XI.
Tutkinnon suoritettuaan Nehe jatkoi koulutyön ohella saarnatointansa, pitäen raamatunselityksiä kesäisin kirkossa, talvisin koulullansa. Häntä nimitettiinkin takanapäin Lohilahden papiksi. Lyömättä laimin varsinaista ammattiansa hänen syvin harrastuksensa kiintyi kuitenkin monille eri tahoille haarautuviin papillisiin tehtäviin. Hänen luonansa kävi hengellisesti vaivaisia, häntä haettiin koteihin sairaitten luokse ja kuljetettiin kuolevien vuoteitten ääreen evästämään näitä heidän viimeiselle matkallensa. Kun hän näissä toimissaan usein joutui välillisesti katsomaan kuolemaa silmästä silmään ja ratkaisemaan ikuisuuden partaalla oleville sangen pulmallisia sielun kysymyksiä, avartui ja syventyi samalla hänen omakin hengenelämänsä.
Kuten papille ainakin tuotiin Nehelle vapaaehtoisina "saatavina" monenlaisia ruoka- ja vaatetustarpeita niin anteliaasti, että niistä riitti myydäkin yli oman tarpeen. Säästäen varsinaisen palkkansa hän muutaman vuoden kuluttua oli kokonaan vapaa kouluveloistansa. Enemmän kuin maallisista lahjoista hän iloitsi kuitenkin hengen maailmassa saavuttamistansa voitoista. Eikä ollut niinkään harvinaista, että hän oikein kouraantuntuvalla tavalla sai nähdä kylvämänsä sanan salassa itäneen ja tuleentuneen täyteläiseksi tähkäpääksi.
Kerran keväisenä aamuna tuli pari köyhää mökkiläistä, Nuotta-Kusti ja Tiihosen Ananias, koulun keittiöön. Nuotta-Kusti kantaa roikotti viittä suurta, kiduskansista vitsaraksiin pujotettua haukea selässään. Opettajan alkaessa kaivaa rahakukkaroa taskustaan teki Kusti torjuvan liikkeen kädellään.
"Ei mitään, ei mitään. Kalat on jo maksettu."
"Kukas ne olisi maksanut? Ei kai Kristiina?"
"Ehee!… Ei siihen Ristiinan varaisuus riitä. Kyllä niistä on opettaja itse etukäteen maksun suorittanut", sanoi Kusti.
"Enpä minä muista Kustille mitään etumaksua antaneeni", väitti Nehe yhä.
Kusti nyökkäsi opettajalle päätään ja räpsäytti silmiään.
"Olisi vähän kahdenkeskistä."
Nehe pyysi miehen kahville kamariinsa.
"Nähkääs, minä olin velkaa Remulan isännälle — tunteehan opettaja rikkaan Remulaisen — neljäkymmentä viisi markkaa. Mutta kun köyhänä en voinut sitä määräaikaan maksaa, riiteli hän oikeuden tuomion ja myytti ryöstöhuutokaupalla saatavastaan minun ainoan lehmäni, huutaen sen itse. Ennen toimituksen loppua hiivin minä salaa pyssyineni väijyksiin sen metsäpolun varteen, jota myöten hän oli kotiinsa palaava. Kun Remulainen sitten Kaunikkiani taluttaen tuli kohdalleni, tähtäsin minä häntä suoraan sydämeen, mutta sallimako lie pistänyt sormensa väliin, että nalli ei ottanut tulta. Aikeeni ei siis onnistunut sillä kertaa, mutta sydämeeni jäi edelleen verinen viha, ja minä etsin vain uutta, sopivaa tilaisuutta kostaakseni. Sainpa sitten viime sunnuntaiaamuna vastustamattoman vetämyksen kirkkoon ja kuulin opettajan viidettä rukousta selittäessään sanovan, että jollei suurin vihamiehesi tule ylimmäksi ystäväksesi, niin sielusi joutuu helvetin tuleen. Niistä sanoistanne sain niin kipeän piston tunnolleni, että… vieläkin… Taisi opettaja huomatakin?"
