VIII
Varhaisena lauantai-aamuna noin viikko Hilman katoamisen jälkeen lähti Jylhänmäen valkamasta vene vesille. Ohjaajana perätuhdolla istui Joonas ja soutajina pari talon torpparia. Järven aamutyynen pinnan yläpuolella kaareutui sininen, mittaamaton korkeus, alapuolella pohjaton syvyys. Vene näytti liukuvan eteenpäin sillä ohuella hopeakalvolla, missä nuo kaksi avaruutta toisiansa koskettivat.
Joonas katsoi järveen ulohtaalle veneestä, missä veden pinta oli rikkomatonta, niin kiinteästi, että se herätti matkatoverien huomiota.
»Näkyykö siellä mitä merkillistä?» tutkaisi vihdoin toinen soutajista.
»Joku valkoinen siellä liikkuu», vastasi Joonas nostamatta silmiänsä ylös.
Airomiehet lakkasivat hetkeksi soutamasta ja tähystelivät hekin alansa leviävää avaruutta.
»Niinpähän näkyy tuolla kotka kaartelevan, suurinta lajia. Tuommoinen peto sitä uskaltaa iskeä kyntensä vaikka miehen niskaan, kun pahan päänsä ottaa.»
»Onhan niillä voimia», lisäsi toinen. »Tässä muuanna talvena kaadoin tuolla Hohon sydänmaalla kotapuiksi suuren hongan, jonka latvassa oli kotkan pesä ja siinä lampaan kello — vai vasikanko lie ollut.»
Joonas ei puuttunut keskusteluun, sillä hänen ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Hän katsoi kotkaa ylhäällä, vuoroin sen kuvaista alhaalla, kuinka ne molemmat liikkumattomin siivin liitivät näkymättömiä kiertoportaitansa ääretöntä tyhjyyttä kohti, kumpikin tahollensa. Kotkan ja sen kuvaisen yhä edentyessä toisistansa ne näyttivät pieniltä kuin valkoiset perhoset: ja jos hetkeksikään heitti silmistänsä toisen tai toisen, oli vaikea löytää sitä jälleen. Sivuuttaen viimein sen rajan, jonka yli katsojan silmä ei enää kantanut, ne häipyivät kokonaan kuin iankaikkisuuteen kadoten.
»Tuolla lailla — tuolla lailla kahtaanne kaikkoavaa se on ihmistenkin elämän juoksu täällä ajassa: toinen menee ylöspäin, toinen alaspäin», sanoi Joonas kuin itseksensä.
»Se sana sattui kohdalleen», myönsivät airomiehet.
Elävänä esimerkkinä sen totuudesta oli isäntä itse, jonka talo muutaman viime vuoden aikana oli mennyt sangen nopeaa vauhtia alaspäin.
»Ja samoinpa taitaa olla siellä näkymättömissäkin maailmoissa», jatkoi
Joonas.
»Niinpä… Isäntä pitäisi vähän vaaria siitä perämelasta, ettei veneen kokka käänny vallan kotiin päin. On tässä selällä tehty senkin seitsemän viikatevartta ja pyöritty melkein yhtä ympyräänsä kuin päiväkinnasta, ettei kohta tiedä, mennäänkö eteen- vai taaksepäin.»
Joonaan käännettyä veneen oikeaan suuntaan soudettiin edelleen samoja suuria selkiä ja kapeita virtaavia vesiä, joita monasti ennen oli näin lauantaisin suurissa yhteisissä kirkkoveneissä kuljettu. Väliin kiidettiin alas kuohuvia koskia: kun toinen heikkenevällä mahdillaan työnsi vielä veneen perää, alkoi toinen jo kokkaa kiskoa; kun toisen pauhu takana vaimeni, alkoi jo toisen huuto kuulua edestäpäin.
