IV
Jylhänmäen eteistuvan laipion rajassa risteili suuri kiiltävänsininen kärpänen, napsautteli silloin tällöin ruumiillansa aikoinaan valkeaksi maalattuun kattopaperiin, johon vuotanut sadevesi oli kirjaillut ruskeita, kummallisen muotoisia kuvioita, ja istui viimein ovensuusängyn päätylaudalle levähtämään. Suurilla liikkumattomilla verkkosilmillänsä se katsoa, parritti uhkaavan näköisenä sängyssä makaavan talon pojan, Kallen, kalpeihin kasvoihin, ja alkoi hetken kuluttua liikutella lyhyitä tuntosarviansa, ikäänkuin ilman hajua tunnustellen. Kuopi sitten tyytymättömänä etujaloillaan niskaansa, oikoi takaisillaan siipiänsä ja lentää hyrähti sivuseinällä olevan sängyn kirjavalle karttuunipeitteelle, jonka alla nukkui Hilma, pikku tyttönen kupeellansa. Kyyhöttäen hetkisen peitteellä, matalana kärpänen lennähti lyhyen välimatkan, aivan kuulumattomasti ja istahti Hilman kattoa kohti piipottavan terävän nenän päähän, alkaen tunkea, imutorveansa ihon sisään.
Vuoteen vierellä istuva talon emäntä karkoitti kättänsä huiskuttamalla kärpäsen varovasti, melkein arkaillen pois, jonka jälkeen se alkoi vainota lattialla auringon paisteessa loikovaa Mustia, kuten pääskynen narraa, kissaa.
Ollen nukkuvinaan Musti hiukan raoitti toista silmäänsä ja asetti hampaansa irveen iskuvalmiiksi. Joka kerta kun kärpänen läheni vaarallista pyydystä ja koira äkillisellä liikkeellä tavoittaen kiusaajaansa suuhunsa loksautti kuuluvasti yhteen suuria leukojansa, vavahti emäntä lentäjän puolesta. Hän tunsi suurta helpotusta, kun kärpänen viimein istui seinälle akkunan pieleen ja alkoi kiukuissaan kihnuttaa etujalkojansa vastakkain.
»Taitaa olla ilmassa ukkosen enteet, kun ovat nuo kärpäset niin äkäisiä», huomautti Kallen sängyn sivulla liinasillaan istuva isäntä.
»Eivät ole ukkosen ennustajia nämä», vastasi emäntä varmasti.
Isäntä nousi seisaalle ja käsi ojossa alkoi virsuilleen hiljaa hiihdätellä akkunaa kohti.
»Mitä sinä nyt?» kuiskasi emäntä hätäisesti.
»Tapan tuon kiusanhengen.»
»Tapat — kuolemankärpäsen!
Isännän ojennettu käsi kohosi korvalliselle ja vaipui sieltä vitkalleen alas. Oltuaan hetken kahden vaiheella hän peräytyi entiselle paikallensa.
Saattaapa olla rauhoitettuja lintuja tämä.
Kuultuaan puhelua ja ihmisliikettä Musti kapsahti jaloilleen ja kävellä rapsutti isäntänsä luokse. Heiluttaen turhaan tuuheata häntäänsä tavanmukaista, hyväilyä odottaen se istui lattialle kuin mies ja ojensi käpälänsä pistääkseen kättä. Kun siihen ei tartuttu, tyrkkäsi se kuonollaan isäntää sääreen herättääkseen huomiota — mutta turhaan. Koetettuaan kaikki keinonsa Musti asetti leukansa isännän polvelle ja katsoi miettivästi hänen huolestuneisiin kasvoihinsa.
— Ei, nyt ei ole asiat oikein. Minkätähden ollaan ääneti melkein aina, puhutaan kuiskaillen ja kuljetaan hiipien kuin oltaisiin väijymässä arkaa lintua puun latvasta? Onko tässä tietämättänsä tullut tehneeksi jotakin pahaa — vai onko isäntä nukkunut istualleen, silmät auki?
