V
Kulovalkeana kulki viesti Hilman äkillisestä, salaperäisestä katoamisesta niityltä niitylle, joissa kylänväet olivat heinänteossa. Se vaikutti mieliin ahdistavan, kammottavan tunteen, ikäänkuin kohtalon käsi olisi raskaana laskeutunut itsekunkin sydämelle. Arkinen aherrus tuntui turhalta, vähäpätöiseltä, ja halpa päivätyöläinen kohosi isännän vertaiseksi, kun oli kyseessä ihmishenki. Sanoma oli kuin mahtajan käsky, jota kaikkien oli toteltava. Kiireisessä rehunkorjuussa olijat riisuivat hevoset heinärekien edestä ja jättivät kuivat karhot levälleen uhkaavan ukkossateen alle. Naiset painoivat haravansa varresta pystyyn luokonsa laitaan, niittomiehet jättivät lakeuksensa kesken ja ripustivat viikatteensa pajupensaitten oksille tai latojen nurkille.
Äsken iloisen äänekkäillä niityillä vallitsi ennen pitkää rauhaisa hiljaisuus kuin sunnuntaina. Tyhjät, täyttymistään odottavat ladot näyttivät suu ammollaan kysyvän: minne niin kiire lähtö? Ja pystytetyt haravat olivat kuin hautaristit hiljaisella kirkkomaalla. Jostakin varjoisasta lehdosta saattoi leyhkeän tuulen kantamana kuulua silloin tällöin vain hevosenkellon tukahtunut kalahdus; ja vihreä sisilisko rohkeni taas luikertaa piilostansa ladon seinähirrelle rauhassa päivää paistattamaan.
Yksitellen ja pienin joukoin saapui väkeä eri tahoilta Jylhänmäkeen.
Ihmeteltiin, päivitettiin; kuuluipa joukosta yksinäisenä soraäänenä
Isoaholan isännän karkea moitekin:
»Olisi pidettävä parempi huoli sairaistaan etteivät pääsisi piileksimään sydänmaihin kuin varkaat ja karkurit. Mokoma heinäpouta; ja kuka sen korvaa vahingon, jos tämän takia saadaan sianheiniä.»
»Varkaat ja karkurit! Älkää, hyvä isäntä, sanoko niin», vaikeroi emäntä. »Onhan näitä, sairaita, koetettu varjella ja vartioida kuin kalleinta aarretta, tuskin siunaaman ajaksi silmän alta jätetty. Lähteellä pikipäin piipahdimme ja… Kuka olisi uskonut ja aavistanut, että se nyt sill'aikaa. Hilma, joka oli melkein kuin kuollut. Paha se on, että piti häiritä heinämiehiä, paha se on. Mutta kun on tämmöinen asiallinen asia, kun on näin elämä ja kuolema kilpasilla» niin ei osattu muuta kuin lähettää sana kulkemaan.».
»Eikö tuota lie kuormaa nykyisin tämän emännän harteilla sen kuin vanhan valjaat kestää, tarvitsematta sianheinillä lastia lisätä», kuului väkijoukosta Isoaholan isäntään kohdistuva moite.
»Ja jos kenelle heinänsä ovat kalliimmat kuin ihmishenki, niin sopii palata niitylleen karhejansa kouhottelemaan — ei tuo nyt sota yhtä kaivanne.»
»Yhtä! Täällä on meidän koko heinäväki, näen mä», väitti isäntä.
»Eipä täällä näy poikaannekaan, Pekkaa — vaikka…»
»Pekka mihin lie niityltä livahtanut, hävisi kuin huiluilla heti kun sana tuli.»
»… vaikka hänen pitäisi olla etukynnessä etsimässä.»
»Miten niin etukynnessä?»
»Morsiantaan…»
»Se on helvetin vale», kivahti isäntä poikansa puolesta. »Meidän
Pekalla on parempiakin.»
Tämän ikävän välikohtauksen jälkeen väki hajautui metsään emännän osoittamaan suuntaan, arimpien pysytellessä toistensa lähettyvillä; sillä tuntuipa kammottavalta löytää etsittävänsä yksin, mahdollisesti kuolleena.
Jälkijoukkona kulki pari vanhusta haastellen keskenänsä.
»On tämä nyt, tämä tällainen tapaus, ennen kuulumaton kumma», arveli toinen, Kankaanpään vaari.
