II.
Nehe on kulkenut isoa valtamaantietä etelään päin, outoja, ennen näkemättömiä seutuja. Pitkillä asumattomilla taipaleilla hän on ottanut jonkun mukaansa varaamistaan koulukirjoista kontistansa ja lukenut kävellessään, tilkiten tietojansa niissä kohdin, mitkä muistellessa ovat tuntuneet hatarammilta. Väsyneitä jalkojaan tien ohessa lepuuttaessaan hän on syönyt äidin laittamia eväitä, kalakukkoa, pannukakkua, uinut tuntemattomissa järvissä ja yöpynyt matalissa mökeissä, sillä ihmiset niissä ovat olleet ystävällisempiä ja palan paineeksi pyydetty piimätuoppi helpompi kuin rikkaissa.
Yhä kauemmaksi korpien kätköön jäävä koti on päivisin muistunut mieleen hämärästi kuin ammoin nähty uni. Mutta öitten hiljaisuudessa on sen muisto matkan vaihtuvien vaikutelmien alta noussut esiin yksinäisenä ja karkoittanut tieltänsä kaiken muun. Sen seuralaisena on tullut sieluun äänettömänä nyyhkytyksenä rinnan täyttävä orpouden tunne. Vierailla vuoteilla maatessa on tehnyt mieli syleillä isän tekemää tuohikonttia ja suudella äidin leipomaa kalakukkoa kuin suojelevia pyhäinjäännöksiä.
Muutamana iltapäivänä hän vihdoin on saapunut väsyneenä määränsä päähän, löytänyt kyselemällä ja kodista saamiensa ohjeitten avulla kaupungin laidalta äidin pappilanaikaisen tuttavan, erään vanhan leskivaimon matalan majan, jonka — ellei onnistuisi sisäoppilaaksi pääsemään — on määrä tulla hänen toiseksi kodikseen koulunkäynnin aikana.
* * * * *
Seuraavana aamuna Nehe kulkee pienen koulukaupungin pääkatua kuuluisaa oppilaitosta kohti, josta hän on kirjoissa lukenut, mutta jota ei ole nähnyt. Liikkeellä näkyy olevan paljon muitakin nuoria samaan päämäärään pyrkimässä, ja yhä uusia tulijoita purkautuu sivukaduilta, kunnes kaupungin laidassa seminaarin ja erään toisen puiston välinen kujanne nielee yhtyneen joukon kuin suurrysän nielu kutevan kalaparven.
Pitkässä katukäytävää hiljalleen soluvassa ihmisvirrassa Nehe kuulee puhuttavan outoja murteita, näkee välkähteleviä silmälaseja ja vieraita kasvoja, miehiä ja naisia — enemmän naisia, joista monet kukkaniekkahatuissaan ovat hienoja kuin pappilan mamsellit. Ainoastaan siellä täällä pilkahtaa joku valkoinen pääliina kuin omaa vaatimattomuuttaan kainostellen. Nehen rintaa ahdistaa pelon, kunnioituksen ja oman mitättömyyden tunne kuin ennen lapsena lukukinkereille mennessä. On kuin olisi sunnuntaiaamu ja hän tämän tuntemattoman väen kanssa kulkemassa jumalanpalvelukseen kotipitäjänsä kirkkotiellä.
"Tosa se ny sit o", kuulee Nehe jonkun joukosta huomauttavan.
"Niin mikä?" kysyy toinen.
"Hei no… se seminaari, tiärän mä."
Huomautus vaikutti useimpiin pyrkijöihin lumoavasti kuin taikasana, vaientaen hetkiseksi keskustelun. Uteliaita, hiukan arkoja katseita kääntyi säleaidan yli puiston osittain varjoamiin rakennuksiin. Nehe tuskin uskalsi luoda silmiään sinnepäin.
"Näkkyy olovannii pytinkii tuolla aituuksen sisässä toista jos molempookin. Kahohha tuotai västinkii kuv väläkyttää ikkunoo ikkunav vieressä neljässä vuovingissa. Kuka heistä kustai mualimoo kurkistelloo?"
"On siinä rekkoolijjai, on puuta jos kukkookii — millä nimellä hyö heitä kuttai kuhtunoot."
"Etkös sie, Puavalj, ennee koivuu tunne, enempee kun se entinen kaupuntlaispiika sikkoo?"
