X.
- Seuraavana keväänä koulun päätyttyä Nehe lähti piispankaupunkiin saarnatutkintoa suorittamaan. Matkan varrella hän poikkesi entiseen seminaarikaupunkiinsa tervehtimään kouluaikaista tuttavaansa, nuorta pappia, ja kysäisemään tältä lisäneuvoja tutkintoa varten.
Kuultuaan Nehen asian pastori alkoi nauraa hykertää.
"Mitä sinä naurat?" kysyi Nehe.
"Enhän tiedä oikein, pitäisikö nauraa vai itkeä miehelle, joka aseettomana menee karhun pesälle."
"Aseettomana?"
"Niin luullakseni — tai ainakin hyvin heikoin asein. Kuinka kauan olet valmistautunut tätä aikomaasi askelta varten?" kysyi pastori.
"Olihan minulla jo seminaariaikanani erikoisharrastusta sanan viljelyyn ja olenhan koko viime talven koulutyöni ohella lukenut ja saarnoja valmistellessani itseäni kypsytellyt. Niin — ja olenhan sitäpaitsi käynyt Hauta-Hetan koulua."
"Kuka se on, Hauta-Heta?"
"Onpahan siellä meidän kylässä muuan vähän kohollaan oleva muija, joka tuntee raamattunsa paremmin kuin moni pappi ja saa salatuista asioista tietonsa nähtävästi suoraan henkimaailmasta", sanoi Nehe ja koputtaen sormella otsaansa jatkoi leikillisesti: "Täällä on tietoja, että pakottaa. Katsokoon vain piispa eteensä, ettei joudu pussiin."
"No, onhan sekin valmistuksesi parempi kuin ei mitään. Mutta ennenkuin sinä tätä tutkintopöytää varten olisit tarpeeksi paistunut, pitäisi sinun kypsytellä itseäsi vähintään kolme, neljä vuotta. Sattuessaan sille päälle voi se mies, piispa, viskata raamatun syvyyksistä tutkittavansa eteen sellaisia gordilaisia solmuja, että vain harvalla on niin terävää hengen miekkaa, joka niitä kykenee auki iskemään. Vuosikausia virassa olleet papit vapisevat mennessään sen ukon eteen pastoraaliansa suorittamaan."
"Papit ja pipit!… Minkä neuvon sinä sitten minulle, syrjäkylän koulumestarille antaisit?"
"Sellaisen neuvon, että syötyämme lähtisimme yhdessä tuonne järvelle ahvenia onkimaan. Oleilisit täällä vieraanani jonkun päivän ja kääntäisit sitten kenkäsi kärjet koreasti Lohilahtea kohti niine tutkintoinesi."
"Ei totisesti!… Akka tieltä pyörteleikse. Sanonpa Lutherin suulla: Vaikka piispankaupungissa olisi perkeleitä kuin tiilikiviä sen katoissa, tahdon sittenkin sinne mennä. Ongi ahvenia sitten kun tulet rovastiksi, mutta eikö sinulla ole yhtään järkevää neuvoa miehelle, joka pyrkii eteenpäin?"
"Mitäpä neuvoja minä tässä enää ehtisin antaa, jos kykeneisinkään — siellä on näet vielä omakin pastoraalini lujien lukkojen takana. Mutta jos sinä nyt välttämättä tahdot tuon punaisen tukkasi kärventää vielä punaisemmaksi, niin älä yritä yksityistutkintoa piispan luona, vaan koeta suorittaa se tuomiokapitulin edessä."
"Minkä tähden?"
"Tuomiokapitulin tutkintotodistus on ikäänkuin virallisesti pätevämpi kuin piispan yksityisesti antama."
Pastori otti kirjakaaplstaan pienehkön kirjan.
"Oletkos lukenut tätä?"
"Mikäs se on?"
"Isagogiikka."
"En veikkonen ole tiennyt, että semmoista kirjaa on olemassakaan."
Pastori naurahti.
"Voisi olla terveellistä viimeiseksi voitelukseksesi silmäillä tuota, mikäli matkalla tilaisuutta on", sanoi hän ojentaen kirjan vieraallensa.
Matkaansa jatkaessaan Nehe laivan kannella, kyytirattailla ja majataloissa yöpyessään pänttäsi päähänsä pastorin antamaa kirjaa, niin että hänellä lopulta oli isagogiikka jotenkin selvillä.
