XV
Laajaa, piiriänsä kiertäessään Kalle verotti aina vain samoja taloja: hänellä oli määrätyt aamiais-, päivällis- ja yöpymispaikkansa. Niin koneen tarkasti hän oli kulkunsa sovittanut, että voitiin jo ennakolta tietää päivälleen, melkeinpä tunnilleenkin, milloin hän ilmestyy taloon papereinensa.
Mutta nyt kevään tultua oli alkanut ilmetä säännöttömyyksiä tähän täsmällisyyteen. Yhä lyhenevin väliajoin Kalle tuli taloihin milloin sattui; usein hänen nähtiin kiivaasti astuvan ohikin ja kaventavan kierrostansa kulkemalla oikoteitse, niinkuin hänellä olisi ollut kiire jonnekin, ja entisen piirinsä kaukaisimmissa osissa häntä ikäväkseen ei oltu kuukausiin nähty ollenkaan.
Muussakin suhteessa oli miehessä tapahtunut muutoksia. Hän oli huomattavasti laihtunut, mutta siitä huolimatta näytti kuitenkin entistä nuoremmalta; valkoinen tukka oli leikattu lyhyeksi, paikkaisten ryysyjen asemesta oli yllä jotenkin ehjät vaatteet ja jaloissa melkoisen hyvät punaiset pieksut. Riita-asioistaan hän ei enää puhunut juuri ensinkään, ei luettanut papereitansa eikä kirjoituttanut uusia — Jyihänmäki oli lopullisesti voitettu. Sen sijaan hän soitti ahkerasti viuluansa, pisti tanssiksi tuvissa ja joskus maanteilläkin kulkiessaan, iski ohimennen tytöille silmää ja kutitti leuan alta.
Niinkuin tähtientutkija, huomattuaan jonkun kiertotähden liikkeissä säännöttömyyksiä, suuntaa kiikarinsa taivaalle etsien sitä tuntematonta tulokasta, jonka läheisyys on häiriön aiheuttanut, samoin koetettiin arvailla syitä ja löytää sitä salaista vetovoimaa joka Kallen kulkua kiirehti hänen radallansa. Mutta sitä ei löydetty — ellei vasemman käden nimettömään ilmaantunut messinkisormus mahdollisesti voisi viitata oikeille jäljille.
* * * * *
Hohonkulmalla se kyllä tiedettiin. Sinne, Korpelan taloon, Kallea veti eikä hänellä ollut kiirettä sieltä lähtemään. Hän oli jo pitkän aikaa katsellut lempeillä silmillä talon palvejijatarta, Annaa, vaikka palkattomana miehenä ei ollut uskaltanut kosaista. Mutta saatuaan pitkällisen perintöriitansa vihdoinkin onnelliseen päätökseen hän rohkaisi luontonsa ja tarjosi tytölle Jylhänmäen emännän paikkaa.
Anna ensin vähän suuttui, sillä hän ajatteli, että Kalle ei malta pitää suutansa kiinni, ja hän siten joutuu naurunalaiseksi koko maailman silmissä. Saattaapa lisäksi oikea sulhanen, Isoaholan Oskari-niminen renki, närkästyä mokomasta kujeilusta ja pahimmassa tapauksessa antaisi rukkaset. Mutta hänelle kuiskattiin: Mitä joutavia; ole myöntyvinäsi ja anna vähämielisen olla luulossansa, tuotathan siten osattomalle iloa ja kevennät kovaonnisen kuormaa. Niin ymmärsi Annakin asian lopuksi ja vastasi Kallelle harkinnan jälkeen, kuten ainakin tällaisissa asioissa:
»No, mitäs siinä, on — liiankin korkea hyppäys piikatytölle.»
»Oikeinko totta, että suostut?» epäili Kalle vielä.
»No niin totta kuin vettä ja pitää kuin seula.»
»Otahan sitten tämä », sanoi Kallo ja antoi Annalle messinkisormuksen, samanlaisen kuin itselläänkin oli, vaikka pienemmän.
