I.
Norolan torpan tuvan peräseinällä rämisti kello tomuisesta kohdustansa kuin yhdellä henkäyksellä syytäen kolme kiireistä lyöntiä.
Takkakivellä torkkuva kissa kohoutui jaloilleen ja alkoi pestä pyöreää viiksiniekkanaamaansa. Sitten se laskeutui siitä alas ja käveli kuulumattomin askelin ovelle, naukaisten pitkään ja pyytävästi. Odotettuaan turhaan ulospääsyä mirri hypähti kevyesti karsinasänkyyn. Siinä aikansa hyvämielisenä hyrrättyään ja harmaata lammasnahkapeitettä kynsin kouristeltuaan kissa yht'äkkiä jäykistyi liikkumattomaksi, määrättyyn kohtaan tuijottavat silmät alkoivat palaa, ruumis painautua matalaksi ja takajalat yhä kiihtyvällä nopeudella vuoroin nousta ja laskea kuin ponnahdustukea tunnustellen.
Melkein samassa, kun kissa oli tehnyt hyökkäyksensä, kimmahtivat molemmat sängyssä nukkujat istualle kuin komennon mukaan, silmät harrissa ja unimielissään kuulemansa mölähdys vielä kaikuna korvissa.
"Herra taivaan! Mikä kauhea kiljaisu se oli?" sai emäntä Vilhelmiina vihdoin kysytyksi.
"Hm!… Pienempi kiipeli on pusertanut parkaisun miehen kurkusta — näin unta", vastasi ukko Jere.
"Sinäkö se — kammahdin jo, että menninkäisiä… Mitä kauheita näkyjä oletkaan nähnyt?"
"Kävelen tuolla Muurainkorvessa — mitäpähän lienen tarvispuuta katsellut -kun kuusen takaa yht'äkkiä ryntää karhu kimppuuni ja yhdellä käpälänsä iskulla mänttää miehen maahan kuin mallassäkin."
"Karhu…!"
"Kontio makaa röhöttää päälläni, murisee hiljaa ikenet irvessä, huohottaa kuumaa hengitystä vasten kasvojani ja painelee rintaani raskaalla kämmenellään — kunnes yht'äkkiä… On kuin vieläkin pedon hampaiden jäljet kihelmöisivät kurkussani."
Jere sipaisi vaistomaisesti kaulaansa, vilkaisi hätäisesti kastunutta kämmentänsä ja säikähti niin, että ruumiinsa hieman vavahti. Pitäen kättänsä kuin kuvastinta edessään ukko sai miettiä hyvän aikaa, ennenkuin asia hänelle kirkastui.
"Kissa perhana!"
"Olipa se aamusiunaus", huomautti Vilhelmiina nuhtelevasti. "Vaan onpa hyvinkin voinut olla vallaton poikakissa tässä nahkasilla leikkimässä ja se sitten unissasi karhuksi kaavautunut."
"Leikkimässä…!"
Jere pisti kätensä vaimonsa eteen.
"Onko tämä mielestäsi leikkiä?"
"Verta!" huudahti Vilhelmiina ja kääntyi katsomaan miehensä kaulaa. "Ohhoh, hohhoh!… Niinkuin oksakarhilla olisi ajanut hyvin muokatun peltosaran halki, jossa joka piikin piirto näkyy suorana viivana."
"Onko kaulassa montakin verinaarmua?" kysyi Jere.
"No juuri yhtä monta kuin on kynttä kissan käpälässä… Mutta minkäs kuusen takana se karhu nyt piileksii — kss, kss…"
Vuoteella yhä rinnan istuen aviopuolisot katselivat etsien ympäri tupaa, mutta kissaa ei näkynyt missään.
"Ääh, lurjus!" huudahti Jere vihdoin ja heristi kädellään uunille, jonka harmaasta hämäryydestä loisti kaksi pelokasta, vihreänpalavaa silmää.
"Sinä, sinä, parrinaama… vitsaa sietäisit", oli Vilhelmiina toruvinaan suin sormin.
