XIII
Jylhänmäen uusi isäntä jäi toistaiseksi asumaan lapsuuden kotiinsa, käyden talossansa vain silloin tällöin antamassa palvelusväelle työohjeita ja määräyksiä. Entiset haltijat saivat olla vapaasti ja syödä talon pöydässä kuten ennenkin. Pekan talon ottamisen tarkoituksena olikin saada siten tilaisuus elättää ja hoitaa vanhat luonansa hautaan asti. Mutta kun hän esitti asian Joonaalle, ei tämä ottanut sellaista kuuleviin korviinsa.
»Vai sillä lailla, että kun ensin on raiskattu ja murhattu ja ryöstetty, kilvan isä ja poika, niin sitten tunnon suun tukkeeksi silitetään kuin piestyä koiraa. Vaikka minun pitäisi keppi kädessä kerjätä — ja sehän tie tässä edessä on — niin sittenkään minä en taivu ottamaan armopalaa teidän kummankaan kädestä», purki hän kertakin Pekalle katkeruuttansa.
Huutokaupan jälkeen Joonas oli tullut entistäkin synkemmäksi ja itseensä sulkeutuneemmaksi. Saara olisi kyllä omasta puolestansa ollut anteeksi antavampi ja mielelläänkin suostunut tarjoukseen, mutta Joonaasta eroaminen ei tullut kysymykseenkään. Kun Pekka aikeissansa pettyneenä vanhusten suhteen viittaili joskus siihen suuntaan, että ainakin Kaisun tulisi jäädä hänen hoiviinsa, juosta kipaisi tyttö mummon luokse ja itkien kietoi kätensä tämän kaulan ympäri niin kiinteästi, että jo siitä saattoi päättää: noita kahta ei erota kukaan.
* * * * *
Eräänä aamuna joulukuun alkupuolella Joonas nousi vuoteeltansa eteistuvassa hyvin varhain ja meni tupaan, jossa näin öisin ei ollut ketään asujamia, sillä palvelijat nukkuivat mieluimmin joutilaiksi jääneissä kamareissa kuin suuressa kolkossa tuvassa. Tehtyään pystyvalkean takkaan Joonas haalisti palasella vähän vettä, jolla valeli naamaansa, ja siveli sitten uunin korvalta ottamastaan puukupista suopaa leukaansa ja poskiinsa. Mutta ennenkuin ryhtyi partaansa ajamaan, katsoi hän ison aikaa veitsen kirkasta terää, niinkuin olisi pelännyt laskea sitä niin likelle kurkkuansa.
Ajettuaan partansa ja peseydyttyään hän käveli pöydän luokse, jolla oli perheen koko liinavaatevarasto, lukuun ottamatta huutokaupasta hylyiksi jääneitä riekaleita, jotka pesun ajaksi oli puettu ylle. Eilissä iltana Saara oli kaulannut vaatteet ja pannut ne pöydälle jonkinlaiseen arvojärjestykseen: ensinnä oli Joonaan rohdinpaita ja alushousut samassa käärössä ja sen vieressä Saaran paita palttinaisine yläsineen ja piikkoisine alasineen. Seurasi sitten Kallen alusvaatteet ja viimeisenä Kaisun pieni palttinapaita.
— Ne ovat kuin kuolinvaatteita, johtui Joonaan mieleen raskas ajatus.
Pukeuduttuaan puhtaisiinsa hän lisäsi puita takkaan, istui rahille tulen ääreen ja katseli jonkinlaisella katkeralla nautinnolla, kuinka levoton elementti tulisilla kielillänsä lipoi kuivia halkoja herkutellen kuin peto saaliillansa, kunnes vihdoin huhnautti punaisen vaippansa niiden ylle.
— Tuolla lailla — tuolla lailla se on vastoinkäymisen pahahenki nuoleksinut minuakin, joka olen sen pätsipuuksi valittu: ensin harvakseen, sitten yhä nopeammin — enkä aavistanutkaan, kun jo olin liekkien ympäröimänä kaikilta puolin. Kostinhan kyllä rimpuilla vastaan, räiskyä ja rätistä kuin nuo kuusiset halot, mutta se ei hellittänyt otettansa, eikä hellitä ennenkuin tuhkana olen.
