IX.
"Hyviä iltapäiviä, hyviä iltapäiviä. Täällä se Ristiina vain koululla emännöipi ja kahvia keittää tihrustaa. On se nyt vanha kunniaan kohonnut", sanoi Otteljaana, kyläkunnan juoruämmä, pistäytyessään eräänä iltapäivänä opettajan emännöitsijän luo vierailulle koulun kyökkiin.
"Täällähän sitä… ja hätäkös on ollessa täälläkään."
"Eipä hätää hituakaan. Vaan eiköhän tuo nyt opettaja yhtäkaikki löytänyt mehuisampaa vaimoihmistä toverikseen — kun nyt tuommoisen luukasan… Vai eikö ehkä olisi muuten halunnut?"
"Luukasan!… Ei lie liioin halunnutkaan."
"Eikä olisi saanutkaan… en ainakaan minä olisi tullut."
"Onkos Otteljaanaa pyydetty?"
"Ei ole pyydetty — vaikka kyllä kai minä tuon kyökkihuushollin suorisin siinä, missä joku toinenkin."
"Mikäs siinä olisi. Eipähän nämä tämmöiset sapuskat keisarin kokkia kaivanne."
"Ei taida kyllä opettajankaan nenänaluset olla ylen herkulliset — köyhältä näyttää vähän tuo kalustonkin puoli."
"Milläpä varoilla se opettajakaan tässä herkutteleisi ja ylellisyyksiä laitteleisi, alkava mies, jolla on kouluvelat ja monet muut menot hartioita painamassa."
"Ei sitten olekaan opettaja mitään suurta sukua eikä rikasta rotua."
"Pienen töllin poika sanoo olevansa."
"Vai töllin… Mutta ei se kai sentään ylpeä liene, vaikka onkin kohonnut opettajaksi?"
"Alavaltahan tuo tuntuu."
"Olkoon vaikka alavakin, mutta sen minä vain sanon, että tässä talossa minä en asuisi yhtä ainoaa päivää, yötä liiatenkaan."
"Miksi et asuisi?"
"Heh!… Talossa, jossa sielut liikkuu… Oletko sitä mamsellia sattunut jo näkemään?"
"Höpsis kanssa! Hiittäkö, en minä paremmin sano, opettaja tässä tekisikään vapisemassa mokomilla kuuhkeloilla kuin sinä ja sinun laisesi ovat. Minä sitten en ole milloinkaan nähnyt mitään sellaisia, enkä kuullut mitään, enkä usko mitään. Enkä minä ole tähän ikääni pelännyt kuin yhden ainoan kerran, mutta silloin pelkäsinkin niin, että parku pääsi."
"Ähä!… Sinähän tuota oletkin ammatillinen ruumiinpesijä, mutta pitipäs kerran yöterinkin veren vavahtaa. Mitäs sinä silloin yhden kerran pelkäsit?"
"Olin siinä mustalaistytön kokoinen, kun ensi kerran huomasin haivenia kainalokuopissani."
"Höh!… Mitäs sinä niistä?"
"Vanhemmat tytöt peloittelivat, että ne leviävät yli ruumiini kuin koirankuonolaisilla. Vasta äiti vanha sai minut selityksillään rauhoittumaan."
"Kaiken näköistä. Mutta ei se taida opettajakaan olla arkalasta kotoisin, kun kuuluu heti tulennaltaan uskaltaneen käydä Hauta-Hetan mökissä."
"Mistähän lie kotoisin, ei tuo ole ainakaan pelkoansa valitellut."
"Mutta mikä sitä opettajaa oikein valvottaa, kun sen ikkunasta pilkottaa tuli kaiket yöt. Mitä se tekee — lukeeko se?"
"Lukevankin näkyy ja mitäpähän lasten vihkoja korjaillee. Myöhemmin iltaisin menee ulos ja kävelee tuossa pihassansa edestakaisin kuin vanki koppinsa lattialla."
"Mitähän tuo tuossa pasteerailee?"
"Ikävä sillä kai on."
"Mitähän tuo nyt ikävöisi, aikamies?"
"Sitä kai se morsiantaan kaihoileepi."
"Äläh… aa!… Vai on sillä morsukainen. Olisipa lysti tietää, kuka tuo onnellinen on… Ei kai se olle näitä meikäläisiä?"
"Opettaja-ihmisiä kuuluu sekin olevan, jossakin kaukana alamaan puolessa."
