X
Eräänä, varhaisena aamuna Hilman epäonnistuneen suuretsinnän jälkeen istuivat Jylhänmäen vanhukset eteistuvassa neuvotellen, olisiko enää mitään mahdollisuutta vainajan etsinnän jatkamiseen vai olisiko parasta Joonaan lähteä kirkolle ja pyytää rovastia tulemaan ja lukemaan siunauksen sydänmaan yli. He eivät ehtineet tehdä päätöstä puoleen tai toiseen, kun Riikka tulla köpitti heidän luoksensa, näköjään hyvin tärkeillä asioilla.
»Hyviä huomenia, terlveisiä taivaasta», toivotti hän iloisena ja tapansa mukaan kaula kurkolla vilkuili ympäri huonetta, niinkuin olisi etsinyt jotakin.
»Antakoon. Taivaastako se Riikka näin varhaisia terveisiä?» kysäisi isäntä eikä voinut olla hiukan hymähtämättä ajatellessansa mustaa saunaa.
»Taivaasta, taaevaasta», toisti mummo.
»Onpa Riikka ollutkin sitten pitkillä matkoilla.»
»Ei Rliikka, mutta Rliikan luona on käynyt kaukaisia vierlaita. Puolilta öin olen saunan akkunasta kurkistellut ja vahtaillut kyökin piippua, ja kun näin emännän kahvisavun alkavan taivaalle tuprluta, niin läksin postittamaan terlveiset verlekseltään», sanoi mummo.
Ilmaisematta kuitenkaan vielä salaisuuttansa hän loi tirkistävän katseen sängyssä makaavaan sairaaseen ja huudahti sitten päätänsä kallistellen kuin tutkimuksensa tuloksena:
»Hehee!… Ei se tuo Kallokaan enää terlveeseen huokaise.»
»Kertahan se kituva puukin kaatuu», huokaisi emäntä,
»Ei kitu kuoleta. Kalle on päinvastoin ollut näinä viime päivinä paremminkin niinkuin toipumaan päin», huomautti isäntä.
»Taitaapa sitten hyvinkin tuosta vielä virlota», käänsi Riikka kelkkansa. »Ja löytyy se Hilmakin vielä.»
»Hilmako?»
»Löytyy, löytyyhän Hilma…se rlakas.»
»Unessako sitä on semmoista Riikalle näytetty?»
»Eipähän ihmisissään arlvoltaan. Eilissä iltana unentorleisiin mentyäni olin kuulevinani hiljaa naputettavan saunan oveen, niinkuin tikka olisi nokallaan koputellut. Kuka se siellä ei anna ihmisten maata rlauhassa? torluin enkä ollut uskaltavinani mennä hakaa avaamaan. Ulkoa ei vastattu mitään, mutta nyt kolkutettiin niin lujasti ja käskevästi, että minun oli pakko totella. Ja arlvatkaapas, kuka se siellä oven takana oli sisään pyrlkimässä?»
»Kuka, kuka se oli?» kysyi emäntä malttamattomana aavistaen.
»Kukas muu kuin Hilma.»
»Hilma!.. Muille ilmestyy, ei omalle äidilleen. Minkälaisessa se oli olossa— mitä se sanoi? Kerro, rakas Riikka!»
»Ei luotua sanaa, katsoi vain minuun niin kummallisesti, kuin että:
Tässä minä nyt olen, tämmöinen minä nyt olen.»
»Jumala armahtakoon! Minkälainen — tämmöinen?»
»Morlsian.»
»Morsianko? Oikeinko totta, että kruunut ja kaikki?»
»Krluunut, krluunut — mitenkäs muuten arlvoltaan. Mikäs morlsian se semmoinen on, jolla ei krluunua ole.»
»Oliko se kaunis?»
»Monta morlsianta minä olen eläissäni nähnyt, korleitakin, mutta niin kuvankaunista kuin Hilma oli, en ole onnen katsellut, eikä niitä semmoisia saa nähäkään muualla kuin unessa. Vaatteittenkin piti välkkyä kuin keväinen hanki aurlingon paisteessa, ihan silmiä häikäisi; ja sellaisia kukkia kuin sillä oli kruunussaan ei kasva tämän maailman rlyytimaissa.»
Emännän silmiin kiertyivät ilonkyyneleet; oli kuin hänen salainen unelmansa Hilman suhteen nyt olisi toteutunut, vaikka se ei vastannutkaan maanpäällisiä toiveita.
»Voi yhtähyvin sentään! Vai niin oli ihana lapseni, vai niin suureen kunniaan oli koroitettu Hilma. On niin kevyt ollakseni nyt pitkästä aikaa, että ihan kuin suuri kivi olisi vieritetty sydämeltäni… Ei sen kuitenkaan sallittu puhua, ei sen vertaa, että terveisiä lähettää vanhalle äidillensä?»
»Sen verlan sanoi: Vie äidille rlakkaita terlveisiä.»
»Ei minulle lähettänyt?» kysyi Joonas.
»Ei puhunut mitään sinusta.»
»Ei annettu sitä armoa, että kuulumisiaan kertoa?» kysyi äiti.
