa höntti, minkä arlvoltaan teit — linnan rleissun itsellesi, jos pahat kielet kantavat viikoksesi vallesmannin korlviin», päivitteli mummo päätänsä kahtaanne kallistellen. »Mikset ottanut, kun toinen hyvän hyvyyttään tarljosi, vai onko sinun pörlssisi niin täysi, ettei sinne enää lisää mahdu?»
»Eipä sillä: mutta oi taitaisi Riikka ymmärtää kieltäytymisen! syytä, vaikka koettaisin selittääkin.»
»Kuka heitä ymmärltänee näitä nykyajan nuorlia. Mutta vieläkös se Joonas, isäsi, tuon tyllerlön takia on sinulle samanlainen karlilas kuin ennenkin, vai joko alkaa ukon luonto lauhtua?»
»Samanlainen se on, en yhtä hyvää sanaa ole isältä kuullut sen jälkeen kun tuo maailmaan tuli — kerran löikin.»
»Löi!»
»Niin, Riikka hyvä… löi… oma isä…»
»Millä se löi, kädelläänkö vai…?»
»Suitset mitkä lie sattuneet kädessä olemaan, niin niillä mätkäytti selkääni kuin koiraa tai laiskaa hevoskonia. Pelkäsin, että se vihapäissään vielä tappaa lapseni, sieppasin Kaisun syliini ja juoksin äidin suojaan.»
»Mitäs äitisi?»
»Sehän tuota on ainoata tukea ja turvaa tässä kurjuudessa: jos ei äitiä olisi, niin olisin hukassa.»
»Kun minä sen ukon kantturlan otan käsilleni, niin vielä minä sille lakia luen, olen minä sen verlan Sanaa katsellut. Sanon sille vertauksella, että merleen semmoinen Joonas olisi heitettävä, suurien kalan karlhuna nieltäväksi ja kolmen päivän päästä lauhkeana lampaana Hannalle oksennettavaksi.»
»En tahdo tuomita väärin isääkään, hyvähän se oli minulle ennen, hyvinkin hyvä; mutta se on tuo lapsi, jota hän ei voi sietää», puolusteli Hilma.
»Onko isäsi sitten niin vanhurlskas, että hän luulee voivansa heittää ensimäisen kiven?»
»Niin, en tiedä… Sitä ei Riikka voi uskoa, kuinka pitkä minulle oli viime talvi ja kuinka iankaikkisen pitkä on ollut tämäkin pyhäpäivä. Että ihan tässä täihin tulee, kun ei ole ketään, kenen kanssa edes sanan vaihtaisi.»
»Sanoppas muuta— vai ei ketään. Mikäs kääriä se on tuo tuossa kopassa… herlan terlttu, herlan terlttu! Mutta minulla kun on koko pitkän talven ollut ainoata toverlia vain sirlkka kiukaan kolossa.»
»Kangertaa mieltäni kaiken lisäksi vielä sekin, että täytyy tässä ollakseni työttömänä talon leivissä, kun lapsi sitoo kädet ja jalat, ettei pääse edes elatustansa ansaitsemaan. Kuitenkin tuntuu oloni vähän kevyemmältä nyt, kun tuli kesä ja pääsin tänne aittaan piilottelemaan tuota aarrettani kuin ainakin varastettua tavaraa, pois toisten jaloista.»
»Mikäs täällä on yhtäkaikki ollaksesi», lohdutti mummo ja illan jo tultua myöhäiseksi lähti keppineen mennä köpittämään saunaan.
* * * * *
Jonkun aikaa Riikan mentyä alkoi maantieltä kuulua läheneviä nuorten iloisia ääniä. Hilman väsähtäneet kasvot elostuivat, hän antoi kopalle suuremman vauhdin ja kiiruhti oven raosta varkain kurkistamaan ohi kulkevia. Tuttua väkeä, kylän tyttöjä ja poikia, muutamat käsikoukkua käyden, jotkut käsikaulalla. Tuskin oli menneitten puheensorina lakannut kuulumasta, kun jo uusia parvia läheni; ja joka kerta meni Hilma oven raosta kurkistamaan, palaten jälleen sänkynsä laidalle kuin pettyneenä.