"Suistahhan tuota leipäläppees: meinoon nuita ulukomuan kukkasii."
"Savon sydänmailta tulleen mielestä voivat nämäkin rakennukset olla jotakin, mutta olisittepa käyneet Helsingissä ja nähneet esimerkiksi Grönqvistin palatsin ja monta muuta, niin ihmettelisitte vähemmän", letkautti muuan herrasnuorukaisen näköinen pääkaupunkilainen.
Savolaispojat vilkaisivat toisiinsa ja vaikenivat, mutta pian heitti toinen heistä helsinkiläiselle vastakysymyksen:
"Outko ollunna Pietarissa ja nähnynnä esmerkiks keisarin linnoo?"
"Oletteko te olleet?"
"Jo tok — usseempaannii tovvii."
"Minä kyllä en ole ollut, enempää kuin olen juonut kanssanne veljenmaljaakaan", sanoi helsinkiläinen lyötynä ja loukkautuneena.
"Ou sitte hölöpöttämätä Röönksvististäsj."
"Ool reit, sanoo englantilaanen. Pahaasia töllejä ne on vielä Helsingit ja Pietarit oikian emätalon rinnal. M'oon ennen uskohon tuloani reissannu Ameriikas ja nähny muiren muas Lontoot ja Nuujorkin pilivenpiirtäjät", kehahti lapikasjalkainen pohjalainen, kortit yllä ja puukko vyöllä.
"Ai miun syömmein parka kuin se on arka. Kuulet sie, Sisko, mie luulen, jott' meiän on paras, kun pyörräme pois", lasketteli muuan liinapäinen tytöntyllerö, heläyttäen sukkeluudelleen niin raikuvan naurun, että seminaarin kivimuurit yhtyivät kaikuna iloon.
"Hör du, hur hon skrattar med full hals, alldeles som en ladugårdspiga", huomautti olkaansa kohauttaen toverilleen eräs rilli-nenäinen säätyläisneiti naurajan selän takana.
"En karelsk lantlålla — alla ska de ocksa till seminariet", lisäsi toveri.
Nehe kuuntelee keskustelua äänettömänä, allapäin. Näissä hänen kilpatovereissaan on sellaisia, jotka ovat kulkeneet Helsingit, Pietarit, Lontoot, Ameriikat, osaavat vieraita kieliä ja mitä kaikkea taitanevatkaan. Jos heidän muutkin tietonsa ovat — ja ovathan ne — samassa suhteessa hänen tietoihinsa kuin heidän näkemänsä hänen näkemiinsä, joka elämänsä iän oli katsellut vain harmaata kotikylärähjäänsä eikä ollut ennen käynyt kotipitäjänsä kirkkoa kauempana, niin parastapa taitaisi olla hänenkin noudattaa Karjalan tytön neuvoa ja kääntyä kotiin, pelastautuakseen hyljätyn häpeästä.
Kun Nehellä ei ollut aavistustakaan, mihin noista peloittavan juhlallisista rakennuksista oli mentävä, kulki hän muitten johtoon luottaen konemaisesti mukana ja kääntyi sisään portista, josta näki toistenkin menevän. Mutta samassa hän kuuli takaansa pidätettyä naurun tirskuntaa, supatusta ja kuiskailuja.
Minulleko ne nauravat ja minustako ne kuiskailevat? ajatteli Nehe, uskaltamatta katsoa taaksensa ja tuntien selässään kuin neulojen pistoksia.
Hetkisen kuluttua kuului katukäytävältä varoittava miesääni:
"Hei, pyhä veli, ei sinne: se tie vie nunnaluostariin, jonne miesnoviiseilta on pääsy kielletty."
Säikähtäen nosti Nehe maahan luodun katseensa ja äkkäsi läheisyydessään pelkkiä naisia — edellä menijät kuin pakoon pyrkien, takana tulijat jälkeen jättäytyen. Hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi ja päähän pakkautuva veri alkoi humista korvissa. Häpeän sokaisemana hän aikoi väkirynnäköllä raivata poispääsyn tien täyteisen tyttöparven lävitse, mutta luopui kuitenkin aikeestaan ja väistyi nöyränä syrjään. Vaikka Nehe tien ohessa kuin kunniavahtina seisten sai osakseen ylenmäärin suloista naishymyä ja veitikkamaisia silmänluonteja, tunsi hän kuitenkin olonsa samanlaiseksi kuin kirkon eteisessä jalkapuussa istuja ennen vanhaan, seurakuntalaisten kulkiessa ohi pyhäkköön.