»Olipa siinä aika kuulumisia kysellä, jolla oli sellainen kiirle, että tuiskuna lähti sydänmaalle päin ja viittilöi minua itseänsä seurlaamaan. Sillä tavoin mentiin metsäisiä, tiettömiä taipaleita, Hilma edellä, minä koettaen jäljessä pyrlkiä vanhoilla jaloillani. Annahan nähdä, minne se minua tällä kyydillä lennättää, ajattelin. Viimein hän pysähtyi suurien juurikkaaseen kaatuneen kuusen luokse ja katosi siihen paikkaan. Minä jäin ihmeissäni jahkailemaan ja kurlkistelemaan, kunnes huomasin kuusen juurlien alta häämöittävän jotakin valkoista. Kun katsoin tarlkemmin, niin eikös olekin Hilma siellä paitasillaan, näköjään nukkuneena, toinen käsi suorlanaa sivulla, toinen pieluksena pään alla… Että sen kuusen juuriin kun olisi käydä perlkkäämässä, niin sieltä sen löytäisi niiden alta.»
»Et taida muistaa kuvata tarkemmin sen kuusesi seutuja?» kysyi Joonas.
»En hoksinut merlkitä seutuja.»
Riikan mentyä jäivät vanhukset taas kahdenkesken hiljaisiin mietteisiin kuulemansa unennäön johdosta. Kun emäntä vihdoin kohotti alasluodun katseensa ja vilkaisi sattumalta, ovensuusänkyyn, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja päästi tahtomattansa iloisen huudahduksen:
»Jumalan kiitos! Nythän seuraa ilosanoma toisensa jälkeen.»
Vanhempainsa huomaamatta Kalle oli noussut vuoteellansa istumaan, ensi kertaa omin voimin koko sairautensa aikana.
»Kiitos Jumalan, että hän antaa taas päivänkin pilkahtaa tähän pimeyteen, että varjeli kuitenkin Kallen sisaren kohtalosta… Mutta minkä se on näköinen! Poloisen makuulla ollessa ei sitä niin huomannutkaan kuin nyt: ei entiseksi tuntisi — ei sitten likikään. Hyvä isä, kun pitää tuon päänkin olla niin sileä ja kalvakka kuin kananmuna. Ei niin hiuksen haiventa ole jäänyt jäljelle, ei sen vertaa, että siemeneksi. Jaksaneeko tuommoiseen iljanteeseen tukka nousta enää oraallekaan… Entäs kasvot sitten: ryppyiset ja vanhat kuin kuusikymmenvuotiaan… Kalle.»
Sairas ei ollut puhuttelusta tietääkseenkään, katsoi vain silmää räpäyttämättä yhteen kohti, niinkuin tekee se, joka on kiinnittänyt tahdonvoimansa kuuntelemiseensa niin yksinomaan, että silmät jaksavat muodostaa vain hämäriä kuvia sieltä, minne hän tärkeän näköisenä tuijottaa.
»Kalle!» toisti äiti lujemmin, mutta yhtä huonolla tuloksella.
»Miksei se vastaa — onko se onneton menettänyt kuulonsa?» hätääntyi äiti.
»Olen jo aiemmin pannut merkille, vaikken ole huolinut sinulle siitä mitään mainita, että Kallella on ollut tuommoisia hetkellisiä kuurouden kohtauksia silloin tällöin», sanoi isäntä.
»Onhan tuo edes hyvä, että vain hetkellisiä — ettei jää kuuroksi ihan kokonaan. Ehkäpä se sekin virhe vielä paranee, kun muutenkin tuosta tervehtyy.»
»Tervehtyy…» jamasi isäntä ja oli hetken kahden vaiheella ennenkuin jatkoi:
»Mitäpä tuosta enää turhia salannen tuostakaan, tulet sen kuitenkin tietämään ennemmin tai myöhemmin: vaikka Kalle olisi menettänyt kuulonsa kokonaankin, niin pahinta ei kuitenkaan olisi se.»
»Pahinta!… Mitä sinä sillä sanalla ajat takaa?»
Vastaukseksi isäntä koputti sormella otsaansa, sillä hänen oli vaikea ilmaista tarkoittamaansa asiaa muulla tavoin.
»Sittenhän olisi ollut parempi — parempi, että Kallekin olisi…
»Mitä olisi?»
»Olisi kuollut.»
»Sanon tässä yksin tein senkin: Jylhänmäen talon asiain ollessa sillä kannalla kuin ne nyt ovat, olisi se ollut parempi, mutta hyvä näinkin.»
»Toivotko sinä, että oma lapsesi olisi — hullu?»
»Toivothan sinäkin sen kuolemaa.»
»Varjelkoon! Enhän minä… enhän minä muuten, mutta, niinkuin sanoin, jos se jää nöyräpäiseksi, niin siinä tapauksessa olisi ehkä kuolema ollut otollisempi.»
Keskustelijat vaikenivat ja seurasivat jännittyneinä sängyssä istuvan poikansa eleitä. Katsoen yhäti samaan kohtaan, kasvoilla onnellinen hymy, tämä alkoi vaistomaisesti liikuttaa laihoja käsiänsä ylös ja alas, niinkuin olisi viitannut tahtia näkymättömille soittajille. Viimein hän tarttui päähänsä molemmin käsin, ikäänkuin siten koettaen vangita kuulemansa säveleet. Nähtävästi onnistumatta aiheessansa hän laski kätensä peitteelle ja jännitys näytti lauenneen.