»On, kumma on — vaikka onhan näitä tämän tapaisia ihmeitä ennenkin nähty. Se väliin varitautinen — muistan niiltä suurilta nälkä- ja kuolovuosilta — saa sellaisen yliluonnollisen voimanpuuskan, että sitä ei pidätä lukot, ei salvat. Mutta kun voimat loppuvat, niin ne katkeavat niin tikkua taittaen, että sairas kiivaimmasta kulustaan suistuu suulleen hervottomana kuin lankavyyhti. Eikä se niistä retkistään jälkeenpäin muista enempää kuin unissakulkija.»
»Niinkuin tuo metsokin, haavoitettu metsokin. Sekin näet lentää, lentää — luoti, kuolema rinnassa, etkä sen voimakkaassa menossa huomaa mitään erikoista. Mutta yks kaks huimaa päätä, vihlaisee sydäntä, ja lintu kiitää liikkumattomin lentimin vinosti maata kohti kuin heitetty helmi. Siihen jää hajasiivin, ojokauloin, niinkuin olisi jatkavinaan matkaansa yhä — eikä höyhenen juuri värähdä.»
»Löydätkös sen sitten, haavoittamasi metson?»
»Harvoinpa sen hakien löytää.»
»Pelkään pahoin, että tämän tänäisen lentäjän laite on samoin: löytyy jos löytyy. Jos tyttö — tai miksi häntä sanoisi — ennen voimain lopullista herpautumista on saanut houreisen päähänpiston kätkeytyä jonnekin, niin — hyvästi silloin! Tämä on suuri, tämä Hohon sydänmaa, täällä on lukemattomia piilopaikkoja.»
»Ja siksi toiseksi, jos metsän väki kenen ottaa omakseen, niin se pitää sen, vaikkei olisi suojana yhtä oljenkortta… Mitenkäs kävi Tilusen Ollin lehmän tässä takavuosina.»
»En tuota enää niin tarkalleen muista.»
»Katosi Tilusen ainoa lehmä. Olli etsii, etsii lehmäänsä, huutelee päivän ja toisen. Tuleepa siinä hakiessaan aukealle aholle, istuu levähtämään Haavaiselle honganpökkelölle, panee tupakaksi ja lähtiessään kopistaa piippuansa pökkelön päässä piipottavaan tervasoksan tynkään. Mutta lehmää ei löydy lopultakaan.»
»No, mitäpä kummaa tuossa.»
»Onpa niinkin. Jälkeenpäin, vuosien kuluttua, osuu Olli sattumoin samalle aholle ja tapaa entisen pökkelön paikalta lehmänsä luurangon.»
»Ettäkö — meinaat…?»
»Aivan: hongan pökkelöllä oli Olli istuvinaan — lehmänsä kyljellä istui, honganoksaan oli piippuaan kopistavinaan, lehmänsä sarveen kopisti.»
* * * * *
Iltamyöhällä palasivat väsyneet, nälkiintyneet etsijät taloon tyhjin toimin, luvaten aamulla tulla uudelleen etsintää jatkamaan eväskontit selässä.
Mutta syvällä sydänmaassa harhaa hämärtävänä heinäkuun yönä Joonas yksin, avopäin, avorinnoin, risukoissa huosiamiksi repeytyneet virsut jalassa.
»Hilma!… Hilma…!»
Hän on huutanut äänensä käheäksi, kerraten tuota yhtä ainoaa nimeä, joka hänelle nyt on kalleinta maailmassa. Mutta vastausta, ei kuulu. Pitkiin toviin ei kuulu mitään, ei pienintä linnun tirskahdusta, ei hiljaisin tuulen henkäys värähdytä arkaa haavan lehteä, Ja kuitenkin tuntuu, kuin kaikkialla olisi läsnä vaanivin katsein joku näkymätön, erämaan suuruinen, jonka salaperäinen hengitys kuuluu korvissa hiljaisena huminana. Silloin tällöin matkan varrella katkaisee hiljaisuuden risukosta kuuluva risahdus — jänis kiitää poispäin yön harmaana haamuna. Milloin säikähdyttää metsän ryteikössä aavistamalla syntyvä, ryminä, kun makuultaan karkkoutuva metso pyrkii pakoon raskain siivenlyönnein; milloin vilahtaa puitten välissä saalista etsivä yöpöllö kuin äänetön aave.