Kihlauksensa jälkeen Kallella joka kerta taloon palatessansa oli morsiamellensa pieniä tulijaisia, joita kerjäämillään rahoilla oli puodeista ostellut: makeispusseja, sukkanauhoja, rintaneuloja — antoipa hänelle kerran punakukkaisen karttuunihuivinkin.
Annan luonnolle oli hyvin tympäisevää ja vastenmielistä ottaa Kallen lahjoja, mutta tämän mieliksi otti kuitenkin. Hänen mielestänsä leikki alkoi jo mennä liian pitkälle, tai paremminkin: suhde ei enää ollut pelkkää leikkiä hänenkään puoleltansa. Kallen mentyä ja hänen viulunsa sävelten lakattua kuulumasta Annan olo tuntui niin tyhjältä ja haikealta. Usein hän ikävissään unohtui tähystelemään maantietä sille suunnalle, josta Kallen oli tapana tulla, tai katseli aitassansa hänen antamiansa pieniä lahjoja, koetteli messinkisormusta sormeensa ja punakukkaista huivia päähänsä. Mutta sitten hän yhtäkkiä saattoi riipaista ne pois kuin kauhistuneena ja kätkeä nopeasti, tuntien ruumiissaan kylmää puistatusta ison aikaa jälkeenpäinkin, niinkuin olisi pidellyt kuolleen tavaroita.
Illoin vuoteelle ruvettuaan Anna väliin ei saanut unta yökausiin. Vaikka hän sulki silmänsä, kätkeytyi huppuun peitteen alle ja tukki käsin korvansa, oli hän yhä näkevinään Kallen viuluinensa ja kuulevinaan hänen soittoansa, jossa ilon ohella värähteli suruvoittoinen sivusointu. Tällöin hän usein itkikin, tietämättä syytä siihen. Vuoteella valvoessaan hänellä oli aikaa miettiä kummallista mielialaansa, mutta kun ei saanut selkoa siitä, häntä samalla sekä suututti että peloitti. Ehkä Kalle on loitsinut hänet, syöttänyt makoisissaan jotakin taika-ainetta, lumonnut soitollansa, tai on hänen rakkautensa niin väkevä, että sitä ei voi vastustaa.
Jos tällaisena yönä oikea sulhanen sattui koputtamaan aitan oveen, kului aikaa, ennenkuin telki avautui. Oskarin istuessa sängyn laidalla tuntui Annasta kuin Kalle olisi piilossa sen alla, ja hänen oli vaikea pidättyä torjumasta sulhasensa hyväilyjä ja ilmaisemasta tälle vilpillistä salaisuuttansa.
* * * * *
Eräänä perjantai-iltana heinäkuun lopulla Kalle taas tapansa mukaan tuli Korpelaan, puettuna valkoiseen kaulukseen ja vanhaan kuluneeseen pitkääntakkiin. Kirkonkylän nuoret herrat ne olivat hänet näin juhla-asuun vaatettaneet, kuultuaan Kallen aikovan ensi lauantaina morsiamineen papin pakinoille. Onnettomampaa aikaa hän ei olisi voinut valita aiheellensa, sillä Annan oli kyllä määrä lähteä huomenissa pappilaan, mutta toisen kanssa. Hän oli toivonut ja melkein Jumalaa rukoillut, että Kalle ei tulisi taloon nyt, eikä osuisi vastaan maantiellä. Mutta toisinpa piti käydä.
»Tämä on kauheata!… Minä tulen hulluksi — minäkin… Mitä tästä lopuksi tulee?» hän tuskissaan käsiänsä väännellen vaikeroi, kuluttaessaan aitassansa unetonta yötänsä.
Kun hän sitten aamulla pukeutui mustiinsa, teki hänen mieli sitoa päähänsä Kallen punakukkainen huivi. Mennessään portilla odottavan sulhasensa kärryille, kysyi Kalle pihassa:
»Joko lähdetään? Minä jo isännältä hevosen pyysin.»