»Kalle!» sanoi isä.
Puhuteltu käänsi päänsä ääntä kohti, ja vaikka hän ei mitään vastannutkaan, oli huomio kuitenkin merkkinä siitä, että häiriytynyt kuulo oli jälleen palautunut. Sen jälkeen hän tähysteli tutkien ympärilleen, niinkuin olisi etsinyt sitä näkymätöntä soitinta, jonka ääntä juuri oli kuunnellut. Huomattuaan viulun seinällä sänkynsä kohdalla hän ojensi kätensä sitä kohti.
»Se pyytää tuota viuluansa», sanoi äiti.
»Anna, anna hänelle viulu», kehoitti isä.
Soittokoneen saatuansa Kalle näppäili sen kieliä, pudisteli päätänsä kärsivän näköisenä, väänteli ruuveja kuin vanhasta tottumuksesta, näppäili ja väänteli niin kauan, kunnes oli sointuihin tyytyväinen. Alkoi sitten kuljettaa käyrää viritetyn viulun kielillä, ja kun sairaan sormet heikkoudesta vapisivat, oli hänen soittonsa hienosti väräjävää kuin taiturin soitto.
Kun hän vihdoin lakkasi soittamasta ja kallistui väsyneenä vuoteellensa, istuivat vanhukset vielä senkin jälkeen ison aikaa ääneti, hartaina kuin kirkossa.
»Tuolla lailla ei Kalle ole ennen soittanut. Mitä se mahtoi olla?» kysyi emäntä.
»Ei tuo lie ollut mitään, mutta se kai koetti tapailla niitä äsken kuulemiansa säveliä», sanoi isäntä ja nousi lähteäkseen.
»Minne sinä menet? kysyi emäntä.
»Käyn vähän tuolla Isoaholassa.»
»Siitäkö sinä menet puhumaan Isoaholan isännälle velasta?»
»Siitä.»
* * * * *
Kun kohtalon käsi puuttuu ihmisen elämään, viittoen uusille, tuntemattomille teille, pysähtyy hän kulkemansa taipaleen rajapyykille ja heittää silmäyksen taaksepäin elettyyn elämäänsä.
Tällaista taakse katsomista ja tilintekoa oli Joonaan ajatusten juoksu hänen hiljaa kävellessänsä muutaman virstan päässä olevaan Isoaholan taloon.
Isäntä otti vieraan hiukan alentuvasti vastaan, mutta vei hänet kuitenkin kamariinsa.
»Tulin puhumaan isännälle siitä velastani», kävi Joonas suoraan asiaansa.
»Vai niin, vai niin, hm… vaikka eipä se taida enää puheista parantua», sanoi Isoahola.
»Taitaa olla totta se, mitä olen kulkupuheina kuullut, että isännällä on aie panna Jylhänmäki vasaran alle?»
»Eihän se taida valheeksikaan joutaa. Minulla on jo hallussani tähän kiinnelainaan valmiit tuomiot, niin että Joonas saa nyt aluksi odottaa kotiinsa vieraita lähipäivinä.»
»Ketä vieraita?»
»Semmoisia vain tähtilakkisia, kiiltonappisia.»
»Vallesmannia?»
»Niin. Olen pyytänyt hänen huutokauppaa varten takavarikoimaan kaiken kiinteän ja irtaimen, mitä Jylhänmäessä on paperille pantavaa.»
Tämän ilmoituksen jälkeen keskustelijat hetkeksi vaikenivat ja painoivat kumpikin päänsä alas, niinkuin olisivat hävenneet katsoa toisiansa silmiin.
»Minulla kyllä ei ole pienten rahojen tarvetta, että sen vuoksi olisin kiirehtinyt näitä pakkotoimenpiteitä», sanoi Isoahola. »Mutta kun talon asumisesi näyttää luisuvan yhäti alaspäin, samalla kun velka maksamattomineen korkoineen kiipeää ylöspäin, niin on minulla syytä pelkoon, että näin jatkuen nämä kaksi likeisesti toisiansa koskevaa asiaa viimein etääntyy toisistaan niin kauaksi, etten saa omaani takaisin… Eikö; se Raivion niittykin taas jäänyt kokonaan tekemättä?»!
»Tekemättähän se jäi; mutta enhän voinut kahdeksi haljeta, kun sattui siinä kiireisinnä heinäaikana sairauksia ja kuolemantapauksia — siihen lisäksi Hilma-vainajan hakuhommat ja monet muut puuhat ja juoksut.»
»Hm… kyllä — kyllähän… Rappeutuu se kartanosikin, ettei siitä kohta saa kalua korjaamallakaan» Tukkisit edes sen tuparakennuksesi katon suurimpia reikiä tuohenlevyllä, laudankappaleella tahi muulla turpeella, ellet muun vuoksi, niin välttyäksesi kuulemasta irvihampaitten vertaavan sinua entiseen isännän vetelykseen, joka sadeaikoina kökötti pöydän alla pata päässä.»
Vaikka Joonas itseensä sulkeutuneena oli tottunut vaieten nielemään häneen kohdistuvat moitteet ja naurun uhmaavan äänettömästi, teki hän kuitenkin tällä kertaa poikkeuksen, valaistukseen velkojallensa laiminlyöntinsä todelliset syyt.