»Missä lienee, isäsi — olkoon!… hss — hss—hss…»
Mutta viimein ei kuulunut mitään, ei mitään muuta kuin käen kaihomielinen kukunta jostakin kaukaa ja kehdon kannatinköysien kitinä aitan orresta. Soutajan kädet kopan laidalta valahtivat helmaan, heilurikehdon liikkeet lyhenivät lyhenemistään, kunnes se viimein seisahti kokonaan, ja aitassa vallitsi raskaampi alakuloisuus kuin koskaan ennen.
Minne ikinä katseensa käänsikin, kaikkialta tuijotti Hilmaa vastaan mykkä ikävyys liikkumattomin kuolleensilmin. Aitan ahtaat seinät tuntuivat puristautuvan yhteen, matala katto luhistuvan lattiaa vaston ja murskaavan allensa kuin linnun luttoseen. Ahdistavan tunteen kokoon painamana hän kyyrötti sänkynsä laidalla kuin vangittu lintu häkkinsä orrella, toverien visertäessä kevätlauluja metsän vapaudessa. Vastustamattoman voiman vetämänä Hilma vihdoin ikäänkuin riuhtautui irti kahleistansa, meni ulos ja katsoi pitkin hiljaista autiota maantietä sille suunnalle, jonne nuoret äsken olivat menneet. Johtui siinä mieleen, kuinka hän pienenä paitaressuna oli samalla paikalla näinikään seissut ja katsonut sunnuntai-aamuna kirkkoon lähtevän äitinsä jälkeen ja tämän näkyvistä kadottua itkuun ratkennut, kun ei oltu mukaan otettu. Oli niin samanlaista nytkin.
Kun lapsi yksin jäätyään oli katseellaan tehnyt kiertokulun yli ahtaan, tutun näköpiirinsä, alkoivat silmät lientyä, niinkuin lientyy sininen taivas sateen tullen, huulet vyyhteilivät ja viimein tillahti haikea itku, havahduttaen äidin haaveistansa. Hilma palasi aittaan, otti tytön syliinsä ja tyrkytti sille rintaa hätiköiden, puoliväkisin.
»Tuossa — seh — ota, ime!»
Lapsi ei ollut ehtinyt saada nälkäänsä kunnolleen tyydytetyksi, kun äiti sen jo irroitti rinnoiltansa, peitteli jälleen koppaan ja alkoi kiivaasti soutaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut hoppuinen kiire jonnekin. Kehdon lentäessä edestakaisin suurin heilahduksin kannatinköydet aitan orressa kirkuivat kuin vihassa ja äidin kärsimättömänä vaihteleva laulu ja hyssytys tukahduttivat lapsen itkun melkein kuulumattomiin.
Saatuaan tyttösen vihdoin nukkumaan Hilma valikoi runsaasta vaatevarastostansa parhaan kesäleningin, vaihtoi nopeasti pukua, kampasi hiuksensa ja sidottuaan päähänsä valkoisen kinan heitti lopuksi sangen tyytyväisen katseen seinällä riippuvaan pieneen, kuvastimeen. Otti sitten läkkisestä rasiasta vähän kahvijauhoja paperiin, hiipi ulos ja kiiruhti juoksujalkaa rantaan vievää saunatietä.
»Riikka! Joko se Riikka nukkuu?» hän hiljaa tyrkkien herätteli saunan penkillä autuaan näköisenä nukkuvaa mummoa.
»Herla varljelkoon! Mikä nyt — onko tuli irlti?» Riikka unimielissään vastaukseksi murahti.
»Kuulkaa, Riikka, etteköhän te tulisi täksi yöksi minun sänkyyni maata — että jos Kaisu sattuisi heräämään ja…?»
»Voipa kova lykky, kun tulit pahimmoikseen herlättämään; näin tuossa niin ihanata unta maanmittarlista. Oli olevinaan…»
»Antakaa nyt maanmittarinne olla, puhutaan siitä unestanne toiste», keskeytti Hilma kärsimättömästi kättänsä huiskauttaen. »Minulla on kiire.»
»Eihän tuota ole ampumalla elelty ennenkään. Ja vihillekö sinulla semmoinen hätä on, kun olet laittanut itsesi noin kirlkonkorleaksi?»
Hilma punastui ja tuli hiukan hämilleen.
»Ethän vain», mummo jatkoi ja pui leikillään sormea vuoteella istuessaan, »ethän vain aikone Pirlunkalliolle — sinäkin?»
