IX
Nimismiehen toimeenpanema etsintä oli paljon järjestetympää ja yhtenäisempää kuin oman kulmalaisten hajanaiset hakuhommat. Pitäjän eri kylistä vuoropäivin kokoontuneet miehet asetettiin riviin määrätyn välimatkan päähän toisistansa ja komennettiin rintamalinjana eteenpäin kuin sotaväki. Sivustamiesten oli metsänlukijoitten tapaan merkittävä kuljetun palstan rajat, ettei jäisi yhtään käymätöntä kohtaa eikä tultaisi tarkastamaan samaa aluetta useampaan kertaan.
Näin jatkettiin päivästä toiseen, alettiin aina aamuisin siitä, mihin edellisenä iltana oli lopetettu. Vihdoin täytyi koko suuri puuha tuloksettomana lopettaa ja jättää kadonneen mahdollinen löytyminen sattuman varaan.
Vieraitten mentyä palautui Hohon kulmakunnalle jälleen entinen sydänmaan rauha ja hiljaisuus. Vasta nyt voitiin kunnolleen hengähtää, vasta nyt voitiin syventyä lähemmin miettimään ja pohtimaan järkyttävää tapahtumaa, joka salaperäisyydellään oli kiehtonut kaikkien mielen siihen määrin lumoihinsa, että viikkokausiin ei osattu juuri muusta puhua eikä muuta ajatella. Olihan niitä ennenkin silloin tällöin ihmisiä katoillut: joku lapsi tai vanhus eksynyt metsään ja sinne kuollut; mikä oli hukkunut heikkoihin jäihin, mikä uintimatkallaan vajonnut syvyyteen ja vasta viikkojen päästä löydetty tukiksi turvonnut ruumis veden hylkäämällä järven pinnalta kellottamasta. Ne olivat kuitenkin luonnollisia sattumia, ja verraten pian ne unhotettiin. Mutta harkittiinpa tätä nyt tapahtunutta asiaa miltä kannalta tahansa, niin yhä vain varmistui se mielissä kytenyt usko, että Hilman katoaminen oli yliluonnollisten voimain aikaan saama.
Paitsi Jylhänmäen vanhusten löytämiä pukin jälkiä, joita suurena kummana oltiin aikaisemmin käyty katsomassa ja ihmettelemässä, alkoi myöhemmin levitä suusta suuhun kulkeutuvia huhuja, jotka saivat kulmakunnan harvat ennakkoluulottomatkin hiukan horjumaan vastakkaisissa vakaumuksissansa. Niinpä muuan uskovainen kalastaja, kiivas tanssin vastustaja, ollessaan eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana Telkkälammella ongella, oli nähnyt Pirunkalliolla kirkuvan soiton tahdissa joukon hurjasti hyppiviä tanssijoita, joita aluksi oli luullut oman kylän nuoriksi. Mutta kun hän, pyhä mies, oli soutanut lähemmäksi, oli soitto yhtäkkiä lakannut ja tanssijat siinä samassa kalliolle kadonneet; vain ilkeätä naurun rähäkkää oli enää kuulunut sen puolisesta metsästä, niinkuin räkättävä harakkaparvi olisi lentänyt poispäin puusta puuhun.
Vähäistä myöhemmin oli Kiurupuron vanha mylläri eräänä yönä ollut jauhatustoimessa myllyssänsä, kaatanut tuutin jyviä täyteen ja niiden hienontamista odotellessaan heittäytynyt tapansa mukaan tulliarkun kannelle pitkäksensä. Kuinka kauan hän lienee siinä maannut, kun myllyn yläkertaan alkaa työntyä oven täydeltä miestä kuin metsää, kumaraisessa selässä säkit, joista he kaatoivat rouhennettua tulikiveä tuuttiin. Siitä huolimatta myllyn käynti yhä vain kiihtyi, syntyi niin kauhea jyrinä kuin seitsemän kiviparia olisi jauhanut maantiehiekkaa. Mylläriä alkoi peloittaa, mutta hän ei uskaltanut hievahtaakaan paikaltansa. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat miehet portaita myöten alakertaan asettamaan tyhjät säkkinsä jauhotorven alle. Viimeksi jäänyt tyrkkäsi lähtiessään makaajaa olkapäähän, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Nousehan jauhattamaan sinäkin taas omaa viljaasi. Mylläri kohoutui istualle ja palaneen käryä nenäänsä tuntien kuuli jo äänestä, kuinka mylly jauhaa jyristi tyhjää, niin että säkenet säikkyivät — kuinka kauan lie jauhanutkaan. Uskaltamatta katsoa alakertaan hän kiiruhti laskemaan veden sulkulaitteen alas ja meni sen tien tupaan akkansa viereen maata.