Perille tultuaan hän meni tuomiorovastin pakeille asiaansa esittämään. Tämä neuvoi Nehen jättämään kirjallisen tutkintoanomuksen tuomiokapituliin ja kehoitti hänen käymään piispan itsensä puheilla tämän huvilassa, muutamia virstoja kaupungista.
Nehe lähti jo samana iltana jalkaisin piispan kesäasunnolle. Ukko istui puutarhansa penkillä kirjaa lukien, kun Nehe sykkivin sydämin ja syvään kumarrellen läheni häntä, esittäytyen tervehtiessään.
"Teillä on kaiketi minulle jotakin asiaa?" kysyi piispa.
"Nöyrimmästi pyytäisin korkeasti kunnioitettavalta herra piispalta ja tohtorilta tutkintoa saarnalupaa varten", sanoi Nehe.
"Tutkintoa?" kertasi piispa ja suuntasi Nehen silmiin kysyvän katseen, ikäänkuin olisi epäillyt, mahtoiko anoja olla täysin selvillä tuon sanan kantavuudesta.
"Saarnatutkintoa?" toisti hän. "Kun ilta on jo näin myöhäinen, tulkaa huomenaamuna uudelleen luokseni, saatte silloin vastaukseni pyyntöönne. Hyvästi", sanoi piispa ja syventyi heti jatkamaan häiriytynyttä lukemistansa.
Määräaikana Nehe oli jälleen piispan luona, tällä kertaa hänen virkahuoneessansa. Hän laski opettajatodistuksensa sekä seurakuntansa rovastin antaman saarnalupalipun ja suosituspaperin kumartaen sielujen ylipaimenen eteen pöydälle. Piispa silmäili ensin seminaaritodistusta ja hymähteli tyytyväisenä itsekseen. Mutta kun hän sitten otti käteensä rovastin antamat paperit, muuttui hänen haahmonsa.
"Mitä tämä on! Te olette saarnannut minun luvattani — kirkossa — olette noussut saarnastuoliin… Kauheata!… ja miten on ymmärrettävä, että rovasti, minua kuulematta, on antanut teille luvan saarnata… Tämä on — tämä on kirkkolain rikos", pauhasi piispa.
Jo nyt taisi tulla tupen rapinat, ajatteli Nehe. Mutta kun hän sitten tuumi toisekseen, että eihän tuo karilas hänelle muuta mahtane kuin korkeintaan potkaista ovesta ulos, kysäisi hän suutahtaneena melko ponnekkaasti:
"Salliiko herra piispa kuulla toistakin puolta?"
"No mitä teillä on sanomista — puhukaa."
"Omasta sisäisestä halustani, seurakuntalaisten ja rovastimme pyynnöstä olen tullut pyytämään herra piispalta tutkintoa vain sen vuoksi, että en tahdo mennä varkain, vaan ovesta lammashuoneeseen. Kun tulin opettajaksi Lohilahteen, jossa on kirkko, mutta ei pappia, näin siellä raamattuja ristiinnaulittuina petäjien kylkiin, kirkon rappusilla pelattiin sunnuntaisin korttia, juotiin viinaa ja kirottiin. Pyytäisin nyt herra piispalta kysyä: Onko tällainen pimeyden ruhtinaan palvelus parempi kuin veisata virsiä ja puhua jumalansanaa kirkossa?… Muuten — minun taikinani ei tästä virasta suurin sakene, niin että kyllä minä voin lähteä poiskin, ja karkkoutuneet kortinpelaajat saakoot minun häiritsemättäni palata loukoistansa kirkon portaille rauhassa palvelustansa jatkamaan."
Nehen lyötyä tämän valttinsa pöytään katsoi piispa häneen jo melkoista suuremmalla arvonannolla kuin äsken.
"No, no… älkää menkö. Minä lupaan tutkinnon. Mutta tietäkää, että se tulee olemaan teille kova pähkinä. Te viivytte täällä ainakin yhden kuukauden", sanoi piispa.
"En voi", epäsi Nehe.
"Miksi ei?"
"Ei ole rahaa."
"Vai niin… ei ole rahaa… No, kirjoittakaa nyt sitten aluksi saarna näiden apostoli Paavalin sanojen johdosta: 'Ettekö te tiedä, että vähä hapatus kaiken: taikinan hapattaa? Sentähden peratkaat se vanha taikina, että te olisitte uusi taikina, niinkuin te happamattomat olette.'"
Kirjoitettuaan vertauskuvallisen saarnansa taikinasta ja hapatuksesta Nehe vei sen piispan luettavaksi. "Lyhkäinen — aivan liian lyhkäinen", huomautti piispa.