»Minäkin… Olisiko se sitten paljon, jos minäkin kerran vähän huvittelisin, niinkuin muutkin nuoret?»
»Nuorlet?… No, eipä ei — ethän tuota vielä vanha ole, mutta…»
»Älkää nyt huoliko siitä. Tässä on kahvia, keittäkää ja juokaa; aitan arkusta löydätte sokerit ja muut tarpeet.»
»Hilma hyvä, tarlpeen nuo kahvivähät taitaa olla omassakin kuivuudessasi», mummo säälien esteli, mutta vääntäytyi kuitenkin vuoteeltansa ylös tavallista ketteräminin.
»Riikka, nähkääs: kevät. Pidetään nyt lystiä kerta mekin, kumpikin omalla tavallamme. Kun te ette enää jaksa tanssia, niin juokaa kahvia… Tai ehkä te vielä — mikäs siinä on! Valssataan me kaksi mamman likkaa keskenämme täällä saunassa, kun toiset tytöt tanssivat sulhasineen polkkaa Pirunkalliolla.»
»Älä, Hilma rlakas, älä, älä», pyyteli mummo rukoilevalla äänellä ja asettui niin nöyrään asentoon kuin liehakoiva koirarakki väkevämpänsä edessä; sillä Hilman silmien ilmeessä ja koko olennossa oli hänen mielestänsä pakotetusta leikistä huolimatta jotain pelottavaakin.
Tuskin hän oli ehtinyt sanoa pyyntöänsä loppuun, kun Hilma jo rallittaen ja notkein liikkein valssin tahtia matkien retuutti paitasillaan olevaa, hullunkurisesti vastaan rimpuilevaa mummoa ympäri saunan epätasaista lattiaa.
»Voi, Hilma kulta… arlmahda, arlmahda… hihihi!… Älä viitsi, älä viitsi rletuuttaa vanhaa Rliikkaa — huonot jalat, kihtiset kompurlat, heikko rluustitautinen pää… Haprlaat luut voivat katketa, rlavistuneet liitokset ratketa. Pirlhana!… purlistat harltioitani kuin pihdillä… Voi, voi arlvoltaan, kun putosi kahvitötterlö kädestäni… Pyörlyttää — pyörlyttaä…»
»Kas näin sitä, Riikka, Jylhänmäen ainoan tyttären häitä tanssitaan — ooh!» sanoi Hilma ja hypähti kevyesti kynnyksen yli.
»Senkin villivarlsa!» oli mummo toruvinaan puiden nyrkkiä poistuvan jälkeen.
Toinnuttuaan huumauksestaan Riikka laittoi lastuvalkean saunan uuniin, kiehautti kahvin ja tassutteli virsut jalassa pannuinensa Hilman aittaan. Tuntui niin suurenmoiselta ja arvoa kohottavalta emännöidä näinikään ominpäin, ikäänkuin omassa aitassansa, omalla arkullansa sen, joka oli melkein koko elämänsä iän tottunut saamaan kaiken armopalana toisen kädestä.
— Että se uskalsikin jättää avaimen arkkunsa suulle, ettei johtunut näinkään ajattelemaan: entä jos se huutolaismuija sieltä jotakin kähveltäisi esiliinansa alle, tai ahneudessaan appaisi suuhunsa kaikki imelät, ja siinä mielessä nostanut tuohon kannelle kahvikuppeja, maitopulloa ja antipalaa sokeria ja sitten pistänyt avainta taskuunsa. Niin olisi joku toinen tehnytkin, mutta se onkin. Hilma, toista maata kuin monet muut. Eipä sillä, että olisi minussa mitään epäilyksen alaista. Rikettä mitä lienenkin nuoruuden hulluudessani tehnyt, varkauden synnistä ei ole tunnollani kannetta ollut. Ja vaikka olisi vähän ollutkin, niin tämä, että näin uskotaan ja luotetaan, pitäisi pitemmätkin kynnet erossa toisen omasta.