"Minä kyllä näin kirkon penkissä istuvan erään miehen, pää kumartuneena kirjalaudalle ja hartiat hytkäen. Tekö se olitte?"
"Minä se olin. Jo samana iltana menin Remulaiselle tunnustamaan murha-aikeeni ja polvillani pyysin rikostani anteeksi, samoin kuin olin sitä Jumalalta anteeksi rukoillut."
"Mitäs Remulainen?"
"Remulainen antoi anteeksi, ja vaikka hän on luonnostaan ylen saita mies, sanoi hän minulle: 'Ota veikkonen Kaunikkisi ja vie kotiisi.' — Kun nyt opettaja saarnallaan on pelastanut miehen raudoista, toisen laudoista, temmannut kaksi sielua kadotuksen liekeistä ja antanut minulle lehmäni takaisin, niin onhan siinä jo hypäten hintaa viiden hauen maksuksi. Tietenkään en ole tarkoittanut niitä miksikään palkkioksi, sillä eihän sitä semmoista voi ollenkaan maksaa, mutta minä pyytäisin tällä lailla osoittaa opettajalle kiitollisuuttani."
Nuotta-Kustin lähdettyä astui Ananias kamariin.
"Mitäs asiaa Ananiaalla on?" kysyi Nehe.
"Hm… mitäpähän vähän… Siitähän minä vain veden karjasta, minäkin — sehän taas näin kutuaikaan lemuaa kalanperkeille koko Lohilahden kylä. Että mitenkä se on, opettaja, onko siinä kahden herran palvelemisessa tinkimisen varaa ollenkaan?"
"Mitäs tinkimistä siinä olisi. Jumalaa ja mammonaako se Ananias tarkoittaa?"
"Niitäkin. Olen tässä viikkokauden tuntenut pientä tunnon häiriötä, niin lyöttäysin tuolla rannassa Nuotta-Kustin kanssa yksiin matkoihin ja tulin opettajalta kysäisemään, minkälaisen variksenvarpaan Herra Jumala on mahtanut niistä minun rötöksistäni kirjoihinsa merkitä ja kumpi heistä tuomion vaakalautasilla raskaammaksi havaittaneen vai jäisivätkö ehkä tasapainoisina puntaruksiinsa ylös alas vaappumaan."
"Mitä rötöksiä se Ananias sitten on tehnyt?" kysyi Nehe.
"Verotinpahan vain tässä muuanna aamuvarhaisena vähän naapurini rysää."
"On kai ymmärrettävä niin, että varastitte kaloja naapurinne pyydyksestä?"
"Kähveltäminen ehkä sopisi paremmin, kun on kyseessä vain muutama hauenpujero ja lahnanpartti."
"Yhtä suuri rikos se on Jumalan edessä. Enkä minä ymmärrä, millä tavalla te olette voinut tässä asiassa kahta herraa palvella."
"Siinähän se juuri puntti ja pykälä onkin, johon yksinkertainen ymmärrykseni töksähtää kuin reki kantoon. Katsokaas, opettaja, minä en itse ole niitä kaloja syönyt enkä myönyt."
"Mihinkäs ne ovat joutuneet?"
"Kyllä kai ne on opettaja syönyt."
"Minä?!"
"Toin ne opettajalle lahjaksi eli paremminkin niinkuin saataviksi."
"Minulle!… Varastettuja kaloja!… Miksikä juuri minulle?"
"Olen pitkin kevättä pannut merkille, että naapurini, uskovainen kitupiikki, ei ole kertaakaan tuonut kalaosuuttaan opettajalle. Mutta kun testamentissa lukee, että ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta sitoman kiinni, niin on tuntoni ollut kahakuulossa siitä, että jospa hyvinkin asian tämä puoli hyvittänee, ehkäpä ylittäneekin sen, mikä hankkeessani rikettä lienee. Omiin nimiini en ole kähveltänyt milloinkaan, en nauhan nenän vertaa."
Nehen täytyi itsellensä myöntää tuon omituisen lahjoittajan johtopäätöksissä olevan jonkinlaista kirjoittamatonta oikeuttakin. Mutta kun teko itsessään oli selvä varkaus, kehotti hän Ananiasta menemään tunnustuksille ja anteeksipyynnöille, luvaten itse suorittaa kalojen hinnan.