Raskaisiin mietteisiin vaipunut kulkija yhtäkkiä hätkähtäen pysähtyy ja käsien vaistomaisesti kohentuessa ylös kuin päätänsä iskulta suojellen hän jää kauhistunein katsein tuijottamaan läheisen hongan latvaan.
— Huuhoo — huuhoo — huuhoo — kuuluu kuolemankolkko, pahaenteinen ääni läheisen kelohongan latvasta, ja istuu siellä ylhäisellä valtaistuimellansa heinäruon suuruinen ruskeankirjava erämaan yön majesteetti, höyhentöyhdöt kruununa päässä, mahtavana katsellen avaraa valtakuntaansa pyöreillä silmillänsä, joiden pikimustaa keskustaa ympäröi tulikivenä palavat keltaiset renkaat.
– Huuhoo — huuhoo — jatkuu pienin väliajoin sydänmaan ääriin kantava manalainen ääni.
Viimein hirviö lehahti lentoon kallistellen pyöreätä, sarviniekka päätänsä, niinkuin etsisi jotakin. Hetken kuluttua kuultu loitolta korven laidasta yksinäinen kipeä rääkäisy — huuhkaja on iskenyt jäniksensä ja, alkaa hiljaisuudessa yöllisen ateriansa.
Eteenpäin kulkee Joonas, tietämättä minne, kuusen luota kuusen luokse, kohottaa varovasti alinta, maahan ulottuvaa oksaa ja kurkistaa himmeän lehväholvin alle.
»Hilma!… Hilma…!»
Huomaamatta tulee vastaan vuori, tie nousee pystyyn. Hän kohottaa ylös väsyneen katseensa, mutta, ei näe muuta kuin alaosan jyrkkää louhikkorintaa.
— Tuon huipulle kun jaksaisin kiivetä, niin sieltä ehkä saisin osviittaa, missä olen ja missä päin on koti.
Kiveltä kivelle, kaatuneiden honganrunkojen ylitse ja alitse tai ainstoitunutta pintaa pitkin syvien rotkojen ylitse käy vaaranalainen kulku. Jyrkkien kalliorintain niljaisella pinnalla irtautuu pettävä peite virsun alta, ja takaperin, sammaltukot kourissa, saa usein liukua alas sen, minkä on nelinryömin ylöspäin kontannut.
Vuoren puoliväliin päästyä pistää silmiin kallioluolan ammottava suuaukko. Hän kurkistaa sinnekin ja kuuntelee henkeä pidättäen.
– Mitä… liikkuuko siellä joku?
»Hilma!… Hilma!»
Vastaukseksi on kuuluvinaan vihaista murinaa luolan synkästä pimennosta. Tällöin johtuu Joonaan mieleen: Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta…
Hän kääntyy katsomaan taakseen, nähdäksensä millaisia maita hän on kulkenut. Alhaalla jalkani tila näkyy puun latva puun latvan vieressä silmän kantamattomiin.
Niitä on tuolla rannattomalla tasangolla kuusia, lampia ja suosilmäkkeitä määrätön luku, ja vuorten rinnoissa luolia, ja rotkoja lukematon paljous.
Tämä masentava havainto pyrkii herpaisemaan kokonaan Joonaan ennestäänkin vähät voimat. Asettaen kätensä torveksi suunsa eteen hän päästää rinnastansa pitkän, epätoivoisen huudon erämaan yli:
»Hiiiilmaaaa!»
— Hiiiilmaaaa! vastaa apinoiva kaiku jostakin etäältä.
Päästyään vihdoin mäen päälle Joonas silmäili tienoilta ja huomasi tulleensa Haukkavuorelle. Hän istui vanhalle sammalpeitteiselle puun kannolle, kyynärpäät polvilla, hartiat kumarassa, ja katsoi eteensä maahan. Rohdinpaita oli liimautunut kiinni märkään selkään, lämpimiä hikivirtoja valui ihoa pitkin, yhä uusia puhkeili, ja otsalta tipahteli suuria, hikihelmiä pehmeän sammalistoon.
Jostakin taivaan rannalta kuului kaukaista ukkosen jyminää.
Kuinka kauan Joonas lienee istunut, kun hän oli kuulevinaan vuoren loivalta rinteeltä, vastaiselta nuo että kun, mistä hän oli tullut, jonkun huutelevan Hilmaa. Aluksi hän luuli olevansa kuulohäiriön tai jonkun muun salaperäisen ilmiön lumoissa. Mutta kun ääni yhä läheni, täytyi täällä sydänmaassa olla siis joku toinenkin, mahdollisesti harhautunut etsijä kuten hänkin oli. Olipa Joonas lisäksi tuossa haikeassa huhuilussa kuulevinaan kuin omasta rinnastaan lähteneen äänensä kaiun.