Vasta iltapäivällä ehdittiin kirkkorantaan. Soutumiesten kävellessä kirkolle yöpaikkaa kuulostamaan lähti Joonas oikopäätä pappilaan. Tultuaan rovastin virkahuoneeseen hän jäi lakki kourassa ovensuuhun seisomaan. Kamarissa ei sillä kertaa sattunut olemaan ketään talonväkeä, mutta ovi sisähuoneisiin oli raollaan, ja kuului sieltä äänekästä vieraan kielen mongerrusta ja iloista naurua. Mahtaa olla rovastilla vieraita, sukulaisia tai muita herrasväkiä, ajatteli Joonas. Neuvottomana ryiskellen hän tunsi olonsa tässä hienon juhlallisessa ympäristössä yksinäiseksi ja turvattomaksi. Hänen teki mieli lähteä pois ja palata myöhemmin uudelleen asialleen. Mutta ennenkuin hän ehti lähteä, tuli rovasti vierashuoneesta kamariin, hymyilevillä kasvoilla seuran tartuttamaa päivänpaistetta, tervehti ystävällisesti tuttua vierasta ja pyysi istumaan.
»Mitäs nyt kuuluu Hohon sydänmaille?» kysyi rovasti istuttuaan kiikkutuoliin.
»Kiitos kysymästä, herra, rovasti — kuuluuhan tuota nyt kerta jotain sinnekin», vastasi Joonas.
»Hyvinkö tulee satoisa heiliä vuosi sinne salokylille?»
»Jumalan kiitos, kyllähän törkyä tulisi, joka heidät jaksaisi saada kunnolla korjuun.»
»Mikäs on saadessa. Luoja kun on armossaan antanut meille kauniit, poutaisat heinäilmat.»
»Ei ole luojan syytä siinä, ei ilmoissa vikaa mitään, mutta on siellä meidän kulmalla tällä kertaa ollut heinämiehillä tähellisempää tehtävää.»
Heittäen vieraaseen tutkivan silmäyksen rovasti huomasi tämän sydämellä olevan jotakin raskasta, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi. Auttaakseen asiaa alkuun hän kysyi:
»Ehkä isännällä on minulle tärkeätä sanottavaa — jotakin kahdenkeskistä?»
»On, rovasti, hyvin tärkeätä: olisin nöyrimmästi pyytänyt huomiseen kirkkoon kuolleen kiitoksen ja kadonneen kuulutuksen», sanoi Joonas ja alkuun päästyään kuvasi juurta jaksaen tyttärensä kummallisen katoamisen ja tähänastisen turhan etsinnän.
Kertomuksen kuultuaan rovasti nousi ja sulki raolleen jääneen kamarinoven, sillä vierashuoneista kuuluva ilonpito alkoi vaivata häntä, niinkuin se oli Joonasta jo alun pitäen vaivannut. Sitten hän istui jälleen kiikkutuoliin ja hiljaa keinuen vaipui hetkeksi miettimään.
»Sanoiko isäntä, että tyttärenne juuri vähäistä ennen katoamistansa oli kuin kuollut?» keskeytti rovasti vaitiolon.
»Ihan niin, melkein kuin kuollut — tuskin sormeansa jaksoi liikauttaa.»
»No, mitä te itse arvelette tästä?»
»Lyhyen ymmärrykseni mukaan hänen ei olisi pitänyt kyetä omin voimin vuoteeltansa nousemaan.»
»Jaa, sinne päin kallistuu minunkin mielipiteeni. Ihmeitten aika ei ole vielä ohi. Raamattu kertoo meille menneiltä ajoilta, kuinka Jumala äärettömässä armossaan on nähnyt hyväksi kutsua luoksensa muutamia pyhiä miehiä sieluineen ja ruumiineen täältä katoavaisuuden maasta — niin Heenokin, niin Mooseksen, niin Elijan ja ennen kaikkea Hänen, joka sieltä kerran tuleva on… Kuinka vanha olikaan tyttärenne?»
»Siinä mitähän lie ollut jonkun ajastajan yli kahdenkymmenen.»
Rovasti avasi pöydällä olevan suuren kirkonkirjan ja alkoi lähteillä sitä. Hänen löydettyä etsimänsä Jylhänmäen sivun Joonaan teki mieli vaipua häpeästä maan alle.
»Vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden iässä», sanoi rovasti ja Joonaan suureksi mielihyväksi aikoi panna kirjan kiinni, mutta vilkaisi kuitenkin kuin sattumalta uudelleen lehdelle, jolloin hänen otsansa vetäytyi synkkiin ryppyihin.
»Hm… isätön lapsi… näkyy olevan nyt nelivuotias. Synnyttäessään on äiti ollut siis vasta yhdeksäntoista vuoden vanha», mumisi hän puoliääneen.