"Niin, niin — tietysti. Jopahan ne, opettajat ja semmoiset, viitsisivät vilkaista silmännurkallaankaan näihin Lohilahden tallukoihin. Mehän täällä, hyväkkään vinosilmät, kuulumme olevankin lappalaisten sukua."
"Istuksiihan se isäntäni välimmiten pitkät tovit iltaisin täällä minunkin luonani, ja puhetta sillä piisaa."
"Aa …! Havitteleeko tuo niinkuin hyväilemään?" kysäisi Otteljaana - silmää iskien. "Ne on herrat vähän semmoisia."
Kristiina keikautti kahtaanne päätänsä.
"Piisaisihan tuo nyt pilkka pienempikin, vanhalle ihmiselle."
"Mistä se sitten juttelee?" kysyi Otteljaana.
"Morsiamestaan, koulutovereistaan ja mistäpähän milloinkin. Se on — puheli tässä eilissäkin iltana — se on kuin palloleikkiä tuo ihmiselämä. Heitäkin, toveruksia, elänyt yhdessä siellä koulussa vuosikausia kuin saman perheen jäseniä — nyt viskeltyinä ympäri avaran Suomen. Kerran keväällä kuullut jonkun heikäläisen, röökkinän, laulavan jossakin metsässä. Ja vaikka hän ei ollut sitä veisaajaa nähnyt eikä tiennyt, kuka se oli, niin, sanoi, sen virren hän muistaa aina. Istuu sitten vaiti pitkän purron ja huokaa vihdoin kuin itsekseen: Missä nyt laulellee laulujansa sekin. Opettaja sanoo olevansa syntyjään erämaan lapsi, mutta elänyt sitten vuosimäärin niin erilaisissa oloissa, että hän on jo ehtinyt jonkun verran vierautua siitä ja se hänestä. Sen vuoksi tuntuu hänestä aluksi, kunnes väljähtyneet välit taas lämpenevät, olo näin sydänmaissa juurettomalta ja syysillat ikäviltä."
Kahvit juotuaan Otteljaana lähti kiitellen kostellen kyökistä, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt mennä pitkällekään, kun jo tulla touhusi takaisin.
"Herra näköön, kun olin, höperö, unohtaa kauppiaan lähettämät opettajan lehdet poveeni", uhoili hän ja kaivoi povestaan muutamia sanomalehtiä.
"Panehan siihen pöydälle, vienpähän sitten opettajalle, kun herää", sanoi Kristiina.
"Nukkuuko se?"
"Eikö tuo vielä nukkune."
"Hm… Päivät maataan, yöt valvotaan ja poltetaan kunnan öljyä. Hyvästi vaan."
Oli lämmin kuutamoilta. Nehe koetti tapansa mukaan lyhentää pitkää ikävää ehtootansa kävellen ja haaveksien koulunsa pihamaalla ja järven rannalla. Kun kylästä isoon aikaan ei ollut näkynyt enää tulen tuiketta, tuli hän kamariinsa. Huomatessaan pöydällä sanomalehdet, jotka Kristiina hänen ulkona ollessaan oli tuonut, hän istui keinutuoliin silmätäkseen pikipäin ennen maatamenoaan tärkeimpiä uutisia pääkaupungin lehdestä. Mutta vilkaistessaan avaamansa lehden etusivulle hän hätkähti niin, että oli pudottaa sen kädestään. Hän tarttui molemmin käsin lehden laitoihin ja loitonsi sitä niin kauas kuin käsivarret ulottuivat. Ja kun hän nyt tältä etäisyydeltä oli kotvan katsonut Helmin ja tämän Nehelle tuntemattoman sulhasen kihlausilmoitusta, tapahtui silmien kyynelvesissä omituinen valon taittuminen: kirjaimet väliin suurenivat, väliin pienenivät tai hämärtyivät harmaaksi sumuksi. Oli kuin suurennuslasia olisi siiretty edestakaisin hänen silmiensä edessä. Kohtalokkaat kirjaimet alkoivat lisäksi tanssia hänen silmissään vapisevain käsien tahdissa, paperin ratinan yhä kiihtyvämpänä säestäessä tätä ilkkuvaa karkeloa.
Nehe laski lehden raskaasti, melkein lyöden pöydälle ja iski nyrkillään sitä, niin että huone kumahti. Otti sitten kynän ja piirsi musteella paksuviivaisen kehyksen Helmin nimen ympäri ja ristin sen yläpuolelle, veti viivan "Kihloissa" sanan yli ja vapisevalla kädellä kirjoitti sijaan "Kuollut". Katsottuaan hetkisen näin muuttamaansa ilmoitusta, kirkkaan kyynelhelmen silloin tällöin tipahtaessa rapsahtaen paperille hän horjahti kasvoilleen lehden yli pöytää vasten, jääden liikkumattomana siihen asentoon, ikäänkuin hänkin olisi kuollut.