»Kun minä vuosikymmeniä sitten isä-vainajani kuoltua otin haltuuni velkaisen kotitaloni, oli minun pakko heti isännyyteen astuttuani lisätä velkaa uudella lainalla, voidakseni suorittaa sisaruksille näiden perintöosuudet. Tunsin kannettavani raskauden, mutta sen paino ei kuitenkaan lannistanut minua, silloin nuorta miestä. Päinvastoin otin elämäntehtäväkseni jättää jälkeläisille velattoman talon kerta kuoltuani. Tähän päämäärään aioin aluksi pyrkiä helpointa tietä, ottamalla itselleni rikkaan vaimon.»
»Ei tartu ne kalat jokaisen onkeen», huomautti Isoahola kuin loukkautuneena.
»Ei tartu, ei ollut ketään varakkaan puoleista tulijaa velkaiseen pesään. Niinpä sitten nainkin vain köyhän piikatytön, Saaran, jonka vuosien varrella olin oppinut tuntemaan kunnolliseksi työihmiseksi. Vereksin voimin kävimme maahan käsiksi, parantelimme vanhaa viljelystä ja raivasimme uutta. Velkataakka vaappui kahtaanne kuin vaaka; katovuosina kallistui velan puolelle, mutta hyvinä aikoina nousi taas keventyneenä hiukan entistä ylemmäksi. Kun vihdoin omat lapset alkoivat kyetä työntekoon, oli vaaka vähitellen saavuttamaisillaan tasapainon. Toiveeni näytti jo lähenevän toteutumistansa, kun vanhin poikani, Ville, jolle olin aikonut talon antaa, lähti Ameriikkaan.»
»Sano paremminkin, että karkasi», keskeytti Isoahola kiivastuneena moisesta menettelystä.
»Olkoon niinkin, väkisin en olisi tahtonut häntä pidättää, jos olisin siihen kyennytkään. Kaikissa tapauksissa sellainen teko lamautti minua enemmän kuin pahin hallavuosi; ei niin paljon menetetyn työvoiman takia kuin siksi, että oma poika halveksi kotikontua ja kaikkea sitä, mitä hänen hyväksensä olin tehnyt — minä ja esi-isät onnen minua… Tuli sitten se Hilman kohta ja lisäksi monta muuta Joopin postia, jotka herpaisivat loputkin voimani ja kukin osaltaan painoivat velkojeni vaakalautasen niin alas, että se ei sieltä minun voimillani ylös kohoa.»
»Onhan sinulla, mies parka, ollut harmia lapsistasi.» sanoi Isoahola kuin säälien.
»On ollut huolta omista, jos lie ollut ristiä vieraastakin.»
Isoaholan tuoli narahti hermostuneesti. — Eihän se vain tuolla viittauksellaan lie tarkoittanut sekoittaa meidän Pekkaa samaan soppaan?
Mutta Joonas ei halunnut nyt puhua siitä asiasta sen enempää, jatkoi vain tyynesti:
»Vaikka velkaisenakin on Jylhänmäki yhtäkaikki kulkenut suvussa perintönä polvesta polveen. Sen vuoksi on sydäntäni raskauttanut erikoisemmin se, että juuri minun pitää olla se ruostunut rengas, jossa ketju katkeaa. Mutta — jumalan kiitos — nyt on kuitenkin onni onnettomuudessa, että minä olenkin ketjun viimeinen rengas, että ei ole minulla ketään läheistä, jolle talon antaisin.»
»Onhan se Kalle», huomautti isäntä.
»Ei ole Kallessa talon ottajaa, enempää kuin on minussa antajaa.»
»Miksi ei — onko se kuollut?»
Joonas koputti sormella otsaansa kuten taannoin kotonansa.
»Hullu?»
»Miten häntä nyt isäntä tahtonee nimittää — vähämielistä.»
»Kyllä… kyllä on…», tapaili isäntä jotakin sanoaksensa, niinkuin hänenkin rahanahne sydämensä olisi yhtäkaikki tuntenut pistosta kohtalon alaisen miehen edessä. Hetken mietittyään hän jatkoi:
»Voisihan… voisihan ehkä ajatella lykkäystä. Mutta, toisekseen, ei kai asia siitään somene. Muuten eihän sinulla liene mitään sellaisia mielen hauteita, että, minä niinkuin — niinkuin vääryydellä ja lain varjolla….?»
»Mitä joutavia. Minä tulinkin oikeastaan tarjoamaan talorähjääni ja vähiä rihkamiani vapaaehtoisesti vasaran alle.»
»Vai niin… niin… Sinä olet sittenkin, Joonas, miesten mies», sanoi isäntä ja kaasi viinaa pikareihin.
»Otetaanhan tästä tuikut.»
»Kiitos. Isännän sopinee ottaa — minulla ei ole tällä kertaa erikoista syytä ryypiskellä.»
»Ehdon valta. Sinä kai ymmärrät, että minunkin täytyy pitää pennin laidasta kiinni kynsin hampain, jollen tahdo joutua puille paljaille, niinkuin… Arvaan kyllä, että minua tullaan tästä taas soimaamaan, niinkuin on moitittu monesta muusta, mitä olen tehnyt, tai tekemättä, jättänyt. Mutta nimeäppäs joku toinen, joka nyt tässäkin sinun asiassasi olisi minun sijassani toisin menetellyt.»
