XII
Jo aamuhämärissä alkoi Jylhänmäen tupaan kertyä huutokauppaväkeä: torpparia, joutilasta kissoillaan olijaa ja muuta vähävaraista. Toisten hiljaisella äänellä, ikäänkuin arkaillen keskustellessa ja vedellessä vaatimattomasti palturisavuja piipuistansa, suhtautui muuan heistä, Lillukan Matti — köyhä mäkitupalainen Isoaholan takamailta — eristäytyvästi ja muutenkin ärsyttävästi vertaisiinsa. Ollen hieman humalassa tuo pieni miehen kessikka kädet housuntaskuissa kävellä rehvasteli edestakaisin tuvan lattiaa koppavan näköisenä, röyhyävä sikari suupielessä, ruiskauttaen silloin tällöin suustansa mustan tupakkasyljen puhtaalle permannolle. Viimein hän pysähtyi hajasäärin keskelle lattiaa ja huulilla ivallinen hymy kysäisi:
»Kessujako ne miehet käryyttelee nysissänsä?»
»Eipähän sitä tämän alamaisen kansan kannattane herrastupakkaakaan poltella, niinkuin tuon muun äveriään», annettiin sana sanasta.
»Eipä kai, eipä kai… Missäs meiningeissä sitä ollaan liikkeellä näin varhain?»
»Akkaansakos se Matti on lähtenyt karkuun sieltä sikolaitumilta, vai joko on Lillukasta lillukat loppuneet?»
»Ei akkaa eikä akan takaista — huutokauppaan minä tulin», kivahti Matti.
»Eikö tuota lietänekin sitten yksillä asioilla.»
»Ettäkö aiotte huutaa tekin?»
»Mekin… Eikö Matti aio huutaakaan?»
»Perältä kuuluu.»
»Ei kai tässä oltane pekkoja pahempia yksi kuin toinenkaan.»
»Kyllähän köyhälläkin suuta on ja ääntä maailmaan mahtuu; mutta milläs te huutonne maksatte?»
»Pirhana!.. Milläs se Matti maksaa?»
»Raha se on, joka komteeraa», kerskaili Matti, lyödä läjäytti kämmenellä povellensa ja jatkoi taas kismittävää kävelyänsä.
Vasta päivemmällä alkoi tulla isäntäväkeä ja muuta varakkaampaa, ja lopuksi ajaa karautti itse Isoahola nimismiehen kera kartanolle. Joonas oli jo aikaisemmin mennyt sydänmaalle, ja Saara piileksi koko huutokaupan ajan eteistuvassa. Paitsi lakkaamatta päivittelevää Riikkaa rohkeni entisestä talonväestä vain Kalle näyttäytyä vieraille. Kun ankara tauti oli jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa ja kun lisäksi päähän kasvanut uusi tukka oli aivan valkoinen, näytti hän ikäiseksensä vanhukselta. Omaten alun pitäen taipumusta harvapuheisuuteen ja muihinkin kummallisuuksiin hän toipumisensa jälkeen oli tullut entistäkin vaiteliaammaksi. Lukuun ottamatta yhtä ainoaa lausetta hän nytkin koko ajan seurasi äänetönnä asiain menoa, eikä voitu sanoa, mitä hän siitä ajatteli, jos lie ymmärtänyt ajatella mitään.
Aluksi myytiin talon kiinteä omaisuus. Ensimäisen tarjouksen, neljätuhatta markkaa, teki velkoja itse. Nähtävästi ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan nuiji nimismies tämän huudon lukkoon, vastoin tavallisuutta niin kiireesti, että toiset huutajat, joita oli saapunut pitkienkin matkojen takaa, eivät ehtineet suutansa avata, kun nuija jo paukahti kolmannen kerran. Näiden myöhästyneiden jäädessä kuin puusta pudonneina kynsimään korvallistansa, lausui Kalle kuuluvalla äänellä:
»Siitä tulee juttu — juttu siitä tulee.»
Hymyiltiin hiukan surumielisesti, mutta kukaan ei voinut tietää, mitä hän tuolla vastalauseellansa mahtoi tarkoittaa.
Irtaimen kauppaamisessa noudatettiin yhtä ovelaa menettelytapaa: aluksi myytiin vain jonnin joutavaa rihkamaa ja kiihoitettiin köyhää kansaa kilpailemaan keskenänsä. Moni renkipoikakin, kohotuksensa piikaparven silmissä ja saadakseen nimensä kirjaan, huusi huutamistansa. Vasta tavaroita lähemmin tarkastettua putosivat suomukset silmistä: joutavaa, tarpeetonta roskaa! Mutta maksu oli tinkimättä suoritettava, ja siihen hupeni useankin pienet vuotiset säästöt melkein kokonaan. Surkumielin he sitten myyskentelivät tavaroitansa moninkertaisin tappioin, kiukkuisimmat kiroillen ja sadatellen paiskelivat niitä kiviin säpäleiksi.