Useimmin tällaiset kahdenkeskiset omantunnon asiat jäivät asianomaisten itsensä salaisuudeksi. Mutta sattuipa kerran tapaus, joka julkisuuteen tulleena nosti Nehen kansan silmissä tietäjän tasolle.
Eräänä harmaana syyslauantaina, kun Nehe koulutyön päätyttyä tuli luokkahuoneesta kamariinsa, oli siellä häntä odottamassa kolme tuntematonta, hieman synkännäköistä miestä, lakit lattialla tuolien vieressä. Tervehdittyään kysyi hän, mistä vieraat ovat kotoisin.
"Tuolta ollaan Kotkatsalon sydänmailta. Minä olen sen Pukkimäen isännän nimellinen, tämä tässä on Keukkamäen Mooses ja tuo toinen Rämekorven Juoseppi", esitteli muuan miehistä.
"Onko teillä minulle asiaa tai muutenko olette vain taloon poikenneet?" kysyi Nehe.
"Onhan sitä olevinaan vähän asiankin nimellistä. Pyytäisin opettajan lähtemään mukaani sanan väellä häätämään niitä meidän hyyryläisiä vähän loitommalle", kävi Pukkimäen mies kiertelemättä asiaansa.
"Hyyryläisiä?"
"Joo. On kai opettaja kuullut mainetta Pukkimäen piruista?"
"Vai niillä asioilla!… Olen minä niistä kulkupuheita kuullut, mutta nythän tapaan kerrankin miehen, joka voi kertoa omia näkemiään ja kuulemiaan. Onko siis totta, että teillä majailee moista väkeä?" kysyi Nehe.
171
"Eipä sitä voi valheeksikaan ajaa. Saisivathan siinä olla edelleenkin, yksissä lämpimissä, kun osaisivat olla siivolla. Mutta nyt syyspimeitten tultua ne ovat jälleen alkaneet harjoittaa kaikenmoista ilkivaltaa ja kiusantekoa, jospa siinä sivussa viatonta vallattomuuttakin."
"Minkälaista vallattomuutta?" uteli Nehe.
"Kun tässä muuannakin iltana menin kylpemään, niin nuo ylenannetut olivat asettaneet saunan lauteille istumapaikalleni särkyneen pullon pohjapuoliskon, jonka teräviin särmiin istuin takalistoni verille. Kerran tuvassa maata ruvettuamme heittivät kanaljat uunille kuivamaan viemäni päreet lattialle, ja kun suuttuneena nakkasin ne takaisin uunille, tulla rämähtivät päreet kahta kiukkuisemmasti jälleen alas. Liekö kakaransa heilläkin, en tiedä, mutta ei luulisi vanhojen pirujen viitsivän rakennella öisin hiillosporosta lasten leikkiteitä ristiin rastiin tuvan lattialle eikä ottavan vaivakseen nakuttaa eräässä vanhassa pärekopassa yötä päivää kuin seinäsepät. Vaikka ei varsinaista vahinkoa, ovat ne vuosien kuluessa tehneet monta muuta kujetta ja ilvettä. Siltä varalta, että opettaja ehkä epäilisi minun puhuvan tuulen tuomia, olen ottanut todistajiksi mukaani nämä kaksi jäävitöntä vierastamiestä. Kerrohan sinä, Juoseppi, opettajalle se hevosjuttu."