Hänen kunnia-arvoisuutensa suvaitsi tutkittavansa kustannuksella laskea hiukan leikin tapaistakin:
"Jos saarnassanne lyhyyden lisäksi huomaan niin sanoakseni väärää hapatusta, on teidän kirjoitettava uusi… Samalla ilmoitan, että huomenna iltapäivällä kello neljä on suullinen tutkinto tuomiokapitulissa."
* * * * *
Nehe oli seuraavana päivänä jo tuntia aikaisemmin tuomiokapitulin lähettyvillä. Määräajan lähetessä ajaa jyristää vaunuissaan selkäkenossa istuen ylen arvokkaan näköisiä, valkopartaisia patriarkkoja talon edustalle: piispa, tuomiorovasti, asessoreja. Astuessaan tämän korkean neuvoston pöydän ääreen tutkintoansa suorittamaan Nehe melkein toivoi sadun näkymättömäksi tekevää hattua päähänsä. Mutta kun hän sitten koetti kuvitella herroja kotikylänsä äijiksi, Petäjäniemen vaariksi ja muiksi, oli pahin pelko voitettu.
Piispa kyseli aluksi Nehen raamatun ja kirkkohistorian tuntemuksen pituutta ja leveyttä, ryhtyen sen jälkeen tutkimaan hänen jumaluusopillisen kypsyytensä kolmatta ulottuvaisuutta, syvyyttä, jossa ei auta enää pelkkä muistitieto, vaan on kyettävä antamaan jotakin omasta itsestänsä. Tässä mielessä hän käski tutkittavan lukemaan määrätyt säkeistöt Roomalaiskirjeen viidennen ja kuudennen luvun alusta.
"Mistä näissä raamatun kohdissa puhutaan?" kysyi piispa.
"Uskon ja elämän vanhurskaudesta", vastasi Nehe, samalla ajatellen: jopa otti visaisen paikan.
"Mitä eroavaisuutta on uskon vanhurskauden ja elämän vanhurskauden välillä?" jatkoi piispa.
Asessorien huulilla väikkyi epämääräinen hymy. Nehe muisti pastorin sanat gordilaisesta solmusta ja koetti pinnistää ajatuksiaan sen aukaisemiseksi, mutta kuta kauemmin hän mietti, sitä tiukemmalle solmu vain kiristyi. Hänen kasvonsa kävivät punaisen ja kalpean kirjaviksi, otsalle kihosi hiki, aivoihin tunkeutuva veri jyskytti pullistuvissa ohimosuonissa ja pää tuntui turralta ja raskaalta, niinkuin alkaisi pyörryttää. Nehen kadottaessa jo kaiken toivonsa tutkinnon onnistumisesta välähti hänen muistiinsa Hauta-Hetan sanat eräästä heidän välisestä uskonnollisesta keskustelusta.
"Uskon vanhurskaus on äiti ja elämän vanhurskaus kivulla synnytetty lapsi", sanoi hän.
Seisaalla olleen piispan polvet ikäänkuin — nytkähtivät, ja asessorit käänsivät Neheen hämmästyneet katseensa.
"Oikein!… Oikein!… 'Äiti… kivulla synnytetty lapsi — lapsi'", lausui piispa, ja Nehestä näytti, kuin vanhus olisi tuokion taistellut ankaraa mielenliikutusta vastaan, mutta sitten tahtonsa tarmolla voittanut sen. — "Sangen hyvin. Jopa te iskitte naulan kantaan. Semmoisista vastauksista minä pidän. Selittäkää tarkemmin uskon ja elämän vanhurskaudesta."
"Uskon vanhurskaus riippuu kiinni kuin takkiainen yksinomaan lupauksen sanassa, mutta elämän vanhurskaus hoippuu kahden maailman, näkyväisen ja näkymättömän välillä", kertasi Nehe Hauta-Hetaa niin uskollisesti, että huomaamattansa otti hieman hymyilyä herättäneen takkiaisenkin mukaan.
"Aivan oikein!"
Nehen suoriuduttua kunnialla uskon ja elämän vanhurskaudesta heitti piispa laskinluotinsa varmuuden vuoksi vielä erääseen toiseen syvänteeseen, käskien Nehen lukemaan kertomuksen tuhlaajapojasta. Näyttääkseen, että hänellä on myöskin äänivaroja saarnaajan toimeen, Nehe lukea paukutti määrätyn kohdan niin, että huone raikui.