»Ei vielä, ei vielä, Kalle — sitten ensi lauantaina. Minä muuten vain pyörähdän kirkossa — rippikirkossa; pääsen tuon miehen hevosessa jonkun matkaa. Jää hyvästi, Kalle!» vastasi Anna hätäisesti ja juostuaan kärryille kiiruhti sulhastansa:
»Aja, aja, anna mennä!.. Eikö nyt Isoaholassa ollut parempaa hevosta?»
Kallen kasvoilla kuvastui surkeaa pettymystä, mutta Annan lähtö tapahtui niin pikaisesti, että hän ei ehtinyt kysyä enempää, jäi vain portille mummon ja palvelustytön kera katsoa tollottamaan tyhmistyneenä lähtijäin jälkeen.
»Siellä sitä nyt viedään — morsiantasi», sanoi mummo, kun ajajat jo olivat edenneet hyvän matkaa suoralla tiellä.
»Viedään — minne?» kysyi Kalle.
Palvelustyttö purskahti nauramaan, mutta mummo sanoi vakavana:
»Vielä hän kysyy… Pappilaan viedään, kuulutuksille.»
Kalle älähti kuin satutettu, tempaisi pihassa olevan saavin korvista korennon ja lähti juoksemaan menijäin jälkeen. Portille jääneet koettivat huutaen ja käsiänsä huiskuttaen varoittaa ajajia, mutta nämä olivat jo niin etäällä, etteivät kuulleet heidän huutoansa. Oskarilla ei ollut erikoista syytä katsoa taaksensa ja Anna ei uskaltanut, sillä hän arvasi, että Kalle on portilla katsomassa heidän jälkeensä, eikä hän tahdo nähdä sitä. Kun hän kuitenkin vihdoin vilkaisi jäljellensä kuin varkain, pääsi häneltä säikähtänyt huudahdus:
»Herra Jumala!… Kalle!»
Nopeasti katsoi Oskarikin taaksensa, ja nähtyään julmistuneen miehen, korento ojona juoksevan jäljessä miltei saavuttamaisillansa, hän alkoi lyödä hevosta ohjasperillä selkään sen kuin ennätti.
Katsoen vuoroin taakse, vuoroin eteen, ja nähtyään Kallen yhä lähenevän Anna istui kärryillä kuin tulisilla hiilillä. Viimein hän hädissään karkasi ajajan ranteeseen ja hapuili ohjaksia käteensä pidättääkseen hevosta, samalla puhuen kiivaalla itkevällä äänellä:
»Voi, hyvä Jumala!… Kuule, hyppää sinä kärryiltä alas ja juokse metsään pakoon; sinua se jahtaa, ei se minulle pahaa tee… Oskari, kuule, älä aja, älä aja — tpr, seisota!… minä… minä rakastan sitä!»
Tämän tunnustuksen jälkeen sulhasen kohotettu käsi viipyi hetken ylhäällä kuin kahden vaiheella, lyödäkö vai eikö lyödä, ja kumpaako, hevosta vai morsianta.
»Perkele!» pääsi viimein karkea kirous sulhasmiehen huulilta, ja ohjasperät mätkähtivät hevosen selkään niin lujasti, että iskussa oli varmaan toinen puoli toisaalle tarkoitettua, vaikka, ruuna sai pitää hyvänänsä Annankin osan.
Niin mentiin yhä eteenpäin, välimatkan pysyessä ison aikaa jotenkin ennallansa: edellä laukkaa ajava, siunaava, kiroava ja hevosta lakkaamatta hosuva sulhaspari, jättäen jälkeensä kuivalle maantielle poropilven, jonka pyörteissä kuin laivan vanavedessä purjehti takaa-ajaja, korento mastona, takin liepeet takana purjeina hulmuten, kintereillä rähisevä koiralauma. Loitolla seurasi pari hätään rientävää Korpelan miestä.
Viimein alkoi kuitenkin välimatka pidentyä. Laiskahko hevonen näytti nyt todenteolla ottaneen varteen selkäänsä satelevat muistutukset ja alkavan kulkea täydellä höyryllä. Kallen alkumatkalla liiaksi pinnistetyt voimat sen sijaan vähentyivät, hengen kulkua ahdisti ja poltti kurkkua nielemänsä tomu. Siitä huolimatta hän jatkoi toivotonta takaa-ajoansa, jatkoi kauan, kunnes kaatui suulleen maantielle.