Kun hän siitä vihdoin syvään huokaisten kohoutui istualle, katseli hän ympärilleen kuin oudossa paikassa: tuossa on tuoli, vuode, lamppu palaa pöydällä ja taskukello käydä tikittää sen jalan juurella — puoli kaksitoista näkyy olevan. Hän heitti ikkunasta silmäyksen valoisalle pihamaalle ja ylös taivaalle… Kas — kuuko se tuolla?… Vai onko se aurinko, kun niin säteilee? Nehe oli kaupungissa matami Isaksonskalta saanut tietää kouluaikaisista unissaliikkumisistaan. Iski mieleen ajatus: Ehkä hän nytkin on samanlaisessa tilassa, ehkä tämä kaikki onkin vain pahaa unta. Mutta kun hänen silmänsä sattuivat sanomalehteen, vihlaisi sydäntä hirveä totuus.
Nehe otti päällystakin yllensä, sammutti lampun ja meni koulueteisen kautta ulos, ettei kyökissä nukkuva Kristiina heräisi. Hämärästi tajuten hän sivuutti nukkuvia taloja ja välkkyvä-ikkunaisen kirkon. Tuli vastaan joku yksinäinen öitsijä.
"Yötä, kaveri", tervehti tämä, pysähtyi ja jäi ihmeissään katsoa virnottamaan kiireisen kulkijan jälkeen. Eihän se vain opettaja liene samoilla matkoilla kuin hänkin? Nehe samosi tietänsä edelleen, sukeltautui kylän laidassa petäjikköön, jossa oli varjoisaa ja synkkää kuin kuilun pohjassa. Mutta hän ei pelännyt, tuskinpa kammahtaisi, vaikka hautausmaan koko väki marssisi valkoisissaan häntä vastaan, ristit olalla. Vihdoin hän ikäänkuin löysi itsensä koputtamasta Hauta-Hetan mökin ovelle. Mutta kun sisältä ei kuulunut vastausta, meni hän hautausmaan portille. Käsivarsiaan ojentavat hautaristit näyttivät kutsuvan häntä avattuun syliinsä: Terve tuloa, terve tuloa tänne — kaikki murheelliset.
Hauta-Heta istui penkin tapaisella kuihtuneen kukkaskumpunsa ääressä. Nehe astui portista sisään ja hattua nostaen tervehti häntä. Olipa kuin itse Hauta-Heta olisi hieman säpsähtänyt, äkätessään miehisen ilmestyksen kumartelevan ja nostavan hattuansa yösydännä ristien keskellä.
"No…! Mikäs nyt on?… Mikä sinut tuo tänne — tähän aikaan?" kyseli hän kummastuneena tunnettuaan tulijan.
"Kohtalotoverit etsivät toistensa seuraa", vastasi Nehe, istuutuen penkille mummon viereen.
"Mitä…! Onko sinunkin kultasi kuollut, onko armaasi maan povessa?"
"Kuollut se on — minulta. Vaan jospa se olisikin haudan sylissä, niin se, niinkuin Ismaelinne on teidän, olisi kuitenkin minun. Mutta minun Helmini on nyt toisen miehen sylissä."
"Ai-ai!… ai-ai!… Nyt teidän väliinne on revennyt juopa niin leveä ja syvä, ettei edes kuolemakaan voi sen yli siltaa rakentaa."
"Niin… Mitäs nyt, mummo?" huokasi Nehe.
Hauta-Heta mietti hyvän aikaa, mitä hänen pitäisi vastata tuolle nuorelle miehelle, joka aikaa katsomatta oli juossut hänen luoksensa saamaan lohdun lääkettä kirveleviin sydänhaavoihinsa, aivan kuin hengenhätään joutunut kolkuttaa lääkärin ovelle, oli yö tai päivä. Sanoi vihdoin:
"Minä, sinuna, lankeaisin täällä hautojen keskellä polvilleni, ristisin käteni, kohottaisin ne ylös tuota kuun kirkastamaa taivasta kohti ja huutaisin korkealla äänellä: Kiitetty olkoon Herra!"
Nehe hämmästyi Hetan ankaraa neuvoa.
