XIV
Ristinkankaan halki ampuu maantie suorana viivana, nousematta tai laskematta, länkeämättä oikeaan tai vasempaan. Solakat taivaslakiset petäjät rajoittavat näköalan sivuilla käden ulottuville; vain eteen- ja taaksepäin avautuu kulkijan katseelle etäisyydessä kapeneva maantieaukko niin kauas kuin silmä kantaa.
Eräänä syyskuun iltapäivänä kävelee tätä asumatonta taivalta kirkolta päin tullen pitkä mies, selässä, tuohikontti, jonka kielen alta pistää esiin osa viulun kaulaa ja käyrää. Musta hattureuhka kattaa päälaella valkoista tasatukkaa. Kulkijan jaloissa on virsut ja yllä kuluneet sarkavaatteet, jotka ovat paikatut eri värisillä vaatetilkuilla; housujen takapuolessa hohtaa suuret punaiset paikat, muistuttaen paviaanin istuinpakaroita. Katse luotuna kiinteästi sisäänpäin hänen kulkunsa on milloin kiihtyvää, milloin hidastuvaa, vieläpä hän toisinaan pysähtyykin hetkeksi, puhuen katkonaisesti itseksensä, niinkuin olisi oikeudessa riita-asiaansa ajamassa.
»— — Joo, minä, Kalle Joonaanpoika, olen Jylhänmäen laillinen perillinen, niinkuin korkea oikeus hyvin tietää… Hilmanko perintöosuus?… Minä olen Hilmaa vormyntäri niin kauan kun hän tulee osaansa ottamaan… Jaa Ville?… Ee… ei se se… ne on näinä Isoaholat altavastaajia, isä ja poika… Niin mitäkö kannetta?… Kannustan omankäden oikeudesta lain varjon alla… Vieraitamiehiä?… Oojah, kyllä on… Riikka, tulehan tänne… Kuule, jos puhut minun pussiini, niin korppukahvit saat… Aivan niin — niin oli kuin Riikka sanoo, että ei Ristuksen killinkiä. — — Top!… minä jäävään Isoaholan vieraan miehen… No, jos lie papinkirja puhdas, niin puhukoon sitten — mutta muista valaasi!… Älä hele… älä valehtele!.. Jos lie isä lainannut, minä en… Ääbääh!… Hehehe… Miksei lautamies avaa peltiä, kun korkea oikeus käskee, että piru saa viedä kelmin sielun uunin piipun kautta helvettiin. — — Mitäh?… Ulosko päätöksen ajaksi? Mennään… Kyllä sinä, Isoahola, luulit olevasi suurikin viisas, mutta osaan sitä minäkin kymmeneen asti lukea — osaan. — — — Mitä se jahtivouti?… Tuomiota kuulemaan? Tullaan… Eihän perhana!… johan nyt myrkyn lykkäsi… Minä vedän hovräättiin!»
Silmissä kipenöivä viha, parta järähdellen Kalle käveli kiivaasti eteenpäin, ruumis etukumarassa ja joka nivelessään retkahtelevat kädet edessä huitoen käynnin tahtiin, ikäänkuin hän menneitten sukupolvien kehityksen unohtaen olisi kaukaisten esi-isiensä tavoin pyrkinyt tukemaan asentoansa myöskin eturaajoillansa tai tarttumaan puitten oksiin puoliavoimilla kourillansa.
Vihdoin hän yhtäkkiä pysähtyi ja vilkuili ympärillensä kuin olisi unennäköönsä herännyt. Taival oli Kallelle ennestään perin tuttu, mutta kun hän nyt tunnusteli seutua, ei hän saanut käsitystä kulkemansa matkan pituudesta, ei tietoa siitä, oliko hän kankaan alku- vai loppupäässä; ja mikä pahinta, siinä katsellessaan ja kääntyillessään hän oli kadottanut alkuperäisen kulkusuuntansa, niin että hän lopulta ei tiennyt, mistä päin oli tullut ja minne olisi mentävä.
Tien ohessa siinä oli punainen virstantolppa. Kalle katsoi ison aikaa sen valkoisiin poskiin maalattuja mustia numeroita, ja vaikka hän ei niistä mitään ymmärtänytkään, oli hänellä kuitenkin hämärä tunne, että virstantolpan pitäisi voida jollakin tavoin neuvoa hänelle tietä.
Kun mykkä pylväs ei antanut toivottua apua, heitti Kalle taas kysyviä, hätääntyneitä katseita kummallekin taholle, mutta samalla tavalla kapeni metsäaukeama pystysuorin seinin molemmin puolin siniseen kaukaisuuteen, ja maantie sen pohjalla oli kuin kahtaanne kapeneva keltainen nauha, jonka leveimmältä kohdalla hän itse seisoi.