Mutta kun hänen äänensävynsä rangaistuksen asemesta lupasi pahantekijälle täyttä anteeksiantoa, oli se riittävä aihe palauttamaan Jeren myrtyneeseen mieleen erään perheessä jo pitkän aikaa epäsopua aiheuttaneen asian, jonka hän tässä kissahöläkässä oli hetkeksi unhottanut.
"Sietäisitte vitsaa kaikki", sanoi hän odottamattoman jyrkästi.
"Ui-ui!… Mistä hyvästä?" oli Vilhelmiina hätäytyvinään.
"Tässä töllissä ovat kaikki kynsin hampain minua vastaan — kissasta alkaen akkaan asti."
Vilhelmiina vilkaisi salavihkaa mieheensä. Hänen sydämeensä läikähti säälinpuuska, ja tuntien tarvetta jollakin tavoin osoittaa hellyyttänsä hän pyysi:
"Nousisit ylös, niin pesisin veren kaulastasi ja hivauttaisin sulalla linjamenttiä päälle."
"Anna olla", epäsi Jere.
"Entäpä rupeaa viemään kaulaasi kynnenvihat?"
"Viekööt."
Oltiin hetkinen vaiti. Kello löi puoli neljä.
"Olisi aika jo muutenkin noustaksesi: taitaisi olla riihiaamu", jatkoi
Vilhelmiina hieman arastellen.
"Mitäpä heistä nyt piitannen enää riihistä — riihistä enempää kuin muustakaan", vastasi Jere ja kallistui raskaasti vuoteelleen.
Jatkamatta enää keskustelua Vilhelmiina pukeutui nopeasti, niinkuin hänelle yht'äkkiä olisi tullut erikoinen kiire, pisti penkin alta virsut jalkaansa ja lähti tuvasta. Eteiseen tultuaan hän laski korvansa kamarin oven raolle ja kuunteli. Hetken kuluttua kuului sisältä paperin rapinaa, niinkuin kirjanlehteä olisi käännetty. Hän avasi hiljaa oven ja astui hiipien sisään kuin johonkin pyhään paikkaan.
Ikkunan pielessä istui liinaisillaan hänen poikansa Nehe, avattu kirja edessä ja käsien varaan nojaavan pään ympäri käärittynä kostea pyyheliina.
"Siunatkoon ja varjelkoon! Oletko ollut karhun kynsissä — sinäkin?" kysyi äiti hätäytyneenä ensi sanoikseen.
"Minkä karhun?" kummasteli poika.
"Kun on kuin sairaalan siukka, nuppi nyytissä. Mitä virkaa tuo märkä rätti päässäsi oikein on toimittavinaan?"
"Mitäs vanne tynnyrissä?"
"Ettäkö muka ei halkeaisi?"
"Niin kai."
"Ole tuossa…!" sanoi Vilhelmiina ja tyrkäten kyynärpäällään leikiten poikaansa olkaan irroitti kääreen hänen päästänsä, jolloin sen alta putosi pöydälle pyöreitä valkeita leikkeleitä. Kummastellen otti äiti niistä jonkun käteensä.
"Perunoita… Herra nähköön, raa'an perunan viipaleita. Nämä ovat kai sen tynnyrin vanteen tilkkeitä, vai…?"
"No, samoin kuin kylmä vesikäärekin pitävät pään raikkaana ja viileänä ja antavat ajatuksille selvyyttä", sanoi Nehe vakavana.
"Ahaa, jo minä nyt hoksaan: ne näet ajatuksetkin kiehuvat ja vaativat selvikkeensä niinkuin kahvikin. Ei taitaisi tähän sinun tarpeeseesi kalannahka kelvata?"
"Onhan nyt sentään ero äidin ja minun keitoksilla", sanoi Nehe.
"Onpa tietenkin… Lapsi rukka, liian olet ollut ahkera, koko pitkän kesän. Olen sinua monta monituista kertaa penännyt, että tuolla lukemisen siivolla vielä menee päässäsi puurot ja vellit sekaisin. Tässä nyt ollaan. Mokomalla tutkimisen ja viisauden määrällä pitäisi jo pönttöön päästäksesi — ja nyt olet vasta siminaarin kouluun pyrkimässä. Lienetkö viime yönäkään saanut unta silmän täyttä?"
