III.
Kaupungin satamalaiturin kupeessa savuaa lähtövalmiina iso valkoinen laiva. Sen ääressä seisoo joukko seminaarin pääsytutkinnoissa ollutta nuorisoa vakavana kuin haudan partaalla: maan eteläosista saapuneet hylätyt ovat lähdössä paluumatkalle. Osa hyväksyttyjä on tullut saattamaan ja hyvästelemään tovereitansa, osa vain aikansa kuluksi katsomaan surullista lähtöä.
Nehe seisoo ulompana laiturista, nojaten selin erääseen satamalyhdyn pylvääseen — siinä kun valoa likinnä on varjoisin paikka — ja katsoo edessänsä olevaa näkyä. Lyhtyjen himmeä tuike yhtyneenä elokuun illan hämärään luo kasvoille kalpean, varjottoman valon, muuttaen toden saduksi, ihmiset aaveiksi.
Säälinsekaisella hellyydellä on Nehen osanottava katse kiintynyt erääseen valkopukuiseen neitoseen, joka laivan yläkannelle eristäytyneenä, kelmeä poski kaiteeseen nojaavan käden varassa katsoo jonnekin ylös, ikäänkuin murheessaan kaihoaisi tummanharmaalla taivaalla raukeina häämöttävien tähtien luokse. Muuan toinen hylätty, nuori mies, on muusta joukosta erilleen vetäytyneenä jo pitkän aikaa, pää kumarassa tuijottanut laiturin reunalta järven mustaan veteen, ikäänkuin hänen mielensä tekisi heittäytyä syvyyteen ja koettaa sitä tietä pyrkiä tähtien pariin.
Laivan luona seisojien selkäpuolella, jossa on väljempää, liikehtii edestakaisin hylättyjen levottominta ainesta. Tuossa eräs miespyrkijä, hattu takaraivolle työnnettynä, on kävellyt kiivaasti Nehen ohitse useita kertoja ja suunnastaan väistymättä törmäillyt vastaantulijoihin kuin sokea, silmissä niin tuima ilme, kuin hän etsisi onnettomuutensa aiheuttajaa, valmiina iskemään kourin syyllisen kurkkuun.
Tuolla tulla paarustaa käsikädessä iloisesti keskustellen pari liinapäistä tytöntylleröä, jotka nähtävästi ovat jo kyyneleensä kuivanneet.
"Ä mitäs mie haastoin, Sisko, kun sinn' seminaaril mentii — muistatkos sie viel miu sannain?"
"Ka sitähää sie haastoit, jott' meiä ois paras pyörtää ajois lipettii."
"Sie sait tok olla ohel alust loppuun; miut potkittii pois jo ens otteel, vaik mie, niinku näät, oonki Sipillan sukkuu."
"Siehää voitki sit kipaist tuol kaupunnil ostamass' tulijaisikseis kuningasten kirjat ja alkaa elois povar'akan ammatil — a ota miut kamarpiiakseis."
Keskustelijat heläyttivät raikuvan naurun; mutta se viilsi useimpien sydäntä, niinkuin olisivat kuulleet harakan naurua öiseltä hautausmaalta.
Tuskin oli menneitten puheenpälinä lakannut kuulumasta, kun vastakkaiselta suunnalta läheni arvokkaan hitaasti kävellen toinen neitopari, joka äskeiseen verraten näytti olevan kokonaan toista maata. Heidän tummakiharaiset päänsä olivat ylpeästi kekassa, ja punaisilla huulilla karehti peittelemätön, ivallinen hymy. Kuin korkeuksista katsellen he heittivät kukkaniekkahattujensa lierien alta niin halveksivia silmäyksiä, että Nehe johtui ajattelemaan: nuo kaksi ovat naispyrkijäin suuresta joukosta varmaankin vallanneet ensimmäisen ja toisen kunniasijan.
Neidit pysähtyivät sattumalta aivan Nehen lähelle.
"Niin, niin", jatkoi toinen aiemmin alkanutta keskustelua, "eihän tänne huolita muita kuin rumia".
"Sellaisia, jotka muutenkin jäisivät vanhoiksipiioiksi", lisäsi toinen.
"Juu, juu. Niillähän on täällä oma laulunsakin."
Puhuja alkoi hiljaa hyräillä toverilleen:
"Seminaarin salissa on kolme pitkää pöytää, sieltähän ne vanhatpiiat puurokupin löytää."
"Hihi… Oli oikeastaan parempi meille, että kävi niin kuin kävi."
"Olihan toki — paljonkin parempi."
"On ne nyt miestä mielestään, hyväksytyt. Vilkaisehan tuota Katri
Koivuakin — mutta varo, ettei se huomaa häntä katseltavan… Ai-ai!"
"Oi voi…! Kuinka sitä nyt ollaan olevinaan, siirrytään hylätyn luota hylätyn luo, taputetaan äidillisesti olalle ja lohdutetaan, että eihän tässä nyt teilläkään, reputetuilla, hengenhätää ole. Eihän voida kaikkia ottaa… ja voihan yrittää onneansa ensi syksynä uudelleen. Tulisi minua taputtelemaan, niin…"
"Mokomakin tallukka — samanlainen matami kuin se muuankin tantti, joka meidän ryhmältä kyseli historiaa, mutta ei, raukka, osannut edes suomenkieltä."
"Mitä se sitten kyseli?"