— Hau!
Lyhyt, terävä haukahdus leikkasi hiljaisuutta kuin aavistamaton laukaus. Molemmat vanhat säpsähtivät, ja säikähtäen omaa ääntänsä lyyhistyi Musti kokoon kuin lyöntiä odottaen.
»Siunatkoon!» pääsi emännältä tahtomattansa hillitty huudahdus.
»Musti, Mus— ti!» torui isäntä ja pudisti koiralle varoittavasti kättänsä.
Musti vetäytyi häpeillään ovensuu nurkkaan ja kiersihe myhkyrään maata, lattialle, päästäen pitkän, ikävystyneen ulvahduksen. Kuono käpälän päällä koira katsoi surullisesta lattiaan ja räpyttäen kosteita silmiänsä vikisi hiljaa, niinkuin olisi itkenyt.
Isoon aikaan ei kuulunut taas muuta kuin sairaiden hiljaista hengitystä ja koiran valittavaa vikinää ovensuunurkasta.
»Että kun nyt näin tämmöinen onnettomuus piti ylhäältä annettaman», lausui emäntä vihdoin ääneen ajatuksensa.. »Että ihan kuin liiton mukaan tupertuivat tuohon käsin käännettäviksi, melkein samana päivänä.»
»Kiireinnä heinäaikana», lisäsi isäntä huolensa.
»Eipä se taida tauti ja kuolema katsoa näitä maallisia kiireitä, näitä tämän maailman heinäntekoja.»
»Nehän ne mustalaiset, hyväkkään kiertolaiset tuon varitaudin tartuttivat», kuohahti isännän mieli.
»Ei niin, Joonas, vaan näin: Ei tauti tartu, eikä rutto rupea Jumalan sallimatta. Ja mitenkäs lukee Sana: Vaikka tuhat kaatuisi sivullas ja kymmenen tuhatta oikeallas, ei se sinuun satu.»
»Sanokoon Sana mitä sanookin, mutta minä sanon, että jos Hontelo-Tanelin joukko uskaltaa vielä astua jalallaan kynnykseni yli, niin minä näytän, mistä on viisi hirttä poikki.»
»Olisi kai meitä tässä ollut — jos niin, että tauti olisi tarttuakseen eikä ylhäältä annettu — ollut huonompaa ja heikompaakin, mihin kivun kyntensä iskeä», puolusti emäntä väitettänsä.
Kun isäntä siihen ei osannut, sanoa mitään, jatkoi emäntä huokailuaan:
»Kumpi heistä ensin nukahtanee, Hilma vai Kalle.»
»Hilmalle se olisi parempi», sanoi isäntä jotenkin tylyllä äänellä.
Emäntä vilkaisi salaa mieheensä.
— Sen on otsassa ja suun ympärillä yhäti nuo samat ankarat uurteet kuin jäätyneet vaot syysharmaalla kynnöspellolla, ja silmissä tuo jäinen ilme, niinkuin näiden neljän katkeran vuoden leppymätön viha olisi niihin kaihiksi kasvanut. Pehmiää nuo kovimmatkin kirret ja sulaa suurimmatkin järven selät kevätauringon alla; mutta sitä aurinkoa ei taida olla, joka jaksaisi sulattaa roudan Joonaan sydämestä — jaksaneeko edes oman lapsensa kuolemakaan. Niin kova kolaus se oli vanharukan kunnialle tuo Hilman isättömän lapsen maailmaan tulo — lapsi parka siinä niin kauniisti nukkuu äitinsä rinnalla viatonta untansa… Voi, Hilma poloinen, että sinä yhtäkaikki saatoit eksyä oikealta tieltä niin kauas pettävälle polulle. Ei jaksa tuomita äidin sydän, se voi vain surkutella, säälitellä. Ja onhan toki lohtua jälkeen jäävälle siinä, että olet koettanut katua, anteeksi anella ja niin monet salaiset itkut itkenyt, että sen kyynelvirran pitäisi voida puhdistaa valkeaksi veriruskeakin synti. Kohtapa seisset sen tuomarin edessä, joka oikein tuomitsee.