"Kylläpähän sitten maan alla…"
Äiti katsoi hellän kunnioittavasti poikaansa, ja hänen silmänsä kihosivat kosteiksi.
"Niinpä kyllä, onpa siellä sitten aikaa lepäillä vaivannähneen. Heittäytyisit nyt kuitenkin pitkäksesi ja koettaisit nukkua; edessäsi on suden taival, siminaarikaupunkiin on pitkä matka."
Äiti otti kahvipannun kamarin uunista sekä tuohisen kahvirasian seinäkaapista ja meni ulos. Kuuleansininen avaruus kaareutui korkeana hänen yllänsä, ja tummanvihreällä pihamaalla kimmeltävä kastehelmi vilkutti silmää joka heinän nenästä. Kaukaisista maailmoista kohoutui elokuun aurinko väräjävin ruskosiivin kaakkoisen taivaan rannalle, ja sitä vastaan kuvautuvat koivut pukeutuivat hetkeksi juhla-asuun: osittain kellastuneet lehdet olivat kuultavan kirkkaita kuin hopea, ja tuuheitten latvusten kruununa hohti utumainen valokehä. Pikkulinnut lauloivat niiden oksilla. Läheisen kotijärven varjoisalla lahdella ui sorsapesue, emo edellä, poikaset jäljessä toinen toisensa vanavedessä, piirtäen valkeilla rinnoillaan kukin oman kulmansa kärjestä jakautuvat yhä pitenevät aaltoset kuin uudinverhoiksi maan siniseen ikkunaan.
Osittain kaikesta tästä, osittain muista syistä ailahti Vilhelmiinan rinnassa niin voimakas hyvänmielen tunne, että jalka jousti keveänä kuin mansikkamatkoilla ennen nuorena, hänen puolijuoksua rientäessään kotaan aamukahvia keittämään. Punaisten tulikielien nuoleskellessa haahloissa riippuvan pannun mustia kylkiä Vilhelmiina istui kotapölkylle ja antoi ajatuksen tulla ja mennä.
* * * * *
Jäätyään yksin tupaan Jere loikoili vielä sängyssä selällään, kädet ristissä niskan alla. Oli valvottu eilis-iltana tavallista myöhempään, kamppailtu viimeinen ottelu asiasta, mistä oli ollut pientä sanasotaa kaiken kesää: Nehen seminaariin menosta — äiti ja poika kyynelten väellä yhtä köyttä vetäen, hän, isä, koettaen harata vastakynttä yksin. Häviölle joutuneena kallistuttuaan vihdoin nurkumielin vuoteelle voittajan viereen, selkä vasten selkää, oli yhä valvottanut, kuinka kauan lie valvottanutkaan, ja kun jolloinkin aamupuolella yötä oli vaipunut horroksiin, oli alkanut näytellä pahoja, sekavia unia. Kaiken kukkuraksi joutunut karhun hampaisiin ja siihen herännyt verisin kauloin.
Vaikka ruumis tuntui raukealta, pää painavalta, vääntäytyi Jere kuitenkin sängyn laidalle istualle. Siinä kotvan nuokuttuaan hän käveli ovensuuhun, noukkasi sormellaan pytystä penkin alta tervaa ja suun vääntyessä tuskaiseen irvistykseen siveli sitä haavoihinsa. Tämän lääkintätyön tehtyään hän istuutui pöydän edessä olevan pitkän rahin nenälle ja pani tupakaksi. Kotikasvuja omatekoisessa visapiipussa poltellessaan hän katsoi pienestä neliruutuisesta ikkunasta kättensä töitä, niinkuin oli kesä-aamuin ylösnoustuaan katsellut niitä jo parikymmentä vuotta.