Hänen mietteensä keskeytti tuvan peräseinältä kuuluva särähtävä ääni kuin heikon rinnan korahdus. Joonas käännähti istuimellansa ja loi kunnioittavan katseen vanhaan seinäkelloon. Valkeaksi maalattu sinikukkainen taulu oli aikojen kuluessa pinttynyt melkein mustaksi, ja alkuperäisten raetallipainojen asemesta riippui ketjujen päässä raskaat hiekkapussit, toinen hiukan alempana toista. Hetken kuluttua kuului kellon sisästä toinen, heikompi rapsahdus ja sen välittömänä jatkona kiihtyvää surinaa, niinkuin jaloistaan kiinni tarttunut jättiläismehiläinen olisi siipiään kiivaasti värisyttäen pyrkinyt vapautumaan vankeudestansa. Kun kello viimein tuntui olevan aivan nikahtumaisillansa, pudota moksahti vasara alas — ohi lyömävieterin. Vaan vaikka vasara tyhjää tapasikin, aiheutti sen liike kuitenkin vieterissä hiljaisen, kumean metallisoinnin, joka juhlallisesti aaltoillen tuntui etääntyvän kuin jonnekin kaukaisuuteen.
Vähäistä myöhemmin alkoi sama surina uudelleen, ja vaikka kellon taulu oli edessä, Joonas melkein näki, kuinka vasara hitaasti kohosi ylös, putosi taas raskaasti alas tyhjää iskien ja jatkoi niin edelleen — viisitoista lyöntiä luki Joonas.
— Eihän tuo ole ihme eikä mikään, vaikka alkaa sortuakin vanhan ääni ja vaikka hairahtuukin toisinaan laskuissansa — oikeatahan kuitenkin koettaa aikaa sormellansa näyttää. Uskollisena palvelijana se on siinä seinällänsä astunut yötä ja päivää, näyttänyt tunnilleen ja minuutilleen tämän talon asujainten synnyinhetket ja kuolinhetket ja salaperäisesti rapsahtanut, milloin loitommallakin — kaukaisissa maailman äärissä asti — sielu on tullut ruumiiseen tai lähtenyt siitä.
Joonas kurkotti orsilta päreen, otti siihen tulen takasta ja käveli hiljaisin askelin eteisen läpi vierastupaan. Pysähtyen ovensuuhun hän kohotti valkeansa ylös ja jonkin mielijohteen aiheuttamana antoi katseensa harhailla ympäri autiota huonetta, jossa kalustona huutokaupan jälkeen oli vain pari ontuvaa tuolirania. Lopuksi hänen huomionsa kiintyi lattialle kyhättyyn olkivuoteeseen, jossa syvään uneen vaipuneena nukkui Saara ja häneen kiinni painautuneena Kaisu, käsi mummon kaulalla. Erillään vuoteen toisella laidalla nukkui Kalle suu auki, hiljaa kuorsaten.
Voimatta irroittaa katsettansa nukkujista Joonaan sai valtoihinsa yli äyräitten tulviva haikeus, jollaista hän oli ajoittain tuntenut Hilma-vainajan katoamisen jälkeen.
— Ne ovat tuossa rääsyisellä vuoteellansa — Saarakin, vanha ihminen — kuin avuttomat linnunpojat pesässänsä. Ja minä, jonka pitäisi olla heidän tukensa ja turvansa, minä olen yhtä avuton.
Joonaan käsi kohosi silmien eteen, niinkuin hän olisi tahtonut kätkeä kasvonsa voimattomuutensa häpeästä, ja ruumis alkoi nytkähdellä äänetöntä, kyyneletöntä itkua, kuten taannoisena kesäyönä Hilma-vainajan aitan kynnyksellä. Päreen häilyvä liekki toisti tulta pitävän käden välityksellä sielun vavahtelevat liikkeet, heijastaen ne valon ja varjon vaihteluina aution huoneen seiniin, kattoon ja nukkujien kasvoille.