»Eipä taitaisi olla yhtä tuhannesta.»
»Siinä ollaan. Näet: kruunu ottaa omansa, pappi ottaa omansa, usein köyhän ainoan lehmän.»
»Niinpä. Milloinka se on sitten huutokauppa?»
»Tuolla vähän syksymmällä — ehkä siinä kissaviikon alkupäivinä.»
»Sehän tuo liekin puoleensa vetävintä aikaa tällaisille toimituksille, ja on silloin palvelusväelläkin penniä taskussa. Jumalan haltuun!»
»Haltuun!»
Xl
Nimismiehen kutsumattoman vierailun jälkeen Joonas karttoi entistä enemmän ihmisten seuraa. Oli ollut taloiselle talolle kylliksi häpeätä jo siinä, kun joskus ahtaina aikoina oli kirjoitettu lehmä, pari, maksamatta jääneistä kruunun veroista, vaikka ryöstöä ei ollut tapahtunutkaan, kun isäntä aina viime tingassa oli onnistunut saamaan lainaksi puuttuvan rahan.
Nyt koko omaisuuden jouduttua paperille Joonas oli mielestänsä kuin paljaaksi riisuttu ja sitä alastomuuttansa ujostellen etsi yksinäisyyttä. Milloin kuitenkin kävi välttämättömäksi antautua puheisiin rajanaapurin, Korpelan isännän kanssa, ja tämä lausui naukuvan surkuttelunsa, keskeytti Joonas lohduttajan kiivaalla käden liikkeellä ja kysäisi ivan sekaisella äänellä:
»Sinä kai tulit tyrkyttämään minulle suuria rahojasi, että voisin lunastaa tuomion ja vielä yhdennellätoista hetkellä pelastaa taloni ja tavarani ryöstäjän kynsistä?»
»E-ee… mistäpäs minä…», soperteli hämilleen joutunut naapuri korvallistansa kynsien ja alkaen tehdä poislähtöä.
»Niin no, mitä siinä sitten turhia leksottelet. Kun tässä kerta pitää kulkukoiraksi ruvetakseni, niin kyllä minä itse haavani nuolen.»
Naapurin yrittäessä Joonaan mieliksi nuijia Sanan moukarilla Isoaholaa paikkakunnan pahimmaksi kiskuriksi, nakkasi tämä kalikan hänen omaan nilkkaansa.
»Sinä kai Isoaholan sijassa olisit menetellyt tässä minun asiassani siihen tapaan kuin se muinoinen kuningas, joka palvelijalleen antoi anteeksi miljoonain velan vai olisitko ehkä tehnyt niinkuin teki toverilleen se armoton palvelija?»
Saatuaan taaskin vastaukseksi vain neuvotonta ryiskelyä ja lähtökiireessä lausuttuja epämääräisiä kannan ilmaisuja, Joonas jatkoi:
»Teet näin ollen viisaimmin, että puhut Jumalasta hyvin hiljaa, sinä niinkuin muutkin — tahi on järkiään parempi, että et ota sitä nimeä huulillesi ollenkaan.»
Joonaan ei kuultu koskaan valittavan kohtaloansa eikä hän kärsinyt kuulla muittenkaan surkuttelua. Sivullisesta saattoi sen vuoksi näyttää siltä, että perhettä kohdannut haaksirikko ei tuottanut hänelle suurtakaan surua. Näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta Joonas sai kuitenkin yksinäisyydessä taistella monta sisäistä kamppailua, ennenkuin hän voi mukautua siihen ajatukseen, että hänellä nyt enää oi ole omaa mitään, tuskin takkia yllänsä, lakkia päässänsä, pieksuja jalassansa. Vieraan penkillä hän istui kotonansa, vieraan vuoteella virui unettomia, öitänsä, vieraan oli leipä pöydässä, vieraan hevonen tallissa, lehmät navetassa.
Pyrkien vähitellen ennen lopullista leikkausta kokonaan irtautumaan entisestä omaisuudestansa, jonka näkeminen tuotti hänelle vain piinaavaa katkeruutta, Joonas ei ollut kotosalla juuri muulloin kuin öisin. Päivänsä hän kulutti enimmäkseen Hohon sydänmaalla. Asian nimellisenä oli olevinaan Hilma-vainajan etsiminen, ja vilkaisikin hän muodon vuoksi Riikan unennäköä muistaen kaatuneen kuusen juurikan alle, milloin sattui sellaisen huomaamaan. Kadotettuaan jo aikaisemmin uskonsa tyttärensä ruumiin löytymiseen, hän ei sitä enää toivonutkaan. Mitäpä lohtua hänen löytymisestään olisikaan nyt enää, kun sille ei kuitenkaan jaksaisi omaa erikoista hautaa lunastaa, ei pappia saattonsa jälkeen kustantaa, ei edes kahvikuppia muistoksensa tarjota. Eikö lie tätä köyhyyttä ja alennusta itsekin aavistellut, kun kerta tänne pyrki; ei kai tahtonut yhteiseen hautaan, ties minkälaisen rötkäleen rinnalle. Ja mikäpä hänen on ollaksensa täälläkään. Samaa kai se on maata siunattu kuin siunaamatonkin — täällä vain laajemmat leposijat ja olo rauhaisampi. Ja yhtä hyvin tuo kuulunee tuomiotorven ääni tänne kuin sinnekin, koskapa suurten merien syvyyksienkin pitää kerta omansa, antaman.