Lähinnä näköpiirissä, piha-aidasta alkaen, oli ruispelto, jonka keltaisessa kuhilasmetsässä näkyi melkoinen pälvi: yhden riihen vilja oli jo puitu, toinen odotti puijaansa. Kotipellon ulkoaita oli alkujaan ollut hyvin lähellä tupaa, mutta vuosien vieriessä sitä oli siirretty aina kappaleen matkaa kauemmaksi, niin että se nyt oli jo aika etäällä. Eikä ollut tarkoitus aidan jäädä pysyvästi vielä tähänkään: sen takana metsän laidassa oli jo aukeama uutta pellonraiviota, jossa valkoisiksi kolotut seipäät, tuohikäpryt kärjissä, näyttivät uusien ojien suuntaa. Vielä toiset kaksikymmentä vuotta näin pala palalta eteenpäin, niin silloin ehkä olisi pellon ulkolaita saavuttanut sen rajapyykin, jonka Jere oli lopulliseksi päämääräkseen ja elämäntyökseen ajatellut. Olisipahan sitten, kun kuolema tulee, tietoa siitä, että on tullut jotakin tehdyksi, jätetyksi jälkeenjääville muistoa ja perintöä pojalle.
Pojalle…
Jeren rinnasta nousi syvä huokaus. Eihän hänellä tämän aamun jälkeen enää ole poikaa, ei ketään läheistä, jolle työnsä tulokset perintönä jättäisi. Ei ajatustakaan aidan siirtämisestä eteenpäin nyt enää. Mutta voi kyllä käydä niin, että se kerta kerralta lähenee, kunnes lopuksi palaa alkuperäiseen lähtökohtaansa. Valmis pelto joutuu karjan jalkoihin, ojat maatuvat umpeen, sarat ahottuvat ja metsittyvät, eikä kaikesta vaivannäöstä ole lopuksi muuta näkyvää jälkeä kuin polttiaisia kasvava muurinraunio jälkipolvelle muistuttamassa, että siinäkin on joskus joku talviansa lämmitellyt.
Ikäänkuin havahtuen mietteistänsä Jere vetäisi pari syvää nopeata imaisua sammuneesta nysästään. Huolimatta sitä enää sytyttää hän haki riihivaatteensa saunasta ja vaihtoi virkapuvun yllensä. Rinnassa tuntui niin oudon pakahduttavalta, että hän ei nyt halunnut odottaa Vilhelmiinan aamukahvia, vaan lähti päivän toimiin niine hyvineen. Eteisessä hän pysähtyi ja katsoen kamarin oveen näytti olevan kahden vaiheella. Vihdoin hän ikäänkuin riuhtautui irti epäröinnistään, avasi oven ja sanoi pöydän ääressä lukevalle pojalleen:
"Tulisit riihelle."
Odottaen turhaan vastausta isä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta peläten äänensä pettävän hän painoi oven hiljaa kiinni. Hitain, raskain askelin kävellessään kartanolta hiukan ulompana sijaitsevaan riiheen päin, pitkän mustan paidan helmat vapaina, hän muistutti pappia, joka ruumissaaton jäljessä vakavana astelee hautausmaan porttia kohti.
Riihen ovesta leyhähti Jereä vastaan kuiva, tutunomainen lämpö kuin tervetuliaisiksi. Mutta tuo musta, ennen niin rattoisa huone tuntui tällä kertaa kolkolta ja vieraalta, eikä hän tahtonut päästä työn alkuun. Pudotti vihdoin parsilta osan ahdosta alas, nakkeli lyhteet läjään peräseinän viereen ja ryhtyi rapaamaan. Mutta niin pehmeästi tassahti nyt lyhteen latva seinään, että hän sai lyödä kymmenkunta kertaa siinä, minkä ennen oli suorittanut muutamalla iskulla, vaikka oli väliin ollut kainalossa kaksi, kolmekin sitomaa samalla kertaa.
Kun monivaiheisen riihityön ensimmäinen aste tuli tehdyksi, istui Jere riihen kynnykselle levähtämään ja pitämään tupakkatuntia, suojaten piippuaan visusti kourakuvussansa ja painaen peukalollaan pesästä pursuavaa, palavaa kessua, ettei tulikipinä pääsisi tipahtamaan kuivaan korteen.