"Niin", alkoi Juoseppi. "Kun minä viime talvena eräänä iltapäivänä ajoin Pukkimäen pihaan ja sidoin hevoseni alassuin käännetyn reen jalakseen, siunasin minä itseni ja huokasin: 'Herra, anna luontokappaleenkin rauhassa seista.' Samassa ajaa karautti pihaan tämä Mooses, kiinnitti hevosensa marhaminnan saman reen jalakseen ja manata tärskäytti: 'Oletpa pirkeleen menninkäinen viisas, jos tuon solmun aukaiset.' — 'Älä huoli kiroilla', varoitin minä tätä naapuriani. Menimme sitten yhdessä tupaan. Siellä jonkun aikaa oltuamme menivät lapset hevosiamme katsomaan. Ei aikaakaan, kun rappusilta alkoi kuulua heidän naurun kikatustansa. Minä menin lapsilta tiedustamaan, mikä heitä naurattaa. — 'Niin, kun viisi kerjäläispoikaa napraa Mooseksen hevosen marhamintaa auki. Niillä on kaikilla hirveän suuret suut, yhdellä on semmoiset kompurajalat, varpaat sisään päin, ja se ontuu pahasti vasemmustaan. Vähäväliä ne vilkuilevat tänne päin', sanoivat lapset."
"Näittekö te itse niitä kerjäläispoikia?" tutkaisi Nehe.
"En, minä en nähnyt mitään erikoista", sanoi Juoseppi.
"Opettaja ei taida tietää, että ne näyttäytyvät silmin havaittavasti vain lapsille", huomautti Pukkimäen isäntä.
Juoseppi jatkoi:
"Palasin tupaan ja kehoitin Moosesta olemaan valppeella hevosestaan. Mutta tämä ei muuta kuin alkaa nauraa höröttää. Pian sen jälkeen ryntäsivät lapset tuvan ovelle huutaen: 'Mooses hoi, hevosenne menee pellolla!' Tämä kaappasi rukkasensa ja lähti juosten tavoittamaan tammaansa. Minä jäin lasten kera rappusille. — 'Missäs kerjäläispojat nyt ovat?' kysyin. — 'Ne seisovat rinnakkain Mooseksen reen jalaksella, paitsi liikkaava, jonka ne hätyyttivät seisomaan toiselle jalakselle yksin… Hei!… Katsokaa, nyt ne kaatoivat reen ja liikkaava lensi nurinniskoin hankeen… Nyt kampesivat jaloista Mooseksenkin kumoon ja nauravat — nauravat — niin että suut ulottuvat ihan korviin asti.'"
"Mitäs te näitte?" kysyi Nehe.
"Minä näin vain reen kaatuvan ja miehen tuuskahtavan suulleen. Pellolta tullessaan Mooseksen ei tehnyt enää mieli poiketa Pukkimäkeen. Tämän täyttä laukkaa ryykyyttäessä kotiinsa kysäisin taas lapsilta, minne pojat ovat menneet. — 'Ne ovat nyt teidän hevosenne ympärillä', vastasivat he. Lie Pollekin jotakin nähnyt, koskapa korvat olivat luimussa ja se viskeli vihaisesti päätään sivuille, niinkuin hevosen on tapana ruoilleen tungeksivia sikoja hänkiä. Lähdin kävelemään Pollen luokse ja likelle tullessani karmaisi ihoani samantapainen kylmä ilmavyöhyke kuin tuntee kesäisenä yönä alavia maita kulkiessa tai uidessa lammessa, jonka pohjassa kuohuu kylmiä lähteitä. — 'Herra auta ja varjele', siunasin, taputin Pollea rauhoittavasti kaulalle ja tiedustin taas poikien olinpaikkaa. — 'Ne istuvat nyt tuolla havukasalla karjapihassa, ja se liikkaava pui teille vihaisena nyrkkiänsä.' Vihdoin salaperäiset kerjäläispojat katosivat lastenkin näkyvistä."
Nehe ei oikein tiennyt, pitikö hänen uskoa vai olla uskomatta miesten puheita. Mutta kun kieltäytyminen voitaisiin selittää pelkuruudeksi, piti hän parhaana mukautua ja lähteä raamattu kainalossa Kotkatsalon sydänmaille Pukkimäen piruja häätämään.
* * * * *
"Herran terveeks, Herran terveeksi Piti piipahtaakseni taas Ristiinaakin katsomaan, kerran pitkästä aikaa", tervehti Otteljaana tulla luikahtaessaan notkeana kuin ankerias koulun keittiöön.
"Eihän tuosta ole vielä kuukauttakaan kulunut, kun Otteljaana täällä viimeksi kävi… Ja mitäpä silmän ruokaa tällaisen luukasan katsomisesta lienee", pisti Kristiina hampaansa kolosta.