Kalle käveli jo jonkun matkaa takaisin entisiä jälkiänsä, kun hän sattumalta huomasi tiepuolessa kallistuneen, puolilahon puuristin, joka aikoinaan oli pystytetty muistoksi sen johdosta, että tällä paikalla oli murhattu postinkuljettaja ja ryöstetty kallis posti eräänä syysyönä, vuosia sitten. Tietäen tästä olevansa kankaan keskipalkoilla Kalle kääntyi niin, että risti oli oikealla puolella, ja jatkoi arvelematta matkaansa. Kun hän neljän viime vuoden aikana kerran kuussa oli kulkenut Ristinkangasta aina samaan suuntaan, olivat myöskin virstanpylväät joka kerta oikealla kädellä; ja sitä seikkaa hänen mielensä äsken kangasteli, vaikka ei jaksanut kirkastua selväksi muistoksi, sillä virstantolpat eivät olleet syöpyneet hänen sieluunsa niin syvään kuin risti.
Mitähän lie taivaltanut virstan, pari, kuu hän jälleen hiljensi kulkuansa. Siinä kävellessään hänen korviinsa oli alkanut kuulua kuin tuulen huminaa, vaikka oli seisova ilma. Tietäen entisestä kokemuksesta sen merkityksen hän pysähtyi ja jäi ikäänkuin kuuntelemaan ja odottamaan. Kauan ei viipynytkään, kun korvat paukahtivat umpilukkoon niin kovasti, että päähän koski. Sen jälkeen seurasi niin syvä hiljaisuus, että Kallesta tuntui, kuin hänen sekä sisä- että ulkopuolellansa olisi ääretön, peloittava tyhjyys.
Samoinkuin vuosia sitten sairasvuoteella entisessä, kodissansa ja monta kertaa sen jälkeen, alkoivat hänen kätensä nytkin vaistomaisesti nousta ja laskea kuin tahdinviittaajalla, suu vetäytyi hymyyn ja puoliavoimissa silmissä kuvastuva jännittynyt tarkkaavaisuus ilmaisi niin suurta henkisten voimain keskitystä, että hän tällä haavaa ei voinut havaita mitään ulkopuolella omaa, sisäistä maailmaansa.
Kun korvien umpilukko oli vähitellen avautunut, otti Kalle viulun kontistansa, purki sen kääreistä ja alkoi soittaa siinä maantiellä keskellä Ristinkangasta, koettaen soittimellansa jäljitellä niitä säveliä, joita oli kuullut toisilla korvilla, toisesta maailmasta.
Ainoa kuulija lienee ollut siipiorava, joka ilmaisi iloansa liitämällä maantien yli pitkän petäjän latvasta vinoon toisen petäjän oksille, rävähti ketterästi runkoa myöten latvaan ja teki taas ilmamatkan tien toiselle puolelle, jatkaen tätä leikkiänsä niin kauan kuin soittoa kuului.
Ristinkankaalta kääntyy sivutie Hohonkulmalle, jonne Kalle aikoi yöksi. Syysilta alkoi jo hiukan hämärtää hänen ehdittyä entiselle kotiseudullensa. Toimittuaan maantieltä kiviä taskuunsa ja rouhaisten tienohesta aidan seipään latvan kepiksi käteensä hän hammasta puraisten ilmestyi kylän raitille kuin paimenpoika David filistealaista vastaan.
Kulkijan ollessa vielä etäällä ensimäisen talon maantiekujalla alkoi koira, kylän etuvartiona kankaalle käsin, haukkua vouskahdella kotinsa portilla, niinkuin se olisi jo kaukaa vainunnut, kuka tulija oli, mutta ei ollut kuitenkaan siitä vielä täysin selvillä. Päästyään varmuuteen asiastaan se kiiti kuin nuoli tulijaa vastaan.
Kalle ei ollut tästä yksinäisestä rähisijästä tietääkseenkään, heristihän sille vain huvikseen nyrkkiänsä. Hän tiesi, että tämä oli vasta alkusoittoa, oli kuin vartiota pitävän variksen varoitusraakumista haukan ilmaantuessa näkösälle.
Mutta sitä mukaa kuin kulku edistyi kylän läpi, lisääntyi saattojoukkokin. Koiria sinkoili aitojen yli tienvarsipihoista, niitä laukkasi huohottaen syrjäisistä asunnoista peltojen poikki ja polkuja pitkin, ja kaukaa metsän rannoilta kuului sieltä täältä mukaan pyrkivää, kipeätä uikutusta.
Joukon kasvaessa kasvoi rohkeuskin. Ei kenellekään, ei mustalaisille eikä oudosti hajuaville ryssillekään koirat olleet niin vihaisia kuin Kallelle. Paitsi kädessä olevaa keppiä, konttia selässä ja kauttaaltaan ärsyttävää ulkoasua, paisutti niiden sappea hänen housujensa takalistossa hohtavat punaiset paikat, jotka erikoisesti näyttivät olevan niiden irvistelevien hampaitten maalitauluna. Mahdollista on, että älykkäät eläimet olivat vaistonneet tuon määräajoin palaavan kulkijan jossakin suhteessa olevan heidän tasollansa, mutta, kahdella jalalla kävelevänä ei kuitenkaan heihin kuuluvan, ja myöskin tästä syystä koettivat kootuin voimin karkoittaa vastenmielistä sekailmiötä pois alueeltansa. Suurinta suuta pitivät heikoimmat ja arimmat pikku rakit, joiden kimakka, soinnuton nalkutus muistutti nopeita vasaran iskuja kiintonaiseen teräkseen. Isot koirat lauskuttelivat harvakseen kumealla, sointuisalla äänellä kuin kurikalla olisi jymäytelty onttoon honkaan.