Vasta sitten kun kaikki huono oli saatu käsistä pois, tarjottiin arvokkaampaa tavaraa, jonka huutamiseen vain varakkaat kykenivät. Niinpä kaikki eläimet, Liinankin, huusi Isoahola, jonka mielestä huutokauppa tähän asti oli luistanut sangen hyvin. Samoin se olisi kai jatkunut loppuun asti, ellei sattunut paria hänelle harmillista välikohtausta.
Paikasta paikkaan siirryttäessä tultiin vihdoin eteistupaankin, jossa Saara Kaisun kanssa värjötteli. Kun oli myyty, mitä täällä myytävää oli, ei piirongin laatikosta löytynytkään luetteloihin aikaisemmin merkittyä sormusta.
»Eihän täällä liene käynyt varkaita?» heitti Isoahola Saaralle kaksimielisen kysymyksen.
»Herra Jumala — kun en ollut muistaakaan! Eihän toki varkaita, minä sen aamulla, otin, ajattelin: Pidämmä häntä sormessani vielä tämän raskaimman hetken, kun olen sitä Joonaan ja minun välisenä yhdyssiteenä kantanut surussa ja ilossa aina siitä asti, kun pappi sen alttarin edessä sormeeni painoi, liki neljäkymmentä vuotta sitten. Joonaskin kun mihin lie paennut, niin oli olevinaan mielelleni niinkuin turvaisampaa ja rohkaisevampaa ottaakseni vastaan tätä onnetonta päivää näin vihkisormus sormessani… Tässä se on, tässä se on», hätäili Saara, irroitti sormuksen kädestänsä ja antoi sen isännälle.
»Mitä — onko se vihkisormus?» kuului ääni yleisön joukosta.
»Se se on», vaikeroi Saara.
»Ei sitten olekaan oikeutta panna sitä sormusta vasaran alle», huomautettiin huutajien taholta.
»Tarvinnekko tuohon lähteä lupia kyliltäkään kyselemään», vastasi
Isoahola.
»Ehkei, mutta tässä kohdassa on Saaralla laki puolellansa.»
»Eikö tuota osattane, jos niikseen, kymmeneen asti lukea toisellakin puolen.»
»Eihän mitenkään, eihän sitä salli Jumalakaan, että nyt riistetään liitonmerkki, niinkuin nikulin side riihessä kahden lyhteen väliltä — ennenkuin kuolema erottaa», puolusti Saaraa muuan terhakka naisääni.
Kun nimismies, lausumatta asiasta omaa mielipidettänsä puoleen tai toiseen, huomasi isännän joutuvan auttamattomasti alakynteen, keskeytti hän väittelyn, esittäen virkansa puolesta:
»Kultainen sormus… kahdeksantoista karaattia… mitä tarjotaan?»
Syntyi henkeä pidättävä, jännittävä odotus. Saara väänteli käsiänsä kärsivän näköisenä, mutta väkijoukossa välähteli vihaisia katseita, kuin etsien sitä kurjaa, jolla olisi sydäntä tähän tarjoukseen suunsa avata.
»Viisikymmentä markkaa», keskeytti vihdoin hiljaisuuden muuan varakas, vieraspaikkainen isäntämies, joka ei ollut voinut sulattaa kiinteän myynnissä aikaisemmin harjoitettua petollista hoppuisuutta.
Yleisössä kävi terävä liikahdus kuin viiman vinkaisu talvisessa metsässä, kuului moitteita ja tyytymättömyyttä ilmaisevia murahduksia, — Mitä mielettömyyttä tämä on? Eihän sormus sitäpaitsi ole puoltakaan huudetun summan arvosta. Juuri sen vuoksi Isoaholan naama onnesta säteili, mutta nimismies paukautti pöytään hermostuneesti asianomaiset, lyönnit, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire päästä eroon tästä asiasta mahdollisimman pian.
Mielenilmaisuista välittämättä meni huutaja pöydän luokse, laski setelin hiukan ivallisesti hymyillen isännän eteen, otti sormuksen ja painoi sen Saaran sormeen lausuen:
»Pitäkää se — ei lahjana, vaan pikemminkin kuin suden suusta pelastettuna kalleutenanne.»
»Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon!» kiitteli Saara ja ilonkyyneleet silmissä pusersi molemmin käsin antajan kättä.