* * * * *
Kun Joonas huutokauppapäivän aatto-iltana patasi kotiin tavanmukaiselta sydänmaan matkaltansa, huomasi hän uudet, puhtaat kuusen havut asetetuiksi rappusien eteen, lattiat, pöydät, penkit, astiat pestyiksi ja kaikki paikat puhdistetuiksi ja järjestetyiksi kuin pitoja varten.
»Millä mahdilla sinä olet tämän suursiivouksen saanut aikaan näin lyhyenä päivänä?» kysyi hän ihmetellen emännältä.
»Pyysin naapurien akkoja avukseni, ja kun oli kymmenkunta husaa ja huosiata yhtaikaa huokaamassa, niin siinä oli sihinää ja sohinaa, ja puhdasta tuli kuin talkoolla vain», sanoi Saara.
»Hyvähän on olemassa puhtauskin ja järjestys, mutta eiköhän tuo puuhasi yhtäkaikki olisi joutanut olla tekemättä tällä kertaa.»
»Miten niin: tällä kertaa?»
»Näitä huomisia pitoja varten.»
»Minä olen näitä lattioita pessyt jo monta kertaa juhannukseksi ja joulujuhliksi ja olen silloin aina mielessäni kuvitellut, että milloin heitä saanen pestä poikaini häitä tai tyttäreni läksiäisiä varten, ja ajatellut vielä: milloin näitä huoneita nuoremmat kädet puhdistanee ja kuusen havuja valkeille lattioille ripotellee meidän vanhojen kunniaksi, kun tästä kerta hautaan kallistumme.»
»Kun toden sanon, niin saman tapaisia ajatuksia on usein askarrellut minunkin aivoissani mutta ei valkene ne päivät», sanoi Joonas liikutettuna.
»Ei valkene. Vaan olkoot nyt nämä huomiset pidot mitkä ovatkin, niin Jylhänmäen uudella emännällä, kuka hän lieneekin, ei saa olla sanan sijaa siinä, että entinen emäntä jätti jälkensä siivoamatta ja pesänsä puhdistamatta.»
»Taitaapa toisekseen olla niinkin», myönsi Joonas.
* * * * *
Oli jotakin kolkon juhlallista hautajaistunnetta iltakorvalla kosteutta tuoksuvissa, hämärissä huoneissa, jotka näin pesun jälkeen olivat ikäänkuin avartuneet ja joissa pienikin ääni kaikui kuin kirkossa. Tavallista aikaisemmin rupesivatkin talonväet maata tänä iltana, Joonas eteistuvan lattialle, Saara Kaisun kera Hilma-vainajan sänkyyn ja Kalle omalle vuoteellensa oven pieleen. Väsyneenä päivän puuhista nukkuivat toiset jotenkin pian, mutta isännän aivoissa askartelivat niin monet ajatukset, että hän ei yrittänytkään saada unta silmäänsä. Kun makuuhuoneessa ei ollut kelloa, kävi hän useita kertoja tarkkaamassa Otavan kulkua, unohtuen väliin pitkäksi ajaksi akkunaan katsomaan tähtikirkasta taivasta.
Arvellen vihdoin puoliyön olevan ohi, hän sytytti lyhdyn talikynttilän, pisti virsut jalkaansa, takin yllensä ja aikoi lähteä ulos. Mutta vaikka hän liikkui hyvin hiljaa, ettei herättäisi nukkujia, havahtui Saara kuitenkin ja kohottaen päätänsä pieluksesta kysyi:
»Minne sinä menet lyhtyinesi?»
»Käväisenpähän vähän tallissa, nuku sinä vain.»
»Ei, älähän jätä, minäkin tulen.»
Joonas ei kieltänyt, ei myöntänyt, mutta odotti kuitenkin niin kauan, että Saara ehti saada lipposet jalkaansa ja vaatetta yllensä.
»Kylläpä no nyt tähdet palavat», huomautti Saara kävellessänsä Joonaan jäljessä jäätynyttä, kopisevaa, pihapolkua myöten, lyhdyn salaperäisesti tietä valaistessa.
Heidän mentyä talliin hörähti ruuna hyvän huomenen pilttuustansa ja alkoi vähitellen kompuroida jaloillensa. Saaran pitäessä lyhtyä valmisti Joonas aamuapetta. Oudon hätiköivästi hän tällä kertaa otti ruumenkopan tallin nurkasta ja kaasi silppuja onton hongan puolikkaasta tehtyyn pyöreäpohjaiseen kolaan. Kurkotti sitten seipään nenästä alassuin killuvan kipon, kasteli ruumenet ja sekoitti puuhangolla. Lopuksi hän ripotteli jauhoja appeeseen ja kouhautti kevyesti kädellänsä.
»Rivauta häntä nyt päällistä runsaalla kädellä — viimeisen taisitkin appeen Liinalle laittaa», kehoitti Saara.