Aluksi Kalle koetti lepyttää kiusaajiansa ystävällisellä puhuttelulla ja taputtamalla kädellä reiteensä.
»Piski, piiski… noo… no-no… mitäs…»
Mutta moinen suostutteleminen nostatti vain uuden niskakarvoja yhä korkeammalle.
»Helvetin hounit!» karjaisi hän ja huitaisi ahdistajia kepillänsä, jolloin ne nopeasti leiskahtivat leikkaamalle rynnäten samalla takaisin entisiä kiukkuisempina.
Singahtipa silloin kivi laumaan, kuului kipeä ulvahdus, ja joku rakki nilkutti kolmella jalalla loitommalle nuolemaan satutettua jalkaansa.
Vaikka koirat entisistä kokemuksista viisastuneina eivät hevin uskaltaneet tulla saatettavansa seipään ulottuville, hidastuttivat ne kuitenkin Kallen kulkua niin kiusallisella tavalla, että hän päätti ryhtyä samaan keinoon, jonka avulla joskus ennenkin oli onnistunut vapautumaan vainoojistansa.
Tien varrella siinä oli musta riihi. Kalle asettui selin seinää vasten välttääkseen hyökkäystä takaa päin, otti viulun kontistansa ja alkoi soittaa hyvin pitkäveteistä, surullista säveltä. Koirat hätkähtivät, tulivat levottomiksi ja näyttivät ikäänkuin häpeävän: ja kun toinen ei tahtonut jäädä toisen taakse, asettuivat ne vieriviereen istumaan puoliympyrään soittajan eteen. Siinä oli rinnan isoa ja pientä koiraa; mustaa, punaista, valkoista, kirjavaa, pysty- ja luppakorvaa. Hartaan näköisinä, pää kallellaan ne kuuntelivat, mutta pitkään aikaan ei soitto jaksanut tehota syvemmin niiden ärtyneisiin mieliin.
Lopulta alkoivat kuitenkin yhden ja toisen jalat hiljaa vavahdella, värinän siirtyessä vähitellen muuhun ruumiiseen, ja ennen pitkää koiralauma värisi kuin vilussa. Kun vihdoin muuan suuri koira kohotti tylpön kuononsa korkeutta kohti, möristen syvältä kurkustansa määrättömän alakuloista säveltä, nousi kuono kuonon jälkeen ylös, ja koirien sekakuoro, jossa kaikki äänialat olivat edustettuina, ulvoa jullitti viulun säestyksellä taivaalle sukunsa vuosituhantisia kärsimyksiä.
Olipa Kalle hämärästä huolimatta huomaavinaan niiden silmissä kosteata kiiltoa ja kyynelen tapaista kimallusta.
Vielä jonkun aikaa soiton tauottuakin koirat jatkoivat sanatonta veisuansa. Kun ne vihdoin lakkasivat, näytti sulanut viha niiden sydämissä vaihtuneen lemmen tunteisiin. Jättäen kulkijan rauhassa kapaloimaan viuluansa ne häntäänsä liehakoivasti heiluttaen alkoivat nuohostella toisiansa. Urospuolisten valittua itselleen sopivan parin koirat illan kuhjassa poistuivat syrjäkaria kaksin ja kaksin.
* * * * *
Kallen saavuttua yöpaikkaansa, kylän toisessa laidassa olevaan Korpelan taloon, leimusi tuvassa jo takkavalkea ja talonväki puuhaili puhdetöissä, Lausumatta sanaakaan tervehdykseksi hän riisui kontin selästänsä, ripusti sen viilekkeistä naulaan ja istui vaieten ovensuupenkille.
Talonväki ei kiinnittänyt tulijaan näköjään vähintäkään huomiota; päinvastoin näytti itsekukin saaneen sysäyksen ahkerampaan askarteluun: piikojen rukinpyörät alkoivat hyrrätä kiivaammin, renkien pitkät pärepuukot välkähdellä vilkkaammin ja pöydän päässä nuottaa kutovan isännän verkonkäpy sujahdella sukkelammin. Mutta silmien nauravasta ilmeestä ja huulten hymystä saattoi arvata, että he ajattelivat kaikkea muuta kuin työtänsä. Ainoastaan karsinasängyn laidalla ruumistaan nuokuttelevan mummon ryppyiset kasvot muuttuivat entistä vakavammiksi, huokaukset syvemmiksi.
»Mistäs kaukaa se reessaavaanen on?» kysyi vihdoin taloon aikaisemmin yöpynyt-»kuolemankauppias», — kuoleman kauppias, sillä hänen kärryillänsä heinähäkissä oli satamäärin pieniä puutynnyreitä »kimröökiä», joka oli »kevyempää kuin tyhjä» ja jota näin sydänmaissa ostettiin tavallisesti vain ruumisarkkujen mustaksi maalaamista varten.