Väkijoukossa kävi taaskin liikahdus, mutta se oli nyt sävylleen kuin läntisen leyhähdys kesäisessä lehdossa. Osallisuutta siihen tunteeseen ei ollut kuitenkaan Isoaholalla, nolattuna ja häpeillään hän painoi päänsä alas.
Myymättä oli enää Hilma-vainajan vaatteet. Väki lähestyi aittaa vakavana kuin ruumishuonetta, ja kun ovi avattiin, näkyikin peräseinällä Joonaan sinne aikoinaan kantama ruumislauta. Kun oli todennäköistä, että myöskään näitä tavaroita ei kukaan huutaisi, tuskin huolisi, vaikka ilmaiseksi annettaisiin, ilmoitti nimismies, että koko vaatevarasto tarjotaan yhdellä kertaa, ja teki tavanmukaisen kysymyksensä:
»Mitä tarjotaan?»
»Sata ja viisikymmentä markkaa», huusi Isoahola, summan, joka tavaran arvoon nähden oli hänen mielestänsä niin suuri, että siihen ei pitäisi voida lisätä, jos kellä olisi ollut halua hautaakin. Voimatta kokonaan tukahduttaa sitä yhteistä tunnetta, että tässä samoin kuin sormuksen myynnissä oli jotakin alhaista ja häpeällistä, hän tahtoi suoriutua kiusallisesta tilanteesta mitä pikimmin ja samalla näyttää hiukan mahtiansa äskeiselle vieraspaikkaiseile nolaajallensa.
»Sata viisikymmentä ensimäinen…
»Kaksisataa!» möykkäsi Lillukan Matti ja kädet housuntaskuissa, röyhyävä sikari suupielessä kävellä vehkuroi aivan nimismiehen eteen.
»Perhana!» tuli yhtaikaa useammasta kuin yhdestä suusta, ja kaikesta huolimatta alkoi vakava mieliala vaihtua hilpeydeksi ja äänekkääksi nauruksi.
Isoaholaa sekä suututti että nauratti.
»Vielä viisikymmentäi, lisäsi hän leikillänsä; sillä hän enempää kuin kukaan muukaan oi ajatellut köyhän mökkiläisen huutoa vakavalta kannalta.»
»Vielä kolmesataa!» jatkoi Matti isännän sanontatapaa matkien.
»Onko tarjouksenne lisää edelliseen vai tarkoitatteko sillä huutonne kokonaismäärää?» huomautti nimismies.
Ymmärtämättä oikein kysyjän tarkoitusta vastasi Matti kättänsä rennosti huiskauttaen:
»Lisää eli kokonaismäärä — yks kaikki!»
»Sen miehen huutoja ei tarvitse ottaa huomioon», sanoi isäntä nimismiehelle, tahtoen tehdä jo leikistä lopun.
»Miksi ei — saako luvan kysyä?» tokeni Matti »Millä sinä, kehveli, huutosi maksat?»
»Kehveli… Raha se on, joka kointeeraa!» rehenteli Matti ja taannoiseen tapaansa läjäytti kämmenellä povellensa.
»Liekö viittä penniä taskussasi tälläkään haavaa… ja keneltä sinä olot tuon sikarin tumpin saanut hampaisiisi?» ivaili isäntä.
»Ei se ainoa ole», sanoi Matti ja tarjosi isännälle takkinsa rintataskusta, sikaria, joita, siinä seisoi rivissä kokonainen patteri.
»Olkaa hyvä!»
Isäntä ei kuitenkaan suvainnut ottaa.
Matti tiesi, että tällaista rintaa paisuttavaa tilaisuutta hänellä ei ole ennen ollut eikä arvattavasti tule enää koskaan olemaan; sen vuoksi hän ei pitänyt mitään kiirettä päästäksensä esiintymisensä huippukohtaan: karistettuaan tuhkan sikaristansa, hän hyvin hitaasti ja koomillisen arvokkaasti kaivoi povitaskustansa hienon lompakon, otti siitä nipun punalaitaisia seteleitä ja katsoen vuoroin isäntää, vuoroin nimismiestä silmiin kysäisi:
»Mitäs herrat luulevat näiden olevan?»
Syntyi yleinen hämmästys ja ihmettelyn sorina. Peläten joutuvansa, uudelleen naurun ja pilkan alaiseksi liuskasi isäntä:
»Köysiin… Sinä olet varastanut rahat.»
»Kuulittako?» kysyi Matti väkijoukkoon kääntyen.
»Kyllä kuultiin, kyllä kuultiin», vastattiin nauraen.