»Niin. Hilmallehan se taitaisi parempi olla», yhtyi hän alistuvasti miehensä mielipiteeseen kuin salaisten ajatustensa loppupontena.
Hetken kuluttua sairas hiukan vavahti ja aukaisi silmänsä, ikäänkuin Mustin äskeinen haukahdus olisi nyt vasta, vaikuttanut hänen hämärään tajuntaansa.
»No, johan nyt taidetaan olla parempaan päin, kun noin kirkkailla silmillä katsellaan. Tunnetko minua — tunteeko Hilma minua?» kysyi äiti ja kumartui lähemmäksi sairaan kasvoja.
Vastaukseksi Hilma hymyili kalpeilla huulillansa, ja silmissä kuvastui iloinen lapsekas luottamus, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: Kyllä tunnen, äiti, tunnenpa paljon enemmänkin kuin nuo ryppyiset kasvot: lempeän sydämen.
»Tunnetkos, kuka tuo on?» kysyi äiti osoittaen kädellään hiukan ulompana seisovaa isää, joka myös oli tullut sairaan tilaa katsomaan.
Hilman käännettyä katseensa isään häipyi hymy hänen huuliltansa, ja pelokkaissa silmissä karehti avuton hätä kuin satimeen joutuneen linnun, jota pyytäjä lähenee ase kädessä. Kääntäen kasvonsa seinään päin hän yritti painautua piiloon pielusten sisään ja vetää peitettä päänsä suojaksi.
»Se pelkää, se kammoo sinua», sanoi äiti ja lempeällä kädellä torjui isää pois sängyn luota.
Sairas sulki taas silmänsä ja vaipui entistä syvempään tajuttomuuden tilaan. Äiti laski kätensä hellävaroen hänen otsallensa.
»Mikä tulinen pätsi hänen sisällänsä mahtanee kiehuakaan, kun pitää tuon otsankin olla niin kuuma että ihan kättä polttaa. Olisi siihen saatava edes kylmä kääre.»
»Laita, laita häneen kääre, kehoitti isä jonkun verran murtuneella äänellä.
»Istuhan sinä täällä ja katasta heitä sen aikaa, kun minä pyörähdän sieppaamassa ämpärillä läikäyksen kylmää vettä lähteestä.»
»Joudan tästä minäkin. Paras hakea saavilla yksin tein, muihinkin tarpeisiin», sanoi isäntä.
»Kun nuo uskaltaisi jättää yksin», epäili äiti.
»Ei kai ne nyt siitä karkuun lähde.»
»Hm… voivatpa lähteäkin. Mikä heissä on maahan menevätä, se kyllä pysyy kuolemaa kahleissa, mutta ylös pyrkivä henki tuo lie enää vain heikon säikeen varassa.»
Vanhukset nostivat eteisestä saavin korennossa olalleen ja lähtivät niityn laidassa olevasta lähteestä, vettä noutamaan.