Juotuaan suu maireellaan kahvia muutamia kuppeja Riikka aikansa kuluksi tarkasteli lähemmin arkun sekalaista sisältöä. Huomasipa tällöin eräässä nurkassa seista töröttävän mustan, synkännäköisen pullon. Hän otti löytönsä ylös ja ojentaen käsivartensa suoraksi alkoi vanhojen tapaan etäältä, tirkistävin katsein tavailla kuolonilmoitusta muistuttavaa mustareunaista paperia pullon kupeesta:
»Pee sano pee — oo — ärl — tee… Porltviiniä… Hilman saunavarlojen rlippeitä… Herla mun päiviäni!»
Puolillaan oleva viinipullo kädessä, ja vesi kielellä. Riikka kävi ankaraa oikeutta itsensä kanssa, painaen peukalonsa lujasti kuin lukoksi korkin päälle, ettei vastoin tahtoansa tulisi syypääksi synnilliseen tekoon. Mummon ajatukset rehellisyydestä joutuivat hiukan ristiriitaan hänen äskeisten ajatustensa kanssa. Kuinka hän siinä harkitsikin, souti ja huopasi, alkoi tulppaa painava peukalo vähitellen herpautua jännityksestänsä, ajatuksen päätyessä lopulta kultaiselle keskitielle:
— Koko pullon jos mukaani ottaisin, niin se olisi varastamista, mutta täällä aitassa naukattua pientä lirausta ei lue synniksi Jumalakaan. Sitäpaitsi Hilman sana: »Arkussa on sokerit ja muut tarpeet», — muut tarpeet, niin.
Riikka kaataa pulputti pullosta mustanpuhuvaa nestettä vähinvajaan kahvikupin. Aluksi hänen nautintoonsa pyrki sekaantumaan epämääräinen vastenmielisyys teon oikeutuksesta ja aiheeton arkuus siitä, että Hilma minä hetkenä hyvänsä saattaa ilmaantua aitan ovelle. Mutta maistelemisen hiljalleen jatkuessa nämä häiritsevät tunteet häipyivät olemattomiin, ja mummo sai vielä kerta, elämänsä ehtoolla, nauttia olemassaolon suloa. Ikävä vain, ettei ollut ketään puhetoveria nyt, kun olisi ollut niin mieluista tarinoida maanmittarista, pojasta, miniästä.
Syvät uurteet mummon otsalla ikäänkuin silisivät, sammuva katse kirkastui, ja koko kasvoja valaisi hetken nuoruuden kaukainen kajastus. Hän liitti kätensä ristiin ja kyynelsilmin kiitti Jumalaa siitä, että hänelle, huonolle, vielä haudan partaalla annettiin armo tuta tällaista autuutta.
Kuta alemmaksi viinin pinta pullossa laskeutui, sitä ylemmäksi nousi Riikan sisäinen lämpö, kohoten viimein niin korkealle, että hän ei enää jaksanut kantaa iloansa yksin. Hän siirsi istuimensa kehdon luokse ja alkoi laulaa »Herlan terlttuansa», nyt paljon raikkaammalla äänellä ja syvemmin tuntein kuin, taannoin. Mutta mummon ylenpalttisen onnen purkaukseen ei riittänyt yksin laulu, onnettomuudeksi hän. tahtoi vielä leikkiäkin. Kun »haukka» aikansa liideltyään kehdon yllä iski ehkä liiankin kovakouraisesti nukkuvan rintaan, heräsi tämä ja silmät ummessa alkoi ryystää kesken untansa herätetyn lapsen itkun kärinätä. Pian se kuitenkin lakkasi ja oli hetken vaitonaan, niinkuin olisi muistellut jotakin hämärästi näkemäänsä, avasi äkkiä silmänsä ja tarkasti tutkivasta mummun kasvoja. Katseli sitten etsien ympäri huonetta, mutta kun ei kaipaamaansa löytänyt, ratkesi se uudelleen itkuun, nyt todenteolla.
Riikka souti, lauloi, koppa ritisi ja köydet kirkuivat mutta yli kaiken kuului pelkäävän lapsen huuto. Tilanne muodostui vähitellen kilpailuksi siitä, kummalla noista kahdesta lapsesta on voimakkaampi ääni. Viimein mummo otti tytön syliinsä ja koetti hyssytellä ja viihdytellä, mutta kun se näytti vain pahentavan asiaa, juolahti hänen humalaisiin aivoihinsa viimeinen hätäkeino: hän kalvoi paitansa aukeamasta esiin kuivettuneen rintansa ja tyrkytti sitä lapsen suuhun — tarjous, jonka tämä suuttuneena jyrkästi torjui.