»Sanoppas se sana, vielä toinen kerta», sinutteli Matti isäntää yleisön myötätunnon kannustamana.
Huomattuaan pikaisuudessaan lausuneensa liikaa jo ensi kerrallakin isäntä, kiiruhtaen kääntämään huomion toisaalle, huusi kiukusta punaisena kiehuen:
Kolmesataa ja viisikymmentä!»
»Neljäsataa!» lisäsi Matti.
»Viisisataa!!»
»Kuusisataa!!!»
»Katso peijakasta», kuului ihastuneita huudahduksia.
Kilpailuinnon tartuttamana kiihkeimmät köyhistä paremman puutteessa koristelivat nyrkkejänsä tai nyökyttivät ruumistansa; ja käden käänteessä Matti kohosi korkeuksiin vertaistensa silmissä.
Mutta maltillisemmat arvelivat:
»Mitäpä kummeksimista siinä on. Ymmärrettiinhän se jo alun alkaen, että
Matti on vain suuna ja joku toinen säkkinä — kukahan liekin.»
»Kunhan siinä ei olisi vain isä ja poika keskenään kamppailemassa.»
Samoin lienee ajatellut isäntä itsekin, koskapa hän antoi kilpailijansa pitää viimeisen sanan.
Maksettuaan huutonsa Matti väänsi aitan oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja yleisön kunnioittavasti jakaantuessa kahtaanne kulki kujannetta myöten väkijoukon läpi kuin voittoisa sankari sotakentältä.
* * * * *
Isoahola lähti Jylhänmäestä hyvin pahalla päällä kotiinsa tultuaan hän kutsui Pekan kamariinsa ja kysyi:
»Sinunko rahoillasi se Lillukan Matti siellä huutokaupassa rehki ja rehenteli?»
»Minun», vastasi Pekka lyhyesti ja terävästi.
Heittäen Matin antamat setelit poikansa eteen pöydälle torui isä:
»Etkö sinä, tomppeli, ymmärrä sen vertaa, että jos valtakunta karkaa itseänsä vastaan, niin se joutuu kylmille — niinkuin Sanassa sanotaan?»
Pekka ei vastannut mitään: isäntä jatkoi:
»Mitä sinä niillä ryysyillä nyt sitten aiot tehdä?»
»Ei mitään — annan olla niiden koskematta aitassa vain.»
Isäntä mietti hetken päästäksensä perille poikansa kummallisesta menettelystä, sanoi vihdoin:
»Sinulla on tainnut sittenkin olla jotakin suhdetta siihen — hutsuun?»
»Hutsuun… Jumaliste!» sähähti Pekka ja ponnahtaen seisaalle iski nyrkkinsä pöytään, niin että huone kumahti.
»Se on kai sinun se — äpäräkin?»
»On.»
Kun oltiin tämän jälkeen vaiettu kotvan aikaa, alkoi isäntä sanella kuin peruuttamatonta päätöstä:
»Sinä nait Kankaanpään Eveliinan, ja…»
»Ei Eveliinaa eikä ketään.»
»Ja otat Jylhänmäen hallitusohjat käsiisi huomissa päivänä.»
»Ei ikänä — sen talon hallitusohjia.»
Tuntien mahtinsa riittämättömyyden — ehkä ensi kertaa elämässään yrittäessään taivuttaa poikaansa tahtonsa alle — isännän oli pakko turvautua vieraaseen apuun:
»Sinä näyt unohtaneen neljännen käskyn kokonaan.»
»Ei enempää kuin tekään seitsemättä käskyä», vastasi Pekka käyttäen samaa kaksiteräistä miekkaa.
»Mitä… Olenko minä mielestäsi varas tai ryöväri?»
»Matti kertoi Jylhänmäen menneen neljästä tuhannesta.»
»Joo, neljätuhatta… se on suuri summa niin rappeutuneesta talosta.»
»Neljätoista tuhattakaan ei olisi liikaa. Jos omistajat olisivat saaneet osapuillekaan kohtuullisen hinnan talostansa, niin vanhoille olisi velkansa maksettuaankin jäänyt elämistä lopuksi iäksensä.»
Pekka mietti hetken ja sanoi sitten kuin jatkona edelliseen:
»Mutta voihan asiaa jollakin tavoin auttaa vielä. Minä otan osastani
Jylhänmäen.»
»Se nyt oli kerrankin sana paikallaan… ehkäpä otat vielä
Eveliinankin?»
»Ei niistä mitään.»
»No niin no… hyvä, kunhan nyt ensin talonkin», sanoi isäntä hyvillään siitä, että sai puolenkaan tahtoansa menemään läpi.