Nähtyään vihdoin viimeisen hameen vilahtavan ohitsensa hämärästi kuin sumun lävitse hän palasi katukäytävälle ja kävellä jurrasi toisesta portista menevien miespyrkijäin jäljessä yksin kuin härkämullikka, joka on eksynyt vieraaseen karjaan.
Noviisi, noviisi…! kaikui yhä Nehen korvissa.
Luostarit, munkit, nunnat hän kyllä tiesi, mutta mikä on noviisi? Tuntui kuin hän olisi siitäkin lukenut tai koulussa kuullut, mutta ei saisi päähänsä nyt — nyt, kun sitä tietoa ehkä kipeimmin kaivattaisiin. Voisihan sattua, että tutkinnoissa kysyttäisiin noviisista juuri häneltä. Nuo tietävät, hän ei. Mutta kysyttäköön tai ei, selon hän siitä ottaa, ja mitä muuta maailmassa unhottaneekin, noviisia ei ikänä; niinkuin tulisella raudalla oli se sana nyt hänen sieluunsa poltettu.
Hitaasti kuin hautaussaatto kulki nuorukaisjono seminaarin puiston kukkareunaista, loivasti kohoavaa tietä, kääntyi erään rakennuksen päätyovesta sisään ja nousi kuulumattomin askelin pehmeän maton peittämiä portaita toisessa kerroksessa olevaan johtajan eteiseen.
Ensimmäisen tutkimuksen oli määrä tapahtua oikeastaan täällä laitoksen päämiehen luona: kunkin pyrkijän oli henkilökohtaisesti ilmoittauduttava hänelle.
Kun Nehe sykkivin sydämin ja polttavin poskin astui vuorollaan johtajan kynnyksen yli, oli hänellä samanlainen tunne kuin sairaalla lääkärin vastaanottohuoneeseen mennessä: täällä ei voi heikkouttansa salata.
Johtaja tuli tervehtimään ovensuuhun pysähtynyttä kädestä pitäen.
"Tulkaa tänne peremmäksi", sanoi hän ja vetäytyi hiljaa takaperin, ikäänkuin olisi näkymättömästä köydestä taluttanut Neheä, joka liikkui kiiltävällä parkettilattialla hiipien kuin liukkaalla jäällä.
Johtaja ei ehtinyt vielä istuutua, kun sisähuoneisiin vievälle ovelle ilmautui arvokkaan näköinen rouvashenkilö ja äänettömällä pään nyökkäyksellä kutsui häntä, arvattavasti päiväkahville. Yksin jäätyään Nehe seisoi liikahtamatta paikallaan, näkemättä aluksi juuri muuta kuin hämärän kuvaisensa kiiltävästä lattiasta. Tuokion kuluttua lentää hyrähti kärpänen hänen eteensä pöydän kulmalle. Tämän siivekkään tuttavan tapaaminen oudossa paikassa rohkaisi Neheä niin, että hän uskalsi kohottaa katseensa ja tarkastaa ympäristöään. Näin peloittavan juhlallista asuntoa erämaan poika ei ollut osannut ennen uneksiakaan. Huonekalut olivat raskaita ja tummankiiltäviä, sohvien ja tuolien värilliset istuimet ja selustat pullottavina kuin täydet jauhosäkit. Katosta riippui komea kynttiläkruunu, jonka lasiset koristeet kimaltelivat taivaankaaren väreissä, ja korkeilla jalustoilla oli niin isoja huonekasveja, että niiden lehvien alla olisi voinut sadetta pitää. Katseen osuessa seinille karmaisi Nehen selkäpiitä kylmä väre. Nojallaan kuin tikka puun kupeessa oli tummakukkaisilla tapeteilla kultaisissa kehyksissä ylhäistä väkeä, korkeapovisia naisia mustassa silkissä sekä herroja, silmälasit nenällä ja pukinparta leuassa — aivan kuin oli johtajallakin. Kuin vartioiden tuijottivat kuvat töllin poikaan ja tuntuivat ikäänkuin kuiskailevan keskenään: Mitä tuollainen täällä!