Kun jäljessä tulevat miehet Kallen tapasivat, hän hiessä uiden kiemurteli ja kieritteli itseänsä maantiellä, takoi nyrkeillä otsaansa, karjui, sähisi ja ratkesi lopuksi sudenkoloon itkeä jollittamaan.
»Taisi tuossa juostessaan saada vatsanpurun, kun heittelee ruumistansa kuin ähkytautinen hevonen», arveli toinen miehistä.
»Eikö lie nuo kivut rinnan puolella… Ei sitä olisi pitänyt narrata niissä naima-asioissa näin pitkälle», sanoi toinen katuvaisena.
Lopulta Kalle kuitenkin rauhoittui ja hengitti raskaasti, niinkuin olisi läpäissyt äkillisen, ankaran taudin. Miehet auttoivat väsyneen ojan partaalle istumaan ja jättivät hänet siihen, ottaen korennon mukaansa.
Levähdettyään palasi Kallekin takaisin. Mutta hänen kulkunsa oli nyt toisenlaista kuin mennessä: hartiat kumarassa, pää painuksissa, askeleet hitaat ja raskaat ja pitkätakki tomun peittämä kuin myllymiehellä.
Taloon päästyään hän sulkeutui saunaan, josta hetken kuluttua alkoi kuulua viulunsoittoa. Äskeinen häläkkä oli koonnut naapureistakin uteliaita katsojia, ja kokoonnuttiin nyt joukolla saunan eteen kuuntelemaan, mitä Kallen viululla on sanomista, kun hänen suunsa oli niin sulkeutunut. Tapahtuman johdosta oltiin tällä kertaa niin vastaanottavaisia ja samassa vireessä soittajan kanssa, että usean naiskuulijan silmässä kimmelsi kirkas kyynel.
»Ei luulisi mokomasta kämmenen levyisestä vehkeestä lähtevän tuollaisia ääniä.»
»Että on ihan kuin ihminen itkisi.»
»Ei kai sen kielet laulukaan tuolla lailla joka miehen jousen alla.»
»Ei laula — eikä Kallenkaan kaikin ajoin.»
»Niinhän tuota sanoikin se, joka nuo ihmissydämetkin tutkii, että kun oikein tiukalle ottaa, niin kivienkin pitää, huutaman.»
»Kuulkaahan taas: niinkuin vanha mies laulaisi vapisevalla äänellänsä hautajaisvirttä kalmistossa… Kas noin!… nyt rävähti kuin orava kielien yli ja jäi visertämään ihan ylimpään huippuun.»
»Miten pitää ihmisen osata sovittaa sormensa tuolla lailla. Hyvät ihmiset, kun piipittää kuin orpo linnunpoika pesässänsä.»
»Eihän se sormillaan soita, sydämelläänhän tuo soittaa.»
Päivällisajan tultua emäntä vei Kallelle saunaan aterian, tällä kertaa tavallista paremman, mutta tämä hiukan maistettuaan jätti ruuat melkein koskemattomiksi. Koko lämpiämisajan hän yhä istui saunan penkillä, vaikka ei enää soittanutkaan. Kun talon miehet sitten illalla tulivat kylpemään, hän otti kontin selkäänsä ja lähti Hohon sydänmaalle, yöpyäkseen sinne. Jonkun matkan käveltyänsä hän teki tulen ratoksensa lahokantoon, taittoi puun lehviä vuoteeksensa, ja nivottuani! maata nukkui raskaan päivän uuvuttamana pian syvään uneen, kuorsaten niin että kangas tärisi.