"Yhäti se luukasa vain sen mielessä malkuttaa, vaikka on jo aikoja vierinyt siitä, kun vahingossa tulin Ristiinan varpaalle astuneeksi. Mutta sehän näyttääkin nyt viime aikoina kalkkoneen ja maihevoituneen. Kas noin — hm! Lanteet hyllyvinä hetteinä lainehtien, punaisissa poskissa ja kaksissa leuoissa se siinä hellansa edessä kiepsahteleikse kuin pappilan ruustinna. Vaikka eihän tuo ole kumma eikä mikään, kun on käsissä koko Lohilahden tavara ja hyvyys. Sanoppas, mitä ne ihmiset oikein tänne tuovat."
"Mitäkö tuovat?… Kaikkea mitä käsistään irti saavat: maitoa, voita, kaloja, lintuja, lihaa, jauhoja, munia, marjoja, sukkia, paitoja — niin että sille tavaran paljoudelle ei tahdo tiloja riittää. Kerrankin oli aitassamme yht'aikaa neljäkymmentäkahdeksan suurta uutislimppua ja kaksi suurta säkkiä villoja tupaten täynnä."
"Voi hyvänen aika! Eivätkö ne homehtuneet tuoreet lämpimäisleivät, ennenkuin ehditte ne makoonne haudata?"
"Eivätpä joutaneet homehtumaan. Oli monta suuta syömässä: kaiken liian leivän jakaa opettaja köyhille koululapsille."
"No sillä lailla! Mutta nyt ne vasta alkavatkin oikein paroina tänne tavaraansa kantaa."
"Mitenkä niin?"
"Se on nyt opettaja kohonnut kansan katseessa semmoiseen suosioon ja arvoon, että on melkein kuin Jumala. Kaikki vastaantulijat pysähtyvät hänen jälkeensä katsomaan, ja näillä silmilläni näin eilissäkin päivänä, kuinka Riihelän vanha vaari opettajaa ulkona puhutellessaan kaappasi lakin kouraansa kuin kuninkaan edessä… Eikö se ole sitten Ristiina kuullutkaan?"
"Mitä kuullut?"
"Herra hyvästi siunatkoon!… Vai mitä kuullut? Koko maailmahan sitä nyt huutaa — sitä, kuinka opettaja sanan ja oman henkensä väkevyydellä hääti Pukkimäen pirut kuutamelle."
"Ei opettaja ole puhunut siitä minulle mitään."
"Ei se kuulemma siitä kamppailustaan hiisku kenellekään. Kuuluu vain salaperäisesti hymähtävän uteliaille kysyjille."
"Mistä ne sen kamppailut sitten tiedetään?"
"Sitä en tiedä mistä, mutta tiedetään ne vain ja rikulleenpa tiedetäänkin… Kuuristahan siitä pannustasi kuppi kuumaa, niin kerron, että saat Ristiinakin kuulla, millaisen rohveetan piikana palvelet."
"Voithan kertoa, vaikka en minä mitään semmoista usko."
"Et usko!… Etkö usko pirujakaan?"
"Minä olen pessyt siksi monta ruumista, että minä en pappienkaan puheista usko juuri muuta kuin nämä sanat: Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman."