Olisi nyt puitava nuo rapuut… kun tuon jaksaisi — yksin tehdä… sidottava oljet, ja kuvot latoon kannettava, viskattava jyvät pohtimella, ja pahnat petkeleellä ruumeniksi survottava. Siihen lisäksi saatava uusi ahdos orsille ennen yökastetta… Kun ehtisi ja jaksaisi… On tuo paitanikin jo niin likomärkä, että kun ottaisi ja kettäisi yltänsä, siitä sangon vettä vääntäisi… Ja alkaa tuo tomukin tunkea kurkkuun ja hikistä ihoa kirveliä, että on kuin kiukkuinen keltiäispesä olisi hajoitettu selkään ja poveen.
Tupakoituaan Jere panee piippunsa kiukaalle, ottaa sitten kasasta kaksi lyhdettä ja asettaen ne kahatyvin rinnakkain lattialle painaa puukolla siteet poikki ja alkaa puida. Varstan terän harvakseen putoillessa alkaa miehen muoto vähitellen vetäytyä hyvänmielen hymyyn ja suupieliä nykii naurattamaan. Huomaamatta kiihtyy puinnin vauhti, ja ennen pitkää pyörii varsta väkkäränä ympäri, iskujen sadellessa niin voimakkaina, että lattiapalkit olkien kera pyrkivät kohoksi pomppoilemaan, ja vapisevasta riihestä alkaen loitolle syysaamun hiljaiseen ympäristöön asti on tienoo täynnä yhtä ainoaa varstan kolketta.
Jostakin toiveitten kätköistä on Jeren murheelliseen mieleen sukeltautunut vanha kuva, tällä kertaa niin aisteja harhauttavana, että se on kuin elävintä todellisuutta: isä ja poika puimassa samaa lyhdeparia. Poika on nuori, mutta ei ole ikäloppu isäkään. Olisi soma kerran koettaa, kumman hartiat ovat väkevämmät, käsivarret vahvemmat ja selkä sitkeämpi. Kuin äänettömästä sopimuksesta alkaa kilpailu, eikä isä voi tietää, kumman varsta vinhemmasti pyörähtää, kumman isku permantopalkkiin jykevämmin jymähtää.
Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin koneistossa olisi joku salainen ratas rikki särähtänyt, vaikenee kolke. Kuin entisen vauhdin voimasta pyörähtää varsta vempsahtaen vielä jonkun kerran ympäri, niinkuin sellaisen puijan käsissä, joka on liian voimaton tai taitamaton käyttelemään raskasta riihiasetta ja on sen vuoksi vaarassa lyhteitten asemesta kolhaista omaa päätänsä.
Eihän siinä isän rinnalla ollutkaan oma poika puimassa — eikä tule milloinkaan olemaankaan. Liekö ollut syynä tämä havainto, liiallinen voimain ponnistus lämpimässä riihessä vai molemmat yhdessä, Jeren päätä huimasi niin, että hän horjahti suulleen varstansa viereen puitavainsa päälle.
* * * * *
Isän käytyä kamarin ovella Nehe koetti yhä jatkaa lukuansa, mutta ponnistuksista huolimatta hän ei enää voinut keskittää ajatuksiansa kirjaan. Korviin alkoi kuulua kumeaa, ikäänkuin maanalaista jyskettä, ja joka jymähdys oli kuin nuijan isku hänen sydämelleen: tulisit riihelle, tulisit riihelle! Kun harvat kumahtelut pian sakenivat niin nopeiksi, että ne kamariin käsin kuuluivat kaukaiselta ukkosen jylinältä, ajatteli poika, että isän täytyy näin kiirehtiä sen vuoksi, että on yksin tehtävä se, missä kahdelle olisi liikaa. Hänen teki mieli nakata kirjansa nurkkaan, pukeutua riihipaitaan ja mennä isän avuksi. Mutta kun hän ei voinut sitä tehdä, heittäytyi hän, äitinsä neuvoa noudattaen, sänkyyn ja piiloutui huppuun peitteen alle. Tällä tavoin hänen onnistui sulkea korvansa soimaavilta ääniltä — kuullakseen ne sydämellään sitä selvemmin.