Niinkuin kirkas auringon valo häikäisee yöpöllön silmät, samoin vaikutti Neheen täällä näkemänsä. Hänen silmäluomensa sulkeutuivat kuin suojelevaksi väliverhoksi tuon kylmyyttä henkivän loiston eteen, jolloin tapahtui salainen näyttämön muutos: ikäänkuin kaukaisuudesta alkoi häämöttää mustaseinäinen, sammalrakoinen tupa, perällä ristikkojalkainen honkapöytä pitkine raheineen, ja punakukkainen verenpisara tuokkosessa pienellä ikkunalla.
Kun katsojan rinnassa itkevä ikävä tuonne kaukaiseen tupaan nyyhkytti kipeimmillään, oli kuin ovea arvellen avattaisiin ja isä mustine rohdinpaitoineen ilmestyisi aukeamaan, toistaen toistamistaan kuin rukousta: "Tulisit riihelle, tulisit riihelle…" Kynnyksen takana seisten hänen silmänsä kerjäävät pojan huulilta toivottua sanaa kuin mierolainen leipäpalaa, mutta kun kuolleelta ei saa vastausta, painaa hän oven viipyen kiinni kuin hautakammion suulle.
Vähäistä myöhemmin alkaa kuulua kuin kaukaista puinnin kolketta. Se tuntuu lähenevän, kovenevan ja muuttuvan lopulta ihmisaskeliksi. Nehen silmät rävähtivät auki — kotimökki katosi, ja hän seisoi jälleen isossa salissa.
"Mikäs teidän nimenne olikaan?" kysyi johtaja melkein kuin kuiskaten, ikäänkuin kysymyksessä olisi piillyt jotakin salaperäistä, tuhauttaen samalla nenäänsä, vaikka se ei tuntunut tukossa olevan.
"Nene-neheksi sanotaan."
"Nehemias… Jaa — entäs sukunimenne?"
"Nono-noronen."
"Vieläkö teidän vanhempanne elävät?"
"Vielä."
"Onko teillä sisaruksia?"
"Kaksi on ollut, mutta" — Nehen silmät räpyttivät ohi menevän tuokion — "mutta ne eivät ole enää elossa".
Kuin kunnioituksesta vainajia kohtaan ja antaakseen Nehelle toipumisaikaa johtaja vaikeni hetkiseksi.
"Mikä toimi teillä on ollut ennen?" jatkoi johtaja.
"Talvisin olen ollut kotimökissä maantöissä ja suvisin kesärenkinä
Muksalassa, ansaitsemassa koulurahoja."
"No eikö teidän ainoana poikana olisi pitänyt jäädäkin kotiin auttamaan vanhempianne ja niin sanoakseni astumaan isänne askelia hänen kuoltuaan."
Ne sanat tulivat kuin isän suusta. Nehen otsalle nousi tuskan hiki, eikä hän osannut vastata mitään.
"Minkä tähden te oikeastaan seminaariin pyritte?" iski johtaja asian ytimeen.
"Aion tulla opettajaksi", vastasi Nehe yksinkertaisesti.
"Jos teillä on sellainen käsitys, että seminaarissa olo ja sittemmin opettajan toimi on helpompaa kuin se työ, jota olette ennen tehnyt, niin mahdollisen pettymyksen varalta minun velvollisuuteni on erikoisesti teille huomauttaa, että siinä luulossa te perinpohjin erehdytte."
"Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista luuloa", sanoi Nehe.
"Tänne valmistautuakseni olen lukenut niin ahkerasti, että on täytynyt
kylmällä vesikääreellä ja pe… tuota… jäähdyttää polttavaa päätäni.
Haluaisin saada lisää tietoa ja oppia."
Johtaja katsoi Neheä niinkuin puuseppä metsässä kasvavaa kalupuuta, ja hänen huulillaan häivähti tuskin huomattava hymy.
"Jaa — teillä on oikeat periaatteet, eikä minulla ole syytä epäillä pyrkimystenne vilpittömyyttä. Näin ollen toivotan teille menestystä pääsytutkinnoissa", sanoi johtaja ja ojensi Nehelle kätensä merkiksi, että tämä sai nyt poistua.