Rovastin mielestä asia sai uuden käänteen, isännän kertomusta oli arvosteltava kokonaan toisessa valossa.
»Ellen kuullut väärin, sanoitte te sillä polulla, jota arvelette tyttärenne menneen, nähneenne vereksiä ihmisen jälkiä ja niiden rinnalla niinkuin pukin sorkan jälkiä», sanoi rovasti Joonaan puoleen kääntyen.
»Niistä pukin jäljistä en pane sormeani kirjan päälle; Saara väittää, että ne olivat lampaan jälkiä», sanoi Joonas.
»Toivokaamme, että niin olisi ollut. Historiat kertovat meille pukin sorkasta ihmeellisiä asioita — te kai ymmärrätte, mitä minä tarkoitan?»
»En — en oikein tajua.»
»Minä en tahtoisi sälyttää kiviä teidän ennestäänkin raskaan kuormanne päälle, mutta totuuden julistajana minä en voi salata teiltä, että Jumala käsittämättömässä viisaudessaan antaa ihmisen toisinaan saatanan haltuun. Siitä on meille hurskas Joob elävänä esimerkkinä.»
»Hurskas… saatanan haltuun!… Mitä viisautta siinä on? Minä läjäyttäisin korvalle sitä ihmistä, joka antaisi viattoman linnun elävänä kiiluvasilmäisen kissan kynsiin. Ja jos rovasti tarkoittaa, että Hilma… niin minä en usko sitä, en usko», väitti Joonas kiivastuneena vastoin omiakin entisiä mielipiteitänsä. »Hilma oli hurskaampi kuin…»
»Kuin kuka?»
»Kuin me molemmat vanhat yhteensä.»
»So-so! Tämä puhuu toista», sanoi rovasti nuhtelevasti kirkonkirjaan viitaten.
»Tuossa kirjassanne näkyy vain muutamien ihmisten julkiset synnit, mutta siinä ei näy kyyneleitä, joita niiden syntien tähden on vuodatettu. Jos Hilma lie ollut saatanan vallassa, niin on hän ollut näiden neljän viime vuoden aikana, mutta nyt hän on siitäkin pahasta päässyt.»
»Mistä pahasta?»
»Minusta.»
»Onko isä ollut paha lapsellensa?»
»Paha… hyvin paha.»
»Minkä tähden?»
»Senpä sen — häpeän tähden, saman, josta rovasti juuri tuomionsa lausui. Minä olen kyllä nyt jälkeenpäin katunut kovuuttani, piehtaroinut tunnon tuskissa vuoteellani unettomina öinä ja luullut väliin tulevani hourupäiseksi, mutta lohdutusta en ole löytänyt mistään.»
»Kristityn ei kuitenkaan sovi antautua toivottomuuteen, niinkuin niiden, joilla ei toivoa ole», koki vanha sielunpaimen lohduttaa.
»Ei ole tainnut rovastilla olla omakohtaista kokemusta siitä, minkälaista on olo sen, jolla on omallatunnollansa melkein kuin oman lapsensa murha lyijynä painamassa, ja tahtoisi polvillaan ryömien kuulla anteeksi antavan sanan siltä itseltään, jolle on paha ollut, mutta on välillä sellainen ylipääsemätön kuilu kuin kuolema erottamassa.»
»Tukekaamme itseämme sillä lohduttavalla tiedolla, että meidän kunkin on kerta astuttava saman kuilun ylitse, jolloin isä voi kohdata lapsensa — toivon mukaan», lievensi rovasti äskeistä ankaraa lausuntoansa.
»Sehän tuota lienee tässä tuskassa viimeistä oljen kortta», sanoi Joonas ja pyysi vielä kerta rovastia kuuluttamaan ja kehoittamaan, että mies talosta yli pitäjän lähtisi kadonnutta etsimään, niinkuin monasti ennen oli lähdetty yhteisvoimin suuria, sydänmaan laajuisia kulovalkeita sammuttamaan.
Rovasti lupasi mielellään täyttää pyynnön, mutta neuvoi Joonaan kääntymään myös nimismiehen puoleen, jonka virkavelvollisuuksiin kuulutuksen antaminen ja asian käytännöllinen toimeenpano kuului.