"Siitäkö kiittäisin Herraa, että hän salli toisen ryöstää minulta kalleimpani?"
"Sillä jos näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa tapahtuisikaan", jatkoi Hauta-Heta aloittamaansa ajatusjuoksua, ikäänkuin ei olisi kuullut Nehen vastaväitettä.
"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi Nehe.
"Jos sen Helmisi rakkaus sinuun jo kihlausajan tuoreudessa oli niin löyhällä perustalla, että se sortui ensimmäisen tuulenpuuskan henkäistessä, niin kuinka se olisi voinut kestää niitä myrskyjä, jotka huojuttavat avioliiton kuivaa honkaa. Kun minun Ismaelini kuoli, olisi minulla, silloin nuoruudessani, ollut ottajia, pulskiakin poikia. Mutta minä vain niiasin ja sanoin: Kiitos, ei — olen kihloissa. Niin sitkeätä pitää rakkauden olla ja niin syvällä sen juuret — ja ellei se semmoista ole, niin ei se oikeata rakkautta olekaan", sanoi mummo.
Aamupuolella yötä Heta lähti hautausmaalta. Mutta hän ei heti uskaltanut mennä maata, vaan istui tupansa kynnykselle ikäänkuin Neheä vartioimaan.
Istuen yksin penkillä kumaraan painautuneena Nehe oli kotvan aikaa yhtä äänetön ja liikkumaton kuin täällä oli kaikki muukin. Mutta yht'äkkiä hän löi kädet kasvoilleen ja ääneen parahtaen heittäytyi maahan pitkäkseen, heittelehtien kuin suuressa tuskassa. Siinä kieriessään hän osui kulkeutumaan erään läheisen ristin juurelle, tarrautui sylin siihen ja painoi rajusti rintaansa vasten kuin haaksirikkoon joutunut käsiin saamaansa laudanpalaa.
Kun hän rististä vihdoin irroittautui ja kohoutui istualle, puistatti hänen hikistä ruumistaan kylmän väreet, mutta päässä ja sydämessä kumisi ontto tyhjyys. Nehen oli kevyt olla. Kuoleman äänettömyyden ympäröidessä hänen harhaileva katseensa kulki rististä ristiin, pysähtyen lopuksi Rajaleniusten patsaaseen, joka näin kuun valossa näytti entistä jylhemmältä. Ikäänkuin entisen, tuhkaksi palaneen rakkauden raunioille oli patsaan alta kohoutuvinaan hänen unessa näkemänsä naisen haamu ja viittaavan luokseen. Tietämättä oikein mitä teki, Nehe taittoi Hauta-Hetan istutuksista mustaksi paleltuneen, kahisevan kukkasen ja laski sen entisen hovinneidin haudalle. Kohoutui sitten varpailleen ja kurkkottautui suutelemaan kylmän kiven kupeesta Bertha Ingeborgin sammaltunutta nimeä.
"Tuota sinun ei olisi pitänyt tehdä", sanoi Hauta-Heta hiljaa itsekseen ja meni nyt vasta kirstuunsa nukkumaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä Nehe kirjoitti rovastille olevansa nyt valmis puheena olleeseen saarnaajan toimeen ja ilmoitteli koululasten välityksellä paikkakuntalaisille, että hän puhuu kirkossa ensi sunnuntaina tavalliseen jumalanpalvelusaikaan.
Määräajan tultua oli pieni kirkko väkeä täynnä. Joukossa näkyi Hauta-Heta ja useita lihanpyhiä, olipa uteliaisuus tuonut Herran huoneeseen eräitä kortinpelaajia ja viinankeittäjiäkin. Nehe oli muutamassa päivässä tullut niin koettelemusten karaisemaksi, että kun hän nyt saarnavirren loppusäkeistöä laulettaessa astui sakaristosta kirkkoon, oli aiemmin vaivannut ujous ja epäröinti kuin pois pyyhkäisty. Hän nousi nopeasti, melkein kuin vihassa ylös saarnastuolin portaita ja tavanmukaiset esivalmistukset suoritettuaan lausui tekstinsä sanat:
"Rakastatkos minua?"
Oli sitten vaiti tavallista pitemmän ajan.
Kypsyneemmät sanankuulijat tätä omituista saarnan alkua mielessänsä oudoksuivat, ja nuoret tytöt nostivat huivinsa nurkkaa huulilleen; sillä ei ollut sopivaa näyttää nauravaa suuta kirkossa.