Nehe tuli ulos kuin painajaisen käsistä päässeenä, pyyhki hikeä otsaltaan ja lähti kävelemään ylempänä mäen rinteellä sijaitsevaa luokkarakennusta kohti, nostaen nöyrästi hattuaan vastaan tulevalle nuorelle miehelle, jolla oli keppi kädessä ja musta, kultatähtinen lippalakki päässä.
"Ei sille tuolle olisi pitänyt hattua nostaa", huomautti Nehelle muuan takaa tuleva nuorukainen.
"Eikös se ollut joku seminaarin lehtori?" kysyi Nehe.
"Vai lehtori — kokelas se vain oli."
"Eikö sitten kokelaita saisi tervehtiä?"
"Eipä juuri: ne ovat niin olevinaan meille pyrkijöille. Kaupungeissa on tapana, että kukin tervehtii vain tuttaviaan."
Neheä hävetti maalainen tyhmyytensä. Herra paratkoon, hänhän oli kaupungin katua kulkiessaan nostanut hattua ja toivottanut hyvää huomenta kaikille kohtaamilleen — aivan kuin oli tapana kotipuolessa.
Hän nousi puhuttelijansa jäljessä leveitä, kumahtelevia portaita rakennuksen toiseen! kerrokseen. Eräästä luokkahuoneesta kuului niin kaunista soittoa, että Nehestä urkujenkaan ääni ei ollut niin ihanaa. Hetkisen oven takana kuunneltuaan hän astui arkana huoneeseen. Soittokoneen ääressä istui selkäkenossa näköjään kolmissakymmenissä oleva pujopartainen herrasmies ihailevien kuulijain ympäröimänä.
"Mikä se on tuo, jolla se soittaa?" kysäisi Nehe lähinnä seisojalta.
"Hm!… Piano tietysti."
"Niin, niin, pianopa piano", koetti Nehe punastuen salata tietämättömyyttään. "Jopa sen sormet tanssii kuin oravan käpälät rattaan puolilla. Kukahan lie soittaja?"
"Pyrkijä vain."
"Pyrkijä…?"
"Lukkari mikä lie."
"Lukkari…!"
Neheen oli kirkossa ja lukukinkereillä juurtunut sellainen käsitys, että lukkari on melkein yhtä oppinut ja iso herra kuin pappikin. Mutta tämä puhuttelemansa poika lausui tuon arvonimen välinpitämättömästi, melkeinpä halveksien. Mikähän se itse mahtanee ollakaan.
"Oletteko te käynyt kuinka korkeita kouluja?" kysyi hän.
"Viisi luokkaa lyseota", vastasi poika tarpeettoman kuuluvasti.
"Vai lyseota…"
Nehen tuli raskas olla. Pianon korkeat kielet kirkuivat nyt hänen korviinsa kuin kimakka itku ja matalat bassot raikuivat pettävien toiveitten kuolinkelloilta. Hän pujahti takaisin eteiseen ja huomatessaan portaitten johtavan jonnekin ylemmäksi kapusi kolmannen kerroksen käytävään, jonka valkeiksi kalkittujen tiiliseinien sisällä vallitsi hiukan kammottava, haudankolkko hiljaisuus.
Nehe oli lapsuudessaan käynyt kansakoulun äitinsä toimesta eräässä kaukaisessa sydänmaan kylän koulussa, asuen tätinsä luona. Kotikulmalla, korpien keskellä ja tietämättömyyden parissa hän oli kuvitellut olevansa oppinutta miestä. Mutta täällä, jonne koko Suomi oli lähettänyt poikiaan ja tyttäriään, hänen tietonsa tuntuivat kutistuvan miltei olemattomiksi. Tästä johtuva tutkintojen pelko, jäytävä ikävä ja kömpelön käytöksen aiheuttama häpeän tunne kokoutuivat hänen sieluunsa polttavina kuin tuhlasin taittamat auringon säteet syttiöön.
