VI
Seuraavana päivänä herättyään Haukkavuorella Joonas aluksi ei ollut selvillä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Puolivalveilla venytellen raukeita jäseniänsä hän näki auringon paistavan siniseltä taivaalta, kuuli haavan lehtien rattoisaa liputusta yläpuoleltansa ja rastaitten räkättävää pelehtimistä jostakin itseänsä alempaa kuin syvyydestä. Pitkällään olo pehmeällä sammalvuoteella tuntui niin suloisen uuvuttavalta, että teki mieli antautua uudelleen unen valtaan. Mutta eilisten ja yöllisten tapausten muistot alkoivat myös heräillä piilossansa ja hiipiä sieluun kuin raatelevat pedot. Riuhtaisten itsensä irti unen kahleista. Joonas nousi istualle ja ensi työkseen katsoi aurinkoa arvatakseen ajan kulkua. Mutta korkeuden kellonviisari näytti hänen mielestänsä tällä kertaa väärin: näytti nousevan lännestä käsin. Pian setvisi kuitenkin, että aurinko olikin jo alamäkeä laskemassa, ja hän, nukkuja, ottanut hyvin pitkät, unet.
— Mokoma etsijä! raapaisi itsesyytös Joonaan sydäntä verisellä kynnellänsä. Maata mätköttää sunapölkkynä, päivän pitkän, samalla, kun toiset, ventovieraat, ovat arvatenkin parastansa panneet pelastaakseen kuoleman kynsistä heille kaukaista, vieraan lasta. Ehkäpä ovat jo etsittävänsä löytäneetkin, ehkä on Hilma itse sekaannuksesta selvittyään koettanut omin voimin koteutua.
Pieni toivon kipinä sydämessä Joonas lähti kotiansa kohti, oijustaen toista suuntaa kuin oli tänne kulkeutunut. Kotipihaan päästyä tervehti häntä raskas, salaperäinen hiljaisuus. Ainoa näkyvissä olevaa ihmistä oli pikku Kaisu, joka nyhti ruohoa tuvan seinustalla laiduntavalle käpykarjallensa. Mutta huomattuaan, kuka tulija oli, putosivat heinät helmasta, ja tyttö juosta kipaisi tuvan taakse pakoon, kurkottaen nurkan suojasta valkotukkaista päätänsä kuin pyy piilostansa puun rungon takaa metsästäjälle.
»Kaisu, älä pelkää, älähän pelkää, en minä ole vihainen. Vaari ei enää koskaan ole paha lapselle» maanitteli Joonas lempeällä äänellä ja selkä kumarassa, käsi kurkolla hiipi lasta kohti, niinkuin olisi maitokupin avulla houkutellut kiinni arkaa kissaa.
Kaisu katsoa murjotti sormi suussa alta kulmain epäluuloisena vaariin, valmiina livistämään pakoon, mutta pysyi kuitenkin kuin uhmaten paikallansa. Tytön luokse päästyään vaari ojensi molemmat kätensä häntä kohti, mutta nykäisi ne samassa takaisin, niinkuin hänen tekisi mieli lyödä lasta, kuten oli tapahtunut joskus ennenkin. Seisten hetken sanattomana kahden tulen välissä vaari vilkaisi ympärilleen, näkyisikö ketään sivullista, ja äkillisellä liikkeellä kaappasi lapsen syliinsä.
Luullen joutuneensa petollisesti ansaan Kaisu itsepuolustuksekseen tarrautui vaarin leuanaluspartaan kuin takkiainen ja veti niin, että tämän oli pakko taivuttaa päänsä kumaraan.
»Älä, rakas lapsi, vedä parrasta… tii-tii!» pyyteli vaari.
»Jot vaali ei päättä minua, niin minä kitkon pahatta niin, niin, niin… että vaali kuolee», peloitteli Kaisu.
Moinen uhkamieli kiehautti vaarin sappea; mutta kun hän tunsi povellansa uhmailusta huolimatta avuttoman, pelosta värisevän ihmisolennon ja lisäksi ymmärsi, että omanpa kylvämänsä ohdakkeen piikit tässä pistävät, hän pakottautui hillitsemään vihansa.
»Tahdotko sinä, että vaari kuolee — että vaarikin kuolee?»
Irroittamatta käsiään parrasta Kaisu hellitti jonkun verran otettansa ja katsoi ukkoa tutkivasti silmiin.
»En minä tahto, että vaali kuolee.»
»Hellitä sitten parrasta.»
»En minä utkalla.»
»Miksi et uskalla?»
»Vaali piitkaa.»
»En minä piiskaa.»
»Niin mutta… vaali tukittaa titten.»
»En tukistakaan.»
Tultuaan lopulta vakuutetuksi vaarin vilpittömyydestä Kaisu karkasi molemmin käsin hänen kaulaansa, ensi kerran elämässään, ja pusersi minkä jaksoi. Kuin itsestään kiertyivät vaarinkin kädet lapsen hennon ruumiin ympärille. Viimein muisti Kaisu:
»Lemmät.»