»Perlisyntiä», huokasi mummo ja pudisti huolestuneena päätänsä.
Viimein voitti kuitenkin nälkä perisynnin: lapsi imeytyi tarjolla olevaan nisään kuin iilimato paiseeseen. Kuului vain hiljaista, tohinaa, kun se huulet pitkällä, silmät pullollaan koetti imeä ravintoa ehtyneestä lähteestä kuin kuivan sarven nenästä. Mutta vaikka sen suuhun ei herunut pisaraakaan, tunsi Riikka kuitenkin ruumista suloisesti herpaisevaa voimaa virtaavan lapseen aina sydänjuuristansa asti.
Kun Kaisu vihdoin huomasi tulleensa narratuksi, siitti perisynti tekosynnin: tyttö löi pienellä lihavalla nyrkillänsä mokomaa kuivettunutta pahkaa, alkaen samalla kiukkuisena kirkua, huitoa käsiään ja säikyttää sääriänsä, niin että oli vähällä pudota lattialle hoitajansa käsistä.
»Hilma hoi, etkö sinä ala tulla kotiin jo. Hyppäät rletkottelet siellä Pirlunkalliolla ja jätät minut, tänne huutavaan hukkaan», päivitteli mummo ja katseli hätääntyneenä ympärilleen kuin apua etsien.
Yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät viinipulloon kuin pelastuksen kallioon.
»Antaahan Rliikka — antaahan Rliikka pieneliö», hän viihdytteli lirauttaessaan kahvikuppiin viiniä, jonka vaivoin sai kaadetuksi tytön suuhun. Tämän vastustaessa osa juomaa pärskyi rinnoille, osa valui kurkusta alas, ja ennestään tulipunaiset kasvot muuttuivat hiukan sinertäviksi kuin tukehtuvalla. Mutta Riikan laskelmat osuivat oikeaan: lapsi rauhoittui ja kehtoon laskettuna nukkui raskaasti kuin tukki.
Pian sen jälkeen mummokin kellistyi sänkyyn maata.
* * * * *
Saunan luota lähdettyänsä Hilma riensi tanssikalliota kohti suoraan metsän halki, ehtiäkseen pikemmin perille ja välttääkseen tapaamasta ihmisiä yleisellä kulkutiellä. Kisapaikkaa lähetessä alkoi hänen korviinsa kuulua ajoittain viulunsäveliä ja ikäänkuin maanalaista kumeata jyminää. Hilma kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Mutta tultuaan Telkkälammelle, jonka vastaisella rannalla veteen pistävällä niemekkeellä sijaitsi korkea, päältä tasainen Pirunkallio — uskovaisten antama herjausnimi sen johdosta, että nuoret olivat, valinneet sen tanssipaikaksensa — häneltä laukesi rohkeus mennä toisten joukkoon, kuten alkujaan oli aikonut. Piilottautuen rantapensaan suojaan hän jäi salaa tarkastamaan entisiä tanssitovereitansa, samoin kuin oli heitä vähäistä aikaisemmin varkain kurkistellut aittansa oven raosta.
Syrjäisenä ja näin edempää katsoen Hilman mielestä näkemänsä ja kuulemansa oli kuin ihanaa unennäköä. Itse mukana ollen ei sitä ollut ennen näin kauniiksi huomannutkaan. Korkealla kalliolla kuulakkaa yötaivasta vasten kuvastuvat valkopukuiset tytöt näyttivät ilmassa liihoittelevilta keijukaisilta. Ja syvällä lammen kirkkaan pinnan alla oli kuin satukuva: samat tanssijat miltei kauniimpina vielä, vaikka ne matkivina liikkeineen ja päät alaspäin riippuen näyttivät samalla hiukan naurettaviltakin. Hilman veli, Kalle, kylän kuulu pelimanni soitti viulua niin kauniisti, että se mieltä värisytti; ja alhaalla kallion juurella istui ruuhessa pari venäläistä laukunkantajaa tupruuttaen savuja tyyneen ilmaan omatekoisista savukkeista.