Tosin oli kulmakunnalla niitäkin, jotka vastoin myllärin omia vakuutuksia sanoivat hänen nähneen vain unta; väittivätpä vielä niinkin, että myöskin kalastaja oli onkiessaan torkahtanut veneensä perään tai keksinyt koko jutun, herättääkseen nuorissa vihaamansa tanssin kammoa. Mutta ikäänkuin näille naurajille ja pilkkaajille varoitukseksi tapahtui sitten jotakin sellaista, jonka todenperäisyyttä epäuskoistakaan ei voinut, kieltää.
Eräänä, hyvin kuumana päivänä tulla rynnisti sydänmaalta käsin kylää kohti näkymätön voima, joka oli ollakseen kuin tuulispää, mutta ei ollut oikein tuulispääkään. Se kulki viivasuoraan sydänmaan halki ja jätti jälkeensä metsään leveän tien kuin valtakunnan rajan, jonka oli raivannut niin sileäksi, että siinä ei ollut jäljellä paljon muuta kuin suurimmat kivet. Se kiskoi maasta suuria petäjiä juurineen ja nakkeli kauas sivuilleen asettaen ne seisovia puita vasten nojalleen, latvat alaspäin; ja mitä ei jaksanut juurineen ylös saada, sen oli taittanut poikki kuin päretikun. Osumatta onneksi ihmisasunnoille kylän aukean yli kulkiessaan, se hajoitti niityillä tiellensä sattuneita heinälatoja, repi aitoja, otti pelloilta kuhilaita mukaansa, ja monenlaista muuta pahaa tehtyään jatkoi raivoisaa matkaansa Valkeisen järveen. Siellä kun ei muuta osannut, niin nosti ilmaan pilviä pitävän vesipatsaan ja sen kera riensi eteenpäin pitkin järven selkää kuin kosken pauhu.
Ne, jotka itse eivät olleet tilaisuudessa näkemään tätä voimallista kulkua, kävivät katsomassa sen tuhoisia jälkiä. Aseettomina moista ylivoimaa vastaan elettiin alati pelon ja turvattomuuden vallassa. Sen — ei hiivitty nimittää pahaa oikealla niinellänsä — kaikkinäkevän silmän edestä ei ollut yrittämistäkään kätkeytyä perunakuoppiin tai muihin piilopaikkoihin, eikä ollut mahdollista paeta sen käden ulottuvilta.
Välittömänä seurauksena kaikesta tästä oli, että itsekukin kurkisti sisimpäänsä ja alkoi salaisuudessa muistella vähin omiakin askeliansa. Kun on niin, että tulessa kulta koetellaan, tuli tällöin moni uskovainenkin, joka ennen oli nähnyt rikan vain veljensä silmässä, kauhuksensa äkkäämään malan myöskin omassa silmässänsä; huomasi kulkeneensa hyvin kaukana kaidasta tiestä — jumala paratkoon, liekö koko elämänsä aikana sille polulle jalkaansa kunnolleen astunut.
Kun kerta yksi oli joukosta kadonnut, niin kuka takasi, että viejä tähän yhteen tyytyi. Tai oliko Hilma sen syntisempi kuin joku toinen, vaikka hän lapsensa takia oli joutunut kaikkien silmätikuksi. Kohennetaanpa hiukan omiakin helmasyntejä. Mahtoi olla hyvin harva se isoisemmankin poika, joka ei ollut yöjuoksuissa ja tansseissa kenkiänsä kuluttanut, renkipojista puhumattakaan. Auennut se oli niin talontyttären kuin piikaheilakankin aitan ovi hiljaiseen koputukseen yön pimeydessä. Mutta kyllä nyt saavat olla ne juoksut juoksematta, saavat nyt pysyä pönkät ovien edessä, tulkoon vaikka itsensä rovastin poika koputtelemaan.
