III
Raskaina ja ikävinä kuluivat Hilman äiteysvuodet. Varsinkin niinä hetkinä, jolloin toivottomuuteen vaipuva katse pyrki väkisinkin tunkeutumaan tulevaisuuteen nykyisen elämän harmauden lävitse, löytämättä sieltä ainoata valon pilkahdusta, kuvastui edessä oleva taival ylivoimaiselta kulkea. Aiheuttihan tosin jonkin verran vaihtelua nähdä lapsensa kehittyvän, nähdä sen yrittävän ensimäisiä horjuvia askeliansa ja kuulla lepertävän: äiti. Mutta ei edes tämä kalpea ilon kukkanen ollut pistävää piikkiä vailla: tyttö ei saisi ikänä lausua isä-sanaa omalle kohdallensa. Tästä johtuva katkeruus kalvoi mieltä aina ja kiihtyi aika ajoin niin raivoisaksi, että Hilman teki mieli surmata lapsensa, ikäänkuin se olisi syyllinen. Mutta samalla hän kauhistui moista ajatustakin ja katuvaisen tuskia kärsien tuhlasi lempeä pienoiselle, kuin olisi sen kuolemasta pelastanut.
Vuosien vieriessä Hilman rinnan ristiaallokko kuitenkin tyyntyi, ja hän alkoi vähitellen vaipua tylsään välinpitämättömyyteen, antaen päivän mennä, toisen tulla, piittaamatta juuri siitä, oliko hän elossa vai kuolleena.
Mutta nyt viime aikoina hän oli ilman tiettävää aihetta tuntenut sielunsa salaisissa syvänteissä käsittämätöntä ahdistusta jostakin uhkaavasta vaarasta, saaden aavistuksilleen lisävirikettä Riikan houreista ja omista hämäristä unennäöistänsä. Määräajoin uudistuville unille oli yhteistä se, että hän joka kerta oli harhailevinaan eksyksissä suuressa metsässä; mutta kiusallista oli, että unikuva hänen herättyään ikäänkuin siirtyi kauas ajassa taaksepäin, niin että hän ei koskaan muistanut sen yksityiskohtia enempää kuin sitäkään, miten hänelle metsässä lopuksi kävi.
Viime vuosina taakaksi muuttunut elämä alkoi tuntua taas elämisen arvoiselta. Lapsen isättömyys, siitä johtuva häpeä ja muut pienet mielikarvauden aiheet saivat väistyä syrjään vähäpätöisinä sivuseikkoina. Unhottaen kaiken muun Hilma tunsi vain kiihkeää tarvetta riippua kiinni elämässä, nyt, jolloin se tuntui olevan ikäänkuin luisumassa jalkojen alta.
* * * * *
Sinä keväänä — Kaisu kävi jo neljättä vuoltansa — oli suven tulo hyvin aikainen. Jo huhtikuun puoliväliin päästessä olivat, hanget sulaneet, ja aurinko paahtoi kuin kesäsydännä. Maaliskuu oli tosin syntynyt pohjoistuulella, ja vanhain ennustus, että siitä alkaen pitäisi kylmiä jatkua vielä kolme kuukautta, ei näyttänyt tällä kertaa pitävän paikkaansa. Mutta myöhemmin, toukokuulla, palasivat pakkastiaiset metsistä jälleen kartanoille tirskumaan pahaenteisesti, niinkuin viilalla olisi terästä karauteltu; samoin alkoivat viirin lehdet salkojen päässä kirahtaen pyörähdellä. Eteläisillä ilmoilla asustanut tuuli etsi sijaansa useita päiviä, kunnes viimein kiersi myötäpäivää pohjoiseen ja asettui sinne. Ilmat vaihtuivat kylmiksi, ja sataa lötkäytti maahan märkää lunta.
Eräänä iltapäivänä Jylhänmäen isännän ollessa pihassa purkamassa puukuormaa reestänsä, alkoi hänen korviinsa kantautua maantieltä outoja ääniä. Hän lakkasi hetkiseksi työstänsä ja kuulosti käsi korvalla. Melu läheni lähenemistään, voi erottaa jo eri ääniä. Siellä siunattiin ja kirottiin, itkettiin, puhuttiin sekaisin suomea ja mustalaisen kieltä, siellä kilisi kulkuset, parkui siat ja ulvoi koirat. Saattoi kulua runsas puoli tuntia, ennenkuin musta matkue ehti pihaveräjälle, niin hitaasti siinä kuljettiin. Eellinnä tuli itse Hontelo-Taneli notkahtelevine polvineen hevosen rinnalla, auttaen sitä aisasta kärryjen vetämisessä, joiden pyöriin oli paakkiutunut paksut lumivanteet. Kärryillä istui Tanelin vaimo, Leena, musta- ja punaruutuisessa isossahuivissansa tavaroittensa keskellä mahtavana kuin kuningatar. Toisen hevosen kärryillä lojui puolimakuullaan turkkiin kääriytyneenä näköjään sairas mies ja puoli tusinaa kirkuvia mustapäitä, joita sika säkissä säesteli. Jäljessä laahusti hajahiuksin sairaan vaimo, kantaen pienintä käsivarrellansa, ja joukon jatkona suuri koira, joka väliin ulvahteli, luultavasti niiden toisten surkeutta.
»Hai, hyvä isändä, baaliba loppu daidaa dulla», Taneli jo kaukaa surkealla äänellä nenäänsä huusi:
»Budda dii se od, eddä ku siivolda elää baalibassa eikä dee kellekää pahaa, dii auduassa kuolee — dii se od», tarkoittaen huomautuksellaan, että hänen väkensä ei ole samanlaista varasjoukkoa kuin muni mustalaiset.