"Kas näin: 'Milloin oli se suuri tappi kannen päälä?'"
"Mitäs te sellaiseen kysymykseen osasitte vastata?"
"Mitäs me… nauroimme sille vasten naamaa."
"Mitä kummaa tantti sillä tapilla ja kannella mahtoi tarkoittaa?"
"No, suomeksi käännettynä: Milloin oli suuri taistelu Cannen luona?"
"Mutta eikö opettaja suuttunut, kun te sille nauroitte?"
"Mummo kiehui punaisena kuin rapupata. Ja ajattelehan: meidän ryhmästämme liekö läpäissyt ainoakaan."
"Olisit kai sinäkin muuten päässyt."
"Hm… niin, kuka tietää — ellei ehkä kauneuteni olisi ollut esteenä."
Toinen neideistä sattui vilkaisemaan lyhtypylvään juurelle ja huomatessaan siellä jonkun seisovan hän tarkkasi lähemmin kuin tunteakseen.
47
"Ah — hyvää iltaa. Täälläkös se meidän noviisimme piileksii", puhutteli hän Neheä alentuvan tuttavallisesti kuin lasta. "Mitäs kuuluu… miten kävi tutkinnoissa?"
"Eihän tuolla ihan kaulaa katkaistu", vastasi Nehe harmistuneena taannoisen erehdyksensä muistuttamisesta.
"Hylättiin?"
"Hyväksyttiin."
Neidit vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi uskoneet korviansa.
"Mitä — mitä te sanoitte?"
"Sanoinpahan vain, että hyväksyttiin."
"Nyt meidän rakas ritarimme suvaitsee laskea leikkiä."
"Mitäpä tuosta leikitteleisin, tyhjästä. Täytyyhän pyrkijän toki näille matkoille evästäytyä niin, että annettuaan mitä vaaditaan, jää vielä hivene tähdettäkin."
"Soo!"
"Ooho… vai sillä äänellä."
"Joo… Entäs — miten heikäläisten luonnistui?"
"Heikäläisten… Niin, mitenhän tuo luonnistui. Olettepa tainnut hyvinkin tarkkaan kuunnella, miten meikäläisten menestyi… Vai hyväk … hm… noh… niin… Onneksi olkoon."
Kuin suuttuneina kuulemastansa neidit pyörähtivät ylpeästi ympäri ja jatkoivat kävelyään. Nehe kuuli vielä hetkisen poistuvien kummeksivia huudahduksia:
"Sus siunatkoon!… Siinä näit, minkälaista väkeä tänne otetaan… On siinäkin kavaljeeri — ja niin moni pulska poika ja nätti tyttö saa reputettuna lähteä."
Laivan kellon soitua toisen kerran alkoi laiturilla liikuttava jäähyväishetki. Eroavat ystävät puristivat pitkään ja lämpimästi toistensa kättä, ja monet naisista painautuivat kaksin ja kaksin niin kiinteään syleilyyn, että Nehestä oli, kuin he eivät voisi ollenkaan erota. Katsoessaan matkalle-lähtijöiden siirtymistä alukseen Nehe ihmetteli kolmea asiaa: ensiksi, että näiden joukossa oli useita sellaisia — pääkaupunkilainen herrasnuorukainen, piikkipartainen lukkari — joiden oli uskonut varmasti jäävän; toiseksi: laiturille jäi seista toljottamaan moni takkukarvainen lammas, jonka oli kuvitellut kuuluvan vuohien joukkoon. Kolmanneksi ja ennen kaikkea ihmetytti se, että hän, Nehe Noronen, itse oli jäävien joukossa.
Neitoset sijoittuivat laivan kannella laiturinpuoleisen kaiteen viereen, heittääkseen vielä viime katseen kaupunkiin. Siinä oli pienelle alalle ahtautuneena niin paljon nuorta kauneutta, jota lisäksi kruunasi jonkinlainen marttyyriuden sädekehä, että Nehen sydän piti tällä hetkellä onnellisempina niitä nuorukaisia, jotka saivat lähteä mukaan, kuin niitä, joiden oli rannalle jäätävä.
Kun laivan pilli oli puhaltanut viimeisen lähtömerkin ja alus irtautunut laiturista, oli kuin valkosiipinen lintuparvi olisi sen kaiteilla ja kannella lehahtanut lentoon, alkaen poistua hitaasti syksyiselle muuttoretkelleen etelää kohti. Parvessa oli osa niin heikkoja lähtijöitä, että ne muutaman leyhähdyksen lennettyään löivät kosteat siipensä suppuun ja laskeutuivat kuin väsyneinä levähtämään kyyneleisille silmille.
Vaikka laiva oli jo aikaa häipynyt näkyvistä elokuun hämärään yöhön, seisoi Nehe vielä pylväänsä juurella, silmät suunnattuina etelään. Kun hän vihdoin heräsi haaveistansa ja huomasi olevansa laiturilla yksin, painoi hänen sieluansa autio tyhjyyden tunne. Katseen osuessa läheiseen satamalyhtyyn näytti sen tuli entistä himmeämmältä, niinkuin sitä olisi ympäröinyt harmaansininen sumukehä, josta säteili kirkkaita valoviiruja. Nehe kuivasi vesikierteen silmistänsä ja lähti kävelemään asuntoonsa kaupungin laidalle vanhan mummon luokse.