"Simon Joonaanpoika, rakastatkos minua?" toisti Nehe, ja nyt vasta kuulijat ymmärsivät, mistä on kysymys.
"Kolme kertaa teki Vapahtajamme Pietarille tuon kysymyksen, tullakseen vakuutetuksi tämän rakkauden vilpittömyydestä. Miljoonia, miljoonia kertoja sitä ennen ja sen jälkeen on ihmisille tehty sama kysymys ja rullaan tekemään hamaan maailman loppuun asti. Köyhä kerjäläinen, joka nälkäisenä astuu pirttiisi, kysyy aralla katseellaan: Rakastatkos minua? Laiha juhta, joka heikoilla voimillaan ponnistelee raskasta kuormaa sydänmaan umpiteillä, huokaa ruoskaa heiluttavalle ajajalleen: Rakastatkos minua? Kun pakkanen paukkaa nurkissa ja valkealla hangella ei näy ainoaa siementä, tirskahtaa pieni lintunen jäisellä oksallaan erittäinkin teille, lapset: Rakastatkos minua? Nuorukainen ja neitonen, kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä, kohtaavat toisensa. Sydämet syttyvät ja silmät kuiskaavat tuon ujon, ikuisen kysymyksen: Rakastatkos minua?"
Tässä Nehe pysähtyi hetkiseksi.
Pideltyään sitten Pietaria jotenkin kovakouraisesti hän saarnansa toisessa jaksossa kiivastui omista sanoistaan. Kädet lujasti puristettuina saarnastuolin kirjalaudan laitoihin hän totesi, kuinka valhe ja petos ja uskottomuus yhä vieläkin rehoittavat maailmassa. Kuinka esimerkiksi nuori nainen, joka kyllä ulkonaisesti voi olla kaunis kuin enkeli, saattaa piilottaa petoksen perkelettä ihanassa povessaan kuin ruusupensas pistävää piikkiä, murskaten raunioiksi nuorukaisten sydämiä. Pietari, mies, ymmärsi edes itkeä ja hävetä ja Juudas Iskariot solmia silmukan kaulaansa, mutta nämä lemmellä leikkivät Eevan tyttäret saattavat kevein sydämin, vieläpä ilkkuen ja ylpeillen poimia yhä vieläkin kielletyn puun omenia rakkauden Eedenistä.
Lopuksi hän jälleen heltyi ja päätti saarnansa ajallisen elämän epävarmuuteen. Tämänpäivän rikas — rakkaudestakin rikas — voi huomenna olla köyhä, tämänpäivän onnellinen huomenna onneton. On ainoastaan yksi, joka varmasti voi aarteensa pitää: hauta.
Kun ihmiset saarnan päätyttyä poistuivat kirkosta, tulkitsi muuan kuulijoista varmaankin yleisön suurimman osan ajatuksen lausuen:
"Siinä pojassa asuu Herran henki."
* * * * *
Tämän omastakin mielestänsä onnistuneen ensi kokeen kannustamana Nehe päätti ruveta lukemaan saarnatutkintoa. Mutta samalla sisältyi päätökseen annos loukatun ylpeyden sekaista uhmaakin: hän tahtoi Helmille näyttää, mihin hän kykenee. Rakkaus entiseen morsiameen ei ollut hetkessä kokonaan pois puhallettu. Mutta Nehe ei ollut niin meltoa ainesta, että hän murheensa masentamana olisi jäänyt veisaamaan hedelmättömiä valitusvirsiä ensi lempensä kyteville raunioille. Vastoinkäyminen päinvastoin kannusti häntä tässä pyrinnössään ja antoi voimaa tuleviin ponnistuksiin. Olipa hän lisäksi näkevinään siinä kaitselmuksen pikkusormen viittauksen uuteen kutsumukseensa, sysäyksen saarnastuolin korkeutta kohti.
Kuin loppuselvitykseksi suunnitteli Nehe Helmille lyhyttä kirjettä. Palauttaen saamansa kuivahkot rakkauskirjeet ja pyytäen omiansa takaisin hän siinä aluksi onnitteleisi Helmiä näköjään sydämellisesti uuden valinnan johdosta ja sanoisi hänkin lähemmin harkittuaan tulleensa sellaiseen käsitykseen, että näin muuttunut asiaintila on onneksi heille molemmille. Sitten lopuksi ikäänkuin sivumennen huomauttaisi: Minä täällä Lohilahden seurakunnassa olen vain pappina, mutta minä en tiedä, mikä se sinun… ei: Teidän sulhasenne mahtanee olla.