Pian ilmaantuikin metsän kätköstä esiin mies, jonka Joonas tunsi Isontalon Pekaksi. Huomaamatta ennen saapunutta hän läheni suoraan tätä kohti, nähtävästi aikeessa ottaa asemastaan selkoa hänkin vuoren korkeimmalta kohdalta. Vasta muutaman sylen päähän päästyään hän hätkähtäen äkkäsi kannon päässä istujan, jolla oli oksankaranko kädessä, niinkuin aikoisi sillä tervehtiä tulijaa. Miehet katsoivat kotvan toisiansa mitään virkkamatta, Joonaan silmissä leimuten kipinöivä viha, Pekan välttelevässä katseessa karehtien arka syyllisyys.
»Jos minä olisin nuorempi mies ja näissä käsissäni olisi vielä entiset voimat, niin arvaappa mitä minä tekisin nyt?» alkoi Joonas näköjään tyynenä, vaikka ääni värähtikin vihasta.
»En voi arvata», vastasi Pekka.
»Minä ottaisin ja sitoisin sinut tuohon lähimpään petäjään, kiskaisisin paidan korviisi ja huitelisin tällä kädessäni olevalla karangolla paljaaseen selkääsi, niin että joka iskulle nousisi sininen makkara — niinkuin suomittiin ennen vanhaan naisen raiskaajia, varkaita ja muita roistoja kaakinpuussa.»
Pekka ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi, merkiksi siitä, että isku oli sattunut kipeästi lyömättäkin.
»Ja siinä minä tekisin oikein», Iisasi Joonas hetken vaiettuaan.
»Eihän se taitaisi väärinkään olla», myönsi Pekka alistuvasti, tietämättä oikein mitä sanoi.
»Ei ollenkaan väärin; sillä se on sinun syysi tämä — tämä kaikki.»
»Mikä?»
»Se, että Hilma on nyt sillä tiellä kuin on. Sinä olet murhannut hänet.»
Pekan pää nuukahti alas kuin tuomitun, joka ei ei voi vedota asiataan enää mihinkään ylempään oikeuteen.
»Se on sinun — se äpärä», jatkoi Joonas kuulusteluaan, istuen kannollaan vakavana kuin entisaikainen tuomari käräjäkivellä.
»Äpärä?» kertasi Pekka.
»Kaisu.»
— Missä lienee Hilma nyt?
Joonas käänsi ylös pelokkaan katseensa. Eri korkeudella risteilevät pilvet näyttivät hänen mielestänsä vastakkain hyökkääviltä sotajoukoilta; toisinaan näytti korkeudessa mustaa taustaa vasten liitävän valkoiseen paitaan puettu ihmishaahmo ja katoavan alempana olevan pilven taakse.
— Jos sinä olet siellä, Hilma, niin rukoile — rukoile minunkin puolestani.
Joonaan katsellessa pilvien kummallista risteilemistä oli sydänmaa hänen huomaamattansa ehtinyt verhoutua synkkään varjoon. Mutta yli muun metsän kohoavat kelohongat näyttivät entistä valkoisemmilta, niinkuin olisi omaa niiden kaamea valaistus. Alastomine oksineen ne olivat kuin käsivarsiaan ojentelevat jättiläisluurangot äärettömällä hautausmaalla..
Ennen pitkää alkoi sydänmaa raskaasti huokailla, puitten latvat levottomasti huojahdella, ja jostakin kaukaa kuului kuin suunnattoman kosken kohina. Pian oli joka lehti laulava suu, joka oksa soittava kieli, ja säestyksenä kaikelle tälle Joonas oli aika-ajoin kuulevinaan myrskyn keskeltä kuin itkua ja kuolevan valitusta. Hänen ruumistansa alkoi puistattaa kylmän väreet, Hilman kohtalo ja oma raskas syyllisyyden tuntonsa painoi hänet polvilleen siihen missä oli, kantonsa viereen, ja ristiin liitetyt kädet kohosivat hitaasti salamoivaa, tuomiona jyrisevää taivasta kohti.
»Jumala!… Jumala!»