Sairas mies, Tanelin poika, talutettiin tupaan ja sijoitettiin omin luvin Kallen sänkyyn maata. Vaimot ja lapset veivät kukin kantamuksensa kamaa tupaan: sianporsaan, kahvipannun, pusseja, tyynyjä, nahkasia, vakkasia. Taneli jäi vielä ulos hevosille ruokaa ja suojaa huoltamaan. Riisuttuaan pienen pattijalkaison kaakkinsa, jonka kaulassa nahkakantimessa kilisi tusinan verran tiukuja ja länkien puassa useita pieniä umpikulkusia, hän konia pyörittäen ja ohjasperillä laihoille kyljille rapsien koetti innostaa isäntää hevoskauppoihin.
»Hai, vanaha duddu, vaihdakaa hevosda. Siidä od siddo luondokappale kerranki ihibise biele bukaide: ruho pyöreä ku herdeedpalko, selkä joukea ku beredlaide. Ja ku od oikea keli ja sille lähdöluva andaa, dii jubalauda, se od diinku pääskyse käbbedeldää lendoo laskis.»
Kun isäntä ei tuntunut olevan halukas hevoskauppoihin tällä kertaa, käänsi Taneli puheen toisaalle.
»Onkos isäddällä salveddavaa oridda, pässiä, eli huuda porsasda?»
»Ei satu nyt olemaan», vastasi isäntä vähän häpeillään.
»Eikö ole koiradpedikkaa eli kissadpoikaakaa?»
»Ei ole, ei ole niitäkään.»
»Bidäs deillä sidde od?»
Lämmittyään hiukan kohmetuksestansa Tanelin vaimo ensi työkseen keitti kahvin, jota nurkumatta antoi jokaiselle, kellä suuta oli. Tiedettiin ennestään, että niin hyvää kahvia kuin Leena ei osannut keittää moni mustalaisakkakaan, ja niin mestarillista kahvin kaatotapaa ei ollut kellään toisella. Tavallisten tusinakaatajien tapaan hänkin alkoi juoksuttaa kahvia kuppiin pannun ollessa alhaalla, mutta ei riiputtanut sitä siinä koko aikaa, vaan nesteen keskeytymättä valuessa kohotti pannun korkealle, laski alas ja nosti jälleen entistä ylemmäksi, päänsä tasalle, niin että kahvi ilmaputouksen tehtyään kohisi ruskeana ryöppynä erehtymättä määräpaikkaansa, kunnes kuppi ja lautanen olivat täydet. Leena tiesi, samoinkuin jokainen oikea kahvinjuoja tietää, minkä arvokkaan nautinnon lisän moinen näky ja lorina, vaikuttavat niihin, joilla on ei ainoastaan suu, vaan myös silmät ja korvat.
Sairas mies, jonka luonnostaan musta naama oli melkolailla vaalennut, valitteli hiljaa sängyssä, välittämättä kahvista enempää kuin mistään muustakaan.
»Mikäs tauti se tätä Kustia vaivaa — eihän se liene tarttuvata?» kysäisi isäntä.
»Hai, hyvä isäntä, ei siinä ruttoa ole. Se on vain sellainen jalanpäällinen sairas, yskää mitähän vähän lie», selitti Kustin vaimo.
Lumen sulamista odotellen Tanelin joukko viipyi Jylhänmäessä useita päiviä. Jo heti heidän tultuaan Hilma päätti antaa Leenan katsoa korteista, merkitsivätkö hänen oudot unensa ja aavistuksensa mitään erikoista. Mutta vaikka hänellä oli kiihkeä halu saada tietää jotakin vastaisen elämänsä kohtaloista, ei hänellä tuntunut riittävän rohkeutta kuulla ehkä hyvinkin synkkää totuutta. Tavallisesti povautettiin mustalaisakoilla vain leikin vuoksi tai päästäkseen rauhaan heidän mankumiseltansa, mutta Leena oli tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa poikkeus vertaisistansa. Hän ei koskaan tyrkyttänyt taitoansa, ei imarrellut eikä luvannut kymmentä hyvää ja kahdeksaa kaunista, vaan sanoi suoraan, mitä kortit näyttivät; siksi häntä uskottiin ja peläten antauduttiin hänen ennustustensa alaiseksi.
Vasta kun mustalaiset alkoivat tehdä poislähtöä, vihjasi Hilma povaajan salaa kanssansa kamariin. Tämä otti korttinsa esiin ja lateli ne pöydälle määrättyyn järjestykseen, samalla höpisten puoliääneen outoa kieltänsä, niinkuin olisi keskustellut jonkun näkymättömän kanssa. Hilma odotti tulosta jännittyneenä ja pelon vallassa kuin heikko sairas lääkärin tutkimusta, sillä povaajan yhä huolestuneemman näköisiksi käyvistä kasvonilmeistä hän saattoi havaita, että lehdet eivät luvanneet hänelle mitään hyvää.
Kun Leena kolmannen kerran oli sekoittanut korttinsa ja ladellut ne pöydälle, jäi hän otsa, rypyssä isoksi aikaa äänettömänä katsomaan lehtiin. Viimein hän liitti kätensä ristiin, kohotti pikimustat silmänsä akkunasta taivaalle ja huudahti omalla kielellänsä:
»Oi, sihko Deevel, jelepa komunengo kenta meribosta!»
Antamatta sanallakaan tietoa ennustuksen tuloksesta. Leena kokosi kortit taskuunsa, eikä Hilma selvitystä liioin kaivannutkaan. Kuu povaaja sitten hyvästeli, pusersivat molemmat naiset toistensa kättä sellaisin tuntein, että he nyt näkevät toisensa viimeisen kerran.