Kaiken tämän lisäksi lämpimän kesäyön viekoitteleva salaperäisyys kiihoitti kiusattuja veriä, niin, että Hilma vaistomaisesti tarttui kädellänsä pensaaseen, pidättääkseen itseänsä, ryöstäytymästä lammen päitse tanssin pyörteisiin, ja painot hetkeksi toisen kätensä suunsa, eteen hilliytyäkseen huikkasemasta noille parrakkaille miehille, että tulisivat häntä veneellä noutamaan.
Vaikka tuottikin tuskia toisten riemun näkeminen sille, jonka oli pakko itseltänsä ilon ovet sulkea, vaikka viilsikin sydäntä verisin veitsin nähdä narraajansa, syyllisimmän syyttömänä ylinnä tanssin humussa, niin olihan kuitenkin hyljätylle jonkinlaista nautintoa siinäkin, että sai kadotettuun paratiisiinsa edes näin portilla katsoa ja elää muistoissansa entisiä, onnellisempia aikoja.
Kenties Hilma olisi viipynyt piilossansa pitemmänkin aikaa, ellei hän olisi tullut aiheessansa häirityksi.
»A vot!» huudahti yhtäkkiä toinen ruuhessa istuvista ryssistä ja lyöden sormillaan näppiä ilmassa alkoi meloa suoraan Hilmaa kohti, jonka hänen vaaniva silmänsä oli sattumalta huomannut pensaan suojasta. Rantaan päästyä hän meni tämän luokse ja veikistellen kysäisi:
»A tulu sie meiän kans?»
Hilman kasvot sävähtivät punaisiksi, hän puraisi huultansa, ja tuntui kuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen kuumalle ihollensa. Äskeiset haaveilut haihtuivat kuin pettävä sumu, ja karkealla tavalla herätetty todellisuus tuli taas raskaana sijaan. Onko sitä todellakin laskeutunut ihmisten silmissä jo niin alhaalle, että, kuka tahansa maankiertäjä rohkenee hänelle esittää mitä hävyttömyyksiä hyvänsä. Niinkö, että nuo miehen liuhakkeet luulevat hänen kyttäilevän täällä niissä hankkeissa — silläkö tavalla häntä arvostellaan. Mutta hänellä oli vielä jäljellä tarpeeksi ylpeyttä ollaksensa vastaamatta ja selittämättä mitään mokomille.
»Antama silkit.»
Seurasi pitkä äänettömyys.
»A tulu sie?… Karjalan briha…»
Vastaukseksi Hilma sylkäisi vasten kysyjän vilkkuvia ketunsilmiä.
»Pjerkele!» kivahti ryssä ja pyyhiskellen karvaista naamaansa punaiseen nenäliinaansa lähti melomaan irvistelevän toverinsa kera jälleen kallion juurelle.
Miesten jäädessä veneeseen vaanimaan kuin hämähäkit otollisempaa saalista verkkoonsa lähti Hilma omalle tahollensa. Kun hän vasta myöhään aamupuolella yötä palasi aittaansa, tapasi hän kehdossa itkevän lapsen ja sängyssä kuorsaavan mummon, joka kuitenkin pian heräsi.
»No, saitko nyt taipeeksesi tanssia rletkotella?» kysäisi Riikka.
Mutta kun vastausta ei kuulunut, raotti hän hiukan silmiänsä ja katsoi
Hilmaa kasvoihin.
»Näyttää nuo silmäsi niin punaisilta ja turvonneilta että etkö lie ollutkin hautajaisissa.».
»Paljonhan sitä, mummo hyvä, on pitänyt parastansa taas hautaan laskea», huokasi Hilma. »Mutta verestävänpä nuo näkyy Riikankin silmät.»
Mummo heitti hätäisen silmäyksen arkun kannelle, mutta kun pulloa ei siellä näkynyt, hän jälleen rauhoittui.
»Verlestävän?… Liehän tuota murlhetta minullakin.»
Hilman nostettua lapsen kehdosta ja sitä tarkastettua hän hämmästyneenä huudahti:
»Hyvä isä sentään! Mikä sen sisukset nyt noin on sotkenut?»
Riikka yritti kohottaa päätänsä pieluksesta paremmin näädäksensä, mutta antoi sen samalla vaipua alas. Huomautti sitten hetken kuluttua viattomana:
»On voinut mennä vatsa vähän kurlalle — Raskaaltapa tuo tuntuu minunkin pääni.»