Vihdoin kuului Joonaan sieraimista pitkä, viheltävä sisään- ja uloshenkäisy, kasvoilla oleva käsi alkoi hitaasti laskeutua alas ja sormet koukistua kuin kotkan kynnet.
— Olisi parempi heille, etteivät heräisi ollenkaan. Paras siepatakseni kirves tuvan haukasta ja antaa kolme nopeata iskua — siksi, että minä heitä rakastan… rakastan… ja sen tehtyäni vetää partaveitsellä kurkkuni poikki tai heittäytyä laiturilta Valkeisen järveen… Olisi parempi, että olisimme vainajia, me neljä. Kaivaisivat kuopan jonnekin Hohon sydänmaalle — eli latoisivat vaikka ketun luolaan tai kaatuneen kuusen juurikan alle neljä arkutonta ruumista, vieriviereen, niinkuin nuo tuossa, niinkuin vaatemytyt tuvan pöydällä, vanhimmasta nuorimpaan. Siellähän tuota on jo siemenen sukua ennestäänkin, ja sielläpä häntä lahoaisi yksin main Jylhänmäen koko hävinnyt suku… Nyt sen sijaan lähtevät raastamaan elävänä hautaan — vaivaisten huutokauppaan pitäjäntuvalle…
Joonas kääntyi selin vuoteeseen ja tahtomattansa alkoi kallistua ovea kohti, niinkuin jokin vastustamaton voima olisi vetänyt häntä. Epäröiden viipyi vielä käsi oven lukolla, mutta viimein levisi kasvoille päättäväisyys, jäykkä ja ilmeetön kuin teräsjää myllertävän myrskyn jäähdyttämän tyynen veden pinnalle.
— Mikä on tehtävä, se on tehtävä.
Hän avasi oven hiljaa kuin varas, ettei herättäisi nukkujia. Palattuaan jälleen eteistupaan hän asetti orsilta ottamansa uuden päreen poikittain hampaisiinsa ja tietämättänsä puri sitä niin, että hampaat kävivät melkein yhteen. Tarttui sitten molemmin käsin kirveeseen ja kohottaen sen iskuvalmiiksi asettui hyökkäysasentoon kuin peto.
Mutta silloin, ratkaisevalla hetkellä, tölmähti Musti nurkastansa ja pysähtyi muristen lattialle vuoteen ja murha-aikojan väliin. Sen irvistävistä ikenistä, verestävistä silmistä ja uhkaavasta asennosta Joonas luki kuin kirjasta: Tapa minut, mutta jos askeleenkaan astut nukkujia kohti, niin siinä tuokiossa minä kimmahdan kuin raketti kurkkuusi ja puren — puren.
Tämä odottamaton väliintulo jähmetytti Joonaan kuin säikähtyneen käärmeen. Seisten kuvapatsaana paikallansa hän ensi hämmästyksessään ei ollut varma siitä, oliko hämärästä nurkasta hyömähtänyt ilmestys Musti vai joku muu sitä muistuttava. Tultuaan vihdoin vakuutetuksi, että se todellakin oli Musti, johtui mieleen ajatus, että koira ei tullut omasta alotteestansa, vaan jonkun muun lähettämänä ehkäisemään verityötä, jota hän sitten huutokaupan oli viikkoja mielessänsä hautonut. Rohkenematta katsoa Mustia silmiin, jotka värähtämättä olivat yhä häneen kiinnitettyinä, Joonaan sydämen ympäriltä alkoi jää murtua.
— Antaisitko sinä henkesi heidän puolestansa — sinä, koira?… Ja minä… minä…
Hän piilotti kirveen nopeasti uunin soppeen ja kiiruhti melkein juosten vuoteen luokse, Musti kintereillä pitäen tarkasti silmällä hänen aiheitansa. Tarttuen jotenkin kovakouraisesti vaimonsa olkapäähän Joonas kähisi hätäisesti:
»Saara!… Saara!…»
Nukkujan avattua silmänsä ja valon häikäisemänä nähtyään hämärästi vuoteen yli kumartuneen miehen kauhistuneen katseen hän kohoutui säikähtäen istualle ja huudahti:
»Onko tuli irti?»
»Ei ole valkean vaaraa», vastasi Joonas oudolle äänellä.