Nukuttuaan ja vasta aamiaispäivissä herättyään Nehe peseytyi ja pukeutui. Kun hän sitten uudessa asussaan astui odottamatta tupaan, oli hän niin oudon herrasmiehen näköinen, että isä vaistomaisesta kunnioituksesta halveksimaansa kiiltokaulusta kohtaan otti lakin päästänsä. Hän tosin huomasi heti erehdyksensä, mutta ei voinut sitä enää peruuttaa, ja ainoastaan riihen noki suojeli hänen kasvoillansa näkymästä harmin ja häpeän punastusta.
Torpan väki istui aamiaiselle, joka entisiin verraten oli tällä kertaa kuin juhla-ateria. Aluksi ei puhuttu mitään, eronhetkellä asui kaikkien kasvoilla vakavuus ja sydämissä tunne kuin oltaisiin kirkossa ehtoollispöydässä. Äiti heitti salasilmäyksiä vuoroin isään vuoroin poikaan, ja mielen haikeudesta huolimatta pyrki vertailu vetämään hänen huuliansa hymyyn. Sanoi vihdoin:
"Ei uskoisi, että te kaksi olette samaa sukupuuta, että molempien suonissa samat mahlat virtaavat."
"Mitenkä niin?" jurautti Jere.
"Kun on kuin yö ja päivä: toinen pimeine paitoineen musta kuin tonttu, toinen valkeine kauluksineen ja punaisine kravatteineen kaunis kuin enkeli. Ilmankos ihmiset hokevatkin, että Nehe on ilmetty äitinsä kuva, niin ruumiin kuin sielun puolesta."
"Siinä voivat olla oikeassa. Mutta en tainnut näyttää mielestäsi tontulta minäkään parikymmentä vuotta sitten, kun minua kirkkomäellä riiailit, vaikk'ei ollutkaan valkeita länkiä kaulassani", sanoi Jere loukkautuneena.
"Pidä nyt suusi!… Minäkö sinua riiaillut — minä, jolla toki olisi ollut…"
"Sinä", keskeytti Jere niin jyrkästi, että Vilhelmiina piti parhaana kääntää puheen toisaalle:
"Älä sitten vain ylpisty vanhemmillesi, Nehe, kun tulet opettajaksi, vaikka ollaankin vain tämmöisiä halpoja ja huonoja."
"Enhän ole vielä edes seminaarin oppilas, enkä tiedä tulenko pääsemäänkään", sanoi Nehe kiusaantuneena äitinsä imartelusta.
"Kukas sitten pääsisi, jos ei meidän poika", kehahti äiti.
"Ja kun sitä ei tahdo isäkään…"
"Minä en ole enää kenenkään isä. Minulta on eilissä iltana poika kuollut, olen sen tänä aamuna haudannut, piirtänyt puukollani ristin riihen seinään, ja syön tässä parhaillaan maahanpaniaisateriaa. Eikä se risti ole piirretty yksin pojalle, sen alla yhteishaudassa lepää vainajina monta muuta toivetta ja unelmaa, joita olen näinä parinakymmenenä vuotena sydämessäni synnytellyt", sanoi Jere.
"Herra Jumala, kun kiroaa lastansa, vaikka pitäisi siunaaman — vaikka on vähän tietoa siitä, milloinka taas toisiamme näemme ja näemmekö enää milloinkaan elävin silmin. Luuletko sinä, joka et osaa häävin puumerkkiäsi paperille panna ja tuskin iitä ässästä erotat, luuletko, että leipä lukemallakaan leikiten tulee. Koko viime yönkin, kun sinä sängyssäsi kuorsasit, Nehe oli lukenut, laskenut, perunoita päässä — ja tämä on vasta alkua", puhui äiti Nehen puolesta.