Jonkun aikaa heidän mentyänsä sattui eteistuvassa harvinainen, vaikka ei suinkaan ennen kuulumaton tapahtuma. Hilma, joka päiväkausiin tuskin oli kyennyt sormeansa, liikauttamaan, ponnahti yhtäkkiä sängyssä istualleen kuin jonkin salaisen voiman tempaisemalla. Hämmästyneemmän näköinen hän tuskin saattaisi olla herättyään haudassaan tuomiopäivänä, kuin nyt katsellen ympärilleen kuumehoureisilla silmillänsä. Hetkisen istuttuaan hän hiljaa, hyvin hiljaa nosti peitteen päältänsä ja varovasti, miltei kuulumattomasti! laski jalkansa lattialle, ikäänkuin peläten liikkeillänsä herättävänsä jonkun. Seisten sängyn vieressä pitkine valkeille pahoillensa hän taas aavemaisesti tähyili kaikille puolin. Huomattuaan sängyssä nukkuvan lapsen hän hätkähti kuin olisi äkännyt käärmeen. Kumartuen pienoisen yli hän tuijotti lapseen ja sipaisi tuskaisena kädellä otsaansa, niinkuin olisi tahtonut palauttaa muistiinsa jotakin hyvin kaukaista, unohtunutta asiaa. Yhtäkkiä hänen silmiinsä leimahti mielipuolisuuteen vivahtava, kamala tuli, hampaat kiristyivät yhteen, kaulajänteet pingoittuivat kuin kanteleen kielet ja nyrkkiin puserrettu käsi alkoi hitaasti kohota ylös, niinkuin hän olisi voimiaan äärimmilleen ponnistaen jännittänyt hyvin jäykkää jousta. Saatuaan kätensä olkapään tasalle näytti siltä kuin hän aikoisi iskeä nyrkkinsä nukkujan sydämeen.
Juuri siiloin — sattumaltako, sallimastako — lapsi avasi silmänsä. Käsittäen unimielissään leikiksi äitinsä uhkaavan asennon hän hymyillen ojensi ylös kätensä.
»Äiti, äiti — tykkyyn, tykkyyn.»
Aivan kuin pienten sormien nenistä olisi virrannut vastaista, puoleensa vetävää sähköä äidin silmien salamoivaan ukkospilveen hän levitti kätensä ja äkillisellä, hurjalla, liikkeellä tempasi lapsen syliinsä, painaen sitä rajusti rintaansa vasten. Hillittömän tunteenpurkauksen jonkun verran heikettyä hän näytti aikovan ulos lapsi sylissä, mutta laski kuitenkin tytön vuoteelle ja käsi kuumeisella otsalla sanoi hätäisesti, honottavalla äänellä kuin unissapuhuja:
»Äidin on kuuma, äiti menee ulos jäähdyttelemään.
Älä itke, kyllä äiti tulee pian takaisin.»
Nyökäyttäen lapselle päätänsä äiti lähti, vilkaisi ohimennen ovensuusängyssä nukkuvaan veljeensä ja sulki oven lukkoon jälkeensä.
Musti, joka epäluuloisena oli nurkastansa seurannut houreisen outoja eleitä, kapsahti akkunaa vasten katsomaan, vingahti ja ryntäsi ovea vasten, mutta kun ei saanut sitä auki, alkoi se levottomana kävellä ympäri lattiaa.
Kun veden hakijat melkein heti Hilman lähdettyä palasivat kartanolle, laskivat he saavinsa maahan ja pysähtyivät henkeä pidättäen kuuntelemaan metsään päin etenevää, hiljenevää töminää.
»Johan nyt kummia kuuluu. Mitä, se oli?» kysyi emäntä pahaa aavistaen.
»Kuka hänen tiennee. Kuulosti tuo vähän siltä, kuin vauhko hirvenvasa olisi siellä, kangasta myöten juosta jymistänyt», arveli isäntä.
Vanhusten astuttua eteistupaan ja vilkaistua sivusänkyyn, jossa Kaisu yksin istuen ja nyrkeillään silmiänsä hieroen hiljaa itkeä tuhersi, he jäivät sanattomina ovensuuhun seisomaan. Uskomattomalta tuntuva havainto vaikutti heihin kammottavasti, ikäänkuin olisivat ruumishuoneeseen tultuaan vainajan asemesta tavanneet, tyhjän arkun.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan emäntä riensi sängyn luokse, kahmaisi lujalla otteella lapsen pään käsiensä väliin kuin pihtiin ja katsoi tiukasti sen vesikierteisiin silmiin.