Mutta tuli ei nukkunut. Aamupuolella yötä se lähti kuivassa kanervikossa ritisten ja napsahdellen luikertamaan eri tahoille, tapasi matkallansa hyvänä herkkupalana Kallen tuohikontin ja sitä hetken nuoleskeltuaan leimautti ilmiliekkiin. Alkoipa se jo lipoa nukkujankin vaatteita ja kuumentaa kuvetta, ennenkuin tämä viime hetkellä heräsi, pelastuakseen konttinsa kohtalosta. Päästyään selville tilanteesta hän oli polttaa kätensä, rynnättyään pelastamaan tavaroitansa, mutta se oli myöhäistä jo. Samoin tuntein kuin äiti katsoo palavaa rakennusta, johon hänen rakkain lapsensa on auttamattomasti jäänyt tuhon omaksi, niin katsoi Kalle nyt liekkien vallassa olevaa viuluansa.
»Anna on mennyt, viulu on palanut, paperit tuhkana — minulla ei ole mitään enää», sanoi hän murtuneena itseksensä.
Kallen siinä toimettomana katsellessa viimeisen omaisuutensa hiiltyviä jätteitä levisi tuli leviämistänsä, leimuten risukoissa jo suurina liekkeinä ja kiipeillen puitten naavaisin runkoja ylös. Huomattuaan tämän hän taittoi koivun vesan käteensä ja juosten paikasta toiseen pieksi palavaa maata hasallansa. Kun sammutusyritykset näyttäytyivät turhiksi, hän, aavistaen mitä tuleva on, lähti nokisin naamoin ja pelko sydämessä pakenemaan jonnekin, kauas näiltä main, mielessä sellainen tunne, että hänelle tämän jälkeen on tie lukossa synnyinseudullensa.
Myöhemmin aamulla alkoivat kulmakunnan ruokakellot soida pienin väliajoin, niinkuin hätäkelloja soitetaan. Samalla kiiruhti paikkakunnan miehiä juoksujalkaa eri tahoilta taivaalle kiirivää mustaa savua kohti, millä lapiota tai kuokkaa olalla, millä kirvestä kädessä. Ensi toimena oli estää tuli leviämästä kylää kohti, joka olikin verraten helppo tehtävä, tuuli kun kävi sydänmaalle päin.
Tämän lähemmän vaaran torjuttua ja sammutusväen alati lisäytyessä siirryttiin varsinaiselle taistelurintamalle tuulen alapuolelle, osan miehiä jäädessä vartioväkenä ehkäisemään tulen varustautumista sivuille palaneen alueen kyteviltä laidoilta. Tulen rynnätessä eteenpäin kuului jo kaukaa maata vapisuttava jyminä ja varsinkin kuusikoissa sen raivo oli hirveä. Kuin vihaa kipinöivä kissa se sähähti melkein silmänräpäyksessä juuresta latvaan, puistaen puuta kuin tuulispää. Arvaamattoman pian olivat suuret kuusimetsät yhtenä tulimerenä, liekkien vonkuen soihdutessa taivaalle, niinkuin alhaalta olisi puhallettu ilmaa ylöspäin suunnattomin jättiläispalkein.
Kun ei ollut yrittämistäkään käydä rinta rinnoin taisteluun tällaista ylivoimaa vastaan, sytytettiin kaukana kulon kulkusuunnalla vastavalkeita, kaadettiin metsää, puhdistettiin maan pintaa kanervista ja muusta rytinästä ja kaivettiin ojia. Mutta, ennenkuin tuli oli ehtinyt edes varustuksille asti, lennätti se palavia tulilepeita mahtavissa kaarissa puolustuslinjan yli, niin että vastustajat joutuivat kahden tulen väliin ja saivat useinkin kiireen kaupalla, etsiä ulospääsyä piirittäjän palavasta syleilystä.