Joonas lainasi kurkustansa alas, niinkuin jotakin vaikeasti nieltävää, ja lisäsi ruisjauhoja appeeseen niin runsaasti, että tahdasmainen seos tarttui kiinni hevosen ikeniin ja kitalakeen.
»Poloisen hampaat jo niin tylsyneet, että pitää näet käämiä pyörittää», sanoi Saara huomattuaan hienontamattoman puruksen putoavan ruuheen ruunan suusta. »Kuinka vanha jo liekään?»
»Onhan sillä päiviä päässä jo alun kolmattakymmentä vuotta siinä
Hilma-vainajan kanssa yksiä ikiä». tiesi Joonas.
»Niinpä tuon onkin vanharukan otsa jo harmaantunut, harjajouhet tippuneet pitkin teitä ja hännästä jäljellä suoltanut suikale kuin virttynyt liinasormaus.»
»Eihän se olo Liinakaan enää kuin kummitus entiseksi; eiköhän tuo kumma olekaan, siellä kun on pitänyt pitkät talvet sydänmaissa raskaita tukkikuormia kiskoa umpikelissä. Mutta ennen nuorianna, orinna ollessaan, sillä oli kokoa ja näköä: vako lautasella, karva kiilsi ja välkkyi, että kuvaisensa näki, jousella kaartui kaula korkealle ja polvia tapaili liinaharja.»
»Niin oli, kyllä minä muistan», yhtyi Saara arvosteluun.
»Entäs se jalannousu. Nauruun se veti sivullisenkin suuta, kun tällä karautteli kirkkotiellä, ihmeekseen sitä katsoi niin herra kuin talonpoika. Kun edelle yritti, niin sitä ei tarvinnut kahta kertaa rinnalle tarjota, ja kaulaa piti venymän, vaikka kilpailijana olisi ollut hyväkin menijä.»
»Kyllä minä muistan.»
»Kerran pyyhkäisin kappireessä Kuorelahden yli yksiöistä kierää. Jää ritisi ja ulvoi kuin henkensä edestä ja painui alla hyllyvänä hetteenä, niin että Liinu sai polkea pakenevaa vastamäkeä rannasta toiseen, ja kenkien joka naulan tiestä tihkui jäälle sula vesi. Siinä ei, jos mieli pinnalla pysyä, sietänyt kompsahdella eikä jäädä kaivon paikkaa katsomaan ja aprikoimaan, mennäkö vai eikö mennä», innostui Joonas vanhoista muistoista.
»Et taitaisi nyt enää mennä Liinulla yksiöiselle jäälle kuskailemaan?» naurahti Saara.
»En kaksiöisellekään, enkä olisi mennyt silloinkaan, jollen ollut vähän hiprakassa.»
»Jos lie ajonne Kuorelahdella ollut kulkua kuoleman sillan ylitse, niin kyllä hipaisi loppu läheltä Liinua silloinkin, kun tuonne Raivion niitylle suo-ojaan putosi ja selkäänsä myöten kylmään mutaan hautautuneena virui pitkän syksyisen yön. Kun se vihdoin huomenissa löydettiin — sinähän sen taisit löytääkin — ja mentiin hätään, niin sitä sen silmänluontia minä en ikänä unohda. Puhua kun ei osannut, niin se sillä katseellaan sanoi kuin ihmiskielellä: Voi, hyvät ihmiset, kun ette ennen apuun tulleet, nyt on myöhäistä jo — jääkää hyvästi. Mutta kun sitten hierottiin, annettiin suuhun kanvärkkiviinaa ja sammuva elämä alkoi jälleen palautua, niin se niinkuin nauroi silmillänsä ja ihan päätänsä nyökytti, että: kiitos, kiitos.»
»Ei palannut ennalleen Liinu, jäykkyyttä se yö jätti jäseniin», sanoi Joonas. »Mutta sitä minä olen monasti itsekseni ihmetellyt enkä ole siitä siihen päässyt, että mikä kumma vetämyksensä ja vaikutuksensa hänessä lienee ollut, kun piti lähteäkseni Raivion niitylle ihan jantussa jaloin, vaikka minulla ei ollut sinne asian nimellistäkään. Vieläpä oli olevinaan kova kiire, niinkuin joku olisi lakkaamatta korvaani kuiskutellut: joudu, joudu. Ellen olisi mennyt, niin se olisi Liinukin jo aikaa ollut siinä suuressa hevosjoukossa.»
»Maksoihan se sen velkansa ja hyvän työsi, kun tässä muuanna talvena sydänmaalla kaatamasi hongan tyvi löi sinut tainioihin ja tämä vaaran nähtyään laukkaa pyrynä kotiin tyhjine rekineen. Siitä arvattiin, että onnettomuus on tapahtunut, ja hätäännyttiin, kun ei tiedetty edes sitä, missä olit. Ellei Liinu olisi osannut viedä sinne, missä hangella turkkinesi tiedottomana makasit, niin etpä taitaisi sinäkään nyt olla siinä.»
Tämä muisto koski Joonaan sydämeen niin syvästi, että hän näin eron hetkellä ei kyennyt hillitsemään itseänsä, vaan kietoi kätensä ruunan kaulan ympäri kuin syleilyyn. Liinu laski päänsä raskaasti hänen olallensa, osoittaen siten ymmärtävää osanottoa puolestansa. Kuin osaveljet ja saman arvoiset toverit nuo kaksi olivat kotvan hiljaiseen hellyyden osoitukseen vaipuneina.