»Herra Jumala! Missä on äiti?»
Äiti meni ulot jäähytteleinään», vastasi tyttö itkunsekaisella äänellä.
»Sanoiko äiti niin?»
»Tanoi… äitin oli kuuma.»
»Sanoiko äiti mitään muuta?»
»Äiti tanoi, että äiti tulee pian takaitin.»
Mummon ote lapsen päästä vähitellen heltisi, hän oikaisi vartalonsa ja käänsi kysyvän katseen mieheensä. Seisten yhä ovensuussa alas luoduin silmin tämä näytti hänen mielestänsä hukkuvalta mieheltä, joka pohjan pettäessä jalkain alta tuijottaa kauhistuneena mustaan syvyyteen.
Karttaen emännän katsetta kuin syyllinen hän viimein sanoi:
»Kuule, Saara.»
»Mitä?»
»Onkohan — mitä sinä luulet onkohan Hilma mennyt yksin?»
»Miten — yksin?»
»Yksin, omin jaloin… vai onko hänet joku vienyt?»
»Mikä joku?»
»Joku, joku… Jumala tai…»
»Mitä hirveitä sinä hourit. Kuulithan, että Kaisu sanoi äitinsä menneen jäähdyttelemään.»
»Jäähdyttelemään… En kuullut, en minä mitään kuullut. Mutta mennään nyt, mennään nyt. Tule Saara, mennään yhdessä etsimään Hilmaa, lasta!»
Jättäen toisen sairaan ja pikku Kaisun omiin hoteisiinsa vanhukset lähtivät kumisevaa, kalliopohjaista karjapolkua sinne päin, minne äsken kuulemansa jyminä oli edennyt.
»Niin - niinkuin juoksisi kilpaa… kuolleen kera», höpisi isäntä hengästyneenä.
»Niinkö… minunko kera?» kysyi emäntä.
»Ei kun — Hilman.»
Eräässä kohden polku oli pehmeämultaista, johon uponneita paljaan ihmisjalan jälkiä etsijät pysähtyivät tarkkaamaan.
»Voi, taivaan vallat, miten pitkiä askelia!» huudahti emäntä. »Katsohan tuotakin jälkeä — varpaat vain ehtineet maata kaapaista kuin kuokalla. Kiire siinä on ollut mentäessä, ihan siinä on siivillä lennetty.»
»Siivilläkö?»… Eikö siinä olekin joka toinen askel kuin kyntysen — kuin pukin sorkan jälki?»
»Oletko sinä sekaisin! Lampaanhan nuo ovat jälkiä.»
Etsijät kiiruhtivat taas puolijuoksua eteenpäin jälkien viittomaan suuntaan; mutta kuta pitemmälle he etenivät, sitä heikommaksi muuttui haarautuva polku, kunnes viimeinenkin ura katosi kokonaan. Seisten neuvottomana tiettömällä kankaalla, tietämättä minne mennä, sanoi Joonas vihdoin:
»Juokse sinä nyt, Saara, kotiin ja kiidätä käsky heinämiehille, että lennättävät hätäsanoman naapureille ja tulevat sitten yhdessä toisten kanssa Hilmaa etsimään. Minä jään tänne. Ja pidä silmällä Kallea, ettei sekin pääse ryöstäytymään läpi käsien sisarensa jälkeen, kääri vaikka köydellä sänkyineen samaan kapaloon ja aseta aukinainen raamattu rinnan päälle.»
»Leiviskäinen paino sairaan rinnalle!» kummasteli emäntä.
»Jos lie raamattu liian raskas, ota virsikirja, sydämen kuvakirja eli muuta kevyempää jumalista, mitä kirjakopasta löydät. Ja ota uunista hiiltä eli paremminkin raaputa nokea padan kupeesta ja piirusta sängyn päätylautaan näkyvä risti.»
»Minkä vuoksi?» kysyi emäntä.
»Varauksen vuoksi.»