"Sinua jumalatonta!… Mitäs minun pitikään?… Niin, oli ollut jo pilkkoisen pimeä, kun opettaja silloin lauantai-iltana ehti Pukkimäkeen. Hänen tulonsa edellä olivat pahat olleet tavallista rauhattomampia, niinkuin olisivat aavistaneet, mitä tulossa on. Opettajan astuttua sisään ja leväytettyä raamattunsa auki tuvan pöydälle oli tullut joksikin aikaa niin hiiskumaton hiljaisuus, että oli arveltu pahojen jo säikähtäneinä lähteneen. Mutta se oli ollutkin hiljaisuutta ukkosen edellä. Mikäli lapset olivat nähneet, olivat menninkäiset olleet uunilla vilkkaassa neuvottelussa; siinä oli ollut leveitten suitten kuisketta ja mustain silmäin vilkettä. Kun ne sitten päämiehensä viittauksesta olivat tehneet odottamattoman äkkirynnäkön ahdistajaansa kohti, oli opettaja horjahtanut penkille istualleen kuin myrskyn kaatamana ja tullut kasvoiltaan kalpeaksi kuin haavanlastu. Kaapaten raamatun käteensä oli hän kuitenkin pian ponnahtanut pystyyn ja pöydän päässä ylväänä seisten alkanut manata pahojahenkiä alimmaisiin paikkoihin. Hännät koipien välissä olivat paholaiset leiskahtaneet jonkun verran kuin keppiä saaneet ärhentävät koirat, mutta hyökänneet uudelleen kerta toisensa jälkeen. Kuta kauheammaksi rienaajien raivo oli käynyt, sitä voimakkaammin oli opettaja heiluttanut sanan säilää. Hyppien kohona, silmät tulena leiskuen ja kasvot kiehuen mustanpuhuvina hän oli siinä pöydän päässä ollut peloittava kuin loveen lankeava tai niinkuin Herran Seepaotin viha. Sitten oli syntynyt pitkä välirauha, jolloin kumpikin taisteleva puoli sai aikaa vetää henkeänsä.
"Vaan annappas olla. Kun kello seinällä vähäistä ennen puoliyötä oli nostaa korauttanut lyömähakansa, olivat pahat muuttautuneet mustiksi linnuiksi ja tehneet viimeisen, kaikkein raivoisimman ryntäyksensä. Aluksi oli muuan räpsäyttänyt siivellään pöydällä palavan kitupiikin sammuksiin, ja pilkkopimeässä tuvassa oli syntynyt semmoinen siipien havina ja vinkuna kuin kaiken maailman linnut olisivat siellä lennelleet. Mutta sen myrskyn yli oli opettajan ääni pauhannut pimeydessä kuin pitkäisen jylinä öisessä pilvessä… Ja kuulehan vielä suurinta ihmettä."
"Nä, nä — kuullaan, kuullaan."
"Kamppailun kuumimmillaan ollessa on lasten pitänyt nähneen opettajan pään ympärille ilmestyneen kirkkaan valon. Ja aina kun mustat linnut olivat ympäröivästä pimeydestä hyökänneet siihen valokehään, olivat ne kipeästi parahtaen nykäisseet koukkuiset kotkankyntensä takaisin kuin tulesta ja jotkut pudonneet käpertyneinä alas kuin palavaan kynttilään lentäneet kärpäset. Kun kello minuutin, parin kuluttua oli heläyttänyt ensimmäisen kahdentoista lyöntinsä ja Herran pyhä sapatti astunut sisään, oli pahojen voima siinä hetkessä lamautunut. Hirveällä ryskeellä olivat ne voitettuina lähteneet tuvasta, mutta samalla oli tallista alkanut kuulua hevosen potkimista ja pian sen jälkeen navetasta lehmien ammumista. Oli otettu tuli ja menty katsomaan, mikä elukoita vaivaa. Hevonen oli vavissut vaahdossa pilttuussaan ja mökin molemmat lehmät oli päästetty irti kytkyistään, solmittu häntäjouhista yhteen ja kierretty oljista köynnöskoristeita kuin mitäkin kruunuja niiden sarviin. Sitten oli ollut täysi rauha Pukkimäessä. Mutta vasta aamuhämärissä oli häädettyjen päämies lähtenyt, ja se kuuluu venyttäneen itsensä niin hirmuisen pitkäksi, että yhdellä askeleella oli harpannut pellon yli."
Otteljaana vaikeni tuokioksi.
"Niin, niin… joo, joo… Se on nyt tämän tapauksen lyömänä tullut uskoon koko Lohilahden kylä. Lukee sanaa ja laulaa hojottelee virsiä. Ja parannus, parannus olisi ajoissa Ristiinankin tehtävä: se pitkä piru kuuluu ottaneen sen roima-askeleensa tänne kirkonkylään päin… Hämärtämään rupeaa — lähteä pitää. Halleluijaa."