Laajoilla aloilla tuulen alapuolella olivat seudut tukahduttavan savun vallassa. Aurinko paistoi samealta taivaalta kuumana ja sateettomana kuin punaiseksi kuumennettu rautapallo. Yli suurten pitäjien nähtiin taivaan korkeuteen majesteetillisena kumpuava savupatsas, milloin mustempana, milloin vaaleampana, riippuen siitä, millaisia maita kulo kulloinkin kulki. Kauempanakin, minne savua ei näkynyt, saatiin pian sanomalehdistä lukea tapahtumasta seuraava uutinen:
»L:n pitäjän Hohon sydänmaalla on jo useita päiviä raivonnut kulovalkea, jonka vertaista, voimaan ja laajuuteen nähden ei liene niillä tienoin ennen nähty. Kun kesä on ollut harvinaisen kuiva ja kuuma, on tuli saanut sellaisen ylivallan, että kaikki ponnistukset sen tukahduttamiseksi ovat toistaiseksi olleet aivan turhia, huolimatta siitä, että miehiä on kertynyt sammutustyöhön sadottain oman kunnan kaukaisimmistakin osista, vieläpä naapuripitäjistä asti. Kun paloa tätä kirjoitettaessa yhä jatkuu, on mahdotonta edes osapuillekaan arvioida vahinkojen lopullisia suuruutta, mutta varmasti ne nyt jo nousevat useihin satoihin tuhansiin. Kuluu aikaa monia miespolvia, ennenkuin karreksi palanut Hohon sydänmaa ehtii saavuttaa entisen, aarniometsiä muistuttavan jylhän mahtavuutensa — jos saavuttanee enää milloinkaan.
Metsävalkea arvellaan erään laajoilla aloilla hyvin tunnetun mielipuolen, n.s. Juttu-Kallen sytyttämäksi, ja antanee tämä teko asianomaisille vaivaishoitoviranomaisille aihetta nostaa nyt kerta »juttu» itseänsä Kallea vastaan, rajoittamalla hänen kulku vapauttansa sikäli, että moiset onnettomuudet ainakaan hänen aiheuttaminansa eivät enää uudistuisi.»
Öisin, tuulen tyynnyttyä voitiin tulen voimaa jonkun verran hillitä, mutta vasta viikon lopulla ukkospilven rankkasateineen kuljettua seudun yli, saatiin se lopullisesti kukistetuksi.
* * * * *
Eräänä päivänä muuan jälkisammutustyössä toimivista miehistä, kulki kulon polttamaa, maata myöten kotansa päin. Parin virstan päässä kylästä hän huomasi mustalla palolla vihreän suopataman. Sammuttaakseen janoansa hän tarkasteli patamaa, olisiko siinä lähdettä tai muuta veden saantipaikkaa. Siinä katsellessansa hänen silmiinsä pisti nevalle päin kaatuneen, kuivaneen kuusen juurien alta vaalenneita luita, joita hän ensi näkemältä arveli jonkin suohon vajonneen eläimen jätteiksi. Mutta lähemmin tarkastettuaan hän hieman kammahti: luiden joukossa näkyi ihmisen pääkallo, jossa oli jäljellä vielä osa mustaa, pitkää tukkaa. Mies painoi paikan mieleensä ja kiiruhti viemään sanaa löydöstänsä Jylhänmäkeen.
Kun Isoaholan Pekka tuli Jylhänmäen isännäksi, hän ensi töikseen hajoitti vanhat huoneröttelöt ja rakennutti sijaan uuden, komean kartanon. Mutta Hilma-vainajan aitan hän oli jättänyt koskemattomaksi kuin jonkin pyhäinjäännöksen; vain uuden katon oli siihen omin käsin naulannut. Sinne, omaan aittaansa vietiin nyt nevalta tuodut vainajan luut ja asetettiin valkoisen liinan alle ruumislaudalle, joka siellä entisellä paikallansa oli jo vuosia odotellut.
Kun sitten vainajan puoleksi lahonneet jätteet oli suurin juhlallisuuksin ja melkein koko pitäjän väen kutsumattomana saattojoukkona osaa ottaessa kätketty maan poveen ja Pekka pitänyt suurenmoiset hautajaiset, teetti hän kaupungissa kaksi kivipatsasta. Niistä hän toisen pystytti haudalle ja toisen, yksinkertaisemman, Hohon sydänmaan kulopalolle sen suopataman laitaan, josta vainajan luut oli löydetty.
Vielä tulevienkin sukupolvien aikana pysähtyy yksinäinen metsämies tai marjanpoimija lukemaan tämän patsaan rintaan hakattua kirjoitusta:
Hilma
Joonaan tytär
Jylhänmäki
kuoli tässä heinä-
kuussa vuonna 18—