»Kuka?… Mitä sinä siinä — päreinesi?»
»On aika lähteä.»
»Minne?»
»Kirkolle.»
»Kirkolle?… Niin, niin — kyllä minä. Joko kello on niin paljon?»
»Siinä mitähän lie kahden korvilla.»
-Enpä minä ole mielestäni mikään unikeko, mutta miten lie — tuossa juuri ennenkuin herätit — miten lie niin kummasti painostanut», sanoi Saara.
»Painostanut…?»
»Niinkuin jokin raskas esine olisi laskeutunut rintani päälle… Sinä olet tainnut jo kauankin valvoa, kun näkyy…»
»Mitä näkyy?» keskeytti Joonas ja vilkaisi hätäisesti uunin soppeen.
»Näkyy olevan päreesi noin pitkällä karrella — ja niitähän on karsia tuolla lattialla kokonainen karho. Mitä sinä olet täällä oikein puuhaillut?»
»Mitäpähän lienen hommaillut — istuksinut ja tupakoinut. Mutta nouskaahan jo, pitää lähteä», hoputti Joonas ja pistettyään päreensä uunin rakoon alkoi kävellä tupaan, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire matkalle.
»Noustuunpa noustaan… Kaisu, tyttöni, avaahan silmäsi jo… lähdetään humman rekeen», herätteli mummo hellävaroen lasta.
Tultuaan kesken untansa havahdutetuksi Kaisu alkoi tuhertaa itkua. Mutta kun mummo muistutti jo ennen puhuttua asiaa, että hän nyt saa ajaa hevosen reessä, saa nähdä kirkon ja paljon muuta, lakkasi tyttö itkemästä ja aikoi nousta ilman muuta.
»Eikös minun pieneni muista, mitä ylösnoustessa on tehtävä?» huomautti mummo.
»Jaa niin», sanoi Kaisu, polvistui vuoteelle, asetti kädet ristiin rinnallensa, käänsi kasvonsa ylös kattoa kohti ja isoäidin kuiskaten säestäessä ja Mustin lattialla pää kallellaan ottaessa äänetönnä osaa, luki mummon opettaman siunauksen lapsellisen hartaasti:
»Hella tiunatkoon meitä ja valjelkoon meitä. Hella valittakoon katvonta meitän päällemme ja olkoon meille almollinen. Hella kääntäköön katvonta meitän puoleemme ja antakoon meille iankaikkiten lauhan. Itän ja Pojan ja Pyhänhengen nimeen. Amen.»
Saaran tultua tupaan oli sinne jo ehtinyt Riikkakin saunastansa matkavalmiina.
»No, Saarla — sanon Saarla, kun on tultu niinkuin saman arlvoisiksi — miltäs nyt tuntuu mielellesi?» kysyi Riikka entiseltä emännältänsä kuin vasta-alkavalta ainakin.
»Kysyy häntä Riikka itseltänsä, miltä nämä tämmöiset matkat tuntuvat», vastasi Saara.
»Hehee!… ei sitten kerlassa miltään, onpahan kuin joulukirlkkoon lähtisin. Minä en olekaan härlkävierlas näissä pidoissa; ja totut sinäkin, kunhan istut rliikin rlekeen niin monta kerltaa kuin minä olen istunut. Etkähän tuota niin kovin murlheelliselta näytäkään sinä; mutta miten lie sinun laitasi, Joonas — sanon Joonas — kun siinä niin ääneti istut ja murljotat?»
»Mitenhän lie», murahti Joonas, seuraten syrjäsilmällä Mustia, joka lähellä istuen kuin vartiana heittää luimautteli häneen epäluuloisia, halveksivia silmäyksiä.
Eivät olleet suuret muuttotavarat matkaan lähtijöillä: Saaralla eväsnyytti kädessä, Kallelta rääsyihin kääritty viulunsa kontissa ja Joonaalla kainalossa vanha seinäkello, jonka muuan armelias isäntä oli huutanut nimenomaan hänelle, kun tiesi, että Joonaan oli siitä melkein mahdoton luopua.