Kuinka moni rehellisen kirjoissa kulkeva isäntämieskin oli markkinoilla kaatanut viinaa laiskan hevoskoninsa korvaan, vieläpä puhaltanut pillillä ilmaa nahan ja luitten väliin, niin että kaakki kauppoja tehtäessä oli ollut pyöreä kuin makkara, hirnunut ja teiskaroinut kuin hyväkin tallisyöttiläs. Tällä tavoin hevoskaupoissa ja muissakin kaupoissa vetänyt nenästä pitkätukkaista lähimmäistänsä kuin paras mustalainen, vieläpä kotiin tultuaan nauranut ja kunnioikseen kerskunut petoksillansa. Siihen Iisaksi hoiperrellut usein juovuspäissä kyliltä kotiin, räiskänyt vaimollensa ja ollut huonona esikuvana viattomille lapsillensa — kiroillut ja maanitellut maille sitä, jonka nyt on luoksensa saanut. Sillä oi kai se kahta kutsua odota eikä itseänsä houkutteluin; siksipä saakin nyt sydän kurkussa kulkea, niinkuin joka pensaan ja kiven takana olisi samainen kiljuva jalopeura väijymässä ja kimppuun hyökkäämässä.
Eihän ollut oikein tehty myöskään emäntäväen puolelta porista piioillensa aamusta iltaan kuin kiehuva perunapata, ja äyskiä särpimen asemesta avuttomille kerjäläisraukoille kuivaa leipäpalaa antaessaan. Mutta ei tarvitse piikojen tästedes pahaa sanaa kuulla, vaikka eivät, tikkua ristiin kääntäisi, ja tuohon istuttaa kerjäläisen rinnallensa samaan pöytään, samasta kupista syömään.
Entäs kenen kelkassa sitä oltiin, vanhat ennen nuorempana, kuljettu keritsimineen kalliina juhlaöinä ihmisten navetoissa, kenen käskystä kyttäilty metsissä kupariraha suussa ja lakkia maahan nakaten nostettu karhut naapurin karjaa kaatamaan; kenen voimalla oltiin manattu käärmeet kiekkona, kytevä taulapala hampaissa, puremaan myrkyllistä hauvaa vihamiehen jalkaan ja sytyttelemään hänen huoneitansa.
* * * * *
Miten ollakaan, kun suuret kymmensoutuiset kirkkoveneet lähtivät lauantaisin valkamistansa, olivat ne tupaten täynnä pyhäpukuista kirkkokansaa, joukossa sellaisiakin, joita ei oltu niissä, veneissä ennen nähty. Toisia kulki maanteitä myöten katkeamattomana jonona samaa päämäärää kohti, rikkaat hevosilla ajaen, köyhät jalkaisin, eväsnyytit kädessä, kengät olalla ratsastaen. Käsiään hykerrellen sai rovasti, joka taas oli alkanut itsekin saarnailla, vielä vanhoilla päivillänsä nähdä sen kauan ikävöimänsä ilon, että hänen kylvämänsä siemen oli lopultakin alkanut kantaa satakertaista hedelmää, ainakin hoholaisiin nähden.
Harvat kotiin jääneet kokoontuivat sunnuntairauhaisiin tupiin ja kuuntelivat pitkää. Lutheruksen postillasta luettua saarnaa hartaina loppuun asti. Vieläpä arki-iltoinakin nähtiin yhden ja toisen kirja kädessä sanaa katselevan. Illoin vuoteille kallistuttua liittyivät kädet ristiin peitteitten alla ja arat huulet höpisivät nöyrinä osittain unhottunutta isämeitäänsä, moniailla salaa kätketty virsikirja pieluksen alla. Jotkut vanhat, joilla mielestänsä oli varaukseen erikoisempaa syytä, kantoivat päivisinkin kirjakopasta löytämäänsä irtonaista katkismuksen lehteä tai muuta painettua sanaa amulettina taskussansa.