»Mistä ollahan?» uudisti pohjalainen kysymyksensä.
Kun puhuteltu vastauksen asemesta vain heittää muljautti vihaisen syrjäsilmäyksen kysyjään, puuttui isäntä asiaan.
»Onpahan muuan nöyräpäinen, tuosta, naapuritalon entisiä poikia. Tässä takavuosina sairastanut varitautia ja siitä saanut pitämistä iäkseen: vian mieleensä ja kuuloonsa.»
»Onko se kuuro?»
»Miten milloinkin. Toisinaan, kuten, näkyy olevan laita tällä kertaa, hän saa selon vain hyvin kovasta puheesta, osittain suun liikkeitten avulla, toisin ajoin taas on kuulo hyvinkin tarkka. Mutta joskus lyö vallan umpikuuroksi, ja silloin hän aina hyvin tärkeän näköisenä näyttää kuuntelevan jotakin — mitähän kuunnelle omia ihmeitään.»
»Taivaallisia ääniä», huomautti mummo nurkastansa. »Se on, tuo Jumala, ankaruudessaankin yhtäkaikki laupias: on ottanut Kallelta ymmärryksen ja osittain kuulonkin, mutta antanut hänelle sen sijaan kyvyn kuulla jo täällä ajassa niitä ikuisia ääniä, joista me muut kuolevaiset saamme iloita vasta sitten, kun vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa.»
»Lustin näköönen äijä muutoon, kattoopa häntä pläsihin tai muuhun munteerinkihin. Mutta jos tuallaasen osuusi rookaamahan taloottomalla taipalehella, niin luulen, jotta ouron syrän kammahtaasi. Sitä raskahinta sauvaako se tämäkin kantaa?»
»Mitäpäs se muutakaan — vaikka ei se sauva ole kyllä tämän oma vuolema», sanoi isäntä.
»Kukas sen sitten on aikahan saanut?»
»Minusta on tämän Kallen kohta tuntunut vähän semmoiselta, kuin kaksi mahtimiestä olisi ojentanut liiton kämmentä toisilleen, yksi ylhäältä, toinen alhaalta, tehneet tasajakoa ja osansa saatuaan olleet yksissä neuvoin tyhjää miestä mieron tielle työntämässä. Eihän kyllä voi väittää, että lain pykälän mukaan olisi vääryyttä tehty, sillä kumpikin otti vain omansa: maanpäällinen velkoja saatavansa, toinen sen, minkä oli ymmärrystä lahjaksi antanut.»
»Niinpä kyllä. Lisänähän tosin on rikka rokas ja hämmähäkki taikinas, vaan tokkohan nua ny kumpikahan olisi pönkiltänsä pyllähtänehet, vaikka olisivat antanehetkin tarvittevaaseu pitää osan yltäkyllääsyyrestänsä. Muutoon on sielä meirän puoles jo moniin paikoon pyätty erityyset kasarmit, joiss tuallaasia ja muita vaivaasia hoiretahan, ja mihinä ei sellaasia vielä oo, sielä sijootetahan vaivaaset taloohin ympäri pitäjää.»
»Huutokaupallahan se myytiin tämäkin, niinkuin koko Jylhänmäen joukko. Mutta miten lie vasara osunut paukahtamaan Kallen kohdalle niin onnettomasti, että poloinen joutui sellaiseen taloon, jonka ymmärtämätön haltijaväki kohteli vähämielistä kuin jumalaton luontokappaletta. Talvikauden kiusaannuttuaan hoitopaikassansa tämä kevään tultua otti kontin ja viulun selkäänsä ja lähti maailmalle. Siitä pitäen hän on useat vuodet kiertänyt kuin jänis pitäjien laajuista ympyräänsä, palaten aina neljän viikon kuluttua lähtöpaikkaansa säännöllisesti kuin kuun vaihe.»
Istuttuaan jonkun aikaa penkillä mietteissänsä Kalle muuttihe takan ääreen ja otti kontistansa vanhat kirjankannet, joiden välissä lehtien asemesta oli tukku erivärisiä papereita.
»Jo ne nyt tulivat tuomiot siinäkin minun ja Isoaholan välisessä perintöriidassa», hän sanoi, selaillen papereitansa tärkeän näköisenä.
»Vai niin… No, jo oli aikakin», vastasi isäntä pöydän päästä, ripusti lasit nenällensä ja meni valkean luokse hänkin.
Kun myöskin päreenkiskojat keskeyttivät työnsä ja naiset kehruunsa, jääden käsi rukin pyörällä kuuntelemaan, vallitsi tuvassa hetken odottavaa hiljaisuutta.
»Tämän kun leväyttää Isoaholan nenän eteen, niin eiköhän tuossa ukon pöksyt ala täristä», sanoi Kalle ja ojensi isännälle lyijykynällä töherretyn paperin.