"Perunoita…? Jos minulla olisi toinen poika, joka jäisi auttamaan minua eläessäni ja jatkamaan työtäni kuoltuani, niin Nehe minusta nähden saisi lentää niin korkealle kuin kukkaro kantaa ja pää kestää, vaikka rohvessyöriksi tai sinatyöriksi."
"Voisimmehan sitten vanhoilla päivillämme muuttaa Nehen luokse asumaan", huomautti Vilhelmiina.
"Ja'ko jättää kaikki tähän?"
"Hennoisi kai tällaisen hovin jättääkin."
"Hennoisit kai sinä, joka et ole tämän hovin hyväksi rikkaa ristiin kääntänyt, joka olet koko nuorimman nuoruutesi pappiloissa sisäkkönä sipsutellut, niissä herrashenkeä itseesi imenyt ja sitä poikasi poveen puhaltanut, saadaksesi siitä portaan, jota myöten voisit itsekin herrassäätyyn kiivetä. Minun on toista, mutta turhaapa taitaa olla puhua sinulle siitä", päätti Jere keskustelun, risti kätensä ja painoi puukon tuppeensa.
* * * * *
Heti aamiaiselta päästyään Nehe kiiruhti matkalle, koettaen tehdä eronhetken niin lyhyeksi kuin mahdollista. Teljettyään koiran aittaan ja sanottuaan hätäiset hyvästit vanhemmilleen hän eväskontti selässä lähti oijustamaan rantapolkua myöten kylään vievälle suuremmalle kulkutielle. Niityllä laiduntava hevonen hirnahti tutulle miehelle ja leipäpalan toivossa lähti juosta hölköttämään tulijaa kohti.
"Hyvästi nyt, hyvästi nyt, Poku", sanoi Nehe, taputtaen hevosta ohimennen kaulalle. Sitten hän jatkoi matkaansa, ruunan jäädessä kuin pettyneenä katsomaan miehen kiireistä kulkua.
Päästyään aukealta lehdon suojaan Nehe pysähtyi ja lähtönsä jälkeen uskalsi nyt vasta ensi kerran katsoa kotiinsa päin. Äiti näkyi yhä seisovan pihaportilla ja huiskuttavan hyvästiksi valkoista liinaa, painavan sen sitten kasvoilleen ja lähtevän hiljaa kulkemaan tupaa kohti. Eteisen ovessa näkyi isä tulevan vastaan, huiskauttavan väsyneesti kättänsä kuin vastalauseeksi jollekin äidin lausumalle ja kävelevän pihan poikki pellon veräjälle, nojaten kyynärpäillään ylimmälle riukupuulle. Seisten siinä kotvasen liikkumattomana kuin aidan pönkkä ja pellolle katsellen isä näkyi niistävän nenäänsä, pyyhkäisevän kädellä silmiään ja lähtevän selkä kumarassa riiheen päin.
Nehen rinnan täytti ennen kokematon tunne, joka ei ollut iloa, ei surua. Kotimökki harmaine huoneineen, kaistale keltaista kuhilaspeltoa, palanen sinistä järveä sorsineen, kaislarantoineen, veneineen ja verkkokoppeleineen, olkikattoinen harmaa heinälato niityn laidassa — niinkuin unessa näki hän nyt kaiken tuon. Lapsuudesta pitäen hän oli tätä taulua katsellut, mutta ei ollut milloinkaan ennen sitä tämmöiseksi tuntenut: ei ollut koskaan nähnyt sitä näin kuumien kyynelten lävitse.
Hän oli kuin vangittuna siihen seutuun, mistä vielä äsken oli ollut niin keveä erota. Ja kuta kauemmin Nehe tätä kuvaa katsoi, sitä kireämmin kiertyivät köydet sydämen ympäri. Kun saattaisi käydä niin, ettei hän voisi ollenkaan lähteä, ellei nyt heti lähtisi, pakottautui hän jatkamaan matkaansa, ainoana saattajana yksinäisellä metsäpolulla isän yhä hiljenevä varstan kolke: tulisit riihelle, tulisit riihelle… kunnes sekin viimein vaieten jälkeen jättäytyi.