* * * * *
Kun seuraavana, päivänä, sunnuntaina, saarnavirren loppusäkeistöä laulettaessa saarnastuolin kullatun laidan takaa kohosi rovastin mustan kalotin kattama harmaa pää, heitettiin alhaalla kirkon penkeissä merkitseviä silmäyksiä toisiinsa: mitäs tämä tietää? Eipä ukkoa itseänsä ole näkynyt pöntössä pitkiin aikoihin.
Rovastin saarnatessa päivän evankeliumista, neljänlaisesta kylvömaasta, hän nyt kuten usein ennenkin kuumina kesäpäivinä sai ikäväksensä havaita, kuinka, yksi ja toinen kuulija vei käden suunsa eteen salatakseen haukotustansa. Samalla alkoi näkyä laimeita, lasimaisesti toljottavia katseita; väsyneet silmälaudat viivähtivät toisissaan yhä kauemmin, rakoutuivat hetkeksi, painuakseen jälleen kiinni, kunnes ummistuneitten luomien takaa näkyi vain heikkoa, elohiiren tapaista liikettä. Siellä täällä pisti puhujan silmiin laihasta jänteisestä kaulasta nuokkuva pää kuin korren nenästä raskas rukiin tähkä, alkoi siitä hiljalleen vaeltaa alaspäin unen valtakuntaan, rappu rapulta, yritti joskus liian pitkän harppauksen tehtyään ponnahtaa takaisin kuin säikähtäneenä ja jäi viimein edessä olevalle kirjalaudalle lepäämään, näköjään syvään hartauteen vaipuneena. Kaikkein ikävimmän vaikutuksen tekivät ne nukkujat, jotka painostuksen alkaessa sattuivat istumaan selkäkenossa. Ne kallistuivat taaksepäin ja jäivät suu ammollaan hiljaa kuorsaten tollottamaan ummistunein silmin kirkon kattoon.
Nämä sanankuulijat olivat niin perin mahdotonta maaperää, että siihen kylvetty siemen ei ottanut itämisen alkuakaan. Mutta rovasti odotti kärsivällisesti aikaansa. Niinpä hän saarnansa lopulla ikäänkuin alkuvalmistuksena poikkesi puhumaan kadonneesta lampaasta.
»Tässä meidän Herran seurakunnassamme on myös yksi korpeen kadonnut lammas», sanoi rovasti ja pysähtyi tarkkaamaan lausumansa tekemää vaikutusta.
Valveilla olijain hieman hätääntyneet katseet suuntautuivat kysyvinä rovastin kasvoihin: lienenkö minä se? Toiset tyrkkivät hereille nukkuvia vierustovereitansa.
»Muutamille, teistä lienee tunnettua se mieltä järkyttävä tapaus, että Hohonmaalla Jylhänmäen talon tytär, Hilma, noin viikko sitten on kadonnut kotoansa tavalla, joka käy pimitetyn ymmärryksemme ylitse.»
»Herra Jeesus!» kuului kuiskauksia naisten puolelta.
»Kun tuonelan enkeli oli jo levittänyt siipensä hänen kuolemansairaan ruumiinsa ylle, on hän yhdenkään ihmissilmän näkemättä noussut vuoteeltansa, melkein niinkuin — niinkuin Jairuksen tytär.»
»Taivaan vallat! Taivaan vallat!»
»Meidän jälkeen jääneitten on, niin sanoakseni, jätettävä yhdeksänkymmentä yhdeksän, jätettävä hetkeksi kiireisetkin arkiaskareemme ja etsittävä sitä, joka kadonnut on, kunnes olemme hänet löytäneet ja saattaneet siihen suureen lammaslaumaan, joka tässä kirkkomme ympärillä siunatun maan povessa odottaa ylösnousemuksen ihanaa aamunkoittoa.»
Alhaalta kirkon penkeistä alkoi kuulua äänekästä nyyhkytystä, vilahteli valkeita nenäliinoja, ja siellä täällä kohosi karkea käsi pyyhkäisemään kyyneleen äsken uneliaasta silmänurkasta.
Lopuksi rovasti luki nimismiehen kuulutuksen.
Kun sitten jumalanpalveluksen päätökseksi seurakunta nousi veisaamaan lähtövirttä, kaikui ääni niin voimakkaana, että mokomaa laulunjyräkkätä eivät vanhatkaan muistaneet siinä kirkossa ennen kuulleensa.