Alentaen hiukan ääntänsä isäntä tavaili:
»Täsä lähestyn Minä teittiä muutamala sanalla tällä pienelä paperi Palalla ja huonola käsi alalla ja saan tietä Antaa että kun tämä jylyhämmäi kallu nyt on käymäsä sitä maliman rannan kierto Kouluva Nin olka laupijat ninkun teijän isän Laupijas on ja auttaka Majistri visauuven tielä antain Ruoka ja riitinet ja kessu piippuun ja saunan Nurkkaa kuhu hään pääsä kallistais ja Akka väk hyö voivatten otta huomijon emännän paikan ja pait sitä niin ninku viisun tekiä veisa pelmanni peliä ja rahhaa saa oneline Likka se pel Mannin saa eikä nyt sit muta tällä kerta kun hyväst vaa ja terveyksi kaikile tutuile ja tuntemattomilen ja Voika hyvin toivotta Yks sihtier.»
»Iijoo… hm… kenenkähän lie kädestä tuokin lähtöisin», sanoi isäntä ja ääntänsä korottaen jatkoi:
»Pitäisipä siinä nyt, jutussasi, mustan valkeneman ja mutkien oikeneman.»
»Siinä ja siinä, ettei Isoahola vielä linnassa istu», arveli Kalle.
»Onpa niin ja näin.»
Pistettyään paperin takaisin kansien väliin Kalle alkoi etsiä toista, puhellen kuin itseksensä:
»Juntulan renkipojat juoksivat jälkeeni ja kuiskasivat korvaani, että hyvän hyvyyttäni ottaisin ajaakseni sen Harakka-Miinan lapsen ruokkojuttua siinä kuin omianikin. Lakituvassa koetti Juntulan Jussi kumota kannettani lailla ja evankeljutnilla, ja vähältä piti, ettei saanut sotketuksi minua samaan soppaan.»
»Altavastaajaksi?»
»Sinne päin se sihtaili. Mutta kun minä sain suunvuoron ja aloin selvitellä Juntulaisen elämäkertaa, niin hörönauru siinä pääsi tuomarilta, ja irveen näkyi vetävän lautamiestenkin suuta. Eikähän siinä Jussia auttaneet laupiaat silmätkään, sen kuin pulittaa vain rahat koreasti Miinan kouraan. Sakoitin vielä kunniani loukkaamisesta — siihen kulut lisäksi. Tässä on rotokolla.»
Isäntä kohensi lasejansa, ja luki:
»Suinulan Saha-Yhtiön Tuuma-Lista — — —»
»Eikös siinä ole selvät sanat?» kysäisi Kalle.
»Selvätpä näkyy lumerot olevan… Kenen lie metsää tuossakin kaadettu, mutta ryske siinä on kankaalla käynyt, kun mokomia kaksikymmen-kolmikymmentuumaisia karilaita on syrjälleen kellistetty. Mahtaa olla sammalpäisiä jo noidenkin kannot, sillä ei niitä tuollaisia pappoja kasvakaan enää nykyajan männiköissä… Entäs, millä kannalla se on se Loksolan Oton pässijuttu?»
»Hovissa sain housuilleni, kun en kerinnyt juttujakoon ja Loksola sai riidellä yksipuoleltaan. Mutta kun nykäisin asian sinaattiin ja vilautin herroille setelin syrjää, niin siellä tuomittiin Otto maksamaan minulle kipurahat ja langetettiin sakkoon maantierauhan rikkomisesta ja murhayrityksestä. Tässäpä tuo näkyy olevankin sinaatin välipäätös.»
»Niinpähän näkyy siinä olevan oikea rotokolla, leimat ja riimerkit ja kaikki. Miten siinä lukeekaan. 'Utrak aa ähvä ahva pee ärrä oo porokollot, hallit. Soma tietää, joka hänestä selon saisi, ketkä tuossakin ovat olleet tukkanuottasilla.»
Kyllästymättä isäntä luki paperin toisensa jälkeen, ikäänkuin ne olisivat olleet tärkeitäkin asiakirjoja, ja uteliaina niitä kuunneltiin.
»Vilkaisehan vielä tuota, että emäntäkin saa kuulla, mitä laki sanoo siitä, kun minun arvoisella miehellä uskalletaan syöttää homehtunutta leipää ja keltaisia silakoita. Siinä jutussa Mullikan emäntä tarkenee vielä», sanoi Kalle antaen isännälle musteella kirjoitetun arkin puoliskon.
