VII
Hitaasti ja vähin äänin kulkee etsijäin joukko Hohon sydänmaalla. Terävin, pelokkain katsein pälyen ympärilleen hakijain askeleet ovat epävarmat, ikäänkuin pelkäisivät joka hetki astuvansa etsittävänsä ruumiille risukoissa ja korkeassa kanervikossa. Kuta syvemmälle sydänmaahan tunkeudutaan, sitä toivottomammalta näyttää päämäärän saavuttaminen; rannattomaan erämaahan hajaantuneena etsijäin joukko hupeni kuin pisara mereen.
Vähitellen alkoi hakijain kesken kiteytyä varmuudeksi arvelu, että Hilma ei voi kuulua enää elävien joukkoon. Tämä ajatus ja lisäksi vanhusten ihmeelliset tarinat metsänpeittoon kadonneista ihmisistä ja eläimistä aiheuttivat sen, että yksi ja toinen herkkäuskoinen alkoi epäluuloisin silmin katsella kaikkea vähänkin tavallisuudesta poikkeavaa. Valkoiselta hohtava kivi saattoi kauempaa katsoen haahmoutua istualleen kuolleeksi, valkopaitaiseksi naiseksi, pää syliin nuokahtaneena, ristiin liitetyt kädet polvien ympärillä. Tyvestä kurjenpolvelle kasvaneen puun pitkä kanto näytti rukoukseen polvistuneelta ihmiseltä, tuulen leyhäyttämä lehvä valtoimina hulmahtavilta naisen hiuksilta.
Kuitenkaan ei ehdottomasti tarvinnut olla näin, saattoihan kadonnut olla luonnollisessakin olossaan jonnekin kätkeytyneenä. Mutta jos pääsiäisyönä navettaan hiipinyt noita — kuten se entinen jalkansa menettänyt talon emäntä — voi hädän tullen naamioitua taikoksi, jos Tilusen lehmä kaavautui honganpökkelöksi aukealla aholla, niin yhtä hyvin Hilma voi olla muuttuneena miksi hyvänsä noista kummallisen muotoisista kivistä tai kannoista; siksi oli parasta olla niitä koputtelematta, parasta olla lausumatta varomattomia sanoja niiden läheisyydessä.
Vihdoin etsittävä tavalla tai toisella oli läsnä kaikkialla. Kun joku mainitsi nenäänsä löyhkäävän ikäänkuin hautuumaan hajua kuumana kesäpäivänä, alkoivat monet muut ilmaa nuuskittuaan tuntea sieraimissaan outoa kalman katkua.
Yhtenä kiihkeimmistä kannustajista vainajan löytymiseen oli tietoisuus siitä, että jos kuollut jää tänne sydänmaahan, niin se tulee olemaan koko kyläkunnan ainaisena painajaisena. Kuka nainen ja kuinka moni mieskään uskaltaa silloin tulla täältä lehmäänsä hakemaan, kuka marjoja poimimaan? Näin joukossa ollen ja valoisana aikana ei kammon tunne ollut vielä muuta kuin kaukaista aavistelua; mutta annahan syksyn tulla synkkine päivineen ja pilkkopimeine öineen! Taivas varjelkoon silloin arkaluontoista ihmistä joutumasta tänne yksin ja eksyneenä yöpymästä! Jo pelkkä sellainen mahdollisuuskin puistatti hartioita ja karmi ihoa kylmin värein.
Paheksuvaa ihmettelyä herätti se huomio, että Jylhänmäen isäntää itseänsä ei näkynyt hakijain joukossa, ikäänkuin asia ei häntä koskisikaan. Jos lie isännälle anteeksianto tyttärensä eläessä ollut ylivoimainen tehtävä, niin kyllä olisi aika nyt jo laskea lankainen menneen yli. Mutta kun talon palvelijatar tiesi kertoa, että isäntä on Mustin kera aamuin ensimäisenä ja illoin viimeisenä etsimässä omalla tahollansa, muuttui moite myötätunnoksi. Saattaapa olla Joonaalla eristäytymiseensä omat, hyvinkin pätevät syynsä.
Osanotto kasvoi sääliväksi surkutteluksi, kun kuultiin, että isäntä ei saa unta yölläkään: sen oli palvelijatar omin silmin nähnyt ollessaan eräänä yönä emännän nukahtaessa muutaman tunnin valvomassa Kallen vuoteen ääressä. Eteistuvan lattialla tilapäisellä vuoteellaan maaten oli puhunut unissaan kauheita asioita sarvipäisestä linnusta, joka uhkaa kaapata hänet kynsiinsä. Oli höpsinyt ketusta ja luolasta, ollut toruvinaan kiivaasti jotakin ja lopuksi huudahtanut: »Pimenee, pimenee… Hilma, älä itke, älä itke!» Siihen huutoonsa herättyään oli noussut istualle vuoteellaan, pyyhkäissyt kädellä otsaansa ja silmät renkaina töllistellyt ympärilleen, niinkuin ei olisi ollut oikein selvillä, oliko hän jo valveilla vai näkikö vielä unta. Vuoteelta noustuaan oli mennyt ulos ja pihakoivuun selkäänsä nojaten katsonut ison aikaa sydänmaalle päin. Siitä oli lähtenyt ja mennyt riihen luokse, ottanut kylkiäisen lattian alta ruumislaudan ja kantanut sen kainalossaan Hilman aittaan, niinkuin odottamaan sille lepääjää. Kotvan aikaa aitassa puuhailtuaan oli istunut kynnykselle, selkä ulospäin. Siinä kyyröttäessään oli saanut väliin kuin ankaria vilunkohtauksia ja kädet nyrkkiin puserrettuina näyttänyt kamppailevan niitä vastaan; mutta viimein oli yhtäkkiä iskenyt, kädet kasvoilleen ja ratkennut itkuun, niin surkealta näyttävään, äänettömään, hartioita puistattavaan itkuun, että myöskin palvelijattarelle, joka oli salaa vakoilemassa eteistuvan akkunan pielessä, olivat kyyneleet herahtaneet silmiin.