Kun Saara mielestänsä ei muulla näkyväisellä tavalla voinut ottaa osaa tunnelmaan, alkoi hän pitkäveteisellä, liikutuksesta väräjävällä äänellä veisata virttä:
»Ah, mik' onpi elomm' tääll'…»
Kohtauksen ja virren värsyn päätyttyä oltiin ääneti hetken aikaa.
»Kuka hänen Liinunkin saanee», huokasi Saara kuin itseksensä.
»Tänään tuo sekin tapansa sanonee», vastasi Joonas.
»Saisi se olla joutumatta maailman kululle enää vanhoilla päivillänsä — ties vaikka päätyisi lopulta mustalaisten ruoskittavaksi kauppakoniksi.»
»Vähätpä siitä lie takeita siitäkään.»
»Niin, niin — vähätpä vähät… Vieläkös se poku osaa kättä antaa?» sanoi Saara ja taputti kädellänsä ruunaa etulapaan.
Kun tämä jaksoi kohottaa jalkaansa vain hiukan, tarttui emäntä kavion asemesta polvitaipeeseen ja pudisti kuin hyvästiksi.
»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun… Sanohan sinäkin. Joonas, hyvästi vanhalle palvelijallesi.»
Kehoitusta, noudattaen Joonas tarttui toisella kädellään Liinun polvitaipeeseen, toisella pyyhkäisi kyyneltä salaa silmästänsä ja sanaakaan enää lausumatta poistui tallista viipyvin askelin.
»Olisiko käydä, navetassakin yksin tein?» sanoi Saara ulos tultua.
»Käy häntä navetassakin.»
»Etkö sinä viitsi tullakaan?»
»Joudan kai tästä minäkin.»
Saaran edellä, Joonaan jäljessä mentyä navettaan ynähtivät lehmät aamutervehdyksen vitsakytkyissänsä ja lampaat määkivät karsinassansa.
»Viskaa heille heinätukkoa tai oljensuortuvata eteen», kehoitti Joonas.
Saara kahmaisi pimeästä rehuvajasta sylyyksen heiniä, ja jakaessaan niitä, puhutteli ja taputteli erikseen kutakin lehmää.
»Kukahan kylän ämmä lypsänee kiuluunsa sinunkin maitoasi, Omenaiseni…
Kuka keittänee haudeheiniä Helunalleni — jos keittänee ollenkaan…
Entäs kenen vaajaan se minun pikku Tiistikkini kytketään talveansa
seisomaan… Voi, yhtähyvin, on se sentään vaikea erota näistä.»
»Anna heille lehtikerppua noillekin», sanoi Joonas, nähtyään lampaitten kapsahtaneen karsina-aitaa vasten pystyyn ja vuonien aidan raoista, pyytävinä kurkistelevan vihreän palavilla silmillänsä.
»Antaahan Saara piijuillensa, kun tässä kerkiää», vastasi emäntä ja pisti kahisevan kerpun karsinan keskelle pystytetyn matalan seipään nenään.
Kuin pyöreän ruokapöydän ääreen asettuivat lampaat sen ympärille kauniissa sovussa, isot ja pienet rinnan, väkevämmän heikompaansa suutimatta.
»Toisen keritsimet naksaa kohta teidänkin selässänne, toinen karttaa ja kehrää villojanne pitkinä puhteina, toisen hartioita turkkinne lämmittävät», surkeili Saara katsellessaan, kuinka lampaat ahnehtimatta nyppäsivät kuivan lehden suuhunsa ja sitä sievästi hampaillansa hienonsivat.
— A'-a'-aa-aaa! huomautti kukkokin omasta ja väkensä olemassa olosta orreltansa.
»Kas sitä! Minun kultarintainen kukkoni ja valkoiset kanaseni, en ollut muistaakaan teitä, kun on niin monta suuta ottamassa; mutta parasta viimeiseksi», leperteli Saara, otti orren päältä vakasta liinan siemeniä ja kurkottaen kättänsä antoi kanojen kunkin vuorollansa nokkia siemeniä kämmeneltänsä.
»Kävisimmekö vielä sikaakin katsomassa?»
»Saisihan tuota vilkaista tuotakin», myöntyi Joonas.
Täällä tyytyivät vanhukset vain katsomaan selkä kumarassa sikolätin matalasta ovesta sisään. Ei sillä näkynyt nälkäkään olevan, koskapa oli jättänyt eilisiä perunakeitikkäitä ruoan tähteeksi kaukaloonsa.
— Noh, noh, tervehti sika uneliaasti, viitsimättä vaivautua ylös lämpimästä pahnastansa, jonne se oli kaivautunut niin syvään, että vain vähän kärsän päätä oli näkyvissä.
»Kuka herkkusuu häntä tuonkin läskiä pannussansa käristänee», lausui
Saara, hiukan kateellisena.
»Ja laskiaisrokkaansa sen sorkilla höystänee», lisäsi Joonas.
Tämän yöllisen jäähyväiskäyntinsä tehtyään vanhukset palasivat eteistupaan, riisuutuivat ja kallistuivat jälleen maata vuoteellensa.