Kun oli kuljettu tuhlaajapojan jäljissä hänen ohdakkeisia polkujansa siihen rapaan asti, jota siat söivät, piti vähältä, ettei Nehe juuttunut jaloistansa lietteeseen kiinni.
"Mitä siat kertomuksessa tarkoittavat?" kysyi piispa.
"Perkeleitä", täräytti Nehe arviolta, kun ei osannut muutakaan sanoa.
"Mikä on syynä hengelliseen nälkään?" oli seuraava kysymys.
"Huonot kokit — leipäpapit", vastasi Nehe kansanomaiseen tapaansa.
Tämän rohkean väitteen kuultuaan asessorit kohauttivat torkahtelevia paitansa, kuten äsken ja piispa naulasi tutkittavaansa tuiman katseen.
"Leipäpapit?… Kuinka te uskallatte!… Mitä te sanotte!"
Nehe ei sanonut enää mitään ja katui sitäkin, mitä ajattelemattomuudessaan oli jo sanonut; sillä eihän ollut tutkittavalle juuri terveellistä astua tässä tilaisuudessa pappissäädyn liikavarpaille.
Nehen saatettua tuhlaajapojan repaleisena ja puolialastomana kotona odottavan isän avattuun syliin ja alkaessa selittää tämän liikuttavan kohtauksen hengellistä merkitystä, pääsi piispalta itku ja hän viittilöi kädellään Neheä vaikenemaan. Asessorit painoivat murheellisina päänsä alas kuin haudalla, ja Nehe seisoi hölmistyneenä paikallansa, katsellen ihmeissään tuota surullista joukkoa. Oli kyllä sattunut niin, että Lohilahden akat olivat joskus pyyhiskelleet huivinsa nurkalla kosteita silmiänsä hänen saarnatessaan, mutta ei hän olisi uskonut voivansa sanoillaan saada nousemaan kyynelvesiä näin syvistä lähteistä.
Tuhlaajapojan raihnaisen ruumiin ylle olisi vielä pitänyt pukea uudet vaatteet, painaa sormus hänen sormeensa ja sitoa sandaalit jalkoihin; olisi pitänyt selittää, mitä merkitsee teurasvasikka ja pellolla kyntävä juro mies, joka soimasi isäänsä siitä, että tämä oli hänen kuolleista vironneelle veljelleen valmistanut tuliaiskemut. Kaikki se sai nyt jäädä, sillä piispa päätti tuon yli kaksi tuntia kestäneen tutkinnon siihen kohtaan, jossa isä ja poika ovat kaulakkain, päät kallistuneina toistensa olalle.
* * * * *
Paluumatkallaan Nehe poikkesi pastorituttavansa luokse tuomaan takaisin lainaamaansa Isagogiikkaa ja näyttämään saamaansa todistusta. Pastorin oli vaikea uskoa tapahtunutta todeksi.
"Onneksi olkoon! Kerrohan nyt lähemmin niistä tutkinnoistasi", pyysi hän.
"Kerronpahan sitten veneen tuhdolla istuessamme laineitten kiikutellessa — minulla näet ei ole nyt mitään sitä vastaan, että luvallasi viivyn jonkun päivän luonasi ahvenia narrailemassa. Mutta pari seikkaa minä puhun nyt heti. Verratessani uskon vanhurskautta äitiin ja elämän vanhurskautta kivulla synnytettyyn lapseen, sai piispa niin väkevän mielenliikutuksen, että hänellä oli työ ja tuska pidättäessään kyyneliään. Ja kun sitten tein selkoa tuhlaajapojasta ja toin tuon raukan isänsä syliin, pyrskähti piispa itkuun ja asessorit painoivat surullisina päänsä alas. Olen koko tulomatkani vaivannut aivojani miettimällä, mikä esityksissäni mahtoi olla piispan sydämeen niin syvästi vaikuttavaa, mutta en ole siihen selitystä saanut enkä taida tulla saamaankaan."
"Kyllä siihen on selitys olemassa", sanoi pastori.
"Minkälainen se on?"
"Yksinkertaisesti sellainen, että piispalla itsellään on tuhlaajapoika, joka nykyään lienee tavallisena rantajätkänä jossakin Ruotsin satamassa."
"Vai niin… vai niin…", huokaili Nehe.
Pastorin kamarissa vallitsi hetkisen hiukan samanlainen alakuloinen tunnelma kuin aiemmin tuomiokapitulin salissa.