»Eivät ole kirvesvarressa kangistuneet sen miehen sormet, joka noitakin puustavia on pyöräytellyt. Otahan onkeesi, muija, mitä tässä huoneentaulussa emännille sanotaan», huomautti isäntä, leikkisästi ja alkoi lukea:
»Se on, tämä Kalle, Jumalan vierimmäisiä, vaikka hän maailman silmissä halpa on. Mutta kerran loppuu Kallenkin maallinen vaellus — ehkä piankin, kuka tietää — ja hän saa vaihtaa narrinpukunsa taivaan vaatteisiin, hattureuhkansa kultaiseen kruunuun, ja armopalan asemesta hän saa syödä Karitsan hääpöydässä iankaikkisesti. Ja hän saa soittaa uudella viululla uusia virsiä, joiden sävelten huminaa hänellä silloin tällöin on autuus kuulla jo täällä ajassa kuin kaukaisena kaikuna korkeudesta. Sillä, ystävät, eikö niin ole, että Herra armossaan on ottanut ymmärryksen Kallelta, sen vuoksi, että hänen olisi kevyempi ristiänsä kantaa. Herran tiet ovat korkiammat meidän teitämme ja Hänen ajatuksensa meidän ajatuksiamme. Ja Hänen armonsa ulottuu niin lavialta kuin taivas on ja totuutensa niin avaralta kuin pilvet juoksevat. Huomatkaa, asia on liian korkia. Amen.»
Vielä, lukemisen päätyttyäkin isännän katse viipyi paperissa, ja kuulijain vaistomaisesti ristiin liittyneet kädet eivät ottaneet erotuksensa heti amenen jälkeen. Itsekukin tunsi sydämessään jonkinlaista pistosta ja häpeän tunnetta, niinkuin tietämättänsä olisi tullut pitäneeksi narrinansa itseänsä ylempää, arvohenkilöä, joka valhepukunsa riisuttuaan esiintyy ylhäisessä loistossansa.
Tuvassa oli hetken harrasta äänettömyyttä kuin sunnuntaina saarnan jälkeen. Vain mummo huokaili sänkynsä laidalla:
»Niin, niin… liian korkia, liian korkia… Ihan kuin minun suullani.»
»Mitäs protokollia ne oikeen ovat nuo, ja kuka tuallaasia on värkännyt?» keskeytti kauppias äänettömyyden.
»Asiakirjojahan ne ovat olevinaan», vastasi isäntä. »Yksi ja toinen pännään pystyvä niitä tämän pyynnöstä sepustelee tai pistää käteen muuta joutilasta paperia, mitä sattuu saatavilla olemaan. Niissä on usein hyvinkin sydäntä kutkuttavia tarinoita, tosiperäisiäkin, niinkuin tuo Juntulan Jussinkin juttu; ja sitä saa harmikseen lukea tämän papereista letkauksia väliin omasta itsestäänkin. Joskus on joukossa vakavampaakin, niinkuin nyt tuo äskeinen — eikö lie ollut jonkun papin kirjoittama. Kauppias on kai huomannut, että tämä Kalle on lakia ja oikeutta täynnä kuin taivas tyhjää. Sitä olematonta perintöänsä hän on riidellä jytyyttänyt siitä pitäen kuin kotitalo myytiin, väliin voittanut, väliin hävinnyt. Se on ehtinyt käydä jo moneen kertaan kaikki oikeusasteet, maalait, hovit, senaatit — taisipa, muistaakseni kerta kiivetä aina keisarin armoistuimeen asti. Sieltä korkeuksista asia on kerta toisensa jälkeen työnnetty takaisin kihlakuntaan, ja sama rappu rapulta kohoaminen on alkanut uudelleen. Onpa hänellä vireillä pitkällinen riitajuttu erään kuolleenkin kanssa.»
»Kuollehen kans?»
»Kuuluu kerran erään Loksola-nimisen talon suuri tallipässi päässeen irti ja puskea jysäyttäneen Kallea maantiellä pakaroille, niin että tämä oli kellahtanut selälleen ja lie siinä rytäkässä vähän loukkaantunutkin. Suuttunut siitä ja nostanut ankaran riitajutun maantierauhan rikkomisesta ja murhayrityksestä. Pian sen jälkeen isäntä tapaturmaisesti kuoli ja haudattiin, ja kun häntä Kallen taloon tultua ei sen koommin ole näkynyt mailla halmeilla, arvelee tämä isännän piileksivän tuon riitajutun takia. On koetettu kyllä selittää asian oikeata laitaa, mutta sitä Kalle ei ota uskoakseen, sen kuin vetää vainajalle huutosakkeja vangitsemismääräyksilleen toisen toisensa jälkeen, kun hän ei saavu oikeuteen asiaansa vastaamaan.»
»Kertapa he kumminkin rookaavat toisensa siinä kaikkeen korkeemmas oikeures, jota kukaan ei pääse huutosakollakaan kiertämähän ylitte eikä ympärihinsä, ja jossa kaikki riirat ratkaastahan, niin karoon pökkimiset kuin homehtunehet leivät ja keltaaset silakatkin… Soitas ny vähän sen päälle — polokkaa eli muuta syrämmehen käypää.»
»Soita… Mitä sinä siitä sitten ymmärrät», sanoi Kalle, jolla näytti olevan erikoista kaunaa kauppiaaseen, arvattavasti vain siksi, että tämä oli sattunut yöpymään samaan taloon kuin hänkin.
Vaikka kauppias koetti niellä äänettömänä Kallen loukkaavan vastauksen, saattoi kuitenkin havaita, että se kuohutti syvästi hänen pohjalaista sisuansa.