»Lehmät, niin», kertasi vaari hajamielisenä.
»Heinät putoti tykyttä.»
»Otetaan heinät syliin taas.»
»Niin — päättäkää minut nyt.»
»Uuppis!» sanoi vaari nostaen tytön kainaloista korkealle ja laskien hänet hiljaa suorin käsin maahan.
Kaisun kokoillessa pudonneita heiniä helmaansa kysäisi vaari:
»Joko äitisi on tullut kotiin?»
»Ei te ole tullut. Täällä oli niin paljon, paljon vielaita, piha täynnä. Ne menivät hakemaan äitiä kotiin. Äiti tuo titten namutia. Ja Jumala jylitti yöllä — minä kuulin. Ja mummo oli polvillaan tängyn vielettä ja pani kätentä littiin ja tanoi, että taivaan itä toluu.»
»Vai niin, vai ei ole äiti tullut», sanoi vaari ja käveli laahustavin askelin eteistupaan, jossa emäntä oli muuttanut vartiopaikkana» Hilman tyhjän sängyn luota Kallen vuoteen viereen.
»No, viimeinkin», sanoi emäntä hiukan ilostuen. »Tässä juuri mietin, että joko sitä on lähdettävä hakijaakin hakemaan… Mutta mitä ihmettä… minkä sinä olet näköinen! Kädet ja kasvot verinaarmuilla, vaatteet liassa yltä päältä — virsut riekaleina. Mitä kaiken maailman rämeitä sinä olet rämpinyt?»
»Onhan niitä sydänmaassa rämeitä ja risukolta», sanoi Joonas, ryhtymättä tarkempaan selontekoon matkastansa.
»Lie sinulla, ukko rukka, jo hiukan nälkäkin, siellä kun olet sydänmaita pitkin vuorokausimäärin koirana juossut, saamatta suuhusi eineen murenta. Siinä on ruoka pöydällä syöjäänsä odottamassa. Paistoin hiilillä lahnaa, ajattelin: tuosta saa suolaista sydämeensä. On siinä lämmin liesikko, voita, talkkunaa ja viilipytty — ota ja syö», touhusi emäntä.
»Mitenhän olisi — olisiko tuota suupala haukata», oli Joonas epäröivinään, nieleskellen ruuan esiin kiihoittamaa sylkeä vatsaansa.
Kun hän hetken viivyteltyhän istui pöytään ja avusi suunsa ensi palalle, valahti kielelle kertynyt kirkas vesi pöydän laidalle. Vilkaisten vaimoonsa Joonas pyyhkäisi veden nopeasti paitansa hihalla ja suu ruokaa täynnä sopotti:
»Eipä tässä tunnu olevan niin erin nälkäkään.»
»Koettaisit nyt kuitenkin syödä, jos luontosi vastaan ottaa — vaikkapa sitä viiliä», sanoi emäntä ääneen, mutta ajatteli itsekseen:
— Nälkä sillä on, hirveä nälkä, kyllä siinä leivän kanta katkeaa.
Isännän jatkaessa syöntiään kertoi emäntä Hilman etsinnästä.
»Olleet hakuhommissa koko illallisen iltaa ja tänään aamusta varhain. Siellä ovat parhaillaankin eväineen — saaneeko häntä sitten enää koskaan elävänä nähdä, lapsiraukkaansa. Vaan ehkäpä se oli näin parhaaksi ylhäältä nähty.»
»Ei tämän taivaan alla Hilmaa elävänä nähdä», sanoi Joonas odottamattoman jyrkästi.
»Mitenkä niin?»
»Ei se sarvipää ole onnen huvikseen huudellut.»
»Sarvipää?»
»Eikä ne itkut ole ilon enteitä.»
»Mitkä itkut?»
Joonas kertoi huuhkajan huhuilemisesta ja kuinka hän Haukkavuorella ukkosen jyristessä oli kuullut selvää itkua yli myrskyn pauhun.
»Voi, laupias luoja!» huokasi emäntä ja liitti kätensä ristiin. »Jos nyt tuo Kalle vielä nukahtaa — ja nukahtaahan se — niin sitten sitä mekin olemme lapsettomia, katoamme vuorollamme kuin lahot kannot, jättämättä jälkeemme ainoata vihreää vesaa.»
»Onhan se poika siellä Ameriikassa, Ville», lohdutti isäntä.
»Se on sekin siellä niin kaukana merien takana, melkein kuin iankaikkisuudessa.»
»Onhan sinne vellivesi väliä», myönsi isäntä.
»Vaan entä jos Hilmaa ei löydy lopultakaan, jos ei edes sen ruumista saa siunattuun multaan, niin siinä se vasta paikka on.»
»Löydettävä se on. Jos ei oman kulman apu auta, niin on vietävä kuulutus kirkkoon, on nostettava jalalle koko pitäjän väki», sanoi isäntä varmasti, nuoli lusikkansa ja nousi kylläisenä pöydästä.