Miksi tänne tulinkaan, ajatteli hän. Parempi olisi ollut pysyä loukossani ja pitää turpeesta kiinni, niinkuin isä neuvoi — ja samaahan se johtajakin arveli. Täällä olen yksin kuin orpo. Kaikki on niin kylmää ja vierasta. Täällä ei ole ketään, jolle huoliani kertoisin, ei ainoatakaan, joka lausuisi rohkaisevan sanan… Äiti…
Nehen itsesurkuttelun mennessä niin pitkälle, että kyynelkarpalo vierähti hänen poskelleen, oli kuin joku laskisi kätensä lempeästi hänen olalleen, viittaisi sormellaan valkoista lakea kohti ja kuiskaisi hellällä äänellä: "Ei niin, Nehe, ihminen ei ole missään yksin. Onhan olemassa yksi, joka on läsnä kaikkialla, tukemassa siellä, missä apua anotaan." Vaikka Nehen tapana ei ollut rukoilla, polvistui hän tämän sisäisen viittauksen saatuaan lattialle, painoi päänsä halkolaatikon kannelle ja luki kuiskaten isämeidän yhtä luottavaisena kuin ennen lapsena. Keventynein mielin hän sitten laskeutui alas portaita ja meni toisessa kerroksessa sijaitsevaan juhlasaliin, jossa tämän päivän kokeet oli määrä suorittaa. Huone oli pienen kirkon suuruinen ja sen lattia täynnä oppilaspulpetteja, joissa siellä täällä istui muutamia aiemmin tulleita Nehen kaltaisia yksinäisiä vakavina kuin pyhäkössä. Vähitellen kertyi saliin yhä uusia pyrkijöitä, ja lopuksi saapui asianomainen opettaja.
Alkoi laskennon koe.
* * * * *
Seminaarin juhlasalissa on valoa kuin jouluna kirkossa: kaikki lamppukruunut ja seinälamput on sytytetty. Pyrkijäin pienentynyt joukko seisoo opettajakorokkeen vastakkaisella seinämällä hiljaisena ja odottavana. Heidän eilisiltana kokoutuessaan olivat kaikki pyrkijät vielä yhdessä, mutta ensimmäisen tutkintopäivän koeaineita, laskentoa ja ainekirjoitusta, pidettiin niin tärkeinä henkisen kypsyyden mittareina, että niiden tulosten nojalla puhallettiin kevyimmät akanat pois kesken tutkintoja. Tällöin käytettiin kuitenkin niin harvaa seulaa, että sen silmien lävitse oli päässyt pujahtamaan useita sellaisiakin, joita nyt lopullisen seulonnan tapahduttua odotti aiemmin hylättyjen toveriensa kohtalo.
Kun johtaja opettajakunnan seuraamana vihdoin astui saliin ja nousi katederiin, oli tämä tilaisuus Nehestä niin peloittavan juhlallinen, että hän johtui vertaamaan sitä viimeiseen tuomioon: täällä ovat vuohet ja lampaat, tuolla vastapäätä itse isäjumala valtaistuimellaan, silmälasit öljylamppujen valossa tulenleimahduksina välkähdellen, ja sivuseinällä mustapukuinen, siivetön enkeliparvi.
Nyt isäjumala avaa kirjansa ja katsoo sitä hetkisen hyvin tärkeän näköisenä. Sitten hän kohottaa päänsä kuin syvistä mietteistä heräten ja antaa palavien silmiensä hitaasti liukua tuomittavien yli, ikäänkuin katseellaan vaatisi niin suurta hiljaisuutta, että sydämienkin pitäisi lakata sykkimästä; sillä nuorukaisjoukossa ei ollut kuultavissa mitään muuta ääntä.
"Nh", tuhautti isäjumala aluksi nenäänsä. "Tutkinnoissa osoittamienne tietojen perusteella on opettajakunta hyväksynyt seminaarin koeoppilaiksi seuraavat pyrkijät…"
Yksi — kaksi — kolme… lausui Nehe ajatuksissaan yhä ylemmän lukusanan johtajan sanoessa uuden nimen. Mutta kun laitokseen otettavien lukumäärä läheni loppuaan eikä Nehe ollut kuullut mainittavan omaa nimeänsä, sekautui hän laskuissaan. Jännitys kasvoi niin suureksi, että sydän tuntui pysähtyvän, päätä alkoi huimata ja näköä himmentää. Kyyhöttäen piiloisimmassa sopessa toisten takana hän painautui yhä alemmaksi ikäänkuin raskaan häpeän painamana.
"… ja — Nehemias Noronen", kuuli hän kuin kaukaisuudesta johtajan päättävän hyväksyttyjen luettelon.
Mutta kun Nehe oli jo ehtinyt kadottaa kaiken toivonsa ja kokea hylätyn tuskat, otti hän tuon iloisen uutisen vastaan tylsällä välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan vieraan nimen.