»Tämän Kallen samoin kuin monen muunkin pelimannin laita on vähän niinkuin koiran, että se ei käskien hauku. Mutta annahan sille tulla oma aikansa, annahan sen kuulla niitä omia ääniänsä, niin siihen jättää, jos siksi sattuu, syöntinsä kesken, etkä millään ilveellä voi silloin estää häntä viuluansa vinguttamasta», koetti isäntä sovittaa.
»Olisi viisahampi, niin näyttääsin, kuka täs jotakin ymmärtää.»
Talonväen puhdetöistä ei tullut mitään, sillä Kallen papereita luettaessa ja kuunnellessa ilta oli ehtinyt jo kylpyaikaan.
Lähdettiin miehissä saunaan.
»Panehan paitasi ja housusi tuonne kiukaan päälle tangolle, että löylyssä kuolevat, mitä heissä kuolevata lie», kehoitti isäntä Kallea.
»Minä pesen ne illemmalla, kuumalla vedellä», sanoi Kalle.
»Sehän lie.»
Talon miehillä kullakin oli vakituinen paikkansa lauteilla, jonka vuoksi Kalle ja kauppias joutuivat istumaan rinnan ainoalle vapaalle penkille. Kun Kalle yhteisen kylvyn aikana vain haukotteli kuuluvasti, viitsimättä tuskin vastaansa heilauttaa, tiedettiin ennestään, että hän odotteli toisten lauteilta poistumista, saadakseen jälkeenpäin kylpeä yksin omassa löylyssänsä, jota tavallisen kylpijän nahka ei sietänyt. Pohjalaisen seuratessa hänen esimerkkiään kysyi joku:
»Taitaa olla tämä täittömän löyly kauppiaalle niinkuin Kallollekin vain kohtalaista makuulämmintä, vai muistako syistä vieras ei kylve?»
»Ehritähämpä täs vielä.»
Talon miesten huuhtaistua ruumistansa yhteisestä, pitkästä vesikaukalosta ja laskeuduttua alas kuivailemaan ja pukeutumaan sanoi kauppias:
»Annas ny löylyä, flikka, oikein isän kärestä, niin ruihoon tälle komeljanttarille valssia vihrallani, kunei tämä ruvennu pelaamahan mulle polokkaa fiulullansa.»
Palvelustytön heitettyä kiukaalle muutaman kipollisen vettä alkoi lauteilta harmaan, läpinäkymättömän höyrypilven seasta kuulua ankaraa vastojen iäiskettä. Kylpijöillä olisi nyt ollut tilaa siirtyä erilleenkin, mutta kun toinen ei väistynyt, niin ei toinenkaan.
»Taisi syntyäkin naapurien kesken kilpakylpy», kuului alhaalta.
»Mun syrämmeni ei sula, jollen saa niille jollakin tavoon kostaa», jylisi pilvestä pohjalaisen ääni.
»Pitäisipä siellä sulaa, kun tuntuu täällä alhaallakin olevan jo kohtalainen kylpylöyly.»
»Sehän täs kamppaalus hulluunta onkin, jotta kuta vihaasemmin vuotaa polttaa sitä kylymemmaksi jäätyy sisu, ja kuta pehmiämmäksi pinta leivotahan sitä rautaasemmaksi kovenoo syrän.»
Penkillä istuva renkipoika nyökytti päätänsä kiukaan edessä kippo kädessä seisovalle piikatytölle, että lyödä löylyä vain.
Ja piika löi.
»Ei taida kauppiaassa olla hyyryläisiä?» kysyi isäntä.
»Kenes reis… huh, uhuh!… reissaavaases niitä ei olis.»
»Ajattelin vain, että päinvastaisessa tapauksessa Kallella olisi ylivoima puolellansa. Mutta nythän olette siinä suhteessa tasaväkisiä.»
»Pitäneekö… hähä… hänes kortteeria lures?»
»Jos entisekseen on — ja mikäpä, ettei olisi — niin kyllä siinä pojassa pitäisi asustaa pientä eläjätä kaikkia lajeja.»
»S'on tärkiä etu tälle… sillä jotta… huh helevetti!… Taitaa tällä kampraatilla olla isoompi vihta kuin mulla ja muutoonkin tihuumpi… ruosii perkeles tulta kun palakehen kirasta…. Niin jotta — kuhunkas ma ny jäinkään — jotta kyllähän täikin kynttä kysyy ja hantvärkkiä antaa kirppukin, mutta kaikista makiammin, jott' oikeen vesi kielelle kihuaa, lyöttää löylys kumminki lures.»
Yhäti nyökytti päätänsä penkillä virnottava renkipoika, ja ymmärtävästi silmää iskien lisäsi löylyä piika. Kuumuus alkoi tuntua tuskalliselta alhaalla olijoillekin: mikä hirveä hehku mahtoi ollakaan lauteilla. Kuitenkin karttoi kumpikin kylpijä päästämästä valittavaa sanaa suustansa tai ensimäisenä varoittamasta liian anteliasta löylynlyöjää.