Kim oltiin jonkun matkaa ajettu, tillahti Kaisu yhtäkkiä itkemään.
»Mikä nyt tuli?» kysyi Saara.
»Maija jäi!»
»Hella jumala, kun nyt Maija jäi. Mutta älähän itke, kylän täti antaa uuden nuken», lohdutteli mummo.
Vähitellen Kaisu rauhoittuikin, ja nahkasten alle huppuun peitettynä hänestä tuntui kuin mentäisiin takaisin päin, kunnes viimein nukkui mummon syliin.
»Kunhan vain ei vielä kerta tultaisi takaisin tätä samaa tietä, iloisemmalla mielellä kuin nyt lähdetään», sanoi Saara Joonaalle. »On tuo olemassa vanhain sana, että, minne jotakin unohdetaan, sinne jälleen palataan.»
»Pitäneekö nuo paikkaansa enää vanhain sanatkaan», vastasi Joonas.
»Vaikka ei pitäisikään, mutta minun sydämessäni pilkoittaa kuin pimeässä yössä yksinäinen tähti semmoinen aavistus, että emme me vielä lähde Jylhänmäestä viimeistä kertaa.»
»Te muut palannette, mutta niinä en voi ikänä astua jalkaani eteistuvan… luota… sen talon kynnyksen yli», sanoi Joonas.
Peitteellä hänen sylissänsä oleva kello helisi alati, ja tien epätasaisilla kohdilla löi vieteri kumeasti kuin kirkonkello — kuin hautajaiskello, ajattelivat vanhat. Toisinaan karahti reen antura ilkeästi parahtaen kiveen vähälumisella tiellä, välähdyttäen istujain alla kirkkaan, säkenöivän tulen, jolloin Joonas aina hätkähti ja alkoi vavista.
Sinulla taitaa olla vilu?» kysyi Saara.
Miten niin?»
Vapiset kuin virran kaisla.»
Mikähän vapisuttanee», sanoi Joonas ja kallistui reen laidalle mahdollisimman kauas vaimostansa.
Joko sen Mustinkin jalkoja alkaa vanhuus vaivata vai miksi se meitä tuossa sivullasi hypäten niin kiinteästi seuraa kuin pyrkisi rekeen», koetti Saara pitää keskustelua vireillä.
»Lie hänellä omat vaivansa ja pyrkimyksensä hänelläkin», vastasi puhuteltu, leukojen melkein loukkua lyödessä.
Kun Joonaasta ei tuntunut olevan puhetoveriksi tällä kertaa, vaikeni viimein Saarakin. Ajettiin ääneti virsta virstalta asumattomia, metsäisiä taipaleita. Tultua vihdoin asutuille seuduille näkyi siellä täällä heikko valon tuike pimeästä yöstä.
Joko nyt lie ylösnousun ajat vai mitä tulia ne on nuo, kun ovat niin himmeitä?» kysyi Saara.
»Ne on vaivaisten valoja. Nukutaan kai sitä vielä noissakin taloissa, mutta niissä on jokaisessa joku lähtemässä näille samoille matkoille», sanoi Joonas.
Varhaisten valojen näkeminen johti Saaran mieleen pian lähestyvän suuren juhlan, josta hän ei malttanut olla miehellensä huomauttamatta:
»Missä häntä mekin jouluamme viettänemme?»
— Niin, missä viettäisimmekään, ajatteli Joonas kauhistuneena, ja missä varsinkin minä itse jouluani viettäisin, jollei Musti tullut väliin. Mutta ääneen hän sanoi vain:
»Kuka hänen tiennee.»
Matkustajien päästyä päivän vaietessa kirkolle oli siellä jo ennen tulleita hevosia kuin parhaina kirkkopyhinä. Ja yhä uusia tuli — laitiota, reslaa, työrekeä – kaksin, kolmin hengin ja kokonaisin kuormin — sylissä kannettavaa ja keppi kädessä kävelevää, tervettä ja sairasta, sokeata ja näkevää, hullua ja viisasta. Keskeytymättömänä virtana ne soluivat suuren pitäjäntuvan ovesta sisään. Ja siihen virtaan yhtyivät osana jylhänmäkeläisetkin.