»Flikka!» kuului vihdoin kauppiaan tukahtunut ääni ylhäältä.
»No?»
»Ma teen sulle entisen rikkahan miehen anomuksen: Lennätäs nopiaa tänne lavoolle sankoo jääkylymää prunnivettä, jotta ma saan kastella kynsiäni: sillä, koira vieköhön, emme mekään kumpikaa lepää täällä juuri Aaprahamin helemas.»
»Sitten on vietävä Kallelle myös», sanoi isäntä.
»Ma luulen, jotta me molemmatkin alaamme ny jo olla niin kypsyneinä, jotta meirän kärventynehet kyntömme alakavat vähitellen mahtua samahan sankoohin.»
»Ei Kallelle eikä kellekään — siihen pätsiin en pistä päätäni minä», tokeni tyttö.
»Iso alla ähkää, pieni päällä löyhkää — mikäs se on?» säesti tytön virnistelevä liittolainen.
»Pirä sinä suusi… Jos mun saliltahan täältä vielä hengis palaata, niin annan vastauksen arvootuksehes: tulet jumaliste näkemähän, kuka se on, joka alla ähkyy», sanoi pohjalainen.
Kylpytoveriinsa kääntyen hän huusi:
»Piretähän ny pieni aselepo — veretähän vähän kenkiänsä.»
»Ee», vastasi Kalle lyhyesti.
Lauteilta alkoi kuulua entistä kiivaampaa vastojen läiskettä, niinkuin kilpailijat olisivat vihdoinkin ryhtyneet ratkaisevaan loppurynnäkköön. Heidän näihin asti jotenkin tasaväkisinä taistellessa alkoivat toisen vastan iskut vähitellen hidastua ja heikentyä, säestäen harvakseen kuin rummun lyönnit nopeatahtista soittoa. Alhaalle käsin kuulosti kuin häviölle jäävä ajoittain yrittäisi vielä viimeisillä voimillansa pinnistää kilpailijansa tasalle, mutta hellitti pian taas otteensa, yritti uudelleen, kunnes väsähtäneen vasta vaikeni viimein kokonaan, toisen jatkaessa hellittämättä hutkituistansa.
»Ssssaatana!» sähähti ylhäältä kuin salama.
Vähäistä myöhemmin näkivät alhaalla olijat höyrypilvestä lähenevää, punaista hohdetta kuin nousevan auringon kumotusta hajoavan usvaverhon läpi: kauppias siellä käsin ja jaloin tomumajaansa tukien konttasi lasten tavoin takaperin portaita alas, höpisten itseksensä:
»Kyllä Herra hulluusta huolen pitää, kattokohot viisahat etehensä.»
Lattialle päästyään hän horjutteli saavin luokse, pisti päänsä ja kätensä hetkeksi kylmään veteen ja lysähti sen jälkeen penkille kokoon kuin märkä rätti.
Jo oli Kallekin lakannut kylpemästä, kuului peseytyvän lauteilla: nosti kahmalollaan kaukalosta vettä kasvoillensa ja käsin naamaansa hangaten päristi huuliansa, niinkuin päristelee joskus hevonen juodessansa.
Kauppiaan jonkun verran toinnuttua pahimmasta väsymyksestänsä hän penkeille katsellen kysäisi:
»Kuhunkas täältä se viisas Salomooni on karonnu?… Vaikken ma oikeen tierä, olisiko mus miestä tällä haavaa hänen arvootustansa selvittämähän.»
»Taisi tulla pako Ephyytiin, niin »Salomolle» kuin löylynlyöjällekin», vastattiin.
»Mones mua on tähän ikähäni jo pyykis pesty. Usiasti olen saanu kokia antamisen ilua, ehkä kumminki usiammin ottanu lahjani lajiinansa takaasin, niinkuu nuo kroppahani sirootetut puukoon arvet sanoomattanikin toristavat. Mutten ma tämmööses tappelus oo ikänä ollut: jotta kun toista pitääsi lyörä, niin ittiä lyö, ja kun ittiä lyö, niin sen pitääsi toisehen koskia.»
* * * * *
Saunasta tultuaan ja syötyään emännän antaman iltasen Kalle nakkasi kontin hartioillensa, otti orsilta muutamia päreitä käteensä ja palasi jälleen saunaan. Puhallettuani! hiilloksesta tulen päreeseen hän pisti sen kiukaan rintaan, riisuutui alasti, pesi alusryysynsä ja ripusti ne tangolle kiukaan päälle kuivamaan. Otti sitten äimän hattunsa vuorista ja alkoi kuroa mummolta saamaansa paikkatilkkua takkinsa kyynärpäähän.
Viimein hän kallistui lattialle tuomilleen oljille alastomana maata ja nukkui pian raskaaseen uneen. Oli harrasta, kylvyn jälkeistä saunahiljaisuutta, ei edes äskeisen kuumuuden pyörryttämä sirkka jaksanut laulaa kiukaan kolossa. Ainoastaan silloin tällöin tipahti laudepohjasta suuri